Kansa.
57. Matias Aleksanteri Castrén.
Kaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa, oli köyhä papinpoika nimeltäMatias Aleksanteri Castrén. Hänen sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi paljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi ja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia kieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua suomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin Lappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla avaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat etäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin, Keski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan rajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen täytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata taivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan ruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään käsitystä ihmistavoista. Hän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana ja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman sopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä keinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja sitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa pyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.
Ja tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi oppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon häviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen kansanheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa. Hänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden etsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia; hän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa heille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja toivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Sen vuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän kieltänsä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja metsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti muistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen enemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen mies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen nimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua sekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen suomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt saada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia teoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut terveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852, ainoastaan 38 vuoden ikäisenä.
Vain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa painokuntoiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut kirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä Castrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret tutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja pohjan perillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä saatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja loivat valoa Suomensuvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen tieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut ovat sitten hänen esimerkkinsä elähyttäminä jatkaneet hänen työtään, ja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan muinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan kukaan Suomen mies eikä nainen tätä uskollista, pelkäämätöntä, kansansa ja ihmiskunnan hyväksi kaikkensa uhrannutta työmiestä. Sellaiset miehet kuin Castrén kohottavat kansain tajuntaa, laajentavat niiden näköpiiriä ja hankkivat niille kunniakkaan sijan ihmiskunnan historiassa.
58.
Suomen kansanheimo.
Itä-Euroopan suurilla tasangoilla asui muinoin laajalla alalla kansa, jota venäläiset nimittivättshuudeiksi. Tällä nimellä on tarkoitettu etupäässä sikäläisiä suomensukuisia heimoja.
Venäläiset tarut kuvaavat tshuudeja kookkaaksi ja väkeväksi, mutta rauhalliseksi ja sävyisäksi kansaksi. Tshuudit rakensivat asuntonsa yksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja viljelivät maata sekä olivat taitavia seppiä. He tunsivat monta taikakeinoa ja olivat mahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa he kaivoivat maahan. Venäläiset alkoivat ahnehtia tshuudien aarteita, hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja ajoivat heidät kauemmas pohjoiseen. Tästä syntyi pitkällisiä sotia. Silloin ehdotti kerran venäläinen ruhtinas, että riita ratkaistaisiin vedolla. Tshuudilaisen ja venäläisen piti kummankin kaataa puu, ja se, joka ensiksi sai työnsä tehdyksi, oli tuleva maan valtiaaksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin. Tshuudilainen, joka oli luonteeltaan perinpohjainen, alkoi hakata puutaan juuresta, mutta venäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata puutaan latvasta. Silloin kävi niin, että venäläinen sai ensin työnsä valmiiksi, ja siitä päivin hän on ollut sen maan valtias.
Mutta tshuudit rakastivat vapauttaan eivätkä saattaneet taipua elämään vieraan vallan alaisina. Heistä tuntui paremmalta hautautua vapaina maan alle kuin elää maan päällä orjina. Silloin, niin taru kertoo, he ottivat tavaransa ja menivät vuortenalaisiin onkaloihin, ja vuoret kaatuivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä maan alla tshuudit asuvat vielä tänäkin päivänä rikkauksineen: kultineen, hopeineen, karjoineen, majavan- ja ketunnahkoineen ja kalliine turkiksineen.
Yhteisestä kodista Itä-Venäjältä lähteneet suomensukuiset kansat asuvat nyt hajallaan laajalla alueella. Yhteinen kieli on myös kullakin heimolla kehittynyt yhä enemmän omaan suuntaansa, joten nämä kansat eivät enää ymmärrä toistensa puhetta. Kauimpana koillisessa kuljeksivatostjakit ja vogulit. Lännempänä asuvatsyrjäänit ja votjakit. Näiden eteläpuolella asuvattsheremissit ja mordvalaiset. Toiset näistä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka pystyttävät telttansa tai mökkinsä isojen jokien rannoille, elävät kalustuksen ja metsästyksen varassa tai kuljeksivat porokarjoineen autioita aromaita pitkin. Toiset sitävastoin ovat uutteria maanviljelijöitä. Useimmat tunnustavat ainakin nimeksi kristinuskoa. Toiset ovat vielä pakanoita ja palvelevat taivaan jumalaa. He ovat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakelevat vieraalle vähiä varojaan ja suojelevat häntä mökeissään rajuilmoilta.
Suomensukuista kansanheimoa on sekin kansa, jota muut nimittävätunkarilaisiksi, mutta joka itse nimittää itseänsämagyareiksi. He asuivat muinoin Mustanmeren rantamailla, mutta muuttivat vähän toista tuhatta vuotta takaperin nykyiseenUnkariin. Sinne he ovat perustaneet valtakunnan, jolla on ollut omat kuninkaansa. Magyarit ovat kaunista, uljasta ja urhoollista kansaa, jonka kielessä suomalainen heimolaisuus vielä selvästi tulee näkyviin. Jos häpeämme Venäjällä asuvia köyhiä sukulaisiamme, niin saattaisivathan rikkaat magyarit hävetä köyhiä suomalaisia sukulaisiaan. Älköön siis kukaan ylvästelkö halvan sukulaisensa rinnalla, vaan tehköön mitä voi valistaakseen ja auttaakseen häntä.
Magyareja lukuunottamatta ovat nykyään kaikki suomensukuiset kansat pohjoismaalaisia. Kauimpana lännessä asuvatvatjalaiset ja vepsäläiset(joita on nimitetty myöskintshuudeiksi) Inkerinmaalla ja Aunuksessa,liiviläisetenää vain Kuurinmaan luoteisrannikolla,virolaisetVirossa ja Liivinmaalla, VenäjänkarjalaisetVienan Karjalassa ja Aunuksessa jasuomalaiset (karjalaiset ja hämäläiset)Suomessa. Pohjan perillä asuvatlappalaisetVenäjän, Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Muutamissa paikoin Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa asuu niinikään suomalaisia.
59. Permalaiset.
Mahtavin kansa vanhojen tshuudien joukossa olivat bjarmit elipermalaiset, jotka asuivat Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä. Näistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa. Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat monia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria rauhantoimissa. Koska he kävivät laajaa kauppaa Intiasta asti tuoduilla tavaroilla, tulivat he hyvin rikkaiksi. Mutta heillä oli tapana, että rikkaan miehen kuoltua hänen omaisuutensa oli jaettava perillisten ja vainajan lesken kesken, ja jälkimmäisen osa kaivettiin maahan Vienajoen rantaan. Tätä paikkaa ympäröi korkea pystyaita, jonka portti oli lukossa ja jota kuusi miestä öisin vartioi. Pystyaidan puolella kiilsi maa kullalta ja kalliilta kiviltä, ja siellä pystytettynä "jumalan" kuva, jonka kaulassa oli raskaat kultavitjat ja polvilla suuri hopeainen malja, reunoja myöten täynnä kultarahoja.
Monta urhoa retkeili Norjasta Permaan saavuttaakseen siellä kunniaa ja rikkautta. Väliin käytiin rauhallista vaihtokauppaa, mutta usein norjalaiset nousivat laivoistaan maihin ryöstämään sen ajan julman tavan mukaan.
Kerran Norjan kuningas lähetti Karli-nimisen miehen tekemään kauppaa permalaisten kanssa. Karlilla oli laivassaan 25 miestä, ja hän otti mukaansa toisen norja- laisen, Torer Hundin, jolla oli aluksessaan 80 hyvin asestettua miestä. Tultuaan Permaan he ensin tekivät asukasten kanssa kauppaa, mutta markkina-ajan loputtua norjalaiset purkivat rauhan ja purjehtivat pois Vienajoen suusta. Sitten he neuvottelivat keskenään ja päättivät yöllä ryöstää "jumalan kartanon" aarteet.
Norjalaiset nousivat maihin jätettyään muutamia miehiä vartioimaan aluksia. Permalaisten ensimmäiset yövartijat olivat äskettäin menneet kotiinsa, ja toiset yövartijat eivät olleet vielä tulleet. Torer ja Karli löivät kirveensä pystyaitaan ja vetivät itsensä käsivoimin aidan ylitse. Portti avattiin, kaikki norjalaiset tunkeutuivat sisään ja alkoivat kaivaa multakasoihin kätkettyä aarteita. Torer otti hopeamaljan "jumalan" polvilta. Karli aikoi anastaa epäjumalan kaulavitjat ja löi ne kirveellään poikki, mutta lyönti tuli kiireessä liian kova ja sattui jumalankuvan päähän, joka putosi hirmuisesti rysähtäen maahan. Tämän kuulivat uudet yövartijat, jotka samassa tulivat paikalle, ja alkoivat torviaan toitotella. Huutaen ja kiljuen riensivät paikalle permalaiset, joka suunnalta soivat torvet, ja norjalaiset juoksivat, minkä jaksoivat, ehtiäkseen laivoilleen. Pian he joutuivat saarrokseen ja olisivat saaneet surmansa, ellei Torer Hund olisi Ruijassa oppinut noitatemppuja ja niillä — niin kertoo satu — kääntänyt permalaisten silmiä, niin etteivät he voineet nähdä vihollisiaan. Täten norjalaiset pääsivät onnellisesti vaarasta ja palasivat jälleen omaan maahansa.
Useita satoja vuosia jälkeenpäin joutuivat permalaiset urhoollista vastarintaa tehtyään venäläisten vallan alaisiksi. Toiset saivat surmansa sodissa, toiset siirtyivät Suomeen tai Norjaan, ja osa jäi Venäjän vallan alle. Castrén sanoo näiden permalaisten olleen karjalaisten esi-isiä. Vielä tänäkin päivänä Venäjän karjalaiset ovat kuuluisia yritteliäisyydestään kauppatoimissa. Monta heistä vaeltaa Suomessa talosta taloon laukku selässä kaupitellen neuloja ja huiveja. Nämä "laukkuryssät" ovat noiden muinoin niin rikasten ja mahtavien permalaisten jälkeläisiä.
60. Vatjalaisia kansanlauluja.
a) Äidin hoito.
Miksi nauran, neito nuori? Miks' iloilen, lysti impi? Siks' iloilen, neito nuori, ett' on eloni suloista. Äidin ko'issa kasvaessa lauloi armas äiti mulle, kaunolauluja lateli, sulona sanansa soivat, kaunihina kuullakseni. Sua, armas äiti, kiitän, sua kiitän ja ylistän hellimmästä huolestasi, äidin lemmen lämpimästä. Kesän kaunoisen ajalla ja eloa korjatessa muut menivät einehelle, toiset puolipäiväselle, nadot saivat nukkumahan, veikon lapsoset levolle. Mut ei armas äitiseni nukkumaan nujertununna, katsoi aina armastansa, keikutteli kehtoani, hyväeli hempuansa. Muill' oli aikoa lepohon, vaan ei ollut äidilläni, ei hän uupunut unehen: piti pestä käärehiä, minut peittää pehmeähän.
b) Neidot kiikussa.
Annas nähdä kiikkuani! Mistä puist' on kiikku koottu? Ei lepästä kiikku koottu, halavasta ei hakattu: hajoomaan on leppä hauras, norja notkumaan halava. Jalavast' on kiikku koottu, sivutangot vahterista, istuin pantuna pajusta.
Naapurin nopeat pojat, veljet varmat, voivat kyllä kiikuttaa hyvästi kahta kesäsirkkua kevyttä, kahta kevythöyhenistä neittä kullan kalkkareissa.
Naapurin nopeat pojat, elkää kovin kiikutelko, huikeasti huiskutelko, ettemme maahan mätkähtäisi, kirpoaisi kiikustamme! Ent' ei olis auttajata, maasta ylös nostajata?
61. Lappalaiset.
Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:
Lappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla näkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja muuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista ryömii esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä ole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet lapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa hiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: "Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja maaherra?" — Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen olevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen, olinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.
Ihmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt lappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät pieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin siinä varsin hyvin ja tunsin sen jälkeen itseni niin virkistyneeksi, että uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen perustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja sen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan pyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi päällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu yhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat ihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki. Lappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden pylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.
Paikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa arkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty paidantapainen. Meidän nukkuessaan he pukeutuivat jonkinlaiseen verkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla liivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen koristua. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti koristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat pehmeästä poronnahasta.
Lappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät ulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta toiset kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan, jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu viinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen vähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi. Eräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut häntä muuten kuin lempisanallaloddadsham, s.o. lintuseni. Kun eräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle vieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan rangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan luopua.
Maaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille norjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän saa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna. Nämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin talvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin varsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita asuinhuoneita kuin muutettavat telttansa, joissa on neljä kaarevaa, maahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on savureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle maalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja. Niin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot pysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo. Hän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi tuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.
62. Lappalaisen poro.
Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät koskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se lappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään sen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä, puolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla vainullaan lumen alta peuran jäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta loppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän muuttelee alinomaa.
Kesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle ja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot varvuista tehtyyn aitaukseen.
Ja siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy hyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla), joka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas ajetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla niitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy pensastossa.
Jos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää. Poronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmaito, poronjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa jauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä seisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja vuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.
Poro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen, jota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun ja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan suiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on valjastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen, kaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen peittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien vasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan päähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään, jossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta taitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin etupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään täyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma eläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka töksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon, eikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin, ja matkustaja itse katsokoon, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta omituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin; on ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin pohjoiseen päin.
Poro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään sitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja, ja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme poroa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan varten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen poroa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä tulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja vanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat, koirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin, ja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.
63. Lappalaisia kansansatuja.
a) Vedenpaisumus.
Lappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin koko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä monella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat, että ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi maailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti maan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli ja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä Jumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi oli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli laskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri suunnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä. Kun olivat kulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat he taas toisensa, sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta, kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla lailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli silloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset polveutuvat.
b) Jättiläinen ja ihminen.
Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka. Stalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista ihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä. Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis, ja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että juoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli kohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta ei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa erinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski päänsä niihin korvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.
Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. — "Mitä sinä niillä teet?" kysyi Stalo. — "Enpähän mitään erityistä; laittelenhan vain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi." — "Älähän toki, poikaseni!" arveli jättiläinen. "Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan sen hopeita täyteen!" — Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle. Jättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt täyttyvän. — "Sepä vasta on syvä hattu", sanoi jättiläinen. — "Tavallisen syvä", vastasi Askovis, "mutta ehkä mieluummin täyttäisit laukkuni?" — "Enkä", arveli jättiläinen, "onpa jo hatustakin parahiksi urakkaa".
Stalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui levolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän kulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä viekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen vaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli varomattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa niin likelle tulta. Hetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei öydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut tulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun puoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: "Katso, isä, poikaasi palelee!" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää puoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen toista kylkeä, eikä kuule poikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.
64. Päiviön suku.
Päldojärv-nimisessä kylässä asui kauan aikaa sitten rikas lappalainen, nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta puroa, että hän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä varioimaan; mutta hopea-aarteensa hän kätki maahan. Lappalaiset palvoivat siihen aikaan kummallisia puita ja kiviä, joita nimittivät seidoiksi. Kun porot kerran kuolivat tautiin, lähti Päiviö poikineen epäjumalan, seidan, tykö, kaunisti sen kuusenhavuilla ja uhrasi poroja sen kunniaksi, rukoillen siltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä siitä, oliko epäjumala kuullut heidän rukouksensa. Silloin he nousivat, kantoivat kuivia puita seidan ympärille ja polttivat sen. Kylän pakana-asukkaat tästä kovin pahastuivat ja tahtoivat tappaa Päiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin sanoilla: "Jos hän on Jumala, niin kostakoon itse!" Päiviö tuli perheineen kristityksi ja lähetti poikansa Vuolabban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä olevat seidat.
Päiviö oli väkevä sotasankari, mutta hänen kolme poikaansa tulivat vielä mainiommiksi.Vuolabba(Olavi) oli väkevimmän nimi. Hän oli niin nopea, että juoksussa saavutti peuran, tavoitti hännästä kiinni kiitävän suden ja löi sen murskaksi kallioon. Isoa venettään hän kantoi yksinään olallaan, ja kivet, joita eivät jättiläiset jaksaneet nostaa, hän kantoi helposti paikoilleen. Siihen aikaan oli Venäjän karjalaisilla tapana käydä hävitysretkillä Lapissa. Vuolabba kantoi suunnattoman suuren hirren tunturille telttansa yläpuolelle ja sai karjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotias poikansa oli sen siihen kantanut. Silloin ei kukaan uskaltanut häntä ahdistaa.
Päiviön toisen pojan nimi oliIisakki. Hän oli niin tarkka jousimies, että ampui harrin, kun tämä koskessa hypähti ylös vedestä. Iisakkikin kävi sotaa Venäjän karjalaisia vastaan. Näiden johtajana oli päällikkö, joka oli kiireestä kantapäähän puettuna vaskivarustuksiin ja niin kankea, ettei itse voinut syödessään viedä haarukkaa suuhunsa, vaan palvelijan piti häntä syöttää. Iisakki oli kauan väijynyt tuota päällikköä ja survaisi sellaisen aterian aikana kahvelin päällikön kurkkuun.
Päiviön kolmannen pojan nimi oliJuhani, ja hän oli niitä mahtavia noitia, joita ei nyt enää synny maailmaan. Hänkin kävi karjalaisia vastaan sotaa ja käytti heitä vastaan hirmuisia taikakeinojaan. Kerran he saivat hänet kiinni ja pakottivat hänet opastamaan heitä yöllä tunturin poikki. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta. Siinä Juhani loitsi niin, että karjalaiset kuulivat kellojen soivan ja näkivät tulien loistavan kylästä jyrkänteen alapuolelta. Juhana kehoitti nyt opastettaviaan seuraamaan ihan hänen jäljessään, kun hän heille näytti tietä tulisoihdulla. Samassa hän viskasi soihdun jyrkänteestä alas, mutta itse sai jalalleen sijan vuorenkolossa. Karjalaiset tulivat suksillaan täyttä vauhtia syöksyen tulisoihdun perästä ja hävisivät näin kaikki pimeään syvyyteen.
65. Lappalaisia kansanlauluja.
a) Kuljeskelen kukkuloilla tuolla tunturien laella: on muassa nuolet nopsat, varalla vasamat pitkät; ammun peuroja paraita, metsän karjan kallihia, sitte vietän vihkiäiset, häät hyväiset ja komeat.
b) Mik' on tuulista parempi, mikä toista herttaisempi? Onkopa suvi hikinen, tuuli pilvi-ilmahinen, eteläinen leuto leyhkä? Eikö pohjoinen parempi, raitis tuuli tuntureilta?
c) (Karhu herättää poikansa.)
Joutukaa jo poikaseni! Suksi luistavi lumella, sivakka sivahteleepi. Paha pyytäjä tuleepi, ärjytään sen ampumalle, suuhuni sen nuolet sullon, kurkkuhun kuparisehen.
d) (Heinäsirkka kysyy sääskeltä:)
"Mitä teet sä kesän kaiken?"
— "Mitä teenkö, aina laulan.Kuinka itse kesäs vietät?"
— "Minä tanssin laulellessas."
66. Lappalaispojan laulu.
Juokse, porosein, poikki vuoret maat! Seistä, syödä saat majall' impyein. Siellä verraton jäkäl'-aarre on.
Päiv' on lyhyinen, mutta pitkä tie, laulaissain nyt vie matka joutuen! Tääll' on sudet vaan usvamajoissaan.
Jos ma lentäisin, niinkuin kotka tuo, kultapilven luo, ehkä näkisin silmät lemmityn, huulten hymyilyn.
Sydämeni sä kohta kiedoit niin lemmen pauloihin, etten selviä; — vedät totta kuin koski innostuin.
Sinut nähtyäin suurest' ikävöin, aina päivin öin mietin mielessäin: on se onni vaan, kun sun omaks' saan.
Vaikka kätkeisit laakson kiven taa taikka porolla metsään rientäisit; kivet, hongat ois tieltäin käypä pois!
F. M. Franzén. — Olli Vuorinen.
67. Virolaiset.
Virolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaamme, mutta ovat suomalaisille likeistä sukua. Virolaiset ja suomalaiset, niin myös vatjalaiset, vepsäläiset, liiviläiset ja karjalaiset olivat muinoin yhtenä kansana, siihen aikaan, jolloin asuivat yhdessä nykyisellä Venäjällä.
Mutta kun venäläiset tunkivat heidät syrjään ja heidän oli siirryttävä luoteeseen päin, niin kansa jakautui. Suomalaiset menivät Suomenlahden pohjoispuolelle ja asettuivat Suomeen; virolaiset asettuivat eteläpuolelle tätä merenlahtea Viron- ja Liivinmaahan. Sillä Vironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on vähäinen, taajaan asuttu maa, jossa on järviä, jokia ja viljavia peltovainioita. Siellä on luonto toisenlainen kuin Suomessa: ei ole graniittivuoria, ainoastaan aukea hiekkarannikko merta vastassa. Muutamia graniittilohkareita, joita merenjäät ovat muinoin Suomen puolelta sinne vieneet, näytetään Virossa jonakin kummana.
Virolaiset joutuivat seitsemänsataa vuotta sitten saksalaisten vallan alle. Sen jälkeen he ovat olleet useiden vierasten valtain alaisina ja kärsineet paljon hävittävistä sodista; nyt he ovat Venäjän vallan alaisuudessa. Heidän saksalaiset herransa ovat kohdelleet heitä julmasti ja ottaneet heiltä pois heidän maansa, niin että virolaiset ovat olleet ritarikartanoiden alueilla aina näihin asti saksalaisten lampuoteina. Kovan sorron alaisina he eivät ole saaneet samaa vapautta ja opetusta kuin heidän suomalaiset veljensä, mutta nykyään se maa edistyy ripeästi. Kaikissa vaiheissaan virolaiset ovat uskollisesti säilyttäneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman kansallisluonteensa. He ovat vilkasta, tunteellista ja sitkeätä kansaa, joka suuresti rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen puolelle, ja siellä heidät tunnetaan pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja vilkkaista ruskeista silmistään.
Virolaisten kieli on niin suomenkielen kaltaista, että suomalaiset ja virolaiset helposti oppivat ymmärtämään toisiansa, kun vain kerran ehtivät tottua vieraanvoittoiseen puhumistapaan. Virolainen on ikäänkuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja saksan- ja venäjänkielestä. Muuten ovat virolaiset ja suomalaiset siinäkin toistensa kaltaisia, että kummatkin rakastavat lauluja ja vanhoja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet heidän lohtunaan. Koska nämä kansanmuistot ovat suomalaisten satujen ja kansanlaulujen kaltaisia, ikäänkuin kaksi samasta juuresta lähtenyttä haaraa, niin mainitsemme niistä tässä muutamia.
68. Virolaisten Kalevipoeg.
Virolaisilla on monta kaunista kansansatua ja yksi suuri 20-runoinen sankarirunoelma, jolla on heidän suurimman kansansankarinsa nimi: Kalevipoeg (Kalevan poika). Hänestä kerrotaan seuraava satu:
Eräs eukko paimensi lehmiään metsässä ja löysi sieltä naarasteiren munan. Niistä kasvoi kaksi kaunista neitoa, Salme ja Linda, joille tuli monta kosijaa. Salme joutui naimisiin pohjantähden kanssa, mutta Linda otti miehekseen jumalista polveutuvan väkevän sankarin, jonka nimi oli Kalev (Kaleva). Linda ja Kalev saivat kolme poikaa, ja nuorin poika syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Kun nämä kolme poikaa olivat metsästämässä, tuli "tuulentarkka" noita Suomesta ja ryösti heidän äitinsä. Linda huusi avuksensa taivaan jumalaa, Ukkoa, ja tämä muutti hänet kallioksi Tallinnan kaupungin läheiselle Iru-vuorelle.
Pojat etsivät äitiään turhaan. Vanhin heistä meni Venäjälle, ja hänestä tuli taitava kauppamies; keskimmäinen matkusti pohjolaan ja varttui mainioksi soturiksi. Nuorin, Kalevipoeg, jota verrattiin rautakynsi-kotkaan, sai kokea monta ihmeellistä elämänvaihetta. Hän ui Suomenlahden poikki Suomeen, etsi salomailta käsiinsä noidan ja löi hänet tammentyvellä kuoliaaksi. Äitiään hän ei voinut löytää; tämä näyttäytyi hänelle unessa kauniina neitona, ja siitä ymmärsi hän, ettei äiti enää ollut hengissä.
Sitten seuraa koko joukko seikkailuja. Kalevipoeg käy kuuluisan Suomen sepän luona ja ostaa tältä niin verrattoman miekan, että hän sillä halkaisee sepän alasimen maahan asti, pienimmänkään naarmun näkymättä miekanterässä. Hänen hurja luontonsa herää. Hän tappaa sepän pojan, ja onneton isä kiroo miekan tulemaan kerran oman omistajansa surmaksi. Kalevipoeg palaa Viroon ja tekee veljensä kanssa sellaisen sopimuksen, että se, joka jaksaa kauimmas nakata kallionlohkareen, pääsee maan kuninkaaksi. Kalevipoeg nakkaa kauimmas, tulee Viron kuninkaaksi ja kyntää maan jättiläishevosella ja jättiläisauralla. Sudet repivät hänen hevosensa; hän hävittää pedot ja viljelee maata. Hän aikoo rakentaa linnan, kulkee lautataakka selässä Peipsenjärven poikki ja painaa maahan niin syviä jälkiä, että vuoret litistyvät. Hänen levähtäessään rannalla varastaa pahanilkinen noita hänen miekkansa ja viskaa sen järveen. Kalevipoeg herää ja lupaa, että miekka saa järvessä olla siksi, kunnes toinen yhtä väkevä sankari tulee sen sieltä ottamaan, mutta jos hän itse tulee, saa se purra häntä jalkaan. Sitten hän lyö lautansa kappaleiksi noidan poikiin ja lähtee toisia lautoja noutamaan. Tällä matkalla hän joutuu manalaan, kuolleiden valtakuntaan. Siellä hallitsee pahahenki, Sarvik, äärettömiä rikkauksia. Kalevipoeg voittaa Sarvikin, pelastaa kolme vangittua neitoa ja palajaa suurine saaliineen päivän valoon.
Nyt Kalevipoeg aikoo etsiä maailman äärtä ja rakentaa sitä varten hopeaisen laivan. Hän purjehtii pohjoiseen päin Lappiin ja joutuu suuriin vaaroihin. Kerran hänet nielee merenpyörre, josta valaskala hänet pelastaa. Toisen kerran hänet poimii jättiläisneito esiliinaansa ja vie hänet ihme-elukkana isälleen. Hän käy tulivuorilla ja näkee revontulen hengetärten sotivan hopeakeihäin ja kultakilvin. Viimein sanoo hänelle eräs viisas mies, että, ennenkuin hän kohtaa maailman äären, saavuttaa hänet oma loppunsa. Kalevipoeg palaa takaisin Viroon, voittaa taistelussa maansa viholliset, astuu vielä kerran kuolleitten valtakuntaan ja sitoo Sarvikin kahleisiin. Mutta nyt tulee rautapukuisia miehiä meren takaa Viroa ahdistamaan. Syntyy taas verinen taistelu. Kalevipoeg voittaa, mutta hänen parhaat soturinsa ovat kaatuneet. Hän seisoo yksinään kuin "kuivettunut koivu". Erakkona hän asuu suuressa metsässä. Silloin hän eräänä päivänä kulkee Peipsenjärven rannalla ja näkee entisen miekkansa kimaltelevan vedessä. Kaihoisin mielin hän kahlaa veteen sitä ottamaan, mutta miekka, joka muistaa kirouksen ja lupauksen, leikkaa hänen molemmat jalkansa poikki polvia myöten. Niin kostaa miekka ennen vuodatetun viattoman veren.
Kalevipoeg kuolee, mutta jumalat panevat vainajan jalatonna vartioimaan manalan portteja ja kahleisiin nidottua Sarvikia. Siellä Kalevipoeg lyö kädellään vuoren porttiin, mutta käsi tarttuu kiinni sen rakoon ja joka kerta kun Kalevipoeg yrittää tempautua irti, tärisee maa ja syntyy maanjäristys.
69. Virolaisia kansanlauluja.
a) Kotoinen neito.
Kesä on ja päivänpaiste, lirittää yläällä leivo, lehdet ovat lehtipuissa, kaikki niitytkin kukissa. Koivun latvat koukistuvat, oksissaan ovat omenat, pähkinät ovat pehkoissansa, kotoneidot laulelevat.
Kesä loppuu, syys käsissä, niityn kasvit niitetähän, kirves kaatavi petäjät, piilu koivut pirstoaapi, halla ottaapi omenat, ukonilma pähkinäiset, mies kosii kotoisen neidon. Ikäväst' on niityn itku, mets' on keltaisna mureesta, hirnuvat isänsä varsat, ammovat vasikat äidin, mölisevät veljen möllöt, syöttäjätänsä surevat, kaipoavat katsojaansa, hoitajansa helleyttä.
Iloll' eikö impi käynyt ennen päivän nousemista laulain aina läävässänsä? Meni partehen vasikan ilman äidin tietämättä, ennen noustua isänsä; heinät antoi helmastansa, kantoi kauroja etehen, veipä vettä juotavaksi isän, äidin tietämättä. Eikö tätä muistettaisi!
b) Kotopaikan kiitos.
Kylä kultainen kotini, kylä, jossa ennen kasvoin, armas entinen oloni, kasvoit poikasi komeiksi, tervehiksi tyttäresi. Olet kylä kelvollinen; peltos kasvavat eloa, niityt heiniä hyvästi, pääll' on pelto, niitty alla, keskipaikka pellavassa; kuminoit' on kunnahalla, vainiot on vaaleoina, kypsyneinä karviaiset, orapihlajat vihannat, omenat hyvänhajuiset.
Voi kylää, kuhun koteusin, sua, jonk' omaksi jouduin, hyi häpeetä, hyi hävytön! Sua kiusoin kiitetähän, ivaten ylistetähän, kylä ruma, sotkusoinen, paha puhdasten sydänten, paha parjaaja hyville, viete äidin tyttärille!
Kiitänpä omaa kylääni, kotopaikkaani ylistän. Olet kylä kelvollinen, niinkuin kirkko kukkulalla, Herran huone korkealla, armas nähtävä yläällä. Yks' on ainoa asia, mikä arvosi alensi, alle Tallinnan aseman, alle arvon Rahkavieren: ei sua lähene laivat, laivat rikkaat riistastansa, eivät tuo tavarojansa, makeitansa maalle saata, eivät liinalastiansa.
[Rahkavieri (Viroksi Rakvere) = Wesenberg, muinoin tärkeä kauppakaupunki.]
70. Suomen kansa.
Tämä on Suomen kansan kartta:
Maamme itäosissa: Karjalassa, Savossa, pohjoisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuukarjalaisia. Maamme länsiosassa: Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjoisosassa ja Pohjanmaan kaakkoisosassa asuuhämäläisiä. Suomeen kuuluvassa osassa Lapinmaata asuulappalaisia. Uudenmaan eteläosassa, Etelä-Pohjanmaan rannikolla ja Ahvenanmaan saaristossa asuuruotsin-sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen lukumäärä venäläisiä, ja sitäpaitsi asuu maassamme muutamia saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, norjalaisia, tanskalaisia sekä joitakuita harvoja muihin kansallisuuksiin kuuluvia.
Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. 100:sta Suomen asukkaasta on 86 suomalaista sukuperää, 13 ruotsalaista, 1 venäläistä, saksalaista tai muuta kansallisuutta. Monella on ruotsalainen isä ja suomalainen äiti tahi suomalainen isä ja ruotsalainen äiti; muutamilla on venäläinen isä ja suomalainen äiti tai ovat heidän vanhempansa tai esivanhempansa muuttaneet tänne vieraasta maasta. Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei jonkun heidän sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut toisten kansakuntain verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa, — kaikki, jotka noudattavat tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi, — ovat yhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän lainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa. Jos joukko merimiehiä, jotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen satamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat. Ja samoin, jos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään samassa maassa yhteisen vastuun alaisina, niin täytyy heidänkin pysyä sovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät muut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata. Heidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän isänmaan puolesta.
Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, kuten monesta puusta tulee suuri metsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä ne muodostavat metsän. Toisen maakunnan kansa eroaa toisen maakunnan kansasta ulkonäöltään, vaateparreltaan, tavoiltaan ja elämänlaadultaan. Helposti voimme erottaa hämäläisen karjalaisesta, uusmaalaisen pohjalaisesta; vieläpä tunnemme yhden pitäjän asukkaat monien muiden naapuripitäjäläisten joukosta. Mutta jos matkustamme ulkomailla ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, niin huomaamme, että heillä on keskenään yhtäläisyyttä. Ja jos muukalainen matkustaa Suomessa, huomaa hän, että tämän maan asukkaat ovat toistensa kaltaisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudestaan asti ovat kasvaneet samassa maassa, samojen lakien ja elämänolojen alaisina, kaikkine eroavaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon keskinäistä yhtäläisyyttä.
Sellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus (kansanluonne) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se on se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla sen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon minne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.
Sen leiman, jonka Jumala on Suomen kansaan painanut, saatamme paraiten erottaa, jos tarkastamme tämän kansan menneitä vaiheita. Se on näihin aikoihin asti säilyttänyt muiston esi-isäinsä pakanallisesta uskosta, mutta kun se oli saanut Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä aina ollut sen kalleimpana aarteena. Se on siis varmaan sellainen kansa, jossa on syvä ja totinenjumalanpelko. Se on tuhat vuotta yhtämittaa työskennellyt maansa raivaamiseksi ja viljelemiseksi: — se on varmaanuuttera ja kestäväkansa. Se on muokannut kovaa maaperää, pohjolan ankarassa ilmanalassa: — se on varmaankaraistunut ja voimakaskansa. Suuria onnettomuuksia ja hävityksiä on tämä kansa saanut kokea enemmän kuin useimmat muut; sen on monesti ollut pakko taistella katkerinta puutetta vastaan, se on ollut maahan masennettuna, sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin se on elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: se on varmaankärsivällinen, kieltäymykseen altis ja elinvoimainen kansa. Koskaan ei ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajaa, joka olisi muita kansoja ahdistanut ja valtansa alle pannut: se on siis varmaanrauhallinenkansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen veripisaraan asti puolustanut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita sotapäälliköitä ja maailmankuuluja sotamiehiä: — se on varmaan kuitenkinurhoollinen ja sotakuntoinenkansa. Kukistettuna, voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan tuhottuna, se on vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: — se on varmaankin äärettömänsitkeäluontoinen ja itsepintainenkansa. Se on alistunut vieraan hallitsijan ylivaltaan niin kauan kuin tämä noudatti vannomiansa lakeja. Mutta huomattuaan joutuneensa väkivallan ja sorron alaiseksi se ei suostunut jäämään sortajan ikeen alle: — se on varmaanvapautta rakastavakansa. Ja vihdoin se on yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuksista, hiljaksensa ja kovien vaivojen kanssa kamppaillen kohonnut valistukseen: — se on varmaantiedonhaluinen ja oppia rakastavakansa.
Sellainen on pääominaisuuksiltaan se kansa, jonka Jumala on valinnut viljelemään pohjolan perukoita. Siihen toimeen kysytään sellaista kansaa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan etupäässä esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille, jotka ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suuri on tehtävä, jonka Suomen kansa on saanut täytettäväkseen. Siihen vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja voimallaan!
Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka Hän itsellensä on perinnöksi valinnut. Ps. 33: 12.
71. Matti.
Eräällä isännällä oli kolme palvelijaa. Iivana oli venäläinen, Eerikki oli ruotsalainen, ja Matti oli suomalainen. Muutamana kesäaamuna isäntä lähetti palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä pelloksi ja osoitti heille kappaleen kullekin. Iivana kuokki iloisesti laulellen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Eerikki kuokki, vuoroin nauraen, vuoroin nuristen, ja sai osansa iltapäivällä valmiiksi. Matti näytti jurolta, mietti ensin kotvan aikaa ja sai vasta iltamyöhällä osansa valmiiksi.
Kun he olivat työnsä päättäneet, tuli isäntä sitä katsomaan. "Iivana on tehnyt sukkelimmin työtä", sanoi hän; "mutta Iivana on jättänyt kivet paikoilleen. Eerikki on raivannut pois pienet kivet, mutta jättänyt suuret paikoilleen. Matti on raivannut pois suuret kivet, mutta jättänyt pienet maahan. Jokaisella teistä on ansionsa ja vikansa. Ensi kerralla panen Iivanan karhitsemaan peltoa, Eerikin ojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä, siihen hän on luotu."
Matista tuli siis kivenvääntäjä. Jos ketä haluttaa tutustua tähän miettivään mieheen, niin hän on vartaloltaan keskikokoinen, hartiakas, jänteväkätinen ja hyvin kestävä. Hänellä on ruskeahko tukka, harmaat silmät, harmaa iho, hiukan kivertyvä pystynenä, ohuet huulet, leveät kasvot. Hän ei siis ole mikään kaunis mies, mutta hänellä sanotaan olevan kauniita ruskeasilmäisiä veljiä ja sieviä, keltatukkaisia sisaria. Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa.
Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi. Vaikka hän tavallisesti on harvapuheinen ja vaitelias, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin mitä toinen jaksaa kuunnellai. Matin vikoja on näet sekin, että hän usein on vaiti, milloin pitäisi puhua, ja joskus puhuu, milloin olisi parempi olla vaiti.
Matti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainatavarkaannimitys toisesta kielestä. Hän on myöskin tyyni mies. Jyrkän kosken laskeminen, karhuun tähtääminen viiden askeleen päästä, ruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään pelota. Sodassa hän ei myöskään ole milloinkaan voinut oppia juoksemaan. Hän ei koskaan pelkää vaaran tullen eikä sen kestäessä, muttajäljestäpäinhän on hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhäinen, sen koko maailma tietää. Jos hän tapaa jonkin tutun tiellä, ei hän ennätä tervehtiä, ennenkuin toinen on jo kappaleen matkaa ohi. Kuitenkin saattaa sattua, että hän, liian kauan mietittyään jotakin asiaa, yhtäkkiä saa kummallisen kiireen-puuskan. Matin on tapana kauan miettiä ja sitten hätiköidä. Hän on niin monet ajat tullut joka paikkaan liian myöhään, on odotuttanut itseänsä ja tavannut muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että uusien rautateiden täsmälliset määräajat ovat saattaneet hänet suureen pulaan. Mutta Matti on hyvä oppimaan: nyt hänellä on usein tapana, varmuuden vuoksi, tulla paikalle tuntia aikaisemmin. Koko maailma senkin tietää, että Matti on itsepintainen kuin synti; hänen itsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän kerran on saanut päähänsä, sen hän tahtoo saada käymään. Missä hänen tulee seisoa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei häntä haluta, niin on turha vaiva ruveta häntä houkuttelemaan. Yksi Matin veljiä, pitkä mies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta hän tahtoi hukkua ja hukkuikin. Aina Matti tarvitsee miettimisaikaa. Hän epäilee kaikkea uutta, mutta hän voi tottua siihen vähitellen. Senvuoksi häntä inhoittavat kaikki uudet kuosit ja tavat, mutta kun muut ovat herenneet niitä käyttämästä, niin saattaa sattua, että Matti niihin mielistyy. Hänen suvussaan onkin vähän uuden-yrittäjiä, mutta paljon mukaan-yhtyjiä. Kun aloittaja laskee työn käsistään, niin hellittävät kaikki muutkin. Ja tyhjäntoimittajat ovat hyvin ahkerat moittimaan niitä, jotka jotakin toimittavat.
Matin hitaisuutta on sekin, että hän kärsii paljon, ennenkuin suuttuu, mutta kun hän kerran vihastuu, niin vihastuu hän usein silmittömästi. Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee, jos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan. Hän voi antaa anteeksi sille, joka on ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, mutta jos joku varastaa häneltä marhaminnan, tekee Matti siitä käräjäasian.
Matti rakastaa hevostaan, peltoaan, venettään, saunaansa, pajaansa ja tarkkaa vanhaa luotipyssyään. Muutamat veljeksistä käyvät kauppaa ja kulkevat maa- ja vesimatkoilla. Mieluisimmin Matti kuitenkin tahtoo elää rauhassa pirtissään, huoletonna huomenesta, ja hän pitää itseänsä rikkaana, jos hänellä tänään on rukiista leipää, puuroa, muikkuja tahi silakoita ja perunoita. Hätätilassa hän syö pettua. Kun hän on oikein kylläksensä syönyt omaansa tai muiden ruokaa, sattuu joskus, että hän rupeaa laiskottelemaan; muuten hän on vankka työmies. Ei olisi haitaksi, jos Matti paremmin laskisi tulonsa ja menonsa, sillä huomispäiväksi säästäminen ei ole hänen tapojaan. Kun hän näin vuorotellen tuhlaa ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset hänen kustannuksellaan. Hän saattaa nähdä kultaläjiä jalkainsa edessä, mutta ei tule kättänsä kurottaneeksi niitä ottamaan. Matilla on hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta ketään ei voi niin helposti pettää kuin häntä. Hän luulee tehneensä hyvän kaupan, kun vaihettaa pois virkun hevosensa ja saa pattijalkaisen sijaan.
Muuten Matti on avulias, vieraanvarainen, luotettava ja uskollinen; makaa talvella, valvoo kesällä, kuuntelee mielellään soitantoa, sepittää kauniita lauluja ja mielistyy kaikkeen, missä kysytään miettimistä. Hän on taitava arvaamaan arvoituksia ja keksimään älykkäitä sananlaskuja. Hän tahtoo kaikessa olla perinpohjainen; hän kaivaa kaivonsa niin syväksi, kuin tahtoisi sen kaivaa maan lävitse, ja jos hänelle lapsuudessa on sattunut katkismuksenluku kangertamaan, saattaa hän sitten vuosikausia miettiä, miksi Jumala hänet tähän maailmaan on luonut.
Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. Jumala siunatkoon tuota leveää kouraa ja rehellistä mieltä! Matilla on vikansa, Matilla on oma päänsä, mutta kun Jumala tahtoo maan päällä väännättää kiviä,, lähettää hän Matin kivimäkeen. Tämä on Matin virka. Herra tietää parhaiten, mihin me kelpaamme.
72. Suomenkieli.
Ne kielet, joita Euroopassa enimmin puhutaan, muodostavat kolme suurta ryhmää, jotka ovat:latinalaisetkielet (ranska, italia, espanja y.m.),germaanilaisetkielet (ruotsi, saksa, englanninkieli y.m.) jaslaavilaisetkielet (venäjä, puola y.m.). Mutta suomenkieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on ensimmäisiä omassa suuressa kieliryhmässään,suomensukuistenkielten joukossa. Nämä kielet ovat enemmän sukua turkinkielelle ja muille itämaisille kielille kuin Euroopan valtakielille: onpa suurempi erotus suomen- ja ruotsin- kuin ruotsin- ja venäjänkielen välillä. Suomensukuisiin kieliin luetaan unkarin- ja lapinkieli sekä ne kielet, joita Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat. Vironkieli on suomelle läheinen sukulaismurre.
Suomessakin puhutaan erilaisia kielimurteita.Itä-Suomenmurre eli puhekieli Savossa ja Karjalassa on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa kuin kovempi ja voimakkaampiLänsi-Suomenmurre, jota puhutaan Hämeessä ja maamme läntisissä osissa. Itä-Suomen murre on lainannut muutamia sanoja venäjänkielestä, jota vastoin Länsi-Suomen murre on niitä lainannut useampia ruotsinkielestä. Monet asukkaiden siirtymiset ovat vaikuttaneet sen, että Itä- ja Länsi-Suomen murteet ovat useissa paikoin tunkeutuneet toinen toisensa alalle, ja muutamilla seuduin ne ovat ikäänkuin kasvettuneet yhteen. Senvuoksi on eri paikkakuntien kielenparressa eroavaisuuksia, ei kuitenkaan sen suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisiansa. Sisämaassa ja Pohjoissuomessa puhutaan puhtaampaa kieltä kuin rannikkoseuduilla. Muutamat arvelevat kauneinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä, mutta tätä eivät pohjoispohjalaiset eivätkä savolaiset hevin myönnä.
On kulunut lähes neljäsataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään kirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa. Sen johdosta, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen pohjaksi ja kehittyi aikaisemmin. Sittemmin on ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä mitä parasta sen eri murteissa on, ja monet ahkerat tiedemiehet ovat tutkineet kielemme ominaisuuksia, niin että suomenkielen kielioppi on kohta maailman parhaiten selvitettyjä.
Ja suomenkieli ansaitsee jo itsensä tähden kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä, jotka niin selvästi ja niin rikas-, niin hienovivahteisesti voivat ilmaista ajatusten moninaisuutta ja eri tunnelmia. Eikä ole myöskään monta, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rask, kuvailee tätä kieltä seuraavin sanoin:
"Suomenkieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhottavia suhuäänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan slaavilaisissa ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu niinkuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti sanajohdannaisia ja -yhdistyksiä, kuten kreikan- ja saksankielessä. Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on kaikissa muissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käyttöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä."
Sen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen määrä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on enemmän vertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut. Sillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.
73. Lippo ja Tapio.
(Kansansatu Karjalasta.)
Kolme miestä meni kerran metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas mies, metsänkävijä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sarvistaan takertunut toisiinsa kiinni, kolmas oli irrallaan. Lippo pyysi kumppaneitansa ajamaan takaa niitä kahta, itse hän lupasi ajaa kolmatta. Hän ajoi, hiihti, tuli yö. Lippo ei ollut tavannut peuraa kiinni. Tuli viimein talo eteen metsässä. Peura juoksi pihatarhaan ja Lippo meni perässä. Isäntä seisoi pihalla: vanha ukko, parta, hiukset, kaikki kuusennaavasta. Talo oli Tapiola, ja isäntä oli Tapio, metsän kuningas.
Vanhus taputteli peuraa kaulalle ja sanoi: "Kuka, kunnoton se on oriini hikeen ajanut?" Lippo astui esiin ja vastasi: "Minähän sen ajoin." Tapio sanoi: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi."
Lippo menee Tapion pirttiin ja katso: täällä on peuraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti Lipolle iltasen ja hyvänä piti. Aamulla Lippo sitten teki lähtöä, mutta eipä löytänytkään suksiaan. Tapio sanoi hänelle: "Etkö tahtoisi jäädä tänne vävyksi taloon, minulla yksi tytär vain on." Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta mies olen köyhä." — "Älä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei köyhyys ole mikään vika, meiltä saat mitä mielesi tekee". Sitten Lippo, liukas mies, metsänkävijä, jäi sinne ja tuli Tapiolle vävyksi.
Kolmen vuoden kuluttua sai Lipon vaimo pienen pojan. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään hänet sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset."
Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puunoksalla istuu ja laulaa:
Tii, tii, tiainen,Vati, kuti, varpunen:Pane oksa olkahasen,Pää aseta pälkähäsen.
Lippo viskasi palikalla tiaista: "Mitä, herja, siinä vielä vinguttelet?" Teki sitten sukset valmiiksi ja vei Tapiolle. Mutta Tapio sanoi: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippo meni toisena päivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä ja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena päivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. "Jahka teen kuten käskee", sanoi Lippo, "eihän tuo turhia laulane". Teki taas uudet sukset ja jätti ison oksanhaarukan suksen koroon ja asetti sen pään jalan alle. Ja Tapio sanoi: "Kah, nämähän ovat minun sukseni! Nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän, seuraa minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, missä somman sijan näet: mutta tee maja tarkka, etteivät taivaan tähdet lävitse paista!"
Lippo lähti pois vaimoineen ja lapsineen. Iltapuolella hän näki Tapion somman ensimmäisen sijan, ja siinä oli hirvi paistettu illalliseksi. Lippo teki majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laati päälle ja veti ahkion, jossa lapsi oli, sisään ja lepäsi vaimoineen majassa yön. Toisena päivänä jatkoi matkaansa, tapasi taas Tapion somman sijan, ja siinä oli peura paistettuna. Taas teki Lippo tarkan majan ja jäi siihen yöksi. Kolmantena päivänä hän kulki eteenpäin, tapasi kolmannen sommansijan, ja siinä oli vain metso paistettuna. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", mietti Lippo. Majan vain harvan teki ja veti ahkion lapsen keralla sisään. Taivas kajastui yöllä ja tähdet taivaasta rupesivat havujen lävitse paistamaan majaan. Aamulla nousi Lippo makaamasta: hänen vaimonsa oli poissa. Lippo meni ulos katsomaan: suksenlatua ei näkynyt. Lippo istui lapsineen majan edessä eikä tiennyt, mihin päin hiihtää. Ilta tuli. Hirvi juosta myhötteli sivuitse. Lippo jäi siihen yöksi. Aamulla taas oli metso paistettu, ja taas juoksi hirvi sivuitse. Niin eleli Lippo siinä lapsineen monta, monta vuotta. Joka aamu oli metso heille paistettuna, ja joka päivä hirvi siitä sivuitse juoksenteli.
Sillä aikaa kasvoi lapsi suureksi ja hänestä tuli ylen viisas poika. Poika pyysi isäänsä tekemään semmoisen pillin, josta he katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojalleen, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa.
Siitä se on Lapin alku lähtenyt, siitä pojasta. — Sen pituinen se.
74. Kettu ja jänis.
(Kansansatu Satakunnasta.)
Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä sua kukaan pelkää!"
— "Kukas sua pelkää?" vastasi jänis.
— "Kaikki mua pelkäävät", tuumasi kettu. "Mulla on pitkä häntä, niin kaikki luulevat mua sudeksi, kun matkan päästä näkevät. Siksi mua pelätään, mutta ei sua pelkää kukaan."
"Pannaan veto!" sanoi jänis. "Minä näytän, että mua pelätään."
Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi se kohta lammaslaumaan. Lampaat, pelästyen sitä, läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suu repesi ristiin. Ja siitä ruveten onkin jäniksen suu ollut ristiin halki.
Sen pituinen se.
75. Kansantarinoita jättiläisistä.
Kerrotaan ennen muinoin jättiläisiä asuneen useassa paikoin Suomea. He olivat niin pitkiä, että metsään valkeata tehdessään ensin sytyttivät kuusenlatvat palamaan, ja jokaiseen roihuun meni kokonainen metsä. Kerran kulki jättiläinen Sääksmäeltä suoraan Mallasveden poikki, joka on hyvin syvä ja toista peninkulmaa leveä. Tultuaan toiselle rannalle Pälkäneen puolelle jättiläinen tunsi hiukan väsymystä ja sanoi: "Kah, kun vesi rupesi jo nousemaan saapasvarsien suista sisään."
Toinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun lähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä, että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että talonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui kiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan kiinni. "Ohoh", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja rattaineen tuli ompeleeseen, "mistähän rikkoja pikilankaani tarttui? Mutta en minä viitsi solmua avata." — Sitten lyödä naputteli hän vasarallaan päälle ja sanoi: "Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!"
Kerran pani jättiläinen selälleen maata maantien poikki polvet koukussa, ja kaikki matkustajat ajoivat solkenaan polvien alitse. Kun joku kummasteli tätä, kuultiin äänen metsästä sanovan: "Sehän on vain kolmivuotias lapsi!"
Vuoksen tienoilla eräänä iltana kaksi jättiläistyttöä istui laulaen, toinen Lohikalliolla, toinen Ruskeavuorella. Näiden vuorten väliä on viisi neljännestä, mutta neidot voivat kuulla kumpikin toisensa äänen ja lauloivat samassa tahdissa. — Pahempaa jyskettä piti muuan jättiläinen Iitissä. Kun hän taputti käsiään, kuului pauke ympäri koko maailman.
Näillä jättiläisillä oli kokonsa mukaan voimaakin. Kun heistä oli vaivalloista kahlata järvien poikki, vierittivät he suuria kiviä veteen ja tekivät niistä siltoja. Jättiläistytöt kantoivat esiliinoissaan vuorenkokoisia sammaltaakkoja, joita heittivät järviin ja joista sitten syntyi veteliä soita. Useissa paikoin on vielä nähtävänä jättiläis-raunioita eli röykkiöitä, jotka ovat muodostuneet raskaista kivistä ja kallionlohkareista, joita jättiläiset ovat nakelleet. Tarjanteen järvessä on puuton saari, jota nimitetään Munkholmaksi ja johon jättiläiset olivat koonneet suuria kiviröykkiöitä Ruoveden ja Virtain väliselle kulkuväylälle. He aikoivat nakata kivet ohikulkeviin veneisiin. Mutta Munkholma on saanut nimensä munkeista, joiden luultiin olleen pahoja noitia.
Enimmin uhkasivat jättiläiset kivenheitoillaan kirkkoja. Sanotaan jättiläisten hyvästä maksusta rakentaneen monta kivikirkkoa, mutta jäljestäpäin katuneen työtään ja koettaneen hävittää ne. He eivät sietäneet kuulla kellojen soimista, ja kaikki ristit olivat heille tuskaksi. Senvuoksi oli jättiläisillä tapana asettua vuorten kukkuloille, välistä yhden tahi useamman penikulman päähän, ja sieltä heitellä kivilohkareita kirkkoja kohti. Koskaan ei ole kuultu heidän niihin osanneen, mutta heidän viskaamiansa kiviä näytetään vielä tänä päivänä kirkkojen lähellä, milloin kuivalla maalla, milloin järvessä.
Jättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä kolminaisuuden sunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran vihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen, ja tämä sattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen kehtolaulua vuoren onkalossa:
"Killi kirkkoja tekee,Nalli nauloja takooRahallisess' Raisionmaass'."
Mutta pappi tiesi, että noitien mahti on nimessä, niin että se, joka tietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä hän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla ristiä asettamassa. Pappi silloin huusi heidän nimensä:
"Pois, Killi, kirkosta!Pois, Nalli, harjalta!"
Kohta muuttuivat jättiläiset kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka rääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin kostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta murskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne, viskasi hän kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen penikulman päähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä suuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että jättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään.
76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.
Koleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan [Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rannikoilla tavallista nopeasti purjehtivaa purtta, jossa on omituinen taklaus.] pitkin merenrannikkoa Viipurin lähellä, ja he huomasivat rannalla suuren valkean. He olivat viluissaan, menivät maihin lämmittelemään ja näkivät kauhukseen nukkuvan jättiläisen makaavan kehänä nuotion ympärillä, jalat päänaluksena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta samassa jättiläinen heräsi. "Mistä te, Suomen pojat, olette?" — "Tuolta, tuolta", änkyttivät merimiehet ja osoittivat Viipuriin päin. Jättiläinen sanoi: "Kyllä minä Viipurin tunnen ja sen suuren kiven kirkon seinässä oven kohdalla: sen olen itse nuorena ollessani vienyt sinne Neitsytniemestä. Mutta, Suomen pojat, eikö teillä ole mitään hyviä tuomisia Viipurista?"
Merimiehet toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi yhdellä siemauksella koko tynnyrin. "Kiitoksia", sanoi hän, "se oli sitä vanhaa Viipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihinne, ennenkuin poikani palaavat! He ovat nuoria ja vallattomia; saattaisi käydä teille pahoin."
Merimiehet eivät toista käskyä odottaneet. He juoksivat jaalaansa ja olivat tuskin ennättäneet purjeensa nostaa, kun näkivät kaksi jättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raskaan kiven, että jaala oli upota. Toinen juoksi veteen ja tarttui niin kovasti peräkeulaan, että jaala täysissä purjeissa ei paikaltaan liikahtanut. Hädissään tarttuivat merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi jättiläisen toisen käden poikki, minkä jälkeen hän hellitti ja antoi heidän jatkaa matkaansa. Jäljestäpäin merimiehet punnitsivat tuon katkaistun käden ja, mikäli on heidän kertomustansa uskomista, painoi se 13 vanhaa leiviskää.
Terva näyttää olleen jättiläisten mielijuomaa. On toinenkin kertomus muutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat tiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryypyn Suomen paloviinaa. Ei ollut hyvä kieltää; talonpojat käskivät hänen pitää hyvänään, mitä heillä oli kuormissansa. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten huulilleen, joi niistä tervan, pyyhki partaansa ja sanoi hyvillä mielin: "Kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa."
77. Leikkisatuja.
Tässä maassa on jossakin kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat hölmöläiset. Nämä hölmöläiset ovat erinomaisen varovaista kansaa ja miettivät tarkkaan, ennenkuin mihinkään ryhtyvät, ettei mitään vahinkoa tulisi liiallisen kiireen tähden. Heistä kerrotaan, paitsi monia muita viisaita yrityksiä, seuraavaa: