a)Elonleikkuu. Kun hölmöläisten piti ruista leikata, tarvitsivat he siihen seitsemän henkeä. Yksi painoi alas rukiinoljet; toinen piti puukappaletta niiden alla; kolmas löi oljet poikki; neljäs kantoi oljet lyhteeseen; viides sitoi lyhteet; kuudes kantoi lyhteet kokoon ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään heidän työtänsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa. Illalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta. Matti tahtoi auttaa hölmöläisiä ja rupesi yöllä leikkaamaan ja sitomaan sen, mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut työnsä, laski hän sirpin viimeiselle kuhilaalle ja meni nukkumaan. Hölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiin leikattuna ja sirpin kuhilaalla. Yleistä ihmettelyä. Kauan neuvoteltuaan tulivat kaikki siihen päätökseen, että sellainen pikatyö, kuin tämä leikkuu, oli tehty noitakeinojen avulla ja että noita oli muuttanut itsensä sirpiksi. Tämä oli siis hukutettava, jottei se enää toista kertaa hätiköimällä pilaisi väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä koskea niin vaaralliseen kapineeseen; senvuoksi otettiin pitkä seiväs, sidottiin sen nenään silmukka, ja sillä tavalla saivat sirpin vedetyksi maahan. Koko joukko näki nyt ihastuksissaan, kuinka sirpin täytyi kulkea mukana järven rantaan, vaikka se kaikin voimin harasi vastaan ja takertui kantoihin ja ojansyrjiin. Vihdoin sirppi saatiin veneeseen ja nyt soudettiin keskelle selkää. Varteen sidottiin lujilla köysillä iso kivi, jottei se jäisi veden pinnalle, ja sitten se ilosta huutaen viskattiin järveen. Mutta pahaksi onneksi sattui sirpin koukero terä tarttumaan veneen laitaan, kivi painoi, vene kaatui, ja hölmöläiset töin tuskin pelastuivat noidan häijyistä juonista.
b)Tupa. Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät työnsä niin perinpohjaisesti, että unhottivat hakata ikkuna-aukkoja seinään. Kun tupa saatiin valmiiksi, huomasivat he sen pimeänlaiseksi ja miettivät kauan, kuinka saisivat sinne päivänvaloa. Viimein keksivät hyvän keinon: heidän tuli tuoda valoa sisään säkissä. He siis pingoittivat säkin auringonpaisteeseen, sitoivat suun tarkasti kiinni ja kantoivat säkin tupaan. Täällä se avattiin, mutta kaikkien ihmeeksi ei tupa tullut vähääkään valoisammaksi. Kun tämä odottamaton pettymys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja sai kuulla heidän huolensa. "No", sanoi Matti, "jos annatte minulla sata markkaa, niin minä hankin tupaan valoa!" Hölmöläiset olivat mielissään, kun niin huokealla hinnalla saivat valoa, ja antoivat kohta vaaditun maksun. Sitten Matti hakkasi aukon seinään, ja katso, kohta tuli auringonvaloa tupaan! Hölmöläiset ihastuivat niin tästä keksinnöstä, että päättivät hakata tuvasta koko seinän pois. Valoa he saivat nyt kylläksi, mutta samassa koko tupa romahti maahan.
c)Metsästys. Kerran lähtivät hölmöläiset talvella karhunajoon. Tultuaan karhunpesälle he istuivat ensin syömään vahvan suuruksen. Sitten neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään tuomaan karhun ulos. Varmuuden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa ja sovittiin, että, jos hätä tulisi, Pekan piti potkaista ja toisten vetää hänet ulos. Pekka konttasi pesään, ja kun oli parahiksi päässyt sisään, puri karhu häneltä pään pois. Hiukan sätkytteli Pekka koipiansa, mutta heitti samassa henkensä. Mutta ulkopuolella olevat kumppanit sanoivat: "Nyt Pekka potkaisi; siellä sisällä ei liene niinkään hauska olla." Silloin he vetivät Pekan ulos, ja Pekka oli päätönnä. "Niin, totisesti, päätönnä!" sanoivat hölmöläiset ja neuvottelivat, mitä tämä merkitsi. Joku heistä väitti, ettei ollut niin varmaa, oliko Pekalla päätä pesään kontatessaan. — "Älähän", sanoi toinen, "enkö sitä tietäisi; näinhän selvästi hänen partansa liikkuvan, kun hän söi herneitä suurukseksi."
d)Ruoka-ateria. Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun hölmöläiset polttivat kaskea järven rannalla. Toisella rannalla kävivät heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmän kuoliaaksi. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät laittaa itselleen suuruspaistin lehmästä, koska se jo muutenkin oli kuollut. Koska nyt kaski paloi toisella rannalla, katsoivat he tarpeettomaksi tehdä uutta tulta, vaan hakkasivat lehmästä kappaleen lihaa ja nostivat sen paistumaan vastapäätä olevan valkean loisteessa. Hetken perästä katsottiin paisti kypsyneeksi ja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti maistunutkaan. Joku arveli silloin, että kala maistuisi paremmalta, ja kun siinä rannalla riippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja vedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan varpuja ja kanervia. Taas pidettiin neuvoa, mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli, että puuro maistuisi paraalta. Mutta kun kaikkien oli nälkä eikä heillä ollut pataa semmoista, joka olisi kaikille riittänyt, päätettiin odottaa talveen asti, jolloin voitaisiin keittää avannossa. Talveen asti odottaminen ei ollut helppoa nälkäisille vatsoille, mutta hölmöläiset odottivat, kuten sopii perinpohjaisen kansan, joka ei hätäile. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta ja hakkasi jäähän avannon, minkä jälkeen toinen kantoi jauhosäkin paikalle, pudisti jauhot avantoon ja alkoi sekoittaa. Kun arveltiin puuron olevan valmiin, astui keittäjä avantoon maistamaan keitosta ja jäi sinne. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei tullutkaan takaisin, alkoivat he luulla, että hän yksinään söi kaiken heidän puuronsa. Toinen astui sitten jään alle päästäkseen pidoista osalliseksi ja jäi sinne kuten ensimmäinenkin. "Kah", sanoivat toiset, "nyt he syövät kahden kaiken puuron." Sitten he kaikki kömpivät toinen toisensa perästä avantoon ja jäivät sinne.
78. Suomalainen kansanrunous.
Laulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli, jolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanutrunoja, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja, opetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia runoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun erottaa näistä viimeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus, niinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.
Vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen sana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin yksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne, ja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä. Vanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaan sensijaan siinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa säkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on sitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät ole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset kuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena perintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan. Kaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia lauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä suomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä kansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alinomaa purkaa syviä suonivesiänsä päivänvaloon.
Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana toisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He kuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto ja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli hänen vanhoja tuttujaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree sitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin tulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:
"Tule tänne, pieni lintu, lennä tänne, linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jälleen, haastan mielihaikeani; sitten vaihdamme vajoja, kahdenkesken kaihojamme."
Siksi hän uskoo surunsa metsällekin:
"Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtisille, pakajan pajun vesoille."
Tietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:
"Tuota saarikin saneli, saaren rannat raukotteli, tuot' itki ihanat nurmet, ahot armahat valitti, nuoret heinät hellitteli, kaikatti kukat kanervan emontuoman turmelusta."
Onneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja hukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen, ettei veisi kalallisiin vesihin, sillä:
"kalat kaikki huolestuisi, ahvenet alas menisi, suuret hauit halkeaisi; sären lillit liukeneisi, saisi siikaset surua, kaikki mustuisi mujehet minun hoikan huolistani ja mustan murehistani."
Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet käskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet ilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut kansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:
"Omat on virret oppitnani, omat saamani sanaset, tiepuolista tempomani, risukoista riipomani, kanervista katkomani, vesakoista vetelemäni, kun olin piennä paimenessa, lasna lammasten keralla metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla. Tuuli toi sata sanoa, tuhat ilma tuuditteli, virrat aaltoina ajeli, lausehet vetenä vieri."
Lapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa, vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita. Suomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva laskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi sillä on myöskin pilkkarunoja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään naurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty vanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana. Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet laulavat, mutta monet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven rannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen vanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran luin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla kaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Mateli: "No, vieläkö nyt sitäkin maassa muistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorra tyttönä ollen tein." — Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta sukuun.
Monet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat saattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla ja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta ei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.
(Elias Lönnrotin mukaan.)
79. Suomalaisia kansanlauluja.
a) Laulunopettajatar.
Kun olin ennen nuorempana, kasvavaisena kanana, tuli eukko tuonnempata, laulaja Lapin perältä, joka virsiä veteli, monet laulut laulatteli. Annoin rätsinän akalle, hyvän paian palkastansa, siirrytin sinikeräiset, puottelin punaiset langat hyvän laulun laulamasta, paremman pajattamasta, virret kielin kertomasta, suin sanat sovittamasta. Kuules eukko, kuin nyt laulan, kuules akka, kuin sanelen: Tuo nyt jälle rätsinäni, palauta paitavaate, työnnä pois punaiset langat, siirrytä sinikeräiset! On nyt virttä neuvomatta, saamatta sanoja kyllin; kyllä huoli virttä tuopi, mure virttä muistuttavi, kaiho kantavi sanoja, miel'alani arveloita.
Kanteletar 2: 1
b) Kodittomat.
Oli meillä, kuin olikin, oli ennen aikoinansa siskoilla sininen silta, veikoilla vene punainen. Nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkimähän, tuuli puut havuttomaksi, kanervat kuluttomaksi, heinät helpehettömäksi, Siitä taittoi siskon sillan, veikolta venon hajotti, jätti veikot veen varahan, siskot siirrälti saloille, jätti sormet soutimiksi, kämmenet käsimeloiksi, hongan oksat huonehiksi, katajat kamariloiksi.
Kanteletar 1: 16
c) Ohoh kultaista kotia!
Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema; vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä. Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön. Korea kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, ruokoinen isosen ruoska, jospa viikon virpokohon, rupeaman ruoskikohon; vitsa vierahan verinen, kyläläisen kynnäppäinen, josko kerran iskeköhön, tahi puolen koskekohon. Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos oli leipeä vähempi, niin oli unta viljemmältä; ei toruttu torkunnasta, makaamasta ei manattu.
Kanteletar 1: 75.
d) Morsiamen hyvästijättö.
Enpä mieltään ennen ollut mustin muita neitosia, kalpeampi veen kaloja; tulin muita mustemmaksi, kalpeammaksi kaloja. Millä maksan maammon maion, millä isoni hyvyen? Kiitän mä, iso, sinua entisistä eloista, parahimmista paloista, murkinoista muinoisista; kiitän, mä, emo, sinua nuorra tuuviteltuasi, pienoissa pieltyäsi, maioin ruokitettuasi! Kiitän mä koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, joiden joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinajan! Lähen nyt tästä kuin lähenkin tästä kullasta ko'ista, ison saamasta salista, äitin kestikellarista. Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi! Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi! Jääppä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa, järvet saoin saarinensa kankahat kanervinensa.
Kalevalan ensimmäisestä painoksesta.
e) Nuori sotamies.
Suku suuresti surevi, laji kaikki kaihoavi heimokunta hellehtivi, saavani minun sotahan, tykin suuren suun etehen, rautakirnujen kitahan, sortuvan sotatiloilla, vainoteillä vaipuvani. Vaan älä sure, sukuni, kaihoa, lajini kaunis; en mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun minä sotahan kuolen, kaaun miekan kalskehesen. Sorea sotainen tauti, sorea sotahan kuolla, hemme miekan helskehesen: äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi.
Kanteletar 2: 265.
f) Leikkiruno.
Tule meille, Tuomas kulta, tuoppa joulu tullessasi! Tule, kekri, joudu, joulu, sekä pääse, pääsiäinen! Kyll' on kystä aitassamme, paljon pantua eloa: sirkan reisi, paarman jalka, peipposen peräpakara, sammakon sakarivarvas, sisiliskon silmäpuoli.
Kanteletar 1: 23.
g) Saimaan rannalla.
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa; ei ole ruuhta rannalla, joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aikani, päivät on pitkät,surutont' en hetkeä muistakaan;voi, mikä lienee tullutkaan,kun jo ei kultani kuulukaan!
Toivon riemu ja autuuden aikasuruani harvoin lievittää;rintani on kuin järven jää —kukapa sen viimeinkin lämmittää?
Kotka se lenteli taivahan alla,sorsa se souteli aalloilla;kulta on Saimaan rannalla,lähteä ei tohdi tuulelta.
Tuuli on tuima ja ankarat on aallot,ruuhet on rannalla pienoiset;ruuhet on rannalla pienoiset,kultani sormet on hienoiset.
Älä lähde, kultani, aaltojen valtaan, aallot ne pian sinun pettäisi! Sitten ei suru mua heittäisi, ennenkuin multakin peittäisi.
Kanteletar.
80. Suomalaisia sananlaskuja.
Viisaasta kuningas Salomosta kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta sananlaskua ja että hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi. Jos viisaus lasketaan tämän mitan mukaan, niin olisi Suomen kansa Salomoa viisaampi, sillä sen talteenkirjoitettujakin sananlaskuja on kahdeksattatuhatta, ja sen lauluja, joita ei kukaan ole laskenut, on varmasti useita tuhansia. Siitä älkäämme kuitenkaan ylvästelkö; muilla kansoilla saattaa olla yhtä paljon. Mutta totta on, että miettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa, paljon syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna 1842 painatti tohtori Lönnrot kokoelman, jossa on 7,077 sananlaskua, ja senjälkeen on vielä useita muistiin kirjoitettu. Useimmat ovat vanhaan runomuotoon puetut ja pysyvät siten helpommin muistissa. Kieli niissä on omituisen älykästä ja lyhyttä.
Moni kansanihminen höystää puolet puhettansa sananlaskuilla. Jos köyhä tahtoo lohduttaa mieltänsä uuden onnettomuuden sattuessa, sanoo hän: "Köyhä ei kaadu korkealta: luudan päältä lattialle." — Kun jotakuta nuhdellaan liiasta luottamisesta muiden apuun, sanotaan: "Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä." — Jos tahdotaan osoittaa, että rikkaillakin on huolensa, niin ajatellaan kellokaslehmää ja sanotaan: "Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa." — Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään, sanotaan: "Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopea." — Jos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: "Yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella." — Kerskujalle sanotaan: "Ei saa siltoja sanoista, puita siihen tarvitahan." — Jos tahdotaan torjua ansaitsematon kiitos tahi moite, lausutaan: "Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä." — Ja niin keksitään sananlaskuja kaikkiin elämän tilanteihin. Panemme tähän näytteeksi muutamia yksi- ja kaksirivisiä sananlaskuja:
— Hyvin tehty, paljon voitu.— Ei aika miestä odota.— Ei mies nimellä elä.— Kun on olutta, niin on ystäviä.— Ei koirakaan kotiväkeä hauku.— Ei syvästä kaivosta vesi lopu.— Ei taito ole taakaksi.— Ei tuki suovaa alenna.— Ain' on laiska aikehessa.— Ei yksi kauan naura.— Humalassa on rikkautta.— Älä karhua vitsalla lyö.— Huono vahti tekee monta varasta.— Ei kysyvä tieltä eksy.— Joka kauan elää, se paljon näkee.
— Auta miestä mäessä,älä mäen alla.— Ei kaunis kaskelle jouda,vereväinen viertämähän.— Etehen elävän mieli,kuollut taakse katsokohon.— Harvoin syötti harva verkko,silloin suurilla kaloilla.— Älä ennen vanhaa moiti,kuin uuden tavat tunnet.— Ken pahat hyviksi saapi,Suomen suot se siltoaapi.— Kierrä minut, älä kiroa,sanoi kivi kyntäjätä.— Eipä sitä koira purrut,jonk' on laki langettanut.— Ei salli savinen peltokoreata kyntäjätä.— Kell' ei kummaa suurempata,kummeksikoon juopunutta.— Ehdon valta ahvenella,ottaa onkeen, jos tahtoo.— Eipä meri siitä pilau,jos koira laidalta latkii.— Terävä tekevän veitsi,tylsä veitsi tyhmän miehen.— Omat maat on armahimmat,omat metsät mieluisimmat.— Miehen on mela kädessä,Jumala venettä viepi.
Muita sananlaskuja.
— Sanasta miestä,sarvesta härkää.— Ennen mies maansa myöpi,ennenkuin sanansa syöpi.— Ilta aamua viisaampi.— Ei suuret sanat suuta halkaise.— Huuto on hädän veli.— Isännän askeleet pellon höystävät.— Tyvestä puuhun noustaan.— Kärsivä kaikki voittaa.— Ei susi koiran kuolemata itke.— Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.— Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti.— Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.— Kiitä muille muita maita,itselle omia maita.— Ennen lyhyt rikan maasta,kuin pitkä tähden taivaasta.— Ei se ole mies, joka viran saa,vaan se, joka sen pitää.— Akka tieltä pyörteleikse,ei uros pahanenkana.— Hyvä lintu on harakkakin,kun sen harvoin näkee.— Tie ei tiedä kävijätänsä,eikä leipä syöjeänsä.— Ei niin kauan ole hätää,kun on vielä viime keino.— Antaa hyvä vähästänsä,paha ei paljostansakaan.
(Elias Lönnrotin mukaan.)
81. Suomalaisia arvoituksia.
Jos suomalaisia sananlaskuja on monta tuhatta, niin ei ole arvoituksiakaan vähemmän. Kansa rakastaa suuresti tätä älykästä ajatuksilla leikkimistä, jolla lasten ymmärrystä pienestä pitäen totutetaan johtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Senvuoksi käytetäänkin rangaistusta sille, joka ei arvaa määrättyä lukua arvoituksia. Kun perhe pitkinä syys- ja talvi-iltoina istuu koolla tuvassa, on joukossa tavallisesti joku arvoitusten taitaja, joka koettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka ei osaa arvata kolmea arvoitusta, niin lähetetään hänetHymylään. Tämä näyttää olevan jokin ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilan alaiseksi. Koska muutamia arvoituksia saattaa selittää monella tavalla, syntyy joskus riita siitä, onko rangaistusta käytettävä, ja moni ilmoittaa jo alussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta arvoitukselta.
Jos nyt joku ei ole osannut arvata, ja vain yksi määrästä enää uupuu, kuiskaellaan hänestä: "Aha, joko alkaa silmät Hymylään päin kääntyä." Kun määrä on täysi, alkaa arvuuttaja luetella kaikki ne arvoitukset, jotka ovat jääneet arvaamatta, ja sanoo jokaisen arvoituksen jäljestä:
"Hyys, hyys, Hymylään, kun et sitäkään tiedä!"
Rangaistuksenalainen puetaan nyt niin hullunkurisen näköiseksi kuin mahdollista ja lähetetään Hymylään, mikä tapahtuu siten, että hänet käsketään pois tuvasta. Sitten kerrotaan, millaisen vastaanoton ja kestityksen hän saa Hymylässä. Hymylän lapset käsketään katsomaan, mitä koirat haukkuvat, ja he tuovat vastauksen, että on tulossa ryysyinen tolvana, jolla on hiiri hevosena, kissa ajajana, rikkinäinen kapusta rekenä j.n.e. Hymylän emäntä pudottaa säikäyksissään lieteen vasta leivotun leivän; toinen kaataa vetelän veliinsä vieraan silmille. Tämä kun nyt tahtoo pestä silmänsä, niin hänelle annekaan tervasanko, minkä jälkeen häntä neuvotaan pyyhkiytymään höyhenpuolikossa, ruumenhinkalossa ja nokisiin kodan orsiin. Hymyläiset kysyvät, mitä uutta maailmalta kuuluu, ja kun hänellä ei ole muuta kertomista kuin nuo arvaamatta jääneet arvoitukset, kummastelevat hymyläiset sellaista raukkaa, ja sitten viimein luvataan hänelle ruoaksi likavettä, perunankuoria, kalanruotoja, homehtunutta leipää ja muuta sentapaista.
Sellaisen matkakertomuksen jälkeen pidetään matkustaja takaisin tulleena, kutsutaan tupaan ja kysytään, miten Hymylässä nykyään voidaan. Hän kertoo sitten jotakin, mitä mieleen johtuu, esim. kuinka siellä keitettiin puuroa kirveellä ja hakattiin puita padalla, kuinka lehmät leipoivat leipää ja naiset olivat kytkyessä navetassa j.n.e. Nyt hän on vapaa rangaistuksestaan, saapi palata paikallensa seuraan ja sitten itse ruveta arvuuttelemaan toista, joka vuorostaan saattaa tulla rangaistukseen tuomituksi, jollei voi arvata. Ei kukaan tahtoisi mielellään lähteä Hymylään, ja kaikki koettavat jännittää älyään sekä arvaamaan että muistamaan vanhoja arvoituksia ja myös keksimään uusia. Vieraan ei ole niinkään helppo saada näitä harjaantuneita arvoitusten arvaajia Hymylään; paljon helpommin hän voipi itse saada kunnian päästä sinne. (Elias Lönnrotin mukaan.)
Seuraavat arvoitukset olkoot tässä näytteenä:
1. Kultaa kujaset täynnä, hopeata tanhuaiset, eik' ole omistajata?
2. Kädetön, jalaton, seinää nousee, kiukaalle pääsee?
3. Aitta alla, mylly päällä, tihku viita myllyn päällä?
4. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree eikä niele?
5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?
6. Elää maailman alusta maailman loppuun asti, ei koskaan viidettä viikkoa näe?
7. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?
8. Pojat sotaa käyvät, isä vasta syntymässä?
9. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?
10. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
11. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelee?
12. Herrain herkku, kuningasten ruoka,ei syö siat, eikä koske koirat?
13. Henki alla, henki päällä,siinä hengetön välissä?
14. Hepo tallissa,häntä katolla?
15. Huutaa yöt, huutaa päivät, ehdätystä ei saa?
16. Isä lynkä, äiti länkä, tyttäret litulatuiset, pojat hyörynpyöryläiset?
17. Jalatonna juoksee, siivetönnä lentelee päivässä kymmenen kylää?
18. Kaarne lensi liipotteli, vesi siivistä sirisi?
19. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät toistansa tapaa?
20. Kaksi kultaista käkeä, kuun kierti, päivän kierti, ei kierrä Jumin kekoa?
21. Kaksi makaa, kaksi seisoo, yksi edestakaisin soutaa?
22. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
23. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?
24. Kesän leski, talven leski, syksyllä miehen morsian?
25. Kullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ikkunasta pirttiin tulee, ovest' ei sinä ilmoisna ikänä?
26. Kirppu metsään menee, ei tuhannella hevosella kotiin saada?
27. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?
28. Kulkee maata kuin kuningas, vaeltaa kuin valtaherra, joka vuosi varrotaan köyhimpäänkin kotihin?
29. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee, niin metsään katsoo?
30. Lensi lintu siivetönnä, istui puuhun jalatonna, tuli neitsyt suuton, söi sen linnun suolatta, paistoi ilman valkeata?
31. Lyhyt akka lylleröinen, pää tasainen talleroinen, kaiken kansan syöttelee, perehen elättelee?
32. Lyhyt mänty mättähällä, mesimöykky männyn päässä?
33. Piimä kaatui pirtin päälle, rasva lattiaan tipahti, ei lähde vuollen vuolimella, eikä pesten pesimellä, eikä luudalla lakaisten?
34. Mieletön, kieletön, kaikille toden sanoo?
35. Mies musta, nenä nykerä, pantu vuorten vartijaksi, rahakirstun paimeneksi?
36. Musta lintu, punaisia munia hautoo?
37. Ken vieraalle tupaan tullessa irvistää?
38. Neljä oritta tallissa, viides käypi ympäritse?
39. Näet veljesi, kättä koukkaa,ei tule puheille?
40, Omiaan on pirtti täynnä,eikä tunne puoliakaan?
41. Pikku lintu liinahäntä, läpi seinän lentelee?
42. Päivällä lihaa ja verta täynnä, öillä tyhjänä?
43. Kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettihin, tie kumohon kaadettihin?
44. Tiainen tikun nenässä, ruotsiksi ruikuttaa?
45. Vaippa ilmassa kudottu, tänne helmat hepsasevat?
46. Valkea pelto, siemenet mustat, kylvää ken taitaa?
47. Äiti lapsiansa imee?
48. Tie uupui, hete janostui, leipä nälkää näkee?
Arvoitusten selitykset.
1 Päivänpaiste, kuutamo. — 2 Taikina pytyssä tai tiinussa. — 3 Ihmisellä vatsa, suu ja hiukset. — 4 Karsta, häkilä, riivinrauta. — 5 Mimi. — 6 Kuu. — 7 Sormien välit, sormet ja kynnet. — 8 Kipunat tulta iskiessä. — 9 Kenkä tai saapas riisutaan ensin, sitten sukka. — 10 Verkonpaikkaaja reikiä. — 11 Rahapaja, kirjapaino. — 12 Suolat. — 13 Ratsu, ratsastaja, satula. 14 Tuli pirtissä, savu katolla. — 15 Koski. — 16 Humalistossa seipäät, köynnökset, lehdet ja humalankävyt. — 17 Sanoma. — 18 Soutuvene. — 19 Kuu ja aurinko taivaalla. — 20 Silmät; Jumin keko on pää. — 21 Ovenpielet, kynnys ja ovi. — 22 Soutaja ja vene. — 23 Tuvan lämmin. — 24 Riihi. — 25 Päivänpaiste, kuutamo. — 26 Tulikipuna. — 27 Ruokapöytä. — 28 Joulu, pääsiäinen, kekri. — 29 Kirves tai kuokka olalla. — 30 Kaste tai kuura ja päivänpaiste. — 31 Jauhosäkki. — 32 Muurain, lakka suolla. — 33 Päivänpaiste, kuutamo. — 34 Puntari, mitta. — 35 Lukon avain. — 36 Pata tulella. — 37 Seinän-rako. — 38 Sukkapuikot, sukkavartaat. — 39 Varjonsa näkee. — 40 Askelten jälkiä. — 41 Neula ja rihma. — 42 Kenkä, lakki. — 43 Kalat, nuotta ja vene. — 44 Valkea päreessä. — 45 Pilvet ja sade. — 46 Paperi, muste ja kirjoittaminen. — 47 Meri tai järvi, jokia. — 48 Vapahtajan kärsimys.
82. Kansanluulo ja taikausko.
Suurten erämaiden yksinäisyys on valtavasti vaikuttanut kansan mielikuvitukseen. Metsät, vuoret, järvet, kosket, pitkä talvinen pimeys, pitkä kesäinen valo, kaikki tämä on herkyttänyt Suomen kansan mielen ihmeellisiä uskomaan, ja sen loitsutaito on kauan ollut kuuluisa muiden kansojen keskuudessa.
Taikoihin uskominen on perua pakanuuden ajoilta. Silloin luultiin, että kaikilla luonnonesineillä oli henki, ja että ihminen saattoi sanan voimalla kaikkia luotuja hallita. Jos siis joku tiesi oikeat sanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, taltuttaa myrskyjä, ja löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja tehdä kaikenmoista muuta.
Jäännöksiä tästä luulosta on vielä monissa paikoin maassamme. Noitia ja noita-akkoja pitävät oppimattomat ihmiset arvossa ja etsivät niitä pitkien matkojen päästä. Jota edempänä he ovat, sitä suurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeenpuolen kansaa loitsutaitoisena; Hämeessä kysytään neuvoa pohjalaisilta, ja nämä taas pitävät lappalaisia kaikkia muita taitavampina. Usein nämä noidat pettävät herkkäuskoisia, usein he itsekin uskovat omia loitsujaan. He vaativat hyvän maksun ja kestityksen, ovat taidostaan kateelliset eivätkä mielellään opeta niitä muille kuin lapsilleen. He käyttävät monenlaisia taikakeinoja, mutta loitsusanat ovat tehoisimmat, eikä ilman niitä voi mitään toimittaa. Jos joku tahtoo kirjoittaa muistiin näitä loitsurunoja, jättää noita kaksi tai kolme sanaa pois, josta loitsun luullaan kadottavan voimansa.
Loitsuja eli "lukuja" käytetään nykyään enimmästi parannuskeinona. Ennen kaikkea täytyy tietää kivun synty. Jos avunhakija on terävän raudan haavoittama, niin pitää tietää raudan synty. Jos hän on polttanut itsensä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut karhu, susi, koira, käärme tai ampiainen, täytyy tietää näiden synty. Jos vaivana on tavallinen sisällinen vika, kertoo tietäjä taudin nimen ja synnyn, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos vamma on tavatonta laatua, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista syistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, luettelee hän kaikki neljä alkuainetta, sillä jonkin näistä täytyy olla taudin alkuna. Tätä osaa loitsusta sanotaansyntysanoiksi, niiden jälkeen tulevatmanaussanatja vihdoinlääkityssanat. Tietäjä nuhtelee tautia kovilla sanoilla, manaa kipua asettumaan ja pakenemaan etäiseen korpeen, kovaan koskeen tai pohjattomaan suohon, ja silloin luvataan hevonen matkalle. Jos tauti ei tästä tottele, uhkaa tietäjä valittaa sen vanhemmille, ja jos se on jonkin vihamiehen lähettämä, uhataan tälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele, lausutaanpakkosanat, jotka sisältävät kovimpia uhkauksia, ja sen jälkeen käsketään mehiläisen lentää yhdeksän meren ylitse noutamaan lääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti Jumalan lähettämä, eikä sitä voi ihmisvoima parantaa.
Muinoin luultiin, että kaukana pohjoisessa Kemijoen rannalla oli Kipuvuori. Vuoren keskustalla kohosi korkea kukkula; kukkulan laella oli pieni kota, kodassa lähde, lähteessä maksankarvainen kivi ja kivessä yhdeksää syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin kivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat ne vastaan, keräelivät ne kipukintahat kädessä vaskikauhoihin, puhdistivat, pohtivat ja seuloivat ne, ja sitten paistettiin ja keitettiin kivut rautakattilassa, siksi kunnes ne viimein kaadettiin reikään. Luultiin, etteivät kivut voineet vuoressa ketään viatonta vahingoittaa.
"Ei kivi kipuja itke,Paasi vaivoja valita."
Monet muutkin, jotka eivät tahdo käydä tietäjistä, käyttävät kaikenlaisia taikoja, suojellakseen itseään tahi karjaansa pahojen henkien vaikutuksilta. Moni uskoo myöskin kotihaltioita ja metsänhaltioita olevan. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet, joissa ei sanota haltiata nähdyksi.
Mutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on perintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme niitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla monissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat juhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta. Pakanallisilla esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen vuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta me tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja riemuitessamme kokko valkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä, emme enää palvo aurinkoa, vaan ylistämme Jumalaa, luojaamme, joka niin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.
83. Karjalaiset.
Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juurensa maahan. Sen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan erillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin karjalaiset ja hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään niin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjoissuomessa, mutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa. Muinoin oli näiden heimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan eläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista erikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.
Karjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka ja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi. Matkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitään; hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on herkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi; rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat runoniekkansa sepittävät. Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin ajoilta.
Karjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa tuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan. Muinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut Karjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän naapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu aivan sekaisin vanhempaa väestöä,äyrämöisiä, ja myöhemmin muuttaneitasavakoita. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti erottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen naidaan savakkosukuun tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin tarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.
Karjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti Pietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti tullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista ja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään tarjoaa omastaan toisellekin. "Kun leipä on lopussa, syödään vehnästä." Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä tuoretta pehmeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin leipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.
Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan suomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.
84. Savolaiset.
Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen on kärsinyt paljon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja siitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka välistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkaisuutensa. Tiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä; hänen itäsuomalainen kielimurteensa on levinnyt Lappeenrannasta Kajaanin lähiseuduille saakka. Varakkaammissa pitäjissä Kuopion ympäristöllä käytetään ylenmäärin hopeata, silkkiä, mausteita, viinejä ja sikareja, joita ei muualla tavata suomalaisen talonpojan tuvassa. Vanhat tavat ovat näillä tienoilla paljon muuttuneet sen jälkeen, kun höyryalukset ovat alkaneet savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on tuonut mukanaan pahaa jos hyvääkin. Syrjäisemmissä osissa Savonmaata asuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien keskellä.
Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin hyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti paremmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat.
Paitsi kaskenviljelykseen ja metsänhakkuuseen panevat savolaiset enimmin huolta hevos- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maamme parhaita juoksijoita; lehmistään he saavat niin paljon voita, että lähettävät sitä monta tuhatta kiloa vuodessa ulkomaille. Nykyään tosin valmistetaan enin voi meijereissä, mutta ennen se kirnuttiin kotona. Savolaistyttö ujostelee näyttäytyä yksinkertaisessa työpuvussaan, ikäänkuin tahtoisi sanoa meille: "En ole niin köyhä, kuin miltä tässä näytän, minulla on monta kauniimpaa pyhähametta, huivia ja esiliinaa säästössä aitassamme." Me vastaamme hänelle: "Älä ole puvustasi milläsikään, kun siinä ahkerassa työssäsi puuhaat uskollisena voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus ovat parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki rikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa arvokkaaksi tyttäreksi."
85. Kaksi runoseppää.
Kansankielessä puhutaan runojensepittämisestä. Niinkuin seppä takoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kaluiksi, samoin sepittää laulaja hehkuvat ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.
Savo on uusien runoseppien varsinainen kotiseutu. Vanhojen kansanlaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa kansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita, mutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän ajan runoniekasta.
Paavo Korhonenoli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitäjästä sepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimismiehestä, joka otti talonpojilta lahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa viinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin häihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan vieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huuliltaan, hän lauloi väliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia, milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin halveksitusta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä kansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän jälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut muistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä levisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän oli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso kirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä metsämatkoilla ja kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti paperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset hävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on painettuna.
Isänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta vaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä ja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan hän kirjoitti kauniin muistorunon.
Vielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet kuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias. Rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.
Suonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltäPentti Lyytinen. Samoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton mies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen tietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei Lyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa kaikkia matkustavaisia, kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin sepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja jotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta, talosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja laiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi, kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa vuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.
86. Hämäläiset.
Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä perittyä. Varsin kummallista on, että Jumala on asettanut nämä kaksi erilaista heimoa niin lähelle toisiaan, jotta toinen täydentäisi toisen vajavuuden. Ja jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.
Hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. Hänellä on suorempi, usein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja harmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto tylympi. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä.
Hämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa painanut kansansa enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän väliin pidoissa mielellään elää herroiksi tai sunnuntaisin komeilee kiiltävissä kääseissään, on hän muulloin vaatimattomin kaikista kansalaisistaan. Kun hän kesäaikana karkea mekko yllä on ulkotyössä, tyytyy hän puolikypsääntalkkunaan, keitettyihin ohra- ja kaurajauhoihin, joita hän tuohisessa sekoittaa piimään. Hämäläiset asuvat joskus yhdessä suurissa kylissä, aina niistä ajoista asti, jolloin heidän täytyi puolustautua vihollisten hyökkäyksiä vastaan, ja niin tarkan huolen pitää hämäläinen pellostaan, että panee tunkion niin likelle kartanoa kuin mahdollista. Hän pitää hyödyn ja kauneuden aivan samana, ja vaikka laulu ja iloinen viulunsoitto ei ole hänelle vastenmielistä, ei luonto ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi eikä viuluniekaksi. Samoin hän pitää myös saduista ja sananlaskuista, joita muut kertovat, mutta itse hän on unohtanut melkein kaikki, mitä hänen esi-isänsä ovat kertoneet. Hän itse on vanhan sadun kaltainen: sellainen kuin hän nyt on, hän on ollut monta sataa vuotta.
Täytyy kuitenkin lisätä, että tätä puhdasta vanhaa hämäläisluonnetta on enää löydettävissä ainoastaan muutamissa Hämeen sisä- ja pohjoisosissa. Lännempänä ja etelämpänä on hämäläiskansa tullut vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä uuden ajan ja naapuriensa vaikutuksille alttiimmaksi. Etelä-Hämeessä, Uudenmaan pohjoisosassa ja Satakunnan sisäseuduissa on kantaheimosta vielä hiukan jälkiä; mutta Varsinais-Suomessa, länsirannikolla ja Etelä-Pohjanmaalla hämäläinen on niin toiseksi muuttunut, ettei ole paljon muuta jäljellä hänen alkuperästään kuin ne yleiset piirteet, jotka hän on kansaansa painanut.
87. Karhunampuja Martti Kitunen.
Suomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista urotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa kuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia. Kaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät lempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis mesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen urotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.
Kitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi yht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei ollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelää poikaa, tuli möristen kahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: "Pois tieltä, ketale!" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla luodikollaan, pamaus kuului ja — karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna hirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun; mutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi taloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa häntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien nimitettiin pientä Marttia "urhoolliseksi pojaksi".
Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut: hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.
Karhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa parhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä tapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa kasvavaan petäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki lähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle ruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä ja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan. Martti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen ylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti haavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.
Martti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut lehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin syömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi pyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut kengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia paikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan paikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin saa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon, kaivaa kuopan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.
Sota karhuja vastaan oli usein hyvin vaarallista, ja kolme kertaa Kitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai veitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla hän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli hänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään, tarttui sen turkkiin ja kiljaisi: "Hei, eteenpäin!" Tästä karhu säikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen hyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun. Kolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi pesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät ampuivat sen.
Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukaassa. Hän oli silloin kaatanut kaikkiaan 198 täysikasvuista karhua ja karhunpoikia niin monta, ettei niiden lukuakaan muistanut. Tultuaan niin vanhaksi, ettei enää nähnyt tarkkaan tähdätä, hän eli vielä 11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan Virroilla ja kuoli vuonna 1833, lähes 86 vuoden vanhana. Tämä mainio karhunampuja oli lempeäluonteinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja ahkera; kaikki, jotka hänet tunsivat, rakastivat häntä. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niinkuin karhunpoikia polvillaan.
88. Suomen ruotsalainen väestö.
Eivät kaikki meidän maamme pojat ja tyttäret ole synnyltään karjalaisia ja hämäläisiä. Jos matkustamme pitkin Suomen eteläisiä ja läntisiä merenrannikoita tahi purjehdimme merensaaristoissa, tapaamme toista väestöä, joka puhuu toista kieltä ja eroaa tavoiltaan ja luonteeltaan suomalaisesta väestöstä. Nämä rannikkolaiset ovat alkuaan Ruotsista tullutta rotua ja puhuvat ruotsalaista kieltänsä, kuten muutamat suomalaisista polveutuvat Ruotsissa puhuvat suomalaista kieltään. Mutta kun he ovat muuttaneet tänne jo ammoisina muinaisaikoina ja sitten monta vuosisataa eläneet ja taistelleet Suomen muiden asukasten rinnalla, kun he rakastavat maatamme ja tunnustavat sen isänmaakseen eivätkä ensinkään siitä tahdo enää erkautua, niin he ovat kasvaneet kiinni Suomen kansaan ja ovat tässä mielessä suomalaisia, kuten me kaikki. He ovat hengeltään ja sielultaan meikäläisiä, ja mitä kieltä suu puhuneekin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jossa yksi sydän sykkii isänmaalle.
Entisinä aikoina on maamme ruotsalainen väestö ollut taitavampaa kuin suomalainen ja sen vuoksi pitänyt itseään parempana. Sillä Ruotsi ei ole hallinnut Suomea ainoastaan suuremmalla voimallaan, vaan vielä enemmän varhaisemmalla ja pitemmälle ehtineellä sivistyksellään. Nyt ovat olot paljon muuttuneet, kun Suomi ei enää ole Ruotsin yhteydessä. Nyt edistyy suomalainenkin väestö vuosi vuodelta tiedoissa, ja nyt ovat kaikki toistensa vertaiset.
Suomen ruotsalainen väestö asuu kolmella alueella: Ahvenanmaalla ja sen saaristossa, Etelä-Uudellamaalla ja Etelä-Pohjanmaalla. Aikaisemmin, eli toista tuhatta vuotta takaperin, muuttivat ahvenanmaalaiset saarilleen ja levisivät sieltä useihin Turun saariston saariin. Uusmaalaiset muuttivat maahamme Ruotsista eri aikoina, toiset tuhatkunta vuotta takaperin, toiset myöhemmin. Ruotsalaiset pohjalaiset muuttivat todennäköisesti kuusi tahi seitsemän sataa vuotta sitten kaitaisten merensalmien poikki Suomen rannikolle. Ei kukaan enää muista, milloin kaikki nuo muutokset ovat tapahtuneet. Tiedetään vain, että sittemmin on niillä mailla tapahtunut useita uusia väestön siirtymisiä sotien, ruttojen ja nälkävuosien takia, niin että nyt kuulee puhuttavan ruotsia siellä, missä ennen puhuttiin suomea, ja suomea siellä, missä ennen puhuttiin ruotsia.
Nämä rannikkoseudut ovat tiheästi asutuita ja hyvin viljeltyjä. Niiden ruotsalainen väestö on liikkuvampaa, levottomampaa, epävakaisempaa kuin suomalainen väestö, sukkelampaa päätöksissään, ripeämpää toimissaan. Samalla se on omaksunut hiukan suomalaisen väestön vakavuutta ja tullut tavoiltaan toisenlaiseksi, kuin Ruotsin ruotsalaiset ovat. Sen kiihoittava voima on saanut suomalaisen väestön suurempaan vauhtiin, ja molemmat naapurit ovat jotakin toisiltaan oppineet.
Hyvin erilaista on ruotsalainen väestö eri maakunnissa; eivätpä edes kahden naapuripitäjän asukkaat ole toistensa kaltaisia. Meri on kasvattanut kaikki nämä rannikkoasukkaat merimiehiksi ja kalastajiksi. Ahvenanmaalainen on näistä kolmesta paras kauppamies, uusmaalainen paras maanviljelijä, pohjalainen paras kirvesmies. Ahvenanmaalainen viettää puolet aikaansa merimatkoilla. Pohjalainen kulkee työansiolla Venäjällä ja Amerikassa asti; uusmaalainen pysyy kotonaan peltonsa ja nuottansa ääressä. Kaikki kolme ovat enemmän järjen kuin tunteen ihmisiä. He laulavat laulujaan sävelmien vuoksi eivätkä paljon välitä sanoista. Kaikki kolme ovat myöskin arkoja vapaudestaan ja itsenäisyydestään: uusmaalainen vähimmin, hän kun on ollut herraskartanoiden alustalaisena, pohjalainen enimmin, koska hän on ollut aina vapaa maanomistaja. Ja vaikka ahvenanmaalainen on varhaisimmin muuttanut Ruotsista, on hän näistä kolmesta enimmin ruotsalaisen emäkansan kaltainen siksi, että hän asuu niin likellä Ruotsia ja niin usein matkustaa siellä.
89. Ruotsinkieli.
Noin tuhatkunta vuotta sitten puhuivat ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset samaa kieltä. Tämä kieli, jota nimitämme pohjoismaiden alkukieleksi, oli likeistä sukua niille kielille, joita saksalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun nuo kolme kansaa olivat kauan eläneet erillään tahi käyneet keskenään sotaa, alkoi tanskankieli saada pehmeämmän, vienomman soinnun läheisen saksankielen vaikutuksesta. Ja koska Norja oli kauan Tanskan vallan alaisena, pysyivät tanskan- ja norjankielet likimain samana kielenä, kuitenkin niin, että norjankieli on kovemmalta kalskahtavaa. Mutta näistä molemmista erosi ruotsinkieli, joka säilytti vanhan pohjoismaisen kovuutensa, vaikka se aikaa voittaen muuttui vähemmän karkeaksi ja sointuvammaksi.
Aluksi tämä kieli oli vain useina murteina, mutta kun Ruotsin maakunnat vähitellen yhdistyivät yhdeksi valtakunnaksi, jolla oli yhteinen laki [Maunu Eerikinpojan maalaki vuodelta 1347], niin tuli se murre, jota puhuttiin Keski-Ruotsissa, valtakieleksi. Virkamiehet rupesivat sovittelemaan puhettansa tämän kielen mukaiseksi, ja näin se aikaa voittaen erosi yhteisen kansan kielestä. Tämä muinaisruotsalainen valtakieli tuntuu meistä hyvin karkealta, ja sen kirjoitus oli tavaukseltaan epätasaista. Uskonpuhdistuksen aikana, jolloin raamattu käännettiin ruotsiksi, ruvettiin sitä yhä enemmän käyttämään puheessa ja kirjoituksessa. Siihen lainattiin tällöin monta uutta sanaa saksasta ja muista vieraista kielistä. Ääntäminen muuttui, ja uusruotsalainen kieli syntyi. Suuret runoilijat ja tiedemiehet alivoivat julkaista tällä kielellä kirjoja, ja niin se vähitellen on kehittynyt. Mutta kaikki muutokset eivät tule näkyviin kirjoituksessa, sillä vanha merkitsemistapa on monessa sanassa säilynyt viime aikoihin saakka.
Ruotsinkieli ei ole niin pehmeätä, taipuisaa ja hienovivahteista kuin esim. suomenkieli; mutta se on miehuullista ja voimakasta, se kalskahtaa kuin teräs kallioon. Koska suuret runoilijat ovat sillä runoilleet, on se tullut niin yleväksi ja loistavaksi, että harvat muut kielet vetävät sille vertoja. Mutta kun Suomen runoniekat ovat ruotsiksi runoilleet, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi ja harrasmielisemmäksi, ikäänkuin heijastukseksi maamme kansasta ja luonnosta. Täällä Suomessa äännetään ruotsia toisella tavalla kuin Ruotsissa, ja siksi meistä tuntuu siltä, kuin ruotsalaisella olisi laulava puhunta. Ruotsia puhuessamme teemme paljon virheitä; sekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse huomaa. Ja jos emme vaali ja säilytä ruotsinkieltä puhtaana, niin se tulee liian poikkeavaksi Ruotsin ruotsista, ja siitä olisi meille vahinkoa.
Maamme ruotsalainen rahvas puhuu kieltänsä monella murteella, ja eräät niistä ovat niin vanhanaikuisia, että muiden on vaikea niitä ymmärtää. Se johtuu siitä, että ruotsalaiset maanmiehemme ovat niin kauan eläneet erillään Ruotsista ja toinen toisistaan, että niiden kieli on sill'aikaa kehittynyt toisenlaiseksi kuin sivistyneitten puhe. Mutta nykyisin saavat kaikki lapset kansakouluissa oppia käyttämään kirjakieltä.
90. Lounais-Suomen saaristolaiset.
Ahvenanmaan tuhansilla saarilla ja luodoilla sekä osittain Turun eteläpuolella olevassa saaristossa asuu ruotsalaista väestöä merimiehinä ja kalastajina. He viljelevät hiukan eloa ja perunoita, heillä on hevosia ja karjaa, he polttavat kalkkia ja tiiliä, laivaavat ulkomaille puita, mutta heidän varsinainen peltonsa ja niittynsä on meri. Muutamat ovat laivanisäntiä, rakentavat suuria aluksia ja purjehtivat vieraisiin maihin saaden hyvän voiton. Toiset vievät pursillaan ja kaljaaseillaan kaloja, halkoja, kalkkia ja muuta tavaraa Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Tallinnaan. Nämä koulunkäymättömät laivurit purjehtivat, yksi tai kaksi miestä laivaväkenä, enimmiten maantunnuksien mukaan tutuilla kulkuvesillään, jäävät vastatuulella ankkuriin luotojen suojaan, mutta joutuvat usein luotojen niemekkeissä tuulenpuuskien ja vihurien käsiin. Toiset elävät koko kesän kalastusveneissään ulkona merellä ja vievät syksyllä suolatuita silakoita ja turskia kaupunkeihin. Miehet, naiset ja lapset ovat kokeneet merta joka säällä, he eivät vaahtopäisiä aaltoja säikähdä, mutta aikansa vaivoja kärsittyään he asettuvat mielellään lepoon ja pitävät hyviä päiviä. Suomalaisen luonteen rauhallisuus tekee heidät kärsivällisiksi ja huolettomiksi ajanhukastaan. Sellaisia ovat enimmät rannikkolaisemme; heidän elämänsä on vuorotellen ankaraa työtä ja mukavaa lepoa.
Kotona he asuvat pienissä kylissä tai yksinäisissä tuvissa, joiden kaikkien päätyseinällä on viiritanko. He viettävät juhlien joulunsa ja valvoen juhannusyönsä, tanssivat vahvasti häissä ja syövät vahvasti lukukinkereissä. Nämä länsisuomalaiset saaristolaiset ovat matkoillaan oppineet kohteliasta käytöstapaa. He pukeutuvat pyhäpäivin melkein herrasväen tapaan ja nauttivat pidoissaan mielellään herrasruokia. Saattaa kyllä köyhyys vaivata väliaikoina, kun kalastaminen ei onnistu; mutta kun hyvää pitää olla, silloin ei säästetä. Talvella he kutovat verkkoa ja nuottaa: käsitöitä tehdään siellä enemmän kuin Uudellamaalla, ja entisaikoina naiset kutoivat paljon, ennenkuin tuli tavaksi ostaa tehtaan kankaita.
91. Uusmaalaiset
Ruotsalaiset uusmaalaiset harjoittavat, osa maanviljelystä hedelmällisellä maallaan, osa kalastusta lahdissaan ja merenrannikoillaan. Mutta maanviljelijällä on myös nuottansa, kuten kalastajallakin peltotilkkunsa. Heti pohjoisempana asuu suomalainen väestö, jolla on toisenlaiset tavat. Uudenmaan ruotsalainen on hyvin toimeentuleva, ilomielinen, ymmärtäväinen, puhelias, mukavuutta rakastava. Hän asuu rakennuksissa, joissa on pienet ikkunat. Hedelmäpuita on ikkunain alla ja merileviä rannalla. Kaupunkien lähistössä hän on oppinut herrastapoihin ja kaupungin hintoihin, mutta syrjäisempien seutujen asukkailla on vielä paljon vanhoja tapoja, vaikka ei vanhaa vaatepartta. Helsingistä itäänpäin asuva väestö eroaa tuntuvasti Helsingistä länteenpäin asuvasta ja puhuu erilaista ruotsinmurrettaan.
Keväällä, maalis- tai huhtikuussa, lähtee rannikkolainen täällä kuten muuallakin hylkeenpyyntiin jäälle. Hän vetää silloin vaatteittensa päälle valkean paidan, panee päähänsä valkean jäniksennahkaisen lakin ja lähenee, vatsallaan ryömien, jään reunalla olevia arkoja hylkeitä. Hylje kuuntelee, pyytäjä on hiljaa, hiiskahtamatta. Pam, pyssy paukahtaa, pyytäjä juoksee saaliinsa luokse ja iskee siihen rautakoukun, ennenkuin hylje ennättää sukeltaa veteen. Nahasta ja rasvasta saadaan hyvät rahat, mutta pyyntikeino on vaarallinen ja vaivalloinen. Usein ajautuu pyytäjä irtaantuneella jääkappaleella merelle, usein hän putoaa halkeamaan; väliin hän on viikkokausia poissa, monen peninkulman päässä merellä. — Pohjanmaalla pyydetään hylkeitä myöskin harvoilla verkoilla, joihin hylje sotkeutuu, kun tuntee olevansa kiinni. Silloin ei ole helppoa nostaa veneeseen sellaista raskasta, elävää otusta, joka väliin saattaa painaa 125:kin kiloa ja joka urheasti pitää puoliaan terävillä hampaillaan.
Uusmaalainen rakastaa hauskoja satuja. Hänen kertomuksensa bemböleläisistä ovat hyvin niiden kaltaisia, joita jo tunnemme hölmöläisistä. Bembölen härkkimellä sekoitettiin puuroa järvessä. Bemböleläiset pitivät kalliina ostaa suoloja kaupungista ja päättivät säästäväisyydestä kylvää niitä peltoon. Kun pelto oli karhittava, tekivät he lujat purilaat, joille panivat hevosen seisomaan, jottei se sotkisi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosta pitkin peltoa ja veti karhia perässään. Kun sitten voikukkia kasvoi siihen, mihin oli suoloja kylvetty, maistelivat bemböleläiset näitä kasveja, tunsivat ne jokseenkin karvaiksi ja sanoivat toisilleen: "Ne eivät vielä ole oikein kypsiä, mutta kyllä ne jo hiukan suolalta maistuvat."
Uusmaalaisella on myöskin paljon lauluja, vanhoja ja uusia, surullisia ja iloisia. Sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista hän ei pidä niin suurta lukua, kunhan ne vain kauniilta kuuluvat. Niiden laita on samoin, kuin nimipäivätoivotuksien hänen tupansa seinällä: pääasia on, että ne ovat koreiksi maalatut.
Otamme tähän näytteeksi kaksi uusmaalaista kansanlaulua suomennettuina. Ensimmäinen on Ruotsinpyhtään pitäjästä:
Kah' hyv' iltaa, terveeksi,valittuni armaani!Kuink' on maailmassa asias nyt?
Ootko terve, voimissas,niinkuin luulen olevas,onko hauskaa, se ilahuttais.
Onko rahaa, kultiasulla arkullisia,jospa on, se mun iloni ois.
Onko mieles suruton?Se sun rikkautes on,se on kalliimpi kultiakin.
Kun mä sua muistelen,liikkuu veri suonien;älä unohda mua, kultasein!
Katso kiiltäväisiätaivaan pikkutähtiä,alas maahan lenteleviä.
Ennen meret kuivukootniinkuin rantain hietikot,kuin mä lemmin muuta neitosta.
Pernajalainen merimieslaulu.
Kas, kuinka merimiehet urheesti astuvat; kaikk' kauniit neitosetkin heit' armastelevat. Kosk' ovat miehekkäät he ja ilomielisnä merellä uskaltavat näin nuoret henkensä.
Maamies se pellon kyntää tai työss' on niityllään, saa öisin levoll' olla ja maata sängyssään. Me, nuoret merimiehet, merelle menemme, ain' oomme valvehella, vain harvoin nukumme.
Ja tämän laulun teimme kotiimme tullessa Englannin kanaalissa hyvässä tuulessa. Kun ilma oli kaunis ja aika hupainen, niin laadimme me laulun näin aivan lyhyen.
92. Pohjalaiset.
Pitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää lukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa sisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta lähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat ymmärtävät kumpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin. Kuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon tapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen ovat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus, sahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin ovat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä lukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä suuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään kuin ruotsalaisten ja suomalaisten pitäjien välillä.