The Project Gutenberg eBook ofMaan hiljaisetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maan hiljaisetRomaani suurten selkosten takaaAuthor: Arvi JärventausRelease date: February 13, 2024 [eBook #72947]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN HILJAISET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maan hiljaisetRomaani suurten selkosten takaaAuthor: Arvi JärventausRelease date: February 13, 2024 [eBook #72947]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Maan hiljaiset
Romaani suurten selkosten takaa
Author: Arvi Järventaus
Author: Arvi Järventaus
Release date: February 13, 2024 [eBook #72947]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN HILJAISET ***
Romaani suurten selkosten takaa
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Pieni tyttö taapertaa karjakujaa pitkin, jonka molemmin puolin törröttää seipäitä epäjärjestyksessä. Ne ovat pikku tyttösestä salaperäisiä olentoja, jotka oksasilmillään seuraavat hänen kulkuaan. Pikku Sabina puhelee niille: »Mie menen lehmiä hakemhaan. Lehmät makhaavat mettä eikä äiti saa maitoa. Mie menen hakemhaan lehmät kothiin.» Hän vaeltaa hiljaa eteenpäin, silmäten taakseen silloin tällöin… Ei näy muuta kuin kaivonvintin varsi. Joku käyskentelee vanhan pirtin kupeella…; se on ukki, joka asettelee tossujaan kuivamaan. Pikku Sabina hymyilee: hänelläkin on jalassa ukin tekemät tossut, jotteivät havunneulaset pistä… Metsätiellä on paljon havunneulasia… sen on Sabina kokenut. Toissapäivänä hän kävi pikku veljen kanssa lähellä Riimitievaa. Sieltä on hauska katsella järven yli. Mutta — tievalle [kumpu] ei uskalla mennä, sillä siellä asuu Riimiäijä syvässä maakuopassa. Jos sinne menee, tulee äijä esiin ja vie muassaan manalaisten kaupunkiin. Ja sinne jos joutuu, ei osaa takaisin, vaikka kuinka haluttaisi… Isänkin oli kerran pikku poikasena vienyt, kun tämä meni Riimitievaan… Oli kuljettanut manalaisten kaupungissa ja näytellyt sen komeuksia. Siellä oli ollut kivisiä palatseja ja korkeita kirkontorneja… ja väkeä ihan mustanaan. Ja kaikki mustansinervää… ihan mustansinervää, niin että pahaa oli tehnyt. Isäriepu oli kulkenut Riimiäijän perässä ja pyydellyt päästä pois. Mutta ei ollut äijä luvannut. Oli vain sanonut: »Syöhään ensin ja lähethään sitten.» Mutta isäriepu oli muistanut, ettei manalaisten kaupungissa saanut mitään syödä. Ei ollut ottanut, vaikka mitä oli tarjottu… piirakoita, lettuja, marjahilloa ja viiliä. Oli vain pudistanut päätään, sillä ruuatkin olivat olleet mustansinerviä… viilikin. Silloin oli Riimiäijä lopulta armahtanut ja tuonut takaisin. Mutta niin oli laihtunut isäriepu, ettei ollut jaksanut kotiin kävellä. Sieltä … Riimitievan kupeelta, oli ukki hänet löytänyt makaamasta. Oli valittanut niinkuin linnunpoikanen, jolta on siipi poikki…
Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina, joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso ja lihava … ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika, jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat nauhakengät ja kultaiset napit takissa… Se on kymmenen vuoden vanha ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani…
Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se kiitti sillä lailla.
Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»
Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät Sabinalle hyvästiä.
Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.
Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle.Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä… kuunteli niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa… Se oli ollut karhun silmä… ja se oli kiilunut luolasta lappalaista vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?
Sabinaa hiukan puistatti. Silmiin kihosi kosteaa ja hän muisti äidin sanat: »Sapina on herkkä kuin haavan lehti…» Mitähän äiti sillä tarkoitti?
Kaukaa näkyi Lunnasjärvi. Se kimmelsi niin kirkkaana, että silmää huikaisi. Auringon säteet sattuivat hohtavina sen pintaan. Koti näytti pieneltä… niin tavattoman pieneltä; kaivonvinttikään ei ollut paksumpi aidanseivästä… Joku kulki kaivolle. Kaivonvintti taipui hiljaa alas… Se oli varmaankin äiti, joka vinttasi vettä… vai olisiko ollut ämmi? Sabina ei voinut erottaa, kumpi se oli. Hänen sydänalassaan ailahti kaipaus. Olisiko palata kotiin…?
Mutta — lehmät olivat yön metsää maanneet.
Isä oli aikonut illalla lähteä hakemaan, jolleivät ne siihen mennessä olisi tulleet. Pikku Sabina oli päättänyt yllättää isän. Hän toisi lehmät jo ennen iltaa. Olihan hän jo iso tyttö… kohta seitsemän vuoden vanha.
Hän kääntyi reippaasti vaaran rinnettä alas. Polku johti jyrkkänä laakson pohjaa kohti. Siellä … alangossa vallitsi hiukan hämärä. Siellä oli kostea, kuusta kasvava notkelma.
Oi, kuinka kauniita sotakukkia! Sabina taittoi sellaisen ja rupesi sillä huiskimaan ahdistavia sääskiä. Täällä kasvoi paljon komeampia sotakukkia kuin Putkikaltiossa.
Sääsket ahdistivat häntä vimmatusti. Sabina huiski sitkeävartisella sotakukalla, mutta nuo pikku elävät eivät siitä paljon välittäneet. Hänen täytyi kiirehtiä notkelmasta ulos. Onneksi polkukin taas rupesi kohoamaan. Kaamaslaen harmaa laki vilahteli edessäpäin puiden latvojen välistä.
Entäpä hän kulkisikin malmiherran talolle saakka? Ottaisi sieltä Jonnen matkaansa ja niin lähtisivät yhdessä lehmiä hakemaan?
Mutta eihän hän osaisi puhua ruijalaispojan kanssa. Eikä se varmaan lähtisikään. Repisi vaatteensa ja pudottaisi kultaiset nappinsa… ja sen isä toruisi. Ei, kyllä hän lehmät yksinkin löytää.
Sabina astui reippain askelin. Hänen mielensä oli valoisa ja kirkas. Tällainen kulku yksinäistä metsätietä pitkin miellytti häntä suuresti. Pihka tuoksui ja kostea jäkälä polun molemmin puolin kiilsi somasti. Se oli kuin kirjailtua laahustimen reunaa kuninkaantyttären vaipassa. Sellaisen kuvan oli Sabina kerran nähnyt. Se oli ollut uistinpaketin ympärillä. Ja setä Juhani, joka paketin oli tilannut, oli lukenut käärepaperista kauniin luvun. Sabina muisti vieläkin muutaman kohdan ulkoa: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.» Setä Juhani oli antanut kuvan Sabinalle ja siellä se nyt riippui pirtin seinällä, kellon alla… siinä, missä oli äidin koivunkääpä neulojen pitoa varten…
Sabina piti setä Juhanista. Hän kertoili satuja ja lauleskeli omituisia surumielisiä lauluja. Niitä hän oli oppinut voudin rouvalta, siltä, joka asui kirkonkylässä ja jolla oli paljon koreita pukuja. Ne kertoivat aina jostakin ja aina oli niiden sävel surullinen. Nyt niitä muistellessa johtui Sabinan mieleen hiljainen kotipirtti.
Hänen sydäntään hipaisi kaipaus. Niin… pirtti… koti. Se oli jo kaukana eikä lehmiä vieläkään kuulunut. Mitä, jos hän palaisi?
Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Vain sääsket survoivat entiseen tapaansa. Niiden ääni hymisi metsässä ja niitä parveili Sabinan ympärillä tuhansittain, pakottaen hänet huiskimaan sotakukan varrella. Kukan varsi taittui ja Sabinan oli lähdettävä liikkeelle.
Ei hän palaisi. Kyllä hän kulkisi niin kauas, että löytäisi lehmät. Olipa sitten hauska tulla kotiin lehmänkellojen soidessa. Isä sanoisi: »Sapinapa ne löysi.» Niin… hänpä ne löysi. Häntä kahvitettaisiin kuin parasta vierasta ja äiti puhelisi: »Ota nyt sokeria, Sapina.» Ja hän ottaisi. Kolme palasta…
Sabina jatkoi kulkuaan. Taas rupesi tie kohoamaan. Kaamaslaen huippu vilahteli puiden välistä… Nyt se näytti harmajammalta kuin ennen. Lumiläikkiä kimalteli sen kiireellä, jolta nyt kohosi kevyt usvapatsas ilmaan. Tunturi tupakoitsi.
Voi, kuinka täältä näki etäälle! Sabina seisoi vaaran laella ja katseli ympärilleen. Kaukana oikealla kimalteli hopeisen nauhan kaltainen juova. Se oli Siosjoki, joka vei väylän varteen, äidin syntymäsijoille. Sitä myöten oli isä sauvonut äidin kanssa ylös. Mutta häntä ei silloin vielä ollut.
Missähän hän oli ennen syntymäänsä ollut? Äiti sanoi: taivaassa. Mutta kumma, kun hän ei muistanut siitä mitään. Hän oli kerran käynyt isän kanssa Kopsassa… viime talvena… hevoskelillä… ja siitä hän muisti vaikka kuinka paljon. Muisti Kopsan isännän, joka oli isän serkku ja puhutteli tätä aina »sukulaismieheksi.» Ihme, ettei isä siitä pitänyt, vaan rupesi heti hermostuneena kopeloimaan taskujaan, aivan kuin jotakin etsien… Johtuiko se siitä, että Kopsan isäntä puhuessaan niin omituisesti nauroi? Vai mistä se oikeastaan johtui? Ei Sabina sitä ymmärtänyt. Mutta häntä isäntä kutsui kummityttärekseen ja ihmetteli, että »koreanpa ne antoivat sinulle nimen — mitä kieltä lieneekhään?» Johon isä oli vastannut, että ruijaa se oli, selvää ruijaa. Siitä olivat johtuneet puhumaan Muurmannin herrasta ja »tipeistä.» Isä oli selittänyt, että niitä se rakenteli… tippejä, ja ampui toisinaan niin että tunturit vapisivat.
Niin — ne tipit. Niitä piti olla Kaamaslaen laiteilla, mutta eivät ne tänne sopineet näkymään. Sabina koetti katsoa, siristää silmänsä yhdeksi viivaksi, mutta mitään kummempaa ei näkynyt. Hän lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli ollut jo pari tuntia kulussa ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle; se paistoi jo niin, että niskaan koski. Mutta nytpä eivät sääsketkään jaksaneet lentää. Niiltä sai toki rauhan ja se oli hyvä.
Äkkiä Sabina pysähtyi. Mitä ihmettä! Polulla näkyi tuoreita lehmänsorkan jälkiä. Tästä oli karja kulkenut yli ja poikennut metsään. Sabina ilostui. Nytpä hän oli jäljillä. Hän rupesi huhuilemaan:
— Tprui Mansikki, tprui Heluna, ptrui-uu…
Kaiku vastasi tuntureista:
… tprui-uu!
Sabina juoksi metsään. Hän noudatti jälkiä tarkasti. Varmasti olivat lehmät kulkeneet tästä.
Poronjälkiä ne eivät olleet. Sabina oli jo siksi iso, että kykeni ne erottamaan.
Hänen suruksensa metsä kuitenkin loppui pian. Aukeni eteen laaja jänkä.Mikähän jänkä tämä oli?
Sabina ei ollut koskaan käynyt näin etäällä. Jänkä oli outo: Hän tarkasteli lehmänjälkiä mättäikössä. Tuossa oli jussinpäämätäs vajonnut liejuun, kun lehmä oli siihen polkaissut.
Mutta — nyt kastuivat tossut. Sabina nilisti ne jalastaan ja lähti tossut kädessä tarpomaan jängän reunaa.
Jalka upposi toisinaan syvään. Teki kipeätä nilkkaan, kun Sabina kiskoi jalkansa ylös. Mustasta mättään kuopasta kuului ilkeää urahtelua. Aivan kuin olisi joku vihoissaan murissut.
Sabina muisti kertomuksen manalaisten kaupungista. Mitäpä, jos hän kulkikin sen päällä? Hän rupesi juoksemaan niin paljon kuin jaksoi. Urahtelu vain kasvoi hänen jäljessään. Varmasti hän oli manalaisten kaupungin päällä.
Sabinaa rupesi peloittamaan. Kyllä nyt pian ilmestyisi joku häntä houkuttelemaan. Ihan varmaan. Mutta — hänpä ei lähtisi. Panisi vastaan. Taikka: jos oli pakko mennä, hän ei söisi mitään, ei kerrassa mitään.
Tuli vastaan pajupensaikko. Sabina lähti tunkeutumaan sen läpi. Oksat löivät häntä kasvoihin ja jalka siljahteli ilkeästi. Tuntui siltä kuin ne olisivat puhelleet: »Sapina, Sapina!»
Sabina pääsi pensaikosta ulos. Hän pysähtyi hengästyneenä tarkastelemaan itseään. Esiliina oli revennyt kahtia ja toinen tossu oli pudonnut.
Nyt muistui koti väkevästi mieleen. Kuninkaantyttären kuva pirtin seinällä kellon alla tuntui kaukaiselta. Mutta siitä huolimatta Sabina muisti sen elävästi ja hänen mielessään soivat sanat: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.»
Sabinan pikku sydämessä ailahteli omituisia tunteita, herkkiä, väreileviä, nyyhkyttäviä. Ne olivat kuin kädettömiä pikkulapsia. Ne pyrkivät tavoittamaan jotakin — jotakin, jota niillä ei ollut. Tällä hetkellä olisi Sabina ollut valmis purskahtamaan itkuun. Mutta — jos hän olisi itkenyt, hän olisi itkenyt vain pudonnutta huopatossua ja sitten vasta kotia, jonka muistoon huopatossu niin läheisesti liittyi. Mutta hän oli rohkea pikkutyttö. Erämaassa kasvaneena ei erämaa häntä peloittanut. Hän oli siksi usein jo metsässä yksin kulkenut vielä kertaakaan eksymättä. Tunnelma vaihtui siis toiseen. Heloittava aurinko ja hänen keltaisia kiharoitaan leyhyttelevä tuuli nostatti hänen sielunsa pinnalle toisenlaisen kuvan: hän oli eksynyt prinsessa Kunigunda, jonka kuninkaanpoika löytäisi ja veisi linnaansa. Siihen ajatukseen sisältyi jotakin hivelevää, jonka pohjana oli kuitenkin epämääräinen levottomuus siitä, mahtaisiko hän löytää lehmät. Vieläkään hän ei ajatellut eksymisen mahdollisuutta. Kuninkaanpoika ja prinsessa anastivat kaikki hänen ajatuksensa. Oikeastaan tuntui jollakin tavoin hauskaltakin se ajatus, että hän eksyisi. Oli siis verrattain hupaista ajatella prinsessaa ja kuninkaanpoikaa. Ensinmainittu oli tietysti hän itse, Lunnasjärven Sabina, joka vaelteli huopatossu kädessä pitkin äänettömän jängän reunaa. Nyt oli huopatossukin kultaa, kultainen kenkä, jonka prinsessa panisi jalkaansa vasta kuninkaan linnan portilla. Pikku prinsessaa ei yhtään vaivannut ajatus, että toinen tossu oli pudonnut pajupensaikkoon. Ei tehnyt mieli lähteä sitä hakemaan. Se olisi särkenyt kuvittelun. Niinpä siis Sabina kulki eteenpäin huopatossu kädessä. Hän keräsi siihen auringonsäteitä valaistaksensa niillä tietänsä, jos tulisi pimeä. Häntä ei häirinnyt yhtään sellainenkaan sivuajatus, ettei nyt voinut tulla pimeä, koska oli kesä; hän ei tahtonut sitä ajatella. Hän ajatteli vain prinsessa Kunigundaa ja hänen kultaista kenkäänsä.
Mutta aurinko kiersi taivaalla ja tunnit kuluivat. Pikku Sabina oli jo aikoja sitten kiertänyt jängän ja saapunut uudelleen metsään. Lehmänjäljetkin olivat hävinneet. Nyt hän tunsi nälkää ja se herätti hänet todellisuuteen. Hän muisti polun, jolta oli poikennut, ja ensimmäinen ajatus oli löytää se jälleen ja palata kotiin. Nyt särkyivät kaikki kuvitelmat yhdellä iskulla. Huopatossu hänen kädessään muuttui jälleen huopatossuksi ja vaeltavasta prinsessasta tuli pieni Lunnasjärven Sabina, Ampru Lunnasjärven ja hänen vaimonsa Karuliinan tytär, joka oli eksynyt metsään. Nyt puhkesi itku kutsumatta esiin. Mutta nyt ei Sabina itkenyt kadonnutta huopatossua, vaan kaukana olevaa kotiaan. Toisen tossun katoaminen häiritsi nyt hänen tuskaansa yhtä vähän kuin äsken hänen kuvitteluaan siitä, että hän oli prinsessa, jolla oli kultaiset kengät. Hänen tuskansa oli eheä ja syvä. Se johtui yksinomaan siitä, että hän oli kaukana kotoa, eksyksissä. Hän lyyhistyi mättäälle itkemään.
Aurinko kiersi korkealla. Se ei viitsinyt edes aleta sen vertaa, että olisi paremmin nähnyt Lunnasjärven Sabinan epätoivon. Mitäpä se aurinkoa liikutti. Se näki nytkin kyllin selvästi, että vaaleatukkainen tyttö vaelsi itkien metsässä, huudellen äitiä ja tuontuostakin vaipuen puun juurelle istumaan. Auringon tehtävänä oli vain valaista Lapin kesäistä yötä, tehdä raja yön ja päivän välillä mahdollisimman hienoksi ja siten sekoittaa eksyneen pikkutytön ajatukset yhä enemmän. Sabina ei enää pystynyt huomaamaan sellaistakaan seikkaa, että lintujen laulu lakkasi. Hänen mielestään oli tällaista tuskallista hiljaisuutta kestänyt jo kauhean kauan. Kun auringon kirkastuessa ensimmäiset lintujen äänet kajahtivat metsässä, ne päinvastoin toivat hänen mieleensä kaksinkertaisella voimalla ajatuksen, että hän oli eksyksissä, kaukana kodista ja äidistä.
Taas on Sabina saapunut avaralle jängälle. Monesko se oli, sitä ei hän muista. Nälkä vaivaa vain häntä hirveästi. Jängän reunoilla kasvaa hilloja, jotka juuri rupeavat kypsymään. Mutta Sabina ei uskalla niitä syödä. Hän on nyt vakuutettu, että haltiat ovat johdattaneet hänet manalaisten kaupunkiin. Hänen väsymyksen voivuttamalle katseelleen avautuu peloittavia, outoja näköaloja. Hän näkee korkeita torneja, jotka ulottuvat pilviin ja valkeita lehmiä, joita rumat, lyhytsääriset tytöt paimentavat. Ne ovat manalaisten karjaa. Sabinan väsyneessä mielessä välähtää ajatus, että pitäisi heittää lehmän ylitse messinkirengas taikka tinanappi. Silloin olisi lehmä hänen ja se seuraisi häntä kotiin. Saisipa äiti siten uuden kadonneen Helunan, Mansikin ja Tanstokan sijaan. Mutta samassa hän muistaa, missä hän on. Uusi nyyhkytys puistattaa hänen väsynyttä pikku ruumistaan. Hän peittää esiliinalla päänsä, suojatakseen itseään sääskiltä. Siinä asennossa hän istuu kauan, nyyhkyttäen katkonaisesti. Vihdoin voittaa hänet väsymys ja hän nukahtaa rauhattomaan uneen.
Kolmatta kierrostaan tekee aurinko jo taivaalla ja yhä vaeltelee pikku Sabina ympäri outoja maita. Toinenkin huopatossu on pudonnut ja pikku jalat ovat verinaarmuja täynnä. Sääsket ovat pitäneet ilojaan hänen itkettyneillä kasvoillaan. Nekin ovat veriläikkiä täynnä ja pahasti turvonneet. Hänen päässään on kaikki sekaisin. Hän ei enää muista kotia eikä mitään. Hän kulkee vain kuin tajuton. Jokin vaistomainen tunne vain kuiskaa hänelle, että on oltava liikkeessä… etsittävä, haettava… mitä. Jotakin… joka on hyvin kaukana ja jonka ajatteleminen häpäisee niin riuduttavasti pientä sydäntä. Sabinan jalannousu on jo sangen raskas ja tuontuostakin hän kompastuu silmälleen, jääden toisinaan pitkiksi ajoiksi makaamaan jonkin mättään koloon.
* * * * *
Kolmantena päivänä Sabinan lähdön jälkeen löysi hänet metsästä Suomen-Huotari, herra Muurmannin palveluksessa oleva kivimies, joka oli lähetetty Lunnasjärveen ruokatarpeiden hakuun. Hän oli poikennut polulta syrjään nähdäkseen lappalaisten vanhoja peuranpyyntihankaita, jommoisia oli kuullut näillä tienoin löytyvän. Hän se löysi Lunnasjärven Sabinan ja kantoi hänet Tunturimajalle, Malmi-Muurmannin taloon, jonne ei ollut pitkälti löytöpaikalta.
Sattui niin omituisesti, että herra Muurman oli juuri kertomassa pojalleen tarinaa prinsessa Rosamundista, jonka ritari Snorre löysi kuolleena metsästä, kun ovi avautui ja Suomen-Huotari ilmestyi kynnykselle.
Herra Muurman keskeytti kertomuksensa ja tuijotti ihmeissään tuttuun mieheen, jonka äkillistä paluuta hän ei voinut käsittää.
— No, mite nyt? Mite sie kantta?
Suomen-Huotari astuu sisään ja silmää sivuseinämällä olevaa vuodetta.
— Tämä on Lunnasjärven tyttö… löysin metsästä. On eksynyt… nähtävästi… ja heikossa tilassa. Sydän lyö vielä, mutta tajuihinsa hän ei ole tullut. Nyt on pikainen apu tarpeen.
Herra Muurman suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän on käsittänyt tilanteen. Se on prinsessa Rosamund, jonka ritari Snorre on löytänyt metsästä, mutta tämä Rosamund on vielä hengissä ja hänet on saatava virkoamaan, niin totta kuin Hänen nimensä on Bernt Muurman ja hän on haaskannut dynamiittia Kaamaslaen kupeisiin leiviskäkaupalla.
Suomen-Huotari saa määräyksen lähteä pikamarssissa Lunnasjärvelle sanaa viemään. Hän tuokoon muassaan myös ryynitavaraa, jos saa, sillä lasta on syötettävä varovaisesti, varovaisesti, ymmärrätkös?
Herra Muurman lausuu sen samanlaisella äänenpainolla kuin opettaessaan miehiään purkamaan dynamiittikuormaa.
Tämä se oli hänen valtakuntaansa!
Malmi-Muurman seisoi tunturin laella, avopäin, lakki kädessä ja nautti valtavasta näköalasta, joka levisi hänen eteensä.
Niin kauas kuin silmä kantoi vain äänetöntä, liikkumatonta erämaata. Alhaalla tunturin juurella järvi peilikirkkaana, rasvatyvenenä. Vasemmalla ja oikealla toisia järviä ja lampia, »lompoloita», yhtä kirkkaita, yhtä kimaltelevia. Salaperäinen kesäyön valo verhosi ne kaikki läpikuultavaan vaippaansa. Ei missään varjoja eikä selviä ääriviivoja. Kultainen kimmellys näytti tulvivan yli järvien äyräitten ja leviävän rannoille. Kauempana jänkiä, soita, kapeina viheriänkeltaisina nauhoina. Mutta sielläkin sama omituisuus: ei voinut tarkkaan eroittaa, missä suo ja metsänranta yhtyivät. Turhaan sai silmä etsiä jyrkkiä rajaviivoja, jyrkkiä värien vaihteluita. Värit sekaantuivat toisiinsa: hopeaa, kultaa, tumman- ja vaaleanpunaista, viheriää, opaalinruskeaa ja oranssinkeltaista, — mutta kaikki niin merkillisesti yhteensulaneina, ettei jyrkkiä rajoja ollut. Sen vaikutti aurinko, tuo taivaalla vaelteleva ylhäinen pallo, joka hetkeksi oli vetänyt hunnun kasvoilleen ja siivilöi valoaan sen lävitse kuin kultainen seula.
Eivät edes tunturit näyttäneet pysyvän paikoillaan. Ne uiskentelivat hiljaa tuossa salaperäisessä valomeressä. Ei tehnyt edes mieli todeta, mitä ne kukin olivat. Kesäyön ihmeellinen kirkkaus virtasi ihmisen sieluun kuin suoraan taivaasta valuen. Tuntui kuin olisivat näkymättömät kädet ylhäältäpäin laskeneet alas läpikuultavaa, harsomaisen hienoa, vipajavaa verkkoa, jossa näkymättömät langat värehtivät, loistivat ja kimaltelivat. Tuo verkko sulki piiriinsä maiseman, ympäristön, kaikki — ihmisenkin, joka mielellään antautui sen saarrettavaksi ja nautti sanattomasti, olematta oikein selvillä itsestään ja ympäristöstään, — aivan kuin olisi sisällisesti häilynyt jossakin oudon ja selittämättömän vaiheilla.
Pohjoisessa rajoitti taivaanrantaa tuntureiden pitkä, katkeamaton ketju. Niitä kirkasti sama kellanhohteinen valo. Se oli vain vielä loistavampaa, kuin olisivat tunturit sielläkäsin olleet lähempänä aurinkoa, itse kirkkauden alkulähdettä.
Etelässä peittivät metsät taivaanrannan. Siellä se ei saanut sitä kuulakkuutta kuin vastakkaisella ilmansuunnalla. Se johtui siitä, että taivas, joka pohjoisessa hohti läpikuultavankeltaisena, tummeni vähitellen etelää kohti.
Malmi-Muurman vetää ilmaa keuhkoihinsa. Pieni ja vähäpätöinen oli ihminen tämän valtavan luonnon keskellä, vaikka hän suunnittelikin suuria. Tässä hän nyt seisoi järkytettynä suuresta, mahtavasta näköalasta ja hänestä tuntui, kuin olisi hän Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla.
Hänkään ei saanut omistaa tätä erämaata. Hänhän oli tullut hävittämään sen rauhaa. Malmi, malmi!
Malmi-Muurman panee lakin päähänsä ja istahtaa kivelle. Hän muistelee, kuinka hänet oli ensi kerran vallannut halu löytää malmia, kultaa.
Hän oli seisonut Bergenin lukion museohuoneessa muutamalla välitunnilla ja katsellut erään kaapin hyllyllä olevia kivenkappaleita. Opettaja oli näyttänyt niitä edellisellä tunnilla ja selittänyt, että ne oli löydetty vuoresta, kalliosta. Eräs koulun entinen oppilas, joka oli matkustanut Etelä-Amerikkaan ja ruvennut kullankaivajaksi, oli lähettänyt ne näytteiksi löydöistään. Muutaman kiven syrjässä oli ollut tulitikunpään kokoinen keltainen rae. »Se on kultaa», oli opettaja sanonut… »vuorikultaa.» Ja sitä sanoessaan olivat hänen silmänsä oudosti leimahtaneet.
Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo. Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta — sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin, jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale, jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja. Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti. Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet. Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut, oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten. Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.
Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian. Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli Jonnen äiti.
Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta. Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia. Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen valtakuntaansa.
Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.
Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta, jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.
Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti. Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.
Malmi, malmi! Täällä… näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka yläpinta oli kirkas ja sileä… sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.
Alhaalta, tunturilaaksoista rupesi nousemaan usvaa. Se leijaili järven yli, peittäen hetkeksi joutsenet hänen näkyvistään. Kauempana soilla oli sumua enemmän. Ne kääriytyivät vähitellen kokonaan sen peittoon.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Aurinko rupesi kirkastumaan ja samassa virisi tuuli. Malmi-Muurman pani lakin päähänsä. Ylhäällä tuntui kolealta. Tuuli kuljetti hänen ohitsensa vaaleita sumuriekaleita, jotka huokuivat värisyttävää kylmyyttä. Malmi-Muurman halusi kuitenkin istua ja odottaa auringon kirkastumista.
Jo syntyi alhaalla järven yläpuolella liikettä. Usvaharsot rupesivat venymään ylöspäin, muodostaen kummannäköisiä ajelehtivia kielekkeitä. Oli kuin olisi joku näkymätön olento liidellyt järven pintaa pitkin ja puhaltanut usvan hajalle. Se oli tuuli.
Jo erottautui järvenpinta sumun läpi. Joutsenet olivat pysähtyneet kallioseinän suojaan. Ne kohottelivat siipiään saaden veden pärskymään ja päästelivät samalla metallilta helähtäviä ääniään.
Yht’äkkiä rupesi läheiseltä suolta kuulumaan outoa räminää. Tuntui, kuin olisi joku rämisyttänyt suurta kattilajoukkoa. Sankojen kirkkaampi kilinä sekaantui itse patojen synnyttämään rämeämpään ääneen. Ne olivat kurkia, jotka heräsivät aamu-unestaan, vastaten tällä hiukan arkipäiväisellä tavalla joutsenten juoksevaan lauluun.
Sumu hälveni. Auringon terä loisti taas kirkkaana. Malmi-Muurman tarkkasi seutua edessään. Se oli ihmeellisesti muuttunut.
Järvenpinnan rikkoi tuulenviri, hävittäen yks' kaks' sen äskeisen kultaisen kimmellyksen, joka kuin pakoon pyrkien karehti pitkin eteenpäin kiitävien laineiden harjaa. Suo, joka värinsä puolesta oli äsken näyttänyt sulautuvan sitä reunustavaan metsään, oli saanut takaisin selvät rajansa. Siellä kimalteli ja loisteli nytkin, mutta se oli vain mättäiden kosteaa kiiltoa. Suon yläpuolella liiteli kurkiparvi pitkänä kiilana pohjoista kohti. Siellä matkasivat äskeiset rämisyttäjät uusille seuduille.
Nyt oli sumu täydellisesti haihtunut. Näköpiiri oli kirkas ja selvä.Saattoi asettaa kukkulat ja tunturit paremmin paikoilleen kuin äsken.Saattoi todeta niiden nimet.
Siellä oli Kaamaslaki oikealla. Sen kupeet hehkuivat auringon valossa. Näytti siltä, kuin olisi se antanut valomerkkejä naapureilleen, Seulakkopäälle ja Kiiluvaiselle. Samalla tavalla välkähtelivät niidenkin rinteet. Aurinko paistoi paasien kosteisiin kylkiin, jotka säteilivät kuin valtavat peilit.
Malmi-Muurman seurasi hartaana tätä värien vaihtelevaa leikkiä. Se oli oikullista ja yllätyksiä täynnä.
Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.
Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille puhumaan!
Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma, mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva… ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs… se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin eri värivivahdukset. Ja nyt… nyt vasta oli koko tunturi kirkas. — — Sellaista oli myös malminetsijän työ… siinäkin oli omat yllätyksensä…
Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän taas työhönsä… tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt juhlitaan!
Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin rantaa vasten lyövän mainingin kohina.
Erämaa oli herännyt.
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule, äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää. Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.
— Oi, Thule, tuntureitas en kyllin kiittää voi! Valolla yö ne verhoo ja päivä purppuroi. Kuvastuu keilahuiput veen pintaan välkkyvään. Oi, Thule, tänne, tänne ma matkamies jo jään!
Oi, Thule, tuntureitas ma palvon paljain päin! Unohduin unten teille, kun huippus kerta näin. Lumoihis loihdittua ei mailma nähdä saa. Oi, Thule, täällä, täällä Luvattu vain on maa!
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät. Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä, valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät Ja ne osoittivat pohjoista kohti… tuonne, missä Siosjoki kapean nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.
Yht’äkkiä tärisytti tienoota voimakas paukahdus. Se pani tunturit vapisemaan. Sen synnyttämä kaiku kiiri kauas kuin ukkosen jyminä, ponnahtaen moninkertaisena takaisin vuorten kallioseinistä.
Malmi-Muurman seisoo tunturin laella. Nyt on hänellä lakki päässä ja varsi on suoristautunut täyteen mittaansa. Kasvoilla innostuksen hohde hän katselee sinnepäin, mistä paukahdus kajahti. Hän ei ole enää Joosua. Hän on Napoleon, joka katselee Austerlitzin taistelua. Suuret kallionjärkäleet hänen ympärillään ovat hänen esikuntansa. Kautta Jupiterin! Hänen miehensä aloittivat täsmälleen.
Hän silmää kelloa. Se oli yksi. Hän työskenteli nykyisin kahdella vuorolla. Piti nostaa kiveä ilmoille mahdollisimman suuret määrät. Siksi piti käyttää tarkkaan Lapin lyhyt kesä. Saattoihan kyllä toisinaan työskennellä myöhäiseen syksyynkin, vieläpä talvellakin. Mutta lumenluonti ja suojakatosten laitto nieli paljon varoja. Sen vuoksi hän oli ottanut käytäntöön nykyisen järjestelmän.
Hän antoi katseensa liukua yli seudun. Äsken hän oli tuntenut oman pienuutensa. Nyt hän taas tunsi voimansa ja mahtinsa… tunsi, mihin hän kykeni. Totisesti! Kaamaslaki ei jaksaisi vastustaa hänen rynnäkköään. Sen täytyisi antautua. Ja sitten seuraisivat vuorossa muut, viimeksi Kumputunturi. Sen verran vain piti niissä ammuttaa, että valtaukset säilyivät. Mutta kerran hän pommittaisi niitäkin dynamiitillaan samalla tavalla kuin nyt Kaamaslakea.
Hän tarkasteli tuntureita hallitsijan ilmein. Täällä hän seisoi auringon kirkkaasti heloittaessa, voimansa tunnossa ja mittasi erämaata katseellaan. Se oli kyllä laaja, suunnattoman laaja, mutta hän valloittaisi sen sittenkin.
Hänen silmänsä säihkyivät. Tuolla alempana tunturin rinteellä seisoi hänen rakennuttamiansa »tippejä», varppikasoja.. Ne vartioitsivat kaivossuun aukkoa kuin kiviset jättiläiset. Tunturi oli laaja — olihan tämä hänen toiseksi suurin valtauksensa — ja kaivosaukko näytti myyrän kololta ympäristöön verrattuna. Mutta siitä kolosta hän, Malmi-Muurman, tunkeutuisi tunturiin ja toisi päivänvaloon, mitä sen kätkössä uinui.
Hän lähti kapuamaan tunturinrinnettä alas ja hänen sydämensä sykähti joka kerta, kun uusi paukahdus jymähti Kaamaslaesta.
Työpäivä oli alkanut.
Ei ole Muurmannin Jonne tyytyväinen oloonsa. Hän kaipaa Norjaa, ennenkaikkea merta.
Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa.Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullutSuomen-Huotarilta.
Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.
Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan asioissa, joita isä olisi kauhistunut.
Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.
Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli syntiä.
Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta, joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja että se juuri oli niin jännittävää?
Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu miehistä sai kiikuttaa postiin.
Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa. Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.
Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu, koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.
Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman lapsuutensa muistot.
Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.
Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita. Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä, jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.
Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä, että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt, että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.
Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi vastannut myöntävästi.
Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin erilaista kuin muualla… sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa, mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla), oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.
Hän oli jo silloin osannut tavata.
Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin limaista, niljakasta… samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis. Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin punaista, veden alta kiiluvaa silmää.
Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea. Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan. Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä pahaa… niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.
— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin vasara kädessä kuin vihastunut Odin.
— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?
Miehet katselivat ihmeissään vihastunutta isäntäänsä. Eivät he ymmärtäneet, mitä tämä tarkoitti.
— Kertto taas niite roskajuttu… senkin sikat! Eivät he mitään roskajuttuja olleet kertoneet.
Se kun Mäkelä vain oli muistellut, mitä hän kerran näki Liikkuvan kiven maassa…
— Liikkuvan kiven maassa! Kylle mie näyttä senkin… Eikö te ymmärtä, ette juuri tuollainen juttu turmele poika?
Miehet olivat ymmällä. He olivat niin tottuneet siihen, että Jonne oli aina läsnä, etteivät he yhtään osanneet ottaa sitä huomioon. Sitäpaitsi he olivat toisinaan puhuneet paljon »rouvimpaa.» Mutta kyllä he vasta pitäisivät varansa.
Ja siitä sai keskustelu uuden käänteen. Noista äskeisistä lavertelijoista ja roskan puhujista tuli yks' kaks' mitä kiivaimpia moraalifilosoofeja, jotka mitä monipuolisimmin valaisivat elämästä otetuilla esimerkeillä, kuinka turmelevia sopimattomat puheet saattoivat olla. Kunnes joku heistä kertoi oikein rasvaisen esimerkin, jolle toiset yht'äkkiä räjähtivät nauramaan.
Sellaista oli elämä ja ympäristö Tunturimajalla, jossa Muurmanin Jonne oli seitsenvuotiaasta saakka elänyt. Ei siis ihme, että Malmi-Muurman rupesi vähitellen huomaamaan paikan sopimattomaksi kasvavalle pojalle. Mutta — mihinkä hän hänet lähettäisi? Appivanhempain luo hän ei halunnut häntä toimittaa. Poika olisi joutunut aivan liian kauas. Hän halusi pitää hänet lähettyvillään; hänhän aikoi kasvattaa hänestä malminetsijän, seuraajan itselleen. Sen vuoksi oli hyvä, että poika jo nuoresta tottuisi Lapin yksinäisyyteen eikä osaisi kaivata pois. Hän muisti omat vaikeutensa. Kuinka hankalalta hänestä alussa oli tuntunutkaan esim. vaatepäällä nukkuminen. Se oli ollut ihan tuskallista. Monen kuukauden kokemus ja harjaantuminen oli vaadittu, ennenkuin hän vähitellen oli tottunut. Nyt hän ei toisinaan riisuutunut viikkokausiin. Talvisin se olisi ollutkin melkein mahdotonta, siksi hatara ja kylmä oli Tunturimaja. Hän halusi siis totuttaa poikansa, kasvattaa hänestä spartalaisen. Sitäpaitsi hän halusi itse häntä opettaa. Hän ei luottanut oikein nykyajan kouluihin.
Mutta — kuten sanottu —- viime aikoina olivat hänen silmänsä ruvenneet aukenemaan. Hän oli huomannut, että jätkäseura oli pojalle kaikkea muuta kuin terveellistä. Tietysti ne kertoivat ja losottivat mitä hyvänsä… maailmanrannan kulkurit. Ja tietysti poika kätki kaikki visusti muistiinsa. Olihan hän toisinaan kuullut tämän kiroilevan ja vielä tavalla, joka häntäkin, vanhaa kiertolaista kammoksutti. Keneltä poika sellaista oppi? Miehiltä tietysti.
Malmi-Muurman päätti lähettää poikansa Lunnasjärvelle joksikin aikaa. Lunnas-Amprun väki oli yksinkertaista ja hurskasta. Siellä ei poika ainakaan mitään sopimattomia kuulisi. Ja ajan oloon ehkä haihtuisi jätkäjoukon epäterveellinen vaikutus.
On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa, vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa, no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään. Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa, kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä nyt olhaan ja… siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha sellainen leikkisä mies.
Mutta tämä Sabina… se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.» Niinkuin ei vaivannutkaan… erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä säännöllisesti… metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika! Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta puhui kuin aikaihminen.
Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.
Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut heidät.
Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä. Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa. Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä… ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.
Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.
Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet monituiset kerrat… sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa… kehrääviä kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.
Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda. Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä, Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa… kehräsi juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt itsekseen. »No, olkhoonpa sitten… mokomakin rinsessa.»
Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja, jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille. Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista… milloin ei jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko Kopsaan tahi Könkäälle.
Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa. Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.
Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä, että talossa oli olemista ja elämistä.
Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle. Malmi-Muurmanni… ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka hakkasi puita rantteella.
Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi, että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä. Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa, jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.
Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi sisään.
— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.
— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se… niin jo Muurmanni-herra itte… tuota… ja Jonnekin matkassa…
Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.
Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan; ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.
Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui… ylöspidosta oikein. Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.
Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin. Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille ylöspidot laitettaisiin… sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.
Sovittiin siis, että Muurmannin Jonne jäisi Lunnasjärveen. Äiti Karuliina laittaisi vain kamarin kuntoon. Siellä oli vielä vanha harmonikkasänkykin, jonka Piise-hosmestari aikoinaan kuljetti tänne ja sitten jätti. Siinäpä passasi Jonnen köljöttää.
Muurmannin herra lähti ja Jonne jäi. Hänestä oli hauskaa tällainen vaihtelu. Olihan tämä sentään toisenlainen paikka kuin Tunturimaja ja täällä oli toisenlaisia ihmisiäkin… Sabinakin. Jonnehan tunsi hänet erinomaisen hyvin.
Oli sentään Lunnasjärvellä yksi paikka, johon ei Malmi-Muurmannin puuhien aiheuttama levottomuus ollut päässyt tunkeutumaan. Se oli vanhan Tahvon pirtti pihan toisella puolen.
Se oli oikea tonttujen asunto, pikkuinen ja ahdas. Suuri luonnonkivistä kyhätty muuri vei enemmän kuin puolet huoneen pinta-alasta. Peräseinällä ikkunan edessä oli pöytä ja sen molemmin puolin sänky, isoisän ja isoäidin makuusijat. Sivuseinällä seisoivat kangaspuut. Niiden ja muurin väliin jäi vain kapea kuja, josta vain vaivoin pääsi perälle tunkeutumaan. Eikä perälläkään ollut sen tilavampaa. Mutta eivätpä vanhukset isoja tiloja kaivanneetkaan.
Orsi oli täynnä kuivamaan ripustettuja vastavalmistuneita huopatossuja. Niitä oli isompia ja pienempiä, joukossa hyvinkin pieniä. Iltahetkinä tuntui siltä, kuin olisi tonttujoukko riisunut tossut jaloistaan ja pujahtanut nukkumaan mikä sängyn, mikä pöydän alle, mikä minnekin. Nuo kaksi piippua polttelevaa vanhusta olivat kuin heidän vanhempansa. Siksi iäkkäitä he olivat kumpikin.
Vanha Tahvo oli miehuusiässään paljon kulkenut. Hän tunsi Ruijan sangen tarkkaan. Hän oli näet Jäämerellä pyydystänyt liki parikymmentä vuotta, nähnyt myrskyn jos tyvenenkin. Olipa hän toisinaan palvellut renkinäkin jollakin Ruijan kauppiaalla kyllästyttyään alituiseen veneessä keikkumiseen.
Ei ollut Ruija häntä erikoisemmin viehättänyt. Jos ei hänellä jo lähtiessään olisi ollut vakaata aietta perustaa uudistalo korpeen, hän kukaties olisi jo aikaisemmin palannut. Mutta vanha Tahvo oli jo nuoruudessaan peljännyt velkaa ja sen vuoksi hän oli päättänyt koota pääoman millä alkaa. Hitaasti se tosin oli karttunut, sillä ansiot olivat olleet pienet siihen maailman aikaan, — varsinkin jos ei pystynyt omaa venettä hankkimaan. Niin paljon oli Tahvo sentään ansainnut, että oli kolmenkymmenenviiden korvissa uskaltanut lähteä paluumatkalle mentyään sitä ennen naimisiin.
Hän oli nähnyt maailmaa tarpeekseen. Hän oli laskenut liinoja, ollut »höysmannina» eri pyytäjien veneissä ja työskennellyt valaiden »läkkäyspaikalla» Vesisaaressa. Olipa hän jonkun aikaa pitänyt pikku kahvilaakin merimiehille ja kalastajille ja näppärä tarjoilija oli hänen vaimonsa Anna-Stiina ollut. Mutta maailman iloihin hän ei silti ollut isosti osaaottanut.
Kuten sanottu — hän oli siis nähnyt maailmaa tarpeekseen. Sen vuoksi hän ei ollut viitsinyt asettua Kopsaan, missä muuten hänen sukunsa asui, vaan oli muutamana päivänä lyönyt kontin selkäänsä, ottanut mukaan vaimonsa ja poikansa, joka silloin oli ollut yhdeksän vuoden vanha, ja painunut korpeen. Pilkoittaen puita kulkusuuntansa merkiksi hän oli päätynyt Lunnasjärven rannalle ja päättänyt asettua siihen.
Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli ruvennut rakennuspuita kaatamaan. Siihen aikaan ei ollut vielä hosmestareita, ainoastaan metsäpäällysmiehiä, mutta paperit hän oli saanut uudistalolleen. Papille hän oli sanonut menevänsä metsään ja rakentavansa sinne talon. Johon pappi oli huomauttanut, että 'mene vaan'. 'Sillä tavalla se on moni muukin mennyt ennen sinua.'
Talo oli kohonnut. Vuoden päästä he olivat saaneet muuttaa uuteen pirttiin, asuttuaan sitä ennen saunassa. Mutta vähitellen vuosien vieriessä oli asumusta täytynyt ruveta laajentamaan. Pirtin päähän oli pitänyt rakentaa hellalla varustettu keittiö, oikein herraskeittiö. Siinä oli useampi hosmestari vuosien kuluessa ruokiaan laitellut. Keittiön päähän oli vielä rakennettu vierashuone, jossa Amprun lasten mielestä oli maailman kauneimmat seinäpaperit, oikein sellaiset ruusukiehkuraiset, jommoisia ei tavata edes pappiloista, saatikka sitten muista taloista. Tahvo oli ne kerran tuonut Könkäältä ja voudin rouvan kanssa niitä oli yhdessä ihailtu.
Niin olivat vuodet vierineet. Vanhin poika Ambrosius oli nainut lähimmästä väylänvarsikylästä… samoihin aikoihin kuin vierashuone sai koreat seinäpaperinsa. Karhunkaatajasukua oli Amprun vaimo, ja hän oli ollut heti valmis lähtemään uljaalle metsämiehelle, joka isänsä kanssa oli jo kaatanut kymmenkunta karhua. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli Karuliinalla pienoinen tytär ja kolmas polvi aloitti elämäänsä kirkkaan tunturijärven rannalla.
Vanha Tahvo rakasti Lunnasjärveä. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat tunturit. Vuosisadasta toiseen ne olivat katselleet kuvaansa erämaajärven tyvenessä pinnassa, jonka tuulenviri vain harvoin rikkoi. Vuosisadasta toiseen ne olivat vartioineet järven hiljaista rauhaa. Harvoin osui sen rannalle kulkijan jalka. Vain kontio saloa kierrellessään sammutti janonsa sen kylmällä kaltiovedellä. Vain hukka juoksi sen yli talviseen aikaan, kohoten sen läntistä, jyrkkärinteistä rantaa ylös ja kätkeytyen Kiiluvaistunturin lukuisiin luolakoihin. Joskus halkoi hirvi, kiveliön kruunupää, sen kirkasta pintaa tai ui rantaruohikon katveessa sorsaparvi poikineen. Ei muuta ääntä kuin purolohen polskahdus sen niskalta lähtevässä koskessa tai joutsenen heleä, juokseva joiunta, joka muistutti kellon ääntä ja hukkui erämaan avaraan syliin. Ne olivat ainoat merkit, joilla Luoja merkitsi ajan kulun. Sillä aurinko, joka kesäkuukausina vaelsi seudun yllä laskematta ollenkaan, osoitti pikemmin, että aika oli lakannut olemasta, kun ei päivä vaihtunutkaan yöksi. Ja talvella taas, sydänkuiden aikana retkeili kuu samoja reittejä, julistaen Lapin talviyön toivotonta pituutta. Ei tiettynyt silloin reenjalaksen jälki Seulakkopäällä moniin viikkoihin, sillä Lunnasjärvelle ei ollut kenelläkään asiaa. Vain huopatossu- ja juustokuorma vaelsi kerran talvessa yli tunturin ja silloin sai kahlauttaa hevosta mahaa myöten.
Sellainen oli seutu, johon vanha Tahvo oli sydänjuuriaan myöten kiintynyt. Erämaan rauhaa ei häirinnyt kukaan. Sillä ne muutamat metsänhoitajat, jotka joskus kesäisin käväisivät seudulla, hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Kunnes saapui Muurmanni, Malmi-Muurmanni ja kuin yhdellä iskulla rikkoi erämaan hiljaisen rauhan.
Vanha Tahvo vihasi Muurmannia. Hän ei voinut käsittää, mitä varten tämä oikein oli tullut. Malmia etsimään. Niin — Tahvokin kyllä uskoi, että tuntureissa löytyi sitä, löytyi oikein kosoltakin. Mutta se oli vuorenhaltian omaisuutta, johon ei ihminen saanut kajota. Malmirikkauksiansa katsellessaan unohtivat haltiat ihmisen, jättäen hänet rauhassa elämään. Metallin kiilto huikaisi niiden silmät niin etteivät ne nähneet. Mutta nyt aiottiin herättää kaikki tunturin haltiat ja saada kiveliö riehuvia paholaisia täyteen. Ja tämä kaikki yhden hullun ihmisen päähänpiston vuoksi.
Vanha Tahvo istuu sängyn laidalla ja tuijottaa tuleen. Hänen mustat silmänsä hehkuvat. Huonosti olisi jo käynyt, jollei hän olisi loitsuillaan estänyt onnettomuuden tuloa. Kyllä hän vuorenväen tunsi. Niiden kanssa ei ollut leikkimistä.
Yöllä, kun talo nukkuu, kulkee vanha Tahvo ympäri loitsuja lukien. Hän kiertää asuinrakennuksen ja navetan, heinäladon ja saunan. Hän uskoo, että paha vaaniskelee ympärillä joka paikassa ja että sitä vastaan piti aina olla varuillaan. Ainoastaan, jos omasta lihasta ja verestä nousi paha, niin sitä vastaan hän oli voimaton. Ja vanha Tahvo uskoi, että vuorenväki, jonka Malmi-Muurmanni ammuskelullaan herätti, saattoi silläkin tavalla kostaa.