On kulunut kaksi vuotta edelläkerrotusta. Muurmannin Jonne on viettänyt kevätkappaleen Lunnasjärvellä isän ollessa »alhaalla.» Työt Kaamaslaessa ovat olleet seisauksissa koko talven. Malminäytteet, joita oli viimeksi saatu, olivat olleet huonoja. Entiset yhtiökumppanit olivat luopuneet yrityksestä, joka näytti toivottomalta. Mutta nyt on Muurmannin herra löytänyt uusia yhtiökumppaneita, pari rikasta norjalaista. He ovat saapuneet hänen muassaan »ylös» paikan päällä todetakseen, minkä verran Malmi-Muurmannin puheissa oli perää.
Olihan niissä. Herrat olivat viikon ryskänneet tunturissa ja palanneet lauantai-illaksi Lunnasjärvelle, Malmi-Muurman halusi noutaa poikansa omaan taloonsa Kaamaslaen toiselle puolen.
Oli taas kerrankin elämää ja vilkkautta Amprun matalassa pirtissä Ukko Tahvokin oli vääntäytynyt omalta puoleltaan etelän herroja tervehtelemään. Vanhuksen ilmestyminen herätti iloisuutta herrojen kesken… Malmi-Muurman oli kertonut, että vanhus oli suuri noita ja tietäjä.
Mitä vanha isäntä arveli heidän puuhistaan? Tulivatko onnistumaan?
Malmi-Muurman tulkitsi kysymyksen vanhukselle. Tämä tuijotti hyvän aikaa lattiaan ennenkuin vastasi. Sitten hän kääntyi hitaasti Muurmannin puoleen, tarkasteli tätä pienillä ruskeilla silmillään, jotka tuuheiden kulmakarvain alta kiiltelivät kuin karhun silmät, ja vastasi yksikantaan:
— Maa pitää omansa, uskokaa, jos tahotte. Parasthaan se ei teille anna.
Mikä se parasta oli?
Malmi, oikea malmi. Eihän tähän saakka oltu saatu kuin pintaroskaa ja sehän ei kelvannut mihinkään.
Kyllä sekin kelpasi, kunhan vain saataisiin paremmat kulkuneuvot.
Siinäpä se oli — kulkuneuvot. Mutta näille maille ei Jumala ollut aikonutkaan sen parempia kulkuneuvoja kuin itse kunkin omat jalat. Niin oli hänkin paikalle tullut — omilla nappuloillaan ja niihin oli turvautuminen, jos mieli vaikka Kopsassa käydä.
Mutta nyt nosti Ampru ison hälinän. Isä se aina vänkäsi vastaan. Mitä — kun rakentavat rautatien, niin kyllähän silloin kannatti.
Tahvo-vanhus sylkäisi halveksuvasti. Vai rautatien! Hmh! Pyörälle olivat panneet jo pojankin pään. Tämä malmihomma oli ollut sitä vihoviimeistä maailman alusta asti. Eikö sitä oltu jo näillä kulmilla koettu? Paukuttivat tynämeeteillään hereille kaikki kiveliön karhut, jotka vimmoissaan hyökkäsivät karjan kimppuun, repien uutistalokkaan viimeisenkin elatuksen avun. Viisi lehmää oli viime syksynkin kuluessa joutunut Kopsan tienoilla karhun kitaan. Ainoastaan Lunnasjärvi oli säästynyt tähän saakka.
— On tainnu Taffo tehhe taikkatemppu? naureskeli Muurman.
— Vaikkapa öisinkin, vastasi tämä salaperäisenä.
Mutta Ampru oli kerran päässyt vauhtiin. Eiköhän ollut Jumalan meininki ja tarkoitus, että nämäkin seudut pääsisivät muun maailman yhteyteen? Malminetsintä se juuri avasi heillekin, lunnasjärveläisille, mahdollisuuksia parempaan toimeentuloon. Palijouvessa. Jollei muun vuoksi, niin viilin hakuun tulisivat ainakin — etelän herrat, — niillä kun siellä lannanmaassa oli jo jos jonkinlaiset maito- ja voimasiinit, jottei rehellistä viiliä enää missään.
— Juu… viilin hakku ne tule… etälän härrat. Siinä sinulla on oikke, Ambru. Viilin hakku on meekin tullu ja olis hyve, jos Karuliina panis pöythen juuri varssin.
— Näe nyt! sanoi Ampru isälleen. — Näe nyt! Seurasi yleinen nauru. Ruijan herrat nauroivat oikein sydämensä pohjasta. Ampru ei oikein ymmärtänyt, mille ne nauroivat. Kaipa sille, että hän oli niin loistavasti voittanut väittelyssä. Ei hän ollutkaan niitä tyhmemyksiä, Ampru, huihai. Ei olisi Könkään voutikaan vieraaksi kutsunut, jos olisi tyhmänä pitänyt. Eikä olisi Siosjärven pappi makuuttanut häntä virkakonttoorinsa lattialla, jos hän ei miesten kanssa olisi puheissa pärjännyt. Hevonenkin vietiin talliin niinkuin suuren herran ja samassa ruokapöydässä hän oli syönyt rovastin ja ruustinnan kanssa, kuin olisi ollut mikäkin piispa.
Pirtin loukossa istuen oli Sabina kuunnellut miesten keskustelua. Ei hänkään ymmärtänyt isoisää, minkävuoksi tämä aina pilkkasi malmiherroja ja heidän puuhiaan. »Pahan ne tuovat mukanhaan, lapsi… pahan», oli isoisä sanonut. »Katto etheesti vain!»
Sabina ei käsittänyt, mitä pahaa isoisä tarkoitti. Päinvastoin hänestä olisi ollut paha, jos Jonne olisi kokonaan muuttanut pois. Nytkin, kun tiesi hänen aamulla lähtevän, tuntui ikävältä. Heillä oli ollut hauska kevät. Yhdessä he olivat kulkeneet verkkoja kokemassa, isä kolmantena. Jonne oli saanut lainata isoisän tuumastukkia ja hän oli mitannut jokaisen siian ja harrin, pitäen niistä tarkkaa kirjaa. »Mie kirjoitan Kalastuslehtheen», oli Jonne sanonut. »Isäkin kirjoittaa toisinhaan, mutta hänellä ei ole tarkkoja mittoja; hän liioittelee ja hänelle naurethaan. Mutta mie en kärsi, että minulle naurethaan.»
Niin oli Jonne puhunut ja pitänyt kirjaa kevään saaliista. Juhani-setä oli sitonut hänelle postipaperiarkeista erityisen päiväkirjan. Se oli Sabinan mielestä ihmeellinen laitos. Jonne kirjoitteli siihen muutakin kuin kaloista — hänestäkin. Muutamallakin sivulla seisoi: »Lunnasjärven Sapina on maailman hauskin tyär. Kun mie tulen isoksi, mie nain hänet ja sitten mie rakennan huvilan Kaamaslaen huipulle ja siellä met sitten asuthaan yhessä.»
Sabinan sydänalassa sykähti. Hän oli usein ajatellut huvilaa Kaamaslaen huipulla. Se oli vain kovin korkealla. Hän ei ymmärtänyt, miten sinne vettä saataisiin. Kaivon rakentaminen oli yksi tärkeimpiä toimia taloa perustettaessa. Hän oli monesti kuullut isän matkamiehille kertovan, ettei heillä ollut oikein hyvää kaivon paikkaa. Piti kaivaa mahdottoman syvälle, ennenkuin vettä ilmestyi. Hän oli huomauttanut siitä Jonnelle, mutta tämä oli vastannut reippaasti: »Mie laitan vesijohon!»
Niin — ei Sabina sitä epäillyt. Jonne pystyi kaikkeen. Eikö hän ollut oppinut sauvomaankin jo neljä vuotta sitten. Ja ansanlaiton hän oppi käden käänteessä. Ei tarvinnut isän kuin kerran näyttää, niin jo heti osasi.
Siellä istui Jonne pöydän päässä herrojen kanssa ja söi suurella puulusikalla. Tuumastukin pää pisti housunlahkeen sivutaskusta esiin niinkuin Suomen-Huotarillakin. Sen oli äiti saanut siihen neuloa muutamana iltana, kun isoisä oli luvannut tuumastukkinsa. Äiti oli kyllä vastustellut: »Mithään pappa sanoo?» »Pappa ei sano mithään, neulokaa vain, täti.» Hän kutsui äitiä tädiksi ja sekin tuntui Sabinasta somalta. Äidin kalpeat posket aina hiukan punehtuivat. Niin oli äiti neulonut Jonnelle taskun ja tämä oli ollut tyytyväinen.
Herrat keskustelivat ruijaksi. Jonnekin sanoi aina jonkin sanan ja silloinkos toiset nauroivat. Hänen äänensä muuttui vain niin kumman laulavaksi, että Sabinan piti oikein kurkottaa nähdäkseen, oliko se todellakin Jonne, joka noin puhui. Oli kyllä. Hän nuoli parast’aikaa lusikkaansa, selittäen jotakin isälleen ja nauraen samalla kertaa.
— Eikö nuoliakin lusikka aina syönnin jälkheen? kysäisi Jonne äkkiä, kääntyen Sabinan puoleen.
Sabinaa ujostutti. Mitä hän nyt vastaisi? Jonne oli selittänyt, ettei herroissa nuoltu, mutta nuoleminen oli hänestäkin kaikkein mukavin ja yksinkertaisin keino.
— Ei ne herroissa nuole, vastasi Sabina ujostellen.
— Kuulepa nyt, mite Sabinakin sanoo, huomautti vanha Muurmanni.
— Älkhööt! Miepä en rupeakhaan herraksi.
Malmi-Muurman tulkitsi pojan vastauksen vieraille. Nämä nauroivat, silmäten tuontuostakin loukossa istuvaa Sabinaa. Tätä hävetti ja ujostutti tavattomasti.
— S' oon mies, joka lusikkansa nuolee eikä jätä sitä toisten pestäväksi, lausui vanha Tahvo verkalleen, työntyen pirtistä ulos.
— Kuulepas, mitä Sabinan ukki sanoo ja hän on senthään vanha mies, lausui Jonne, pistäen lusikkansa seinänrakoon, missä hän oli sitä koko kevään säilyttänyt.
— No niin… no niin… Malmi-Muurman oli taas juttuamassa vieraittensa kanssa. Hän selitti ja viittoili, otti välistä taskustaan muistikirjan ja puhui, puhui herkeämättä. Lopuksi hän asetti silmälasit nenälleen ja selitti oikein olan takaa.
— Ambru lehte meille huomen oppaks Kiimaspee. Neme härra epeile, ettei sinne kannatta männä. Mutta mie näyttä, ette kannatta.
— Mihinkäs mie jään? kysyi Jonne silmät pyöreinä.
— Sie jee tenne viele viikko. Seuraava sunnuntai oppasta JuhuLunnasjervi sinut Tunturimaja.
Jonne hypähti haltioissaan pöydän päästä.
— Hei, Sabina, minun ei tarvitsekhaan lähteä! Saamme vielä pyytää kaloja ja mitata ne yhessä.
— Mitata? Mite sie mitta?
— Kaloja… siikoja ja harria. Mie ole mitannut jokhaisen kalan, jonka olemme kevhäällä saanheet, ja pannut kirjhaan.
— No, siehän… mitä vartte?—
— Mie kirjoitan Kalastuslehtheen.
— Sie!
Malmi-Muurman rupesi nauramaan ja tulkitsi pojan vastauksen vierailleen.
Nämäkin nauroivat aluksi, mutta sitten kävi toinen äkkiä vakavaksi.Jonne sai käskyn tuoda esiin päiväkirjansa.
Mutta kaikkein hämmästykseksi poika jyrkästi kieltäytyi.
Malmi-Muurman katseli häntä vihaisena.
— Etkö aio tottele?
— En!
— Mitte ihme? Malmi-Muurman nousi uhkaavana.
— Mäne hetti hakkeina peivekirja, ette härrat saa nehde. He ovat siitte intresseerattu.
Pirtissä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Kaikki katseet olivat suunnatut tuohon isokasvuiseen poikaan, joka korviaan myöten punaisena seisoi keskellä lattiaa uhmaten isäänsä katseellaan. Pojan sydämessä kohotti ensi kertaa päätänsä ajatus, että hän nyt oli puolustamassa jotakin, joka kuului yksinomaan hänelle. Hän oli kirjoitellut päiväkirjaansa joukon kauniita asioita Sabinasta ja itsestään eikä halunnut niitä vieraiden silmien katseltaviksi.
Sabinakin oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vanhan Muurmannin käskyn. Hän oli ihan säikähtänyt. Hänestä oli tuntunut, kuin olisi häntä vaadittu riisuutumaan alasti noiden outojen herrojen edessä. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että heidän yhteisiä pikku salaisuuksiaan uhkaisi mikään vaara. Lapsensydämessään hän ihaili Jonnea, joka seisoi tuossa valmiina uhmaamaan vaikka koko maailmaa hänen puolestaan. Tänä hetkenä näytti Jonne hänestä suurenmoiselta. Hänen tunne-elämänsä oli varhain kehittynyt. Ensimmäinen lujan kiintymyksen oras pisti päänsä esiin hänen pikku sydämessään.
Malmi-Muurman astui uhkaavana poikaansa kohti, tarttui tätä niskaan ja talutti ovelle. Poika pani ensin vastaan, mutta taipui sitten.
— Sie mäne kammaris, mörisi isä, — etke neytte itses ennen aamu. Ja huomen varhhain lehte Juhu Lunnasjervi viemmä sinu Tunturimaja.
Kaikki olivat hämmästyksissään.
— Mikä poikaan meni? kysyi toinen vieraista — sama, joka oli halunnut nähdä päiväkirjaa.
Vanha Muurman huitaisi kädellään.
— Muurmannien itsepäisyys istuu hänessä, mutta minä hänet kyllä pehmitän.
Hän vilkaisi kuin moittien nurkkaan näin, missä Sabina istui. Tämä tunsi sen ja rupesi avuttoman näköisenä nyppimään esiliinansa nurkkaa.
Ampru-isä ja Karuliina-äiti eivät ymmärtäneet tästä kaikesta mitään. He olivat vain käsittäneet, että jotakin oli tapahtunut, mutta mitä, tämä meni yli heidän ymmärryksensä. Sabina näytti käsittäneen enemmän, koskapa allapäin hiipi pirtistä ulos. Sabina oli sellainen käsittämätön olento, jota eivät omat vanhempansakaan aina ymmärtäneet. Äiti Karuliina heitti huolestuneen katseen hänen jälkeensä, otti rukkinsa ja rupesi kehräämään. Herrat syventyivät asioihinsa omalla kielellään. Ampru istui penkillä, kaivellen piippunsa koppaa ja tuijotellen tylsänä eteensä.
Mutta eteisessä kamarin oven takana seisoi Sabina ja kuiski oven halkeamasta:
— Jonne, älä sie ole pahoillasi Eivätpä saanheet sitä.
Kamarista kuului kolinaa ja vihaista ähkimistä. Sitten kuulosti, kuin olisi jotakin revitty kappaleiksi.
Sabina hätääntyi.
— Jonne, älä sie revi päiväkirjhaa! huudahti hän epätoivoisena. Hän oli viime aikoina ruvennut ahkerasti harjoittelemaan kirjoitusta ja hän oli toivonut pian voivansa omin silmin lukea, mitä Jonnen kaikki kauniit koukerot merkitsivät.
Mutta kamarista kuului tukahutettu nyyhkytys. Siellä Muurmannin Jonne itki.
Sabinankin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän juoksi navettaan ja itki siellä, itki niin, että hento ruumis vavahteli. Hän oli kokenut ensimmäisen suuren pettymyksen elämässään. Jonnen päiväkirja oli merkinnyt hänelle sadun suurta, salaperäistä aarretta, jonka omistaminen oli jo kangastanut hänelle samanlaista iloa tuottavana kuin joulun odotus. Silloin laittoi setä Juhani oljenkorsista »himmelin» pirtin kattoon ja riutuvan takkatulen hohteessa kuulsivat korret kuin hienot kultapuikot. Kerran oli pikkuveli vahingossa huitaissut suksisauvalla himmelin rikki. Silloin hän oli itkenyt katkerasti. Nyt oli Jonne repinyt päiväkirjan ja se koski yhtä kipeästi, melkein kipeämmin.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.
Se on mitä ihmeellisintä soittoa, sellaista, jota kuulee vain huhtikuisena yönä, — silloin, kun lumi sulaa ja kevät saapuu Lappiin.
Kelloja, kulkusia, syvää, sointuvaa kuminaa. Hankien alla muodostuneet pienet purot lirittävät kuin leivoset. Ne juoksevat kuin hiiret lumenalaisissa käytävissään hakien ojaa, puroa, joka pauhaa tuolla keskellä aapaa kuin pienoinen koski.
Pienet purot ujeltavat iloissaan. Nuo auringon henkiin hautomat myyränpojat juoksevat ja kiemurtelevat päästäkseen pakoon laajaa valkoista kattoa, joka niitä painaa. Yks' kaks' sulkee suuri, viheriänkeltainen möhkäle niiden tien.
Pikku purot hyökkäävät sitä vastaan, niillä on kiire. Edessäpäin, jossakin lähellä laulaa suoniityn oja kuin mikäkin humalainen. Sille on kevät noussut päähän, ja se solisee voimakkaasti aivan kuin se huutaisi: »Katsokaapa minua! Enkö olekin jo aika kurkkio?»
Pikku purot ryntäävät jäämöykkyä vastaan. Mikä itsepintainen pahkula se oli, joka ei antanut tietä? No niin… kyllä heillä oli keinoja. Kun ei antanut, niin ei antanut. Kyllä pikku purot aina selvisivät.
Yksi puikahti pahkulan alitse, toinen kaivoi itselleen käytävän sen sivuitse — ja nyt alkoi taas sama iloinen pulitus, joka yhteisen neuvottelun aikana oli hetkeksi vaiennut. Sehän oli jäätynyt jäkälälimppu, saman miehen pudottama, joka nyt seisoi tuossa tienkengällä poroineen ja kallellaan olevine heinähäkkeineen. Se oli Lunnas-Ampru, joka palasi heinännounnista. Päivällä pudottivat jo tiet, joten jängille oli aivan mahdoton päästä. Yöllä saattoi sentään paremmin kulkea.
Ympärillä humahteli omituisesti. Siellä hanki painui alas kuin voimattomuudessaan hiljaa huokaillen. Se ei kestäisi enää monta päivää. Ainoastaan tienkenkä oli vielä kova. Se yksin aikoi uhmata kevään tuloa.
Metsässä jängän reunalla risehti. Kuului heikkoja humahduksia, kuin olisi joku pehmeästi hypännyt hankeen. Lunta putoili puiden oksilta. Ylhäältä kuului ronkkuvia ääniä. Ampru töllisteli sinnepäin. Kurkiparvi lensi pitkänä kiilana pohjoista kohti.
Kronk, kronk! Kesä se tuli… ihan vängällä.
Kurkiparvi painui pohjoiseen. Sinne se lensi kohti Kaamaslakea. Siellä olikin nyt koko talven vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Ei ollut yhtään paukahdusta kuulunut. Rahoja säästeli Malmi-Muurmanni…
Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen hihna Muurmannin louhoksella.
Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.
Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa. Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä sinne navetan nurkalle…»
Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha. Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä siitä vain seuraisi… ja oli jo seurannutkin.
Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään…
Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna…. mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.
Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja… sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat ihmiset ja sitte mentiin.
Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä vaunuja… tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.
Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle kotona kertoa.
Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.
Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa lirisevä puro.
Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui… Ihan varmaan siinä kaatuisivat häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?
Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä. Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas se nyt muka kokokin porho!
Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan. Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla… kasteli vain karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.
Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.
Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen kuvittelunsa junasta. Mokomakin…! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi» veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.
— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?
Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan kuolemantaudin.
Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain kaatuisi…
Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.
Kyllä tämä nyt…! Kiusoja niitä oli kiveliön asukkaalla… oli… oli.Kun nyt näin…
Amprun saappaissa hölttäsi vesi, mutta hän ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Piti koettaa saada kelkka tielle…
Hän tarttui jalaksiin ja tempaisi voimainsa takaa. Jo nousi kuorma. Mutta juuri kun hän oli sen saamaisillaan kuiville, tempasi jäljessä tuleva poro kelkan jalakseen kiinnitettyä hihnaansa ja heinäkuorma meni nurin.
Kirous ja kadotus! Ampru silmäsi epätoivoisena ympärilleen ja häneltä oli päästä itku. Tässä nyt oltiin. Jalkoja paleli, leuat rupesivat loukkua lyömään, ja viisi poroa seisoi vielä ojan toisella rannalla.
Mutta samassa tuli apua. Malmi-Matti, joka oli ollut teeren soitimella jängän rannassa, oli huomannut Amprun hädän. Hän riensi juoksujalkaa apuun.
— Johan nyt kevi hullu! huusi hän jo kaukaa.
— Niin, kaatui heinäkelkka.
— Ele huoli, kylle met teste perje.
— Muurmanni-herra kastelee nyt ittensä, huomautti Ampru kuin anteeksipyytäen.
Hän seisoi keskellä ojaa ja nosti heinähäkin pystyyn. Sitä tehdessä hänen täytyi kyykistyä, jolloin vesi vuosi melkein hartioihin saakka.
— Paha paikka sie yritti yli.
Niinpä niin… mutta kun ei parempaa ollut.
Puolisen tuntia ponnisteltua olivat kelkat onnellisesti yli. Mutta — miehet olivat ihan märkiä. Ampru hytisi vilusta eikä ollut Malmi-Muurmanninkaan laita juuri parempi.
— Nyt jouttu yli jenge ja metsän reuna tehde tultta, komensiMalmi-Muurman. Se oli hän, joka nyt otti johdon.
Ampru hölkkäsi saappaat vettä puolillaan ja Malmi-Muurman peloitteli poroja perästä käsin. Hetkinen vain, niin jo oltiin metsässä.
Ampru ryhtyi kiireen kaupalla tekemään tulta. Pian roihusikin iloinen nuotio ja molemmat miehet hyppivät paljain säärin tulen ympärillä.
Vaatteet väännettiin kuiviksi. Pahinta oli se, että Malmi-Muurmannilta oli kastunut paitakin. Ei auttanut muu kuin riisua se pois ja panna kuivamaan. Ampru antoi lapintakkinsa Malmi-Muurmannille.
— Ele huoli… miula on lemmin aine laukkusa, sanoi Muurman, kaivaen esille alumiinisen taskumatin. — Ryyppe tost, Ambru, niin peese sulama.
Ampru ryyppäsi ja hänen ruumiissaan rupesi niin somasti kiertelemään. Varsinkin sydänalan paikkeilla. Oli Ampru ennenkin tulijuomaa maistanut, mutta ei vielä koskaan näin hyvää.
— Taitaa olla kolomen tähen haaparantalaista?
— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.
Joopa joo… Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän. Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran siellä käydä.
Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä junaan. Kyllä se veti.
Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta — junalla… sillähän sitä kyllä… Ka se.
— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.
Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies.Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo… miksi ei. Mikäpä se siinä, kunolisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi… — Annahan vielä,Muurmanni-herra… tuntuu hiukan kylmäävän.
Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli… penäsi tämä… meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.
He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti… lämmitti ihan ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:
— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään. Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan elävän.
— Hyve on, virkahti hän vain.
— Joo, meiltä saa, kehuskeli Ampru. — Meiltä saa mitä ihmisen mieli tekhee… juustoja ja leipää… piimää ja huopatossuja… mitä vain. Se on isäukko maailman parhamus tossujen tekijä.
Kyllä vain. Ukin tekemät tossut oli hänelläkin, Malmi-Muurmannilla.Tuossa kuivuivat kannon nokassa.
Ampru otti käteensä toisen Malmi-Muurmannin tossuista.
— Joo… se on sitten kenkä, joka kestää ja pitää lämmintä. Jos ei nyt suoraa päätä pudonnut sulaan, niin kuin he äsken. Siinä ei kestänyt mikään… ei hapriikin kenkäkään. Mutta — jos ei kastunut… niin jo. Siosjärven rovastikin käytti aina ukin tekemiä tossuja… ja Könkään vallesmanni ja vouti. Olipa niitä lähetetty alaskin…. Ristiniemelle… Muuan rautatieherrakin kuului käyttävän.
Mikäpäs siinä. Hyviähän ne olivat.
Joo… hyviä. Kelpasi sen Ristiniemen rautatieherrankin junia lähetellä ukin tekemät huopatossut jalassa… Ei palellut. Mutta… tuota… se junanlähetys. Muurmanni-herra oli puhunut siitä kerran. Tuota… käden pyörittämistäkö se totteli?
Niin… sillä tavalla ne tekivät Ruotsissa ja Norjassa… piirsivät rengasta ilmaan… milloin myötä- milloin vastapäivään… sen mukaan kuin kulloinkin tahtoivat eteen- tai taaksepäin. Malmi-Muurman näytti. Saakuri! Tuo nyt ei ollut konsti eikä mikään. Kyllä hänkin, Ampru, sen osasi.
Ja pyörittäen kättään vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, näytti Ampru kerrassaan mahtavalta.
Hän oli nimittäin aikonut hakea tatsuunan hoitajan paikkaa, sillä Lunnasjärvelle tulisi tietysti sellainen. Siksi hän kysyi, jotta olisi kaikki selvillä, kun kerran rautatie valmistuisi.
Malmi-Muurman vaipui mietteisiinsä. Sellaisia ne olivat nämä yksinkertaiset sielut… ottivat kaiken ihan kirjaimellisesti. Hän oli kyllä puhunut rautatiestä — eikä hänkään pitänyt mahdottomana, etteikö se joskus näillekin seuduille tulisi. Varsinkin, jos malmia rupeaisi enemmälti löytymään. Mutta ei hän luonnollisesti ollut hetkeäkään ajatellut Amprua asemapäälliköksi. Mutta Ampru oli päässyt vauhtiin. Peijakas sentään! Ei tarvitseisi heidänkään Muurmanni-herran kanssa täällä metsässä kyyköttää paljain säärin kuin mitkäkin karvakoipiset apinat, vaan saisivat laskettaa junassa selkäkenossa sikaaria poltellen. Heinät hangottaisiin Hirvijängältä junaan ja käskettäisiin tipauttaa navetan nurkalle. Niin juuri… navetan nurkalle, sillä siitä kai se tulisi kulkemaan heidän pirttinsä editse… Vai mitä Muurmanni-herra arveli? No — kukaties.
Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo järvenrannassa… talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.
Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet. Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:
— Älä sie heilani sitä sure, jos mie joskus rälhään. Ens kerta kun mie Torniosta tulen, kihlat mä pöythään mäihään!
Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlatTorniosta? Joo-o… Torniosta… Pohjan Toorniosta.
Kyllähän Muurman sen uskoi… mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan matkaa.
Joo-o… se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.
Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä pukeutumisessa.
— Ka se… se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan töitä… auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä mie Sapinan Jonnelle arinan… ihan varmhaan. He näkyvät olevan naimameiningeissä… Ja mikäs siinä… Jonne jo täysi mies.
Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö JonneSabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?
Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.
Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.
Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin. Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.
Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.
Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä arvoinen siinäkin suhteessa.
Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen tavaransa Kopsaan.
Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla, että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika, sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.
Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.
Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi», joka kiipeisi huipuille… näille tuntureille, kunhan hän vain olisi pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan mitään.
Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen. Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia, että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli malminetsijän ainekirjoitus.
Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.
Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä eivät ennustaneet hyvää.
Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.
Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi retkilleen.
Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut syvemmät syyt.
Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa silkkihuivia.
Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa… Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!» huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No, sitten se on Lunnasjärven tyttö.»
Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.
Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa käydessään.
Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No, se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.
Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.
Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman markkinoille?
Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?
No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle, rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se olisi jotakin!
Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle… ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei, suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas hovitanssiaisissa.
Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»
Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!
Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista? Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi. Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu heille maksamaan.
Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta… ja kenraali! Mitä hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään… hän vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan päinvastoin.
Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.
Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.
Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä. Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan! Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.
Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää, sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa. Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon, naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo rotuvaistot.
Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas? Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?
Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi veren ääni… tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri, jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin, mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia, epävarmuutta joka taholla.
Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita, mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas… tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa. Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala! Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi? Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi. »Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»
Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin. Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt, vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa. Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin rikkaampi malmisuoni.
Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua, loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin menetettäisiin.
Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laitteleeSuomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.
Muurman pyyhkäisee pörröistä päätänsä.
— Kuulehan, jos sentte lehtis Kumpputunturi ja nostais nuo viisi kubiikkisylttä kivi. Otta pari miestä matkaan. Teille on Kaamaslaki viiden peiven moona. Mie tulen heti pärässä, kun vain saan nuo kirottu neyttet posti.
Suomen-Huotari laskee taakan hiukan varomattomasti maahan. Hän on kärsimättömän näköinen.
— Ele helkkari! huudahtaa Muurman. — Lasketta ilmaan koko talo! Enkö mie ole sannonu sen seitsemen kertta, ette dynamiitin kans pitte ole varovainen!
Se vaikuttaa Suomen-Huotariin yhä ärsyttävämmin. Hän tikaisee:
— Koira lähteköön Kumputunturiin! Minun puolestani se saa jäädä.
— Mutta itsehen sie olet huolettinnu, ettei valtaus menette.
— Piru tässä rupesi ilman palkkaa rehkimään!
Siinä se oli taas Ilman palkkaa! Olisivatpa nyt Kristiaanian herrat olleet kuulemassa. Olisivat saaneet nähdä, millaista oli malminetsijän elämä.
Samassa Malmi-Muurmannin povessa kiehahti. Häntäkö tässä jätkä komentaa? Silmät salamoiden hän hyppäsi Suomen-Huotarin eteen, tempasi taakan maasta ja löi sen miehen selkään niin että tömähti, yhtään muistamatta, että hän äsken oli toista moittinut samanlaisesta menettelystä. — Sie mäne, kun mie kertta keske! Ja viikkon peeste saat palkka tahi ei minu nimi ole Muurman!
Suomen-Huotari säpsähti. Pahus vieköön! Olisi saattanut lennättää ilmaan koko mäen, koko tienoon… senkin äijä! Kymmenen kiloa dynamiittia laukussa.
Hän kääntyi nöyrästi herransa puoleen:
— Kukas Könkäälle lähtee… näytteitä viemään?
— Keske joku mies tenne… esimerkki Karppinen.
Suomen-Huotari lähti.
Vanha Muurman seisoo rappusilla ja katselee miehen menoa. Hän on taas terästä koko mies… oikea Malmi-Muurman.
Kaamaslaesta kuuluu jymähdys. Se johtaa Muurmannin mieleen hänen äskeisen lupauksensa. Sähkösanoma oli laitettava ja heti. Rahat tahi äkkikeskeytys! Muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.
Hän palaa kamariin, kirjoittaa sähkösanoman ja lähtee itse viemään sitä Lunnasjärvelle. Lunnas-Juhani saisi juoksuttaa sen Siosjärvelle ja ihan tuossa tuokiossa.
Seudun yli kiirii huumaava pauke. Se panee tunturit vavahtelemaan. Kaiku kantaa sen moninkertaisena etäisyyteen, kunnes se lopulta häipyy kuulumattomiin.
Siellä Malmi-Muurman ampui tunturia, niin että maa tärähteli. Hän haluaa tunkeutua maan uumeniin, kuten isoisä sanoi, mutta ennen pitkää loppuisivat häneltä voimat ja varat.
Kahdeksan kesää oli tuota pauketta kuulunut melkein yhtämittaa. Olipa toisinaan kuulunut talvellakin. Ainoastaan sydänkuiden aikana oli ollut hiljaista. Silloin Muurman vietti »luppoaikaansa», kuluttaen sen etupäässä metsästykseen, milloin ei alamatkoja tehnyt.
Uusia ja yhä uusia insinöörejä oli paikalla käynyt, mutta kaikki ne olivat ennen pitkää kaikonneet pois. Kyllästyneen näköisinä ne sitoivat laukkujaan Amprun pirtissä, heittäen hyvästit talonväelle. Heidän oli turhaa yrittää enempää. Ampru ja setä Juhani kantoivat vuorotellen heidän taakkojaan Kopsaan. Alakuloisina he lähtivät pihamaalta matkaan. Rautatietoiveet olivat taasen häipyneet heidän mielestään. Ne matkasivat noiden outojen herrojen mukana kohti etelää kuin muuttolinnut. Isoisä katseli tupansa edustalta voitonriemuisena heidän jälkeensä. Sinne painuivat etelän herrat notkelman taa… ja painukoot. Turhaan he täältä rikkautta etsivät. Jumalan tarkoitus ei ollut, että sen, minkä hän aikojen alussa oli vuoreen kätkenyt, piti joutua ihmisen saaliiksi, nautinnon ja hekuman välikappaleeksi. Työn, tavallisen työn oli Luoja säätänyt lapsilleen — kyntämisen ja kylvämisen. Mutta muutamat kuten Muurmannikin halusivat äkkiä rikastua ja siinä innossa kuluttivat viimeiset varansa tyhjään. Tunturi piti omansa — kaikesta paukutuksesta huolimatta.
Ampru ja setä Juhani kantelivat insinöörien taakkoja Kopsaan. Matkalla ei puhuttu juuri monta sanaa. Herrat kiroilivat Muurmannia, joka oli houkutellut heidät Lapin soita rämpimään — pahimman »räkän» aikana.
Mutta paluumatkalla he vilkastuivat. Heistä tuntui, kuin olisi Kopsan kievarin pihalle herrojen kantamusten keralla jäänyt myös heidän oman epäuskonsa taakkakin. Oli helpoittanut niin ihmeellisesti heti, kun olkaremmit oli irti saatu. He ryyppäsivät kahvit kiiruusti ja riensivät tuttua polkua takaisin. He eivät halunneet niinkään vain antautua. Paluumatkalla he uskoivat taas jos jonkinlaisiin mahdollisuuksiin. Pysähtyessään pistämään piippuun jonkin maan laidassa he saattoivat kinastella, kummaltako puolen vaaraa rautatie tulisi kulkemaan. Juhani väitti, että oikealta, mutta Ampru penäsi vastaan. Ei, vaan vasemmalta! Katsopas, sillähän oli kuin luonnollinen tie tuon kurun kautta, joka aukeni Hirvijängälle. Mutta millä ihmeellä aikoi Ampru mennä jängän yli? Heh, kyllä kruunulla konsteja oli — jollei muuten, niin laittoi sillan. Sillan? Ole houraamatta! Mitäs se nyt siltoja, kun vaaran oikealla puolen kohosi kuiva kumiseva kangas. Tosin tarvittiin pieniä leikkauksia… pieniä leikkauksia, mutta nehän nyt eivät tuottaisi suuriakaan vaikeuksia…
Veljekset istuivat tupakoiden, kinastellen ja vältellen, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rautatie tulisi. Kuullessaan etäältä kumean paukahduksen he iskivät toisilleen silmää:
— Kuulepas, siellä se Muurmanni ampuu. Sitä poikaa ei epäusko vaivaa!
Heistä kummastakin oli ruvennut tuntumaan aivan välttämättömältä rautatien tulo. He näkivät siitä unta öisin ja päivillä he istuivat syvissä mietteissä samaa asiaa ajatellen. Muurman oli kertonut, että valtio pakkoluovuttaisi maata runsasta korvausta vastaan. Silloin saisi Ampru rahaa ihan ilmaiseksi. Ja Juhani-setä, taitava seppä, kuvitteli saavansa junankuljettajan viran. Erämaan lapsen herkin mielin he olivat eläytyneet näihin kuvitelmiinsa. Ne olivat muuttuneet heille eläväksi todellisuudeksi, jota ilman he eivät enää voineet tulla toimeen. He siis uskoivat lujasti ukko Muurmannin puuhiin ja jokainen paukahdus tunturista oli kuin taivaasta tullut vahvistus heidän ajatuksilleen.
Ampru saattoi toisinaan ihan yksityiskohtia myöten kuvitella ensimmäisen junan tuloa. Hänen talonsa olisi tietysti asema eikä se isoja muutoksia kaipaisi siksi kelvatakseen. Uudet portaat ja porstuan ovet ja joitakuita lasiruutuja rikkinäisten tilalle. Porstuan oven päälle pantaisiin kirjoitus: »Lunnasjärvi»; sen saattaisi vaikka Juhani maalata… taitava, kätevä mies. Siitäpä saisivat reisantit lukea, että se tämä nyt oli ja että täällä saakka nyt oltiin. Karuliina tarjoskelisi kahvia ja viiliä kamarissa matkustavaisille. Ampru oli jo miettinyt hinnatkin. Kahvikupista leivän kanssa piti saada kaksi markkaa ja ilman leipää markka. Viilipytty taas maksaisi viisi markkaa. Sen sai tosin nykyään neljällä, mutta markan korotus ei nyt kummia tekisi. Paljonko hän tahtoisi aseman vuokraa, oli vaikeampi ratkaista. Valtiolta saattoi saada paljonkin, jos vain osasi pyytää. Mutta — ehtipä hänestä vielä sopia. Samoin piti saada eri palkka käden pyörittämisestä. Malmi-Muurmannihan oli kertonut, että junalle piti pyörittää kättä silloin kuin se tuli ja lähti…, tehdä rengasta vasempaan ja oikeaan… ja että tuo virka kuului asemamiehelle. Palkan hän siis siitäkin ottaisi. Sekö tässä ilman rupesi renkaita ilmaan piirtämään kruunun junille… työstä ja rehkimisestä vaivaituneilla käsillään! Palkka piti saada… ja tietysti sen saisikin. Olihan Muurman niin sanonut.
Juhani-setä taas eleli junankuljettajamietteissään. Hän ei ollut koskaan junaa nähnyt paremmin kuin Amprukaan, joten hänellä ei siitä ollut minkäänlaista käsitystä. Sen hän vain oli kuullut, että se kulki rattailla. Minkälainen siinä oli se konelaitos, sitä ei Juhani-setä pystynyt tietämään. Mutta — olisikohan tuo nyt paljon kummempi kuin puimakonekaan, ja sellaisen hän oli kerran Könkäällä pannut käyntiin ihan noin vain. Oli vain ensin katsellut ja ihmetellyt, että mistä se käyntiin pantiin. Olipa lopulta kysäissyt sitä Kujalan Aapolta, joka oli konetta hoitanut. »Mistä se käynthiin pannaan?» »No tutki nyt, siehän olet seppä ja mestari.» (Se Aapokin oli toisinaan niin mahtava.) Häntä oli hiukan sapettanut. »Saako tämän sitte panna pyörimhään?» oli hän kysynyt. »No pane, jos oshaat.» Siinä oli sojottanut muuan kampi koneen etuosassa. Hän oli tarttunut siihen ja vääntänyt voimakkaasti. Silloinkos se oli riehaantunut käymään, hyrrännyt niin, että päätä oli huimannut. Rusamasiina oli kolkkaissut kuin tyhjä pärekoppa, jota miesjoukolla potkitaan, ja Aapokin oli jo huuassut: »Älä helkkarissa särje pelauksia!» Hän oli vääntänyt kammin kiinni ja kone oli asettunut.
Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten, kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.
Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru. Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon: vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.
Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha, kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.
Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin, ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut… Hän oli lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan… tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi ja puhellut: »Jaha… me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa, mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.
Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen, puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin… ainakin aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea. Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi, veisi emännäksi taloonsa.
Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään. Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.
Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö aina.
Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen. Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä… kauniimpia kun täällä. Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi, kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»
Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat, hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt, mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa. Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset. Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen, koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.
Mitä oli rakkaus? Ei Sabina osannut sitäkään itselleen selittää. Oliko se sitä, että kaipasi ja että auringonlaskun aikana rinnan täytti outo ikävä? Oliko se metsän hiljaista kohinaa vai sinihorsmien äänetöntä heilahtelua? Hänestä tuntui toisinaan, että kukatkin kaipasivat. Minkävuoksi ne muuten olisivat taivuttaneet latvojansa toisiaan vasten? Ne puhelivat kai silloin salatuita asioita. Vai oliko rakkaus myrskyä? Toisinaan — varsinkin syksypuoleen — riehui tuntureilla myrsky. Se lennätti koivunlehtiä yhtenä ryöppynä ilmaan. Sabina oli joskus joutunut sellaiseen säähän ja silloin häntä oli rauhoittanut se ajatus, että lentelevät keltaiset koivunlehdet olivat toiveita, jotka matkasivat maailmalle. Ainakin se oli tuntunut helpoittavalta. Mitä oli rakkaus? Hän oli joskus ajatellut metsävalkeaakin, joka poltti kuloksi kaiken. Oliko rakkaus senlaatuista? Sitä oli tosin vaikea ajatella, kun sydämessä asui niin paljon sellaista, jota olisi voinut verrata vanamoihin taikka onkikukkiin. Nehän käpristyivät heti; jo tulen kuuma henkäyskin tappoi ne. Ainakaan hän ei itselleen toivonut sellaista rakkautta. Hänen rakkautensa oli pikemminkin, tuollaista hellän sydänalan oloa, — vähän samantapaista kuin silloin, kun ruoka ei oikein maistunut…
Äiti ei näyttänyt paljon piittaavan siitä, mitä hän ajatteli, — tai äiti ei käsittänyt. Sen hän kyllä huomasi, että Muurmannin poika kirjoitteli, mutta milloinkaan hän ei kysellyt muuta, kuin että mitä se nyt puuhaa, — taikka tuleeko tännepäin piakkoin. Näihin kysymyksiin oli helppo vastata. Äidin mieleen ei nähtävästi juolahtanutkaan epäillä mitään. Hän piti kai luonnollisena, että Muurmannin poika kirjoitteli Sabinalle, koskapa tämä oli ainoa kirjoitustaitoinen koko talossa. Isä Ampru ehkä arvaili enemmänkin, mutta hänkään ei kysellyt mitään. Ja tuskinpa Sabina olisi kertonutkaan…
»Siitä se korven raataja tulisi», oli isä sanonut Jonnea tarkoittaen, »mutta herran se siitä tekhee — Muurmanni…»
Sabinaan teki isän puhe aina hiukan hermostuttavan vaikutuksen. Miten hänen sitten kävisi, jos Jonnesta tulisi herra? Eihän hän saattaisi seurata häntä alas — sinne suureen maailman kaupunkiin. Siellä oli kuninkaat ja hovit ja jos jonkinlaiset oudot meiningit. Miten hän siellä tulisi toimeen?
Kaamaslaessa vain paukkui. Jymähdykset kiirivät voimakkaina tunturista toiseen. Kävi sellainen pauhu kuin ukonilmalla. Tällaisina hetkinä oli surullista ajatella, että Jonnesta tulisi herra.
Sabina nojaa aitaa vasten ja katselee tielle, joka karjakujaa pitkin nousee mäkeä ylös Riimitievaa kohti. Hän muistaa eksymisensä kaksitoista vuotta sitten. Nytkin tuntuu siltä, kuin olisi hän eksynyt… jotenkin… omassa sisimmässään. Hän oli silloin muistanut prinsessa Kunigundaa, joka kumarsi kuninkaanpojan edessä. Lapsellisessa mielikuvituksessaan hän oli odottanut kuninkaanpoikaa noutamaan häntä… opastamaan metsästä ulos. Mutta — sellaista ei ollut tullut… sehän oli vain satua. Se »kuninkaanpoika», jota Sabina nyt odotteli, oli Muurmannin Jonne… Mutta häntäkään ei kuulunut; hän oli ollut poissa kokonaisen vuoden… Sabina rupeaa hyräilemään:
— Olipa Karen Lindamo… hän metsätietä kulki, kun urho uljas varreltaan tien hältä naurain sulki: »Ken oot sa tyttö ruususuu? — »Ma oon vain Karen Lindamo.»
Vavahti Karen Lindamo,kun katsoi miestä kerran,kahdesti ehkä korkeintaanja tunsi linnanherran.Se kauhistus vain riemastuu:»Vain oot sa Karen Lindamo!»
Hymähti Karen Lindamo, ohitse mennä aikoi, kun katse linnan valtiaan jo hänet tyyten taikoi: Hän pysähtyy ja punastuu, hän on vain Karen Lindamo…
Ja niinpä Karen Lindamo istuupi hetken päästä sylissä linnanherran tuon, mi suuteloit' ei säästä. — »Kenelle kuuluu ruususuu — sulleko, Karen Lindamo…?
Senjälkeen Karen Lindamokäy niinkuin lumottuna.Kasvoillaan vuoroin vaihteleenyt kalvakkuus ja puna.Hän itseänsä oudoksuu:Ma oonko Karen Lindamo —?
Tulipa Karen Lindamoviekkaasti vietellyksi.Mut jäljellä, ah, vielä onhänellä keino yksi.Hän lammen rantaan laskeuupoloinen Karen Lindamo…
Olipa Karen Lindamo jo kaunis eläessään, mut kaksin verroin kauniimpi paareilla levätessään. Hymyili kuolossakin suu: Ma oon vain Karen Lindamo.
Sabinan mieli valahtaa surulliseksi. Tuo setä Juhanin opettama laulu johtui aina tällaisina hetkinä mieleen. Mikä siinä oli, joka niin erityisesti hänen mieltänsä kiinnitti? Tytön surullinen kohtaloko? Mutta — eihän hänelle suinkaan tarvinnut niin käydä… Hyvä Jumala! Olivathan Jonnen aikomukset rehellisiä.
Taivaalla purjehti yksinäinen vaalea pilvi. Se oli kuin laiva, jota näkymätön käsi ohjasi. Se suuntasi kulkunsa Kaamaslakea kohti ja ehdittyään huipun yläpuolelle se hajaantui pieniksi höytyviksi.
Sabina muistaa toisenkin laulun Karen Lindamosta. Senkin oli setäJuhani opettanut. Sen sävel oli vain edellistä surullisempi.
— Olipa Karen Lindamo… hän siivet saada halas ja lentää kun tul' illansuu pilveen ja sieltä alas: Hän tahtonut ois nähdä vaan, miss' sulho viipyi matkallaan.
Vain päivä, Karen Lindamonjo Herra toiveen täytti:Tullessa toisen illansuun,kas, kuolo tietä näyttiluo sulhon turhaan vuotetun. —»Näin kohtasin nyt, armas, sun!»
»Oi kallis Karen Lindamo,tääll' yhtyivät siis tiemme.On seuranamme tähdet, kuu,me henkiä nyt liemme…Mut avaruuden autionlempemme lämmittävä on!»
Sabinan silmään kohoaa kyynel. Ei hän olisi sillä tavalla halunnutJonnea tavata.
Yht’äkkiä iskee häneen outo ajatus. Mitä, jos hänkin odotti Jonnea turhaan? Jos Jonne olikin kuollut. Pariin kuukauteen ei ollut kirjettä tullut.
Mutta — ei. Olisihan siitä sanoma saapunut. Toki hänen isänsä olisi saanut sen tietää ja ilmoittanut heillekin…
Aurinko painuu kohti Kaamaslaen huippua… tyynesti… tasaisesti. Sitä ei säikytä tunturista kuuluva jymähtely. Se valaisi vain maailmaa… tätä surullista kaipauksesta riutuvaa erämaata, jossa kahdeksantoistavuotias uutistalon tyttö tuntee itsensä merkillisen yksinäiseksi… Mutta — nyt astui joku mäkeä alas. Sabina vavahti. Kuka se mahtoi olla? Olisiko joku Muurmannin miehistä, joka oli lähetetty ruokien ostoon? Suomen-Huotari —?
Mieshenkilö se oli… astui reippaasti, pystyssä päin, jalassa pitkävartiset pieksut.
Yht’äkkiä tunsi Sabina sydäntään kummasti kouristavan. Olisiko mahdollista —? Milloin, milloin hän olisi tullut —?
— Jonne! kuiskasi hän onnellisena ja hypähti karjakujalle tulijaa vastaan.
Se oli Jonne, Muurmannin Jonne! Karjakujan päässä hän asteli hymyilevänä Sabinaa vastaan. Tämän polvet kävivät niin kumman voimattomiksi. Häntä nauratti ja itketti yhtä aikaa. — Iltaa, Sabina.
Ääni kuulosti reippaalta. Sabina jäi seisomaan kujan varteen, silmissä kostea kiilto. Sieltä tuli nyt kuninkaanpoika ja tässä seisoi prinsessa Kunigunda vapisevin polvin ja sydän onnesta pakahtumaisillaan.
— Jonne! kuiskasi Sabina, ojentaen arasti kätensä.
Hän ei sanonut muuta, mutta tähän ainoaan sanaan sisältyi kaikki. Siinä purkausi ilmoille vuosikauden ikävä ja odotus, epäilys ja usko.
Muurmannin Jonne käsitti sen. Hän puristi tytön kättä hellästi ja pitkään. Sitten hän veti hänet hiljaa luoksensa. Tämä ei vastustellut. He seisoivat heinäladon edessä, keskellä karjakujaa. Sabina tunsi hajuheinän suloisen tuoksun, johon omituisesti sekaantui ruijalaisen tupakan haju. Hän ei ajatellut, kuinka nämä molemmat niin erilaiset tuoksut tällä hetkellä sekaantuivat toisiinsa. Hän nojasi vain päätään Jonnen rintaa vasten. Tämä siveli hänen keltaista, aaltoilevaa tukkaansa ja kuiskaili korvaan:
— Biina, Biina. Ja Sabina sanoi:
— Mie jo ajattelin, että sie olit kuollut. Mie muistin KaarenLintamuuta.
Hän hymyili valoisasti, painaen päätään Jonnen rintaa vasten.