Sinä iltana valvottiin Amprun pirtissä pitkään. Oli saapunut kauan odotettu vieras.
Isä-Ampru oli innostunut. Hän näki Jonnen tulossa vahvistuksen unelmilleen. Malmi-Muurmanni oli viisas mies; hän kouluutti pojastaan apulaisen itselleen. Etelän insinööreistä ei ollut mihinkään… kyllästyivät heti alussa ja läksivät pois, kuukauden, parin päästä. Toista oli Jonne, joka lapsesta saakka oli Lapissa kasvanut. Hän toteuttaisi yhdessä isänsä kanssa rautatien. — Ampru sanoi Jonnea insinööriksi.
— En mie ole mikhään insinööri, naureskeli puhuteltu. — Mie olen vainJonne… ja mie sanon teitä eelleenkin sedäksi ja tädiksi.
No niin… mikäs siinä. Ampru vetäisi tuppivyötään lujemmalle. Oli vain hauskaa, ettei Jonne ollut ylpistynyt siellä suuremmassa maailmassa… oppireissussa. Hän oli nyt aivan vakuutettu rautatien tulosta.
— Nämä Suomen herrat eivät meinaa uskoa vaikka mie olen niille sanonut, että kyllä Muurmanni-herra rautatien rakentaa, toimesi Ampru ottaessaan päreellä tulta piippuunsa.
— Ja täällä on Sapina oottanut kokonaisen pitkän vuoen, jatkoi hän, imeä lupsutellen piippuaan, joka ei ottanut syttyäkseen.
Hän puhui kuin linnunpoikasesta, jonka lapset ovat löytäneet, ja jonka isä nyt kantaa hellävaroen ulos laskeakseen sen vapauteen jälleen.
Jonne ei halunnut panna vastaan Amprun rautatiepakinoita, koska hänestä tuntui hupaiselta kuulla, että Sabina oli häntä odottanut. Pitkältä oli hänestäkin tuntunut kulunut vuosi. Vuoriopistossa oli ollut tavattoman kuivaa. Ei hänestä tullut herraa tekemälläkään. Jätkänä oli paljon parempi olla.
Ampru hämmästyi. Häneltä sammui piippu. Soh, soh! Ei nyt niin sopinut puhua. Vai jätkänä! Eihän nyt toki Muurmanni-herran pojasta jätkää tehty… Mitäs varten niitä kouluja käytiin?
Jonne huomasi menneensä liian pitkälle. Täällä yksinkertaisten erämaan ihmisten keskellä ei sopinut leikinlasku. Nämä eivät ymmärtäneet haljuilemista.
Hän muutti keskusteluainetta ja rupesi kertomaan etelän oloista.
Siellä se kuhina kävi! Ihmistä kuin luokoa! Ja kaikki mahdollisimman mukavuutta rakastavia. Ei siellä isosti kehdattu kävellä. Asuntoonkin noustiin hissillä.
Ampru innostui. Arvasihan sen ison maailman. Missä asti olikaan nyt se kouluspaikka? Taisi olla ihan Ristiaanissa, siellä kuninkaan kaupungissa?
Jonne selitti ja kertoi. Ei se nyt ihan pääkaupungissa sentään… mutta oli hän sielläkin kerran käynyt ja nähnyt kuninkaan.
Oliko tullut käydyksi itse kuninkaan talossa?
Ei nyt sentään… hän oli vain nähnyt kuninkaan, kun tämä palasiTanskasta. Laivarannassa oli seissyt muiden katselijain joukossa.
Ampru katseli totisena ympärilleen. Saakuri! Se poika oli nähnyt kuninkaan… ja nyt se istui tuossa hänen pöytänsä päässä, pistellen viiliä hänen tekemällään puulusikalla…
— Pane sie, Karuliina, kahvipannu piishiin, virkkoi hän vakavana.
Jonne jutteli ja söi. Opistossa oli ollut melko ankaraa — varsinkin hänen muotoiselleen, jolla oli hatarat alkutiedot. Eihän hän oikeastaan osannut muuta kuin porata tunturia, puhumattakaan ansojen panemisesta ja verkonlaskusta.
— Mutta siinä Jonne onkin mestari, pauhasi Ampru. Hän pani asialle sitä suuremman arvon, koska oli itse pojalle nuo taidot opettanut.
Olihan sentään opiskelukin sujunut… kutakuinkin. Ja tutkinnossa hän oli läpäissyt, vaikka arvosanat eivät olleetkaan häävit.
— Pih! sanoi Ampru. Vai arvosanat! Pääasia, että mies pystyi näyttämään, mitä osasi. Ei hän arvosanoista välittänyt.
Tuntui perin somalta, että Jonne istui tuossa ja jutteli »kuulespestyyrelsistä.» Se olikin tämä Muurmannin Jonne niin alhainen mies, vaikka olikin niin korkean opin saanut. »Sahtmestari.»… Amprusta se oli enempi kuin insinööri.
— Viipyykö Jonne kauankin tällä kertaa? kysyi Karuliina ujosti takan luota. Hän oli ottanut Amprun neuvosta vaarin ja pannut pannuun höystöjä puolitoista mittaa yhden asemasta.
— Se riippuu siitä, miten nämä meijän hommat menestyvät.
— Mikäpä niissä, jos vain raha riitti, tuumi setä Juhani. — Kapitaali se on, joka konteeraa.
Setä Juhani oli ollut Könkäällä takomassa ja oppinut siellä tämän uuden sanan.
Jonne pisteli viiliä ja pudisti tuontuostakin päätään. Hän ei ollut oikein selvillä isänsä kapitaalista.
— Minua ne nyt eivät suuresti liikuta, lausui hän verkkaan. — Mie voin olla missä vain. Maailma on avara. Kyllä sinne aina yksi mies mahtuu.
Hän katsahti Sabinaan. Tämä näytti surulliselta.
Mutta siihen ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota. Isä-Ampru seurasi kiinteästi kahvin valmistumista ja setä Juhani oli ruvennut kirvesvartta vuoleskelemaan.
— Se on miehen puhetta, toimesi Ampru. ( — Panitko hööstöjä riittävästi?) — Maailma oli avara. Kyllä se aina yhen miehen elätti. Täytyihän tässä joukollistenkin pärjätä.
Ampru koetti arvailla Jonnen aikeita. Mahtoikohan tuo Sapinaa ottaa. Hän oli viime aikoina elänyt epävarmuudessa. Muurmanni-herra oli käynyt kovin umpimieliseksi. Vikoi jotakin… ilmeisesti.
Jonne ehdotti, että lähdettäisiin vanhoja paimennusmaita katselemaan. Oikeastaan ei hän, Jonne, ollut nähnyt niitä sen jälkeen kuin hän kerran asui täällä poikasena… kokonaisen kesän. Se oli ollut hauskin kesä hänen elämässään ja häntä haluttaisi nähdä entisiä merkkipaikkoja. Missä olikaan nyt se Nooakin arkin maa? Hehän olivat sielläkin kerran Sabinan kanssa paimentaneet. Sehän oli puolen penikulman päässä talosta. Eikö Jonne enää muistanut? Siellähän oli se tavattoman suuri kallionlohkare, joka oli kuin Araratin vuorelle jäänyt arkki. Siitä maankin nimi.
Nuoret lähtivät. Karuliina-äiti huusi heidän jälkeensä:
— Siellä on sitten Jonnelle peti kamarissa, kun palaatte.
* * * * *
Valoisa Lapin kesäyö. Aurinko vaeltelee taivaalla huntuunsa verhoutuneena.
Jonne ja Sabina istuvat suuren kalliopaaden suojassa kuiskaillen keskenään.
Muurmannin Jonne oli päättänyt selvittää suhteensa Sabinaan. Mutta — nyt kun hän on Sabinan kanssa kahdenkesken, hänen on mahdoton sitä tehdä. Hänellä ei ole rohkeutta.
Hänen täytyy siis puhua aivan muuta. Ja mistäpä olisi sen helpompi puhua kuin rakkaudesta. Onhan hän, Muurmannin Jonne, kuiskutellut siitä jo niin monen tytön korvaan, että hän saattaa kuiskutella siitä Sabinallekin. Tässä oli vain se ikävä juttu, että tyttö rakasti häntä. Nuo toiset olivat osanneet suhtautua leikkiin niinkuin pitikin.
Milloinka Sabina oli huomannut rakastavansa Muurmannin Jonnea?
Ei Sabina osaa sitä oikein sanoa. Se on syntynyt niin hiljaa, huomaamatta tämä hänen rakkautensa. Ehkä se oli tapahtunut silloin, kun Jonne vietiin Tunturimajalle… sen päiväkirjajutun jälkeen.
Oh, se päiväkirja. Silloin hän oli ensi kerran taistellut Sabinan puolesta. Tästälähtien hän taisteleisi aina… koko pitkän elämänsä ajan. Kukaan ei saisi olla paha Sabinalle.
Kyllähän Sabina sen uskoi. Olihan hän aina luottanut Jonneen. Nytkään ei tuntunut yhtään peloittavan, vaikka he istuivat kahden metsässä… puolen penikulman päässä kotoa.
Jonne teki mielessään vertailuja. Kuinka toisenlaisia olivatkaan ne tytöt, joiden kanssa hän oli viime talven seurustellut. Iloisia, hilpeitä, vallattomia. Heidän olennossaan oli jotakin, joka kiihoitti, sai veret kuumina virtaamaan. Heidän perässään kannatti juosta. Se oli kuin virvatulen takaa-ajoa. Mutta sitten, sitten kun kiinni sai, tuli palkka… suloinen, suloinen palkka.
Sabina oli aivan toista maata, hiljainen ja uinaileva… ja niin täydellisesti luottavainen. Hänen voittamisekseen ei tarvinnut tehdä mitään. Hän antautui itsestään. Mutta sittenkään ei hänen kanssaan saattanut menetellä niinkuin Norjan tyttöjen.
Jonne muisti useita viimetalvisia tuttavuuksia. Niiden joukossa oli neulojattaria ja piikatyttöjä, joiden kanssa oli toisinaan pidetty hyvinkin hauskaa. Eipä siinä oltu aina muistettu luvallisen rajaa. Varsinkin jos oli punssia päässä, saattoi tapahtua mitä hyvänsä.
Näiden elämysten keskeltä oli Sabinan puhdas ja valoisa olento kajastanut mieleen kuin kaunis kesäinen kuva. Mieltä oli hipaissut kaipaus ja sellaisina hetkinä hän oli kirjoittanut Sabinalle. Ikävä vain, että tyttö oli ottanut hänen kirjeensä täydestä ja kiintynyt häneen erämaan lapsen välittömyydellä.
Jonne tunsi joutuneensa pahaan umpikujaan. Tässä istui hänen vieressään tyttö, jonka vietteleminen oli mitä helpoin, mutta samalla mitä vaikein. Hänen viattomuutensa suojeli häntä. Niin paljon kokemuksia kuin Jonnella näissä asioissa olikin, hän tunsi, ettei hän saattaisi Sabinaa pettää.
Mutta - toiselta puolen hänen oli mahdotonta tunnustaa totuuttakaan… sitä, ettei hän enää rakastanut. Siis täytyi hänen sittenkin pettää.
Valoisassa kesäyössä kajahtaa kirveen iskuja jostakin läheltä. Jonne muistaa kuulleensa, että Katajan Matti, muuan talonpoika Kopsasta, rakentaa itselleen uutistaloa Nooakin arkin maahan. Hän tuntee Matin sangen hyvin ja tietää, että tämä rakastaa Sabinaa.
— Katajan Mattiko siellä rakentaa?
Hän tietää sen, mutta kysyy kuitenkin. Hän haluaa nähdä, minkä vaikutuksen se tekisi Sabinaan.
— Niin… hän aikoo saaha pirttinsä valmhiiksi ensi mikkeliksi.
Ei minkäänlaista merkkiä siitä, että Sabina ajattelisi Mattia.
— Meneekö Matti pian naimishiin?
Tyttö katsahtaa häneen hiukan pelokkaasti, kuin vaaraa aavistaen.
— En mie tieä. Ei ole Matti koskhaan mithään puhunut.
— Tieätkö, että Katajan Matti rakastaa sinua?
Uusi säikähtynyt katse. Mutta säikähdys ei johdu siitä, että hän kuulee Katajan Matin häntä rakastavan, vaan epätietoisuudesta, mitä poika tarkoittaa.
— Tieän kyllä.
— Mistä sen tieät? Onko Matti mithään sinulle puhunut?
— Ei… mutta kyllähän sen näkee. Rakkauenhan voi helposti nähhä.
— Näkeekö minustakin?
Tyttö hymyilee valoisasti, hiukan ujosti.
— Sinusta on vaikeampi nähhä, mutta sitä ei tarvitsekhaan. Siehän olet sen sanonut.
Jonnen sydämeen pisti. Hän ei ole niin turmeltunut, ettei kyennyt tuntemaan, mikä suunnaton ristiriita vallitsee hänen ja tytön välillä.
Hän muistaa erästä norjalaista tyttöä. Hän oli ollut kotiopettajatar ja onnettoman rakkauden vuoksi jäänyt naimattomaksi! »Miehet valehtelevat aina», oli hän sanonut.
Tänä hetkenä Jonne katui, että oli antanut Sabinalle toiveita. Miksi hän olikaan kirjoittanut? Taikka — jos olikin — niin miksi hän oli kirjoittanut juuri niin kuin oli tehnyt? Olisihan hän voinut kirjoittaa kuin hyvälle tuttavalle. Miksi hänen oli pitänyt käyttää sellaisia sanoja, että yksinkertainen lapintyttö oli ottanut ne täydestä? Olihan hän Sabinan kirjeistä nähnyt, millä tavalla tämä asian käsitti. Piti itseään hänen kihlattuna morsiamenaan.
Kylmä hiki kihosi Jonnen otsalle. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Sabinalle olisi pitänyt sanoa totuus, mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta.
Hän rupesi juttelemaan kaikenmoista tyynnyttääkseen levottomuuttansa. Mutta Sabina kävi yhä hiljaisemmaksi. Lopulta hän ei puhunut enää mitään. Istui vain allapäin ja tuijotti eteensä.
— Mitä sie nyt mietit?
Sabina kohotti päätään. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.
— Sie puhelet minulle kaikenmoista suuresta maailmasta, mutta yhtä asiaa, jonka mie haluaisin kuulla, et sano. Jonne, et ole vielä kerthaakaan paluusi jälkeenh sanonut, että rakastat minua.
— Mutta äskenhän sanoit, ettet sitä ephäile.
Sabina hymyili kyyneltensä lomasta.
— En mie ephäiiekhään, mutta… tieätkö… sitä on niin hauska kuulla.Se, joka rakastaa, tahtoisi aina kuulla, että häntä rakastethaan.
Jonne pureksi heinänkortta. Hän ei puhu mitään.
— Ja ennen sie juttelit häistä… kerroit, minkälainen morsiushuntu minulle laitethaisiin. Muistatko, Jonne?
— Olenko mie sellaista kertonut?
Sabina hämmästyi.
— Etkö muista? Vielä lähtösi eellus-iltana puhelit siitä! Huntu kuin kesäaamun auer! Etkö muista?
Tyttö oli suloinen nähdä. Povi nousi ja laski kiivaasti. Poskilla paloi vieno puna. Kyyneleet kimaltelivat silmäripseissä. Jonnesta hän oli tällä hetkellä hurmaava. Hän ei enää muistanut, mitä varten oli pyytänyt Sabinaa kävelylle kanssaan. Hän heittäytyi hetken vietäväksi.
— Kyllä muistan! huudahti hän sulkien tytön syliinsä. — Huntu kuin kesäaamun auer, valkea kuin kosken vaahto. Oikeassa olet, Sabina, niin olen sanonut ja sanon taas uuelheen. Sellainen … juuri sellainen sinulle laitethaan… siintävä … hohtava… läpikuultava. Sen alta välkkyvät sinun keltaiset kiharasti kuin himmeä kulta… Jokaista sanaa säesti suudelma. Sabina sulki silmänsä. Rakkaus kantoi hänet korkealle… pilviin… korkealle kuin kotka saaliinsa…
Tunturista ei kuulu pauketta enää. Siellä on nyt hiljaista, sanomattoman hiljaista… On kuin olisi aikakin pysähtynyt.
Aurinkokin, joka nyt jo kaartelee alempana, näyttää sen näköiseltä kuin tekisi se taivaaltaan vain vanhasta tottumuksesta. »Minua ei tarvita enää», näyttää se puhelevan. »Ja kahden kuukauden päästä minä häviän täydellisesti.»
On saapunut syksy, »ruskan» aika.
Mistä on tämä merkillinen hiljaisuus tullut? Ennen täällä jymisi niin, että tunturit vapisivat. Kiiluvaisella ja Seulakkopäällä ei tuntunut olevan muuta tehtävääkään kuin vastata Kaamaslaesta kuuluviin paukahduksiin. Nyt ne seisoivat totisina kuin ennenkin. Lunta kimalteli niiden kiireellä.
Amprun pirtissäkin on merkillisen hiljaista. Ei luista puhe. Isäntä korjailee poronkelkkaa, mutta tekee työtään kuin jotakin kuunnellen. Ei pauku enää. Merkillistä! Jokohan loppuivat Muurmannin hommat?
Setä Juhani samoin istuu hiljaa. Hänkin on muuttunut ihmeellisen vähäpuheiseksi. Ei suju satu hänen huuliltaan iltahetkinä. Turhaan saavat pirtin nuorimmat pyytää: »Setä, muistele Tuonka-raukasta.»
Sabinakin on muuttunut. Hän saattaa vaipua tuntikausiksi istumaankädet velttoina sylissä. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt. ÄitiKaruliina tarkkaa häntä tuon tuostakin töidensä lomasta. »Pahaksipa onSapinakin ottanut», ajattelee hän, mutta ei puhu mitään.
Sabinan sydämessäkin on hiljaista. Siellä ei soi yhtään ääntä. Missä oli entisyys? Tuo vielä äsken hänen povessaan asustanut valoisa maailma oli särkynyt. Hän on eksyksissä itseltään. Jonne, Muurmannin Jonne, jota hän luuli kuninkaanpojaksi, olikin vain valepukuinen ilmestys, joka oli houkutellut hänet manalaisten kaupunkiin. Sieltä ei ollut ulospääsyä. Hän oli maistanut kiellettyä ruokaa.
— Setä, laula Kaaren Lintamuusta, pyytelevät lapset.
Sabina säikähtää. Se vielä puuttuisi. Hän on viime päivinä ajatellutKaren Lindamota. Jospa hänkin saisi kuolla niinkuin tämä…
Hän oli aikonut hukuttaa itsensä. — Lunnasjärvessä oli paikkoja, joista ei löydettäisi naaraamallakaan. Mutta äidin vuoksi se oli vaikeaa… mahdotonta… äidin, joka ei aavistanut mitään.
Hän katsahtaa rukoilevasti setäänsä. Eihän tämä vain rupeaisi laulamaan. Se tuntuisi niin toivottomalta.
Mutta ei ole setä Juhanikaan laulupäällä. Hän on ruvennut auttamaan isää takkavitsain vääntämisessä.
— Älkhäähän nyt, lapset, meiän pitää saaha heiniä kothiinHirvijängältä. Kun ripsahuttaisi vain lunta sen verran…
Setä Juhanin puhe rikkoi lumouksen. Se avasi Amprun suun. — Niin… heiniä on saatava kothiin. Entinen elämä on aloitettava taas. Ei tulekhaan meille rautatietä…
Nyt pääsee puhe vauhtiin. Ajatus seuraa toistaan. Ne ovatkin pitkän aikaa kieppuneet tuon yhden ja saman asian ympärillä.
Mahtoiko olla totta, että Muurmannin herran oli lopetettava työnsä Kaamaslaessa? Suomen-Huotari oli käynyt talossa ja muistellut, että herralta oli loppunut rahat. Eivät olleet yhtiökumppanit ruvenneet lähettämään. Liian huonoina pitivät tuloksia. Toissapäivänä oli tuotu sähkösanoma kirkolta. Viimeiset rahat oli Muurmanni antanut sähkösanoman tuojalle. Heillä, miehillä, oli kahden kuukauden palkka saamatta, vaikka oli luvattu maksaa joka päivä.
— Hithaja ovat herrain kiirheet, lausahti setä Juhani yksikantaan. Hän oli katkeroitunut.
— Niin, niin, toimeaa Ampru, kuuntelematta sen tarkemmin setä Juhania. Kyllähän se on jo nähty, mitä mieltä niin Suomen kuin Norjankin herrat ovat olheet Malmi-Muurmannin puuhista. Epäuskoa täynnä.
Ainoa, joka on säilynyt entisellään, on vanha Tahvo. Hän on hyvillään.
— Loppui se jyminä kerrankin! Koko kesän olenkin sitä kuunnellut kiusalle saakka.
Hänen pienet karhunsilmänsä kiiluvat vahingonilosta.
— Ei niistä herroista ole muuta kuin vahinkoa… metsäperukoien asukhaille. Panevat kaikki sekaisin.
Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa.Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanutJonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. —Olivatko kaikki miehet sellaisia?
Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen käskyn rikkomista.
Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan.Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa.Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.
— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.
Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.
— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen vastattiin hänen tervehdykseensä.
Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?
Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka nyt työntyi pirttiin.
— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka neekin ova nielheet vuusia.
Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti. Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka…
Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.
— Mutta… jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.
— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste, mie anta palttu!
Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.
— Missä Jonne nyt on?
Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.
— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen. Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski puhu ja höpsi.
Sabina tunsi poskiensa kuumenevan. Mitä oli Jonne unissaan puhunut?
— Ei se ole täälläkhään käynyt sen koommin kuin viimeksi lähti. Milloin se nyt olikhaan… joo, Perttulin aattona. Sapinan kanssa vielä yhessä lähethiinkin.
Hyvä Jumala! Puhuivat aivan kuin luonnollisesta asiasta.
— Ja mitä kummia se oli siellä Nooakin arkin maassa tehnyt. Heitellyt kalliopaaen kappalheja muutamhaan kurhuun. Mie satuin viime viikolla paikalle, niin eikös ollutkin kuru melkhein puolilhaan… Kukapa se muu kuin Jonne… haanhan se reistaili toisinhaan, jos mitä.
Sabina olisi halunnut vaipua maan alle. Hyvä Jumala! Vielä ne kertoisivat koko asian. Kukatiesi oli joku ollut näkemässä. Ehkä Katajan Matti…?
Hän oli toivonut, että Jonne olisi käynyt häntä katsomassa. Minkä vuoksi, sitä hän ei oikein ymmärtänyt. Hänhän olisi kuitenkin tuntenut vain inhoa Jonnea kohtaan. Mutta siitä huolimatta hän oli häntä kaivannut. Rakastiko hän Jonnea vieläkin? Nyt tuntui melkein siltä, kun hän katseli Jonnen isää, joka istui tuossa ikkunalautaan nojaten ja puhalteli paksuja savuja ilmaan. Heillä oli samanlainen nenä… isällä ja pojalla. Jonnen oli vain vielä hienopiirteisempi. Samoin kuin alahuuli oli Jonnella paksumpi kuin isällään.
Sabina olisi suonut, että Jonnekin olisi tullut. Ehkä hän sittenkin rakasti Jonnea vielä. Ehkä kävisi vielä päinsä unhoittaa tapahtunut. Olihan Jonne luvannut ottaa hänet…
Könkäällä oli kosolta kauniita tyttöjä. Ja ne olivat kilvan Muurmannin Jonnen perään. Ampru-isä oli siitä kertonut. Sekin Alapään tyttö oli ihan hulluna. Kirjoittelikin vähän väliä. Oli Jonnekin maininnut siitä…
Mustasukkaisuus nosti päätään Sabinan sydämessä. Hän ei ymmärtänyt nyt itseään yhtään. Hänenhän olisi pitänyt inhota ja halveksia Jonnea. Rovasti oli rippiluvussa selittänyt, että sellainen hävitti molemminpuolisen kunnioituksen. Ei Sabina siitä paljon ymmärtänyt… mitäpä kunnioitusta heidän välillään tarvittaisiinkaan. Rakkaus — se oli toista.
Apeaksi painui mieli, kun Muurmanni-herra lähti. Olisi tehnyt mieli kysäistä, aikoiko Jonne tulla täälläpäin käymään. Mutta uskallusta puuttui. Setä Juhani oli lähtenyt Muurmannin taakkoja kantamaan.
Suomen-Huotari jäi jäljelle. Hänen piti vielä ennen yötä palata Tunturimajalle. Siellä ei nyt ollut ketään, kun se »pojan huipparikin» oli Könkäällä.
Suomen-Huotarin Jonnesta käyttämä nimitys pisti Sabinaa.
— Onkopa se Jonne sen pahempi huippari kuin siekhään?
Asianomainen vain nauroi.
— Kas, kas… onpa tainnut tämänkin talon tyttö jo iskeä silmänsäMuurmannin poikaan. No… ensimmäinen et liene… jollet viimeinenkään.Sillä on morsiamia viisi joka sormelle. Norjassakin kolme…
— Se on valhe!
Sabina oli kavahtanut seisomaan ja katseli nyt Suomen-Huotaria vihan puna poskillaan.
— Sie mokomakin rutale tulet tänne leksottelemhaan tyhjänpäiväisiä!
— No mitäs Sapina nyt…? Ampru katseli ällistyneenä tytärtään.
— Ei se mitään, jutteli Suomen-Huotari rauhallisena, äänessä entinen kiusoitteleva sävy. — On tainnut Sapinakin sotkeutua Muurmannin pojan verkkoihin.
— Se on valhe, valhe!
Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään välkkyi ja hän ihan kähisi.
— No älä nyt leikistä suutu.
— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.
Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.
—- Ne ovat vähän… sopimattomia… leikkipuheiksi.
Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä koski Muurmannia.
Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa…
Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku.Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.
Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet kaikesta kiitollisuuden velasta.
Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei kuulunut kenellekään.
Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah, kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.
Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista nielevää… ikäänkuin irvissä hampain huutavaa… väkisten vievää. Hän halusi heittäytyä itse… pehmeästi, mukavasti… ikäänkuin äidin avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää…
Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi! phyi!…» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.
Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken päättyä näin —?
Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo. Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle. Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen…
… »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen. »Katsopas… tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.
»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»
Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.
Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi kerran… yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?
Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?
Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.
Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin.Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kunMuurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunutheidän liittoonsa…
Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän rakkaus heidän syntinsä…
»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran sanonut.
Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka hulmuavat tuulessa.
… Sieltä… kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne… ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä… ilman satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden vaahtopääpärskyt.
Nyt kulki hänen tiensä ylös… ylös kosken kuilusta. Hevosen harja hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä… yrittää toisella, mutta ei pääse. Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi kuta ylemmäs hän nousee… ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni… silloin hän olisi kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi veneeseen.
Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä tuli?
Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta… kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa saunassaan.
Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.
— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?
Niin… Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen täytynyt astua koskeen ja auttaa.
— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa koskheen.
Niin… ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran suljahtanut…
Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein pimeä.
Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet kotiin… Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut…
Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei… muuta se on», oli hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli sen tulkinnut…
Vene töksähti rantaan.
Muurmannin Jonne on kirjoittanut Sabinalle. Siitä on Sabina nyt iloinen.
»Minun täytyy matkustaa Norjaan, sillä meillähän ei nyt ole siellä mithään tekemistä. Sitäpaitsi minun täytyy syksyllä jälheen opistoon. Mutta vuoen päästä mie tulen takaisin ja silloin mie toivon, että voimme aloittaa uuelheen. Äläkä ole murheissasti siitä viimeisestä. Kyllä mie sinut hyvitän.»
Mitään osoitetta ei Jonne ollut ilmoittanut. Mutta — kaipa hänelle saattoi kirjoittaa Kristiaaniaan. Kyllä kai Malmi-Muurmannin poika siellä tunnettiin.
Sabina oli saanut sen käsityksen, että Jonne pyyteli anteeksi ja aikoi korjata rikoksensa.
Hän oli vastannut odottavansa. Setä Juhani oli Könkäällä käydessään itse vienyt kirjeen postiin. Postineiti oli hymähtänyt omituisesti nähdessään kankean päällekirjoituksen. Muurmannin pojan lähdön jälkeen oli tuollaisia kirjeitä mennyt useampiakin. Missä seisoi »Ristiaani», missä taas »Gristiaani.» Tässä, jonka setä Juhani työnsi postiluukusta sisään, seisoi »Kiristi Aanija.»
Mutta setä Juhani oli seissyt tärkeän näköisenä postiluukulla. He olivat ottaneet Sabinan asian omakseen — kaikki lunnasjärveläiset.
Sabina kulki kalpeana pirtin ja navetan väliä. Syrjäinenkin näki, missä tilassa hän oli. Eikä siitä enää vaiettukaan. Kun tyttö kerran oli Muurmannin pojan kihlattu morsian, sai sen jo tietää koko maailma.
Luonnolapsen avomielisyydellä jutteli Ampru asiasta Könkäällä käydessään. Hän istui voudin konttorissa paksua sikaria poltellen tyytyväisen ja onnellisen näköisenä. Olihan nyt joku hyöty siitäkin — malmihommasta. Saipahan Sapina edes miehen ja vielä vallassäätyisen.
Vouti iski rouvalleen silmää. Tässä piti pysyä tyyneenä. Ei saanut vetää suutansa nauruun. Ampru oli erämaan lapsi, jolta ei voinut vaatia kummempaa.
Siellähän se Nooakin arkin maassa oli saanut alkunsa tämä »etesotto», toimesi Ampru. Saakuri! Ei osattu Karuliinan kanssa arvatakaan, kun se Sapinakin oli vielä siihen aikaan sellainen hiljainen nuhjus. Mutta siitäkös se riippui… kun kerran asiat oli valmiiksi puhuttu.
Vouti, hiljainen mies, istui ja kuunteli. Hänen rouvansa sai yht’äkkiä asiaa kyökin puolelle.
Milloinkako odotettiin? Kuinkas se nyt olikaan? Olihan se äiti Karuliina pannut almanakkaan merkin. Siinä se oli huhtikuun puolivälin paikkeilla. Mutta sitä hän vain halusi tiedustaa, suostuisiko vouti rouvineen kummiksi.
Vouti otti tuumailevan ilmeen. No — kunhan nyt ensin katsotaan, kuinka kaikki selviäisi. Saatettaisiinhan sitten asiasta keskustella.
Ka miksikäpä ei — se kun hän, Ampru, muuten vain sattui kysäisemään. Ei ollut heillä usein Könkäälle asiaa, jotenka hän arveli, että sopisi ehkä nyt jo… niinkuin sitäkin kysäistä.
No niin. Eihän se mitään. Mutta — oliko Ampru sitten niin varma, ettäMuurmannin poika pysyi sanassaan?
Sanassaan? Totta kai, kun kerran asiat olivat jo sillä mallilla. Mutta kuinkas —? Hän, Ampru, oli siksi paljon seurustellut sekä isän että pojan kanssa, että kyllä ne… Viilipytystäkin maksoivat markkaa enemmän kuin muut herrat.
No niin… hyvä, jos pysyisi. Hän, vouti, oli vain kuullut, ettäMuurmannin pojalla pitäisi olla muitakin morsiamia.
Hehhee! Sai niitä olla. Oli hänelläkin, Amprulla, ollut yhtä aikaa kolme, mutta Karuliinan hän sittenkin oli ottanut.
Vouti naurahti. Tämä Lunnasjärven Ampru oli soma mies. Jutteli toisinaan kuin oikea maailman velikulta, mutta oli sittenkin harvinaisen viaton miehekseen.
Ampru ryyppäsi kahvit voudin konttorissa, sai sikarin liivinsä ylätaskuun ja purjehti palttoo levällään portaita alas.
Kotona Lunnasjärvellä hän kertoili matkoistaan. Tuvan väki kuunteli henkeä pidättäen. Karuliinan mielestä hän oli käyttäytynyt taitamattomasti. Mutta Ampru otti kovasimen ja rupesi hiomaan veistään. Sitten hän virkkoi suu leveässä hymyssä:
— Kestää se fouvi sentään pikkuisen suoneniskun… ja sinuahan se,Karuliina, ei yhthään haittaa. Kuppautathan sie muutenkin.
Sutkaus oli Amprun mielestä erikoisen onnistunut ja hän ryhtyi korjaamaan lypsinkiulua.
Oli vuoden pimein aika, mutta Amprun pirtissä paloi takkatuli aamusta iltaan. Lunnasjärven yksinkertaiset asukkaat elelivät onnen unelmissa. Ampru veisteli pitkiä lastuja ja ajatteli, että kun jo hänen tyttärensä herralle kelpasi. Merkillistä! Ennen hän oli salaa toivonut, että kun saisi Sabinan edes Katajan Matille naitetuksi. Se oli tuntunut jo sangen tavoiteltavalta päämäärältä. Mutta nyt — itse Malmi-Muurmannin poika tuli ja koppasi tyttären talosta. Heh!
Mikä siinä Sabinassa oli sitten niin puolensa vetävää? Tavallinen tytön hölttänähän se oli ja vielä päällepäätteeksi kesakoinen. Silmätkin sellaiset haaleat kuin vedellä sekoitettu maito. Mutta — kaipa se ymmärsi asiat… Muurmannin poika, koska oli kerta valintansa tehnyt.
Elettiin kuin unimaailmassa. Sabinaa odottava onni heitti kajastuksen koko pirttiin. Setä Juhani oli mitä parhaimmalla sadun kertomapäällä. Hän kertoi Tuonka-raukasta, lappalaisnoidasta, joka kerran oli asustanut Lunnasjärven ja Kopsan välillä, jutteli Piessa-rosvosta, joka palveli renkinä Kaunismaassa ja nai talontyttären. Siinä kävi niinpäin; tässä, Sabinan historiassa, taas näinpäin… vaikka eihän Sabina mitään huonoa lähtöä ollut niinkuin Piessa-raukka, vaan kunniallisen uutistalon tytär.
Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä, vilkaisten silloin tällöin Sabinaan, joka kehräsi takan kupeella. He eroittivat vain rukin pyörän ja Sabinan kädet, jotka pitelivät lankaa. Sabina itse istui pimennossa.
Setä Juhani rupesi laulamaan:
— »Prinsessa Kunigunda hän istui linnassaan ja kultakehrävarrella niin valkoista kuin lunta hän kehräs lankaa.
Sanoivat saattoneiet:»On meille kerrottu:prinsessa lähtee luostariin. —Se totta liene ei, ett'tuo hunnuks tehdään?»
Prinsessa Kunigunda nyt tuohon vastas näin: »On prinssi Rikhard uljas mies, uneksii häistä unta. — Tää hunnuks tehdään.»
Niin — rinsessa Kunikuntastahan se tämä Sapina aina halusi niin hartaasti kuunnella. Se sanoi toisinaan itsekin olevansa rinsessa Kunikunta.
Sabina ei vastannut mitään. Hänen sormensa vain hiukan vapisivat, kun hän kumartui ottamaan kehruupaloja kopasta. Morsiushuntu… niin, sellaisia käyttivät rikkaat. Köyhälle riitti vain tavallinen puku. Mutta — yhtäkaikki tuntui somalta kuulla setä Juhanin laulavan prinsessa Kunigundan morsiushunnusta. Ja… kukaties vaikka Jonne hänellekin sellaisen hankkisi…
Äiti Karuliinakin oli muuttunut puheliaammaksi, kun Sabinan asioista oli selvä saatu. Tosin hän toisinaan pelkäsi ja epäusko pakkasi päälle. Mutta olihan sellaista ennenkin sattunut, että herra nai talonpoikaisen. Niinkuin se sama Piessa-raukan eukkokin, joka sittemmin joutui vaimoksi Inarin papille.
— Entäs Ponnin Sohja? toimesi Ampru. Muistihan isä Tahvokin, ettäPonnin Sohja keikkui emäntänä Könkään pappilassa sen Junnu-papin aikana?
Kyllähän Tahvo-vaari sen muisti, vaikka olikin hiukan epäuskoinen Muurmanneihin nähden. He olivat hänen mielestään liiaksi kulun päällä olevia… sellaisia ajelehtijoita, ettei hän oikein tiennyt. Mutta… saattoi hyvinkin… ei hän halunnut vastaankaan panna, vaikka toisinaan vahvasti epäilikin.
— Mikäs siinä, toimesi Ampru. — Kyllä Sapina rouvaksi kelpaa… varallakin yhtä hyvin kuin Ponnin Sohjakin.
Sabina istui takan kupeella pimennossa ja kehräsi. Häntä hiukan kiusasi omaisten vapaa juttelu. Isä varsinkin oli sellainen… kummallinen. Otti kaikki niin verisen vakavasti… vaikka tässä tapauksessahan tuon nyt sai ottaakin. Kyllä hänkin luotti Jonneen.
Ettäkö ylpeäksi —? Sabina pysäytti rukkinsa ja kuulosti. - Mitä se isä nyt taas oikein puhui? — Niin… tässä vain tuli mielheen, että kun sie tietysti reissaat sinne Ristiaaniin, kuninkhaan kaupunkhiin, ja saat nähhä kaiken sen komeuen, tulet ehkä ylpeäksi etkä enää muista köyhiä vanhempiasi.
Pyh! Isä taas joutavia. Minne Ristiaaniin se hän… Tännehän Jonne asettuisi heidän naapurikseen. Uutistalokas hänestä tulisi, korvenraivaaja ja karhunkaataja. Ei hän Ristiaaneista välittänyt.
Mutta nyt rupesi isä Ampru panemaan vastaan oikein voimainsa takaa. Hän oli kerran saanut ajatuksesta kiinni eikä halunnut sitä noin vain jättää. Muurmannin Jonne oli herra, kouluja käynyt ja puhui kahta kieltä. Vahinko olisi sellaisia lahjoja korpeen haudata. Niiden piti joutua käytäntöön. Ei hän, Ampru, hyväksynyt koko uutistalohommaa. Se kuului heille, oppimattomille, tämä metsässä möyriminen. Herra oli herra ja hänen piti hankkia herran paikka. Tiesi vaikka vielä ministeerinä pohottaisi Muurmannin Jonne. Sabinan täytyi väkistenkin hymyillä. Olihan hänkin joskus sellaista ajatellut, vaikka olikin sitten lyönyt sen mahdottomaksi. Mutta hiveli sentään hänen lapsenomaista sieluaan kuulla isän tuollaisia juttelevan.
Nyt otti setä Juhani sananvuoron. Hän oli kerran lukenut muutamasta työmiehestä, josta tuli ministeeri. Missä se nyt tapahtuikaan… siellä jossakin Eklannin maassa. Ja hän oli sentään tavallinen työmies. Oli kannellut jauhosäkkejä laivahaminassa selkä jauhossa. Mutta sitten kun pääsi kuninkaan lähimmäksi mieheksi, löi pitkän takin selkäänsä ja käyttäysi kuin herra. Koska raa'asta runtotyömiehestä saattoi tulla ministeeri, miksei sitten Jonnesta, jonka äitikin oli kuulemma ollut Ruijan hienointa aatelia — opsysmannin tytär Vesisaaresta.
Setä Juhani oli oikeassa. Peijakas — oli sitä tuota tiedon roskaa Lunnasjärvelläkin! Se jos olisi tuo Juhani saanut kouluja käydä, olisi se pappi taikka rohvessoori.
Juhani setä pyyhkäisi pitkää partaansa. Olihan sitä elämän varrella tullut opituksi yhtä ja toista. Harva se taisikin niin tarkkaan präntätyn käyttää kuin hän, joka luki yksin uistinpaketin kuoretkin. Kerrankin oli sattunut käteen eklanninkielinen lappu. Senkin hän oli lukenut, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt muuta kuin »Lonton.» Se kuului olevan sen niminen kaupunki… jossakin siellä Tanskan takana.
Näin kuluivat talvi-illat takkavalkean ääressä. Sabinasta ja häntä odottavasta onnesta lähtivät puheet matkaan, kierrellen kaiken maailman meret ja maat ja päätyen aina lopuksi Sabinaan ja hänen onneensa. Se oli kuin maan pyörintää auringon ympäri. Niin — siitäkin oli keskusteltu muutamana iltana. Sitä pani Ampru ensin jyrkästi vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Muurmannin Jonne oli sen kerran Tunturimajalla juurta jaksaen selittänyt, niin täytyi Amprun uskoa. Hollannin juusto oli ollut maapallona ja kattolamppu aurinkona. Sen ympäri oli Jonne kuljettanut juustoa, näyttäen, mille puolen maapalloa päivä kulloinkin paistoi. Se oli ollut hyvin järkeen pystyvä asia.
Mutta — se rautatie jäi sittenkin tulematta ja se pakkasi hiukan harmittamaan. Isä Ampru innostui vanhaan unelmaansa. Olisi se nyt ollut mukavaa Lunnasjärveltäkin piipahtaa Sabinaa katsomaan.
— Ei kaikki hyvät yhellä kertaa, huomautti Karuliina.
Eipä ei… mutta olisi se nyt ollut tavattoman lystiä rautahevosella jyryyttää. Ei muuta kuin istua selkäkenossa ja antaa huhkia vain. Kyllä kruunun voima veti.
Näin he keskustelivat nuo erämaan hurskaat sielut ja aina palasi keskustelu Sabinaan ja hänen onneensa.
Oliko tullut kirjettä vieläkään?
Ei ollut tullut ja sehän juuri Sabinaa huolestutti. Liekö mennyt perille sekään ensimmäinen kirje?
Ojah, perille oli mennyt. Se kun vain Jonne ei muuten joutanut kirjoittamaan. Sillä oli lukuja paljon.
Mutta — tiesikö kukaan, minne ukko Muurmanni oli hävinnyt? Hänestä ei oltu kuultu pitkään aikaan. Oliko setä Juhani kuullut?
Olihan hän jotakin. Ristiaanissa kuului viime tietojen mukaan oleskelleen kuningasta puhuttelemassa. Aikoi perustaa oikean rautavalimon jonnekin Ruijan rantaan.
Siltä äijältä ne eivät neuvot loppuneet. Jos yhdessä maassa tie nousi pystyyn, niin aloitapas toisessa. Ja rahoja se aina sai. Liekö vielä Jonnen äidin perintöön koskenut.
Eihän äijällä ollut siihen oikeuttakaan. Siitähän kuului olevan oikein kirjakin. Ei ollut Jonne koskaan kertonut, kuinka suuri summa oli?
Ei ollut Sabinakaan kuullut; ei ollut tullut kysytyksi. Mutta kaipa sitä oli jonkin verran, koskapa Jonne oli kerran kertonut, että sillä oli turvattu tulevaisuus.
Tulevaisuus! Se sana soinnahti kauniilta lunnasjärveläisten korvissa.Kaipa Sabina hiukan avustaisi heitäkin, kun kerran naimisiin joutuisi?
Sabina ei osannut siihen mitään sanoa. Ei hän ollut sitä ajatellut.Tietysti hän avustaisi, jos kerran jotakin saisi.
— Saisi edes kerran oikeaa hapriikin lankaa, tuumaili äiti Karuliina. —Se oli kuulemma niin liukasta kutoa.
Kyllä kotikehruulanka oli aina parempaa, arveli Ampru. Mutta, kunhan saisi oikean äkeen, jolla jyräisi näitä kivikkopeltoja. Se olisi jotakin!
Jokaisella oli joku toivomus. Setä Juhani toivoi sorvipenkkiä. Hänestä oli sorvaaminen aina näyttänyt erikoisen hupaisalta työltä. Hän oli kerran Könkäällä katsellut, kuinka nikkari sorvasi sängyntolppaa. Niin syntyi koivupökkelöstä ruusattu sängynjalka, että ihan ihme. Mitäs ne lapsukaiset toivoivat? Yksi toivoi rusinoita, toinen siirappivoileipää. Ampru oli kerran tuonut jouluksi puoli litraa siirappia Siosjärveltä. Siitä oli tehty siirappivoileipiä koko väelle. — Vähäänpä sie tyytyisit. Sabina hymähti. Pikku Anni oli viisas. Hän ei havitellut liikoja. Vaikka — kyllä kai nyt Jonne joskus antaisi sen verran, että saisi sisarilleen ostaa jonkun vaatekappaleen.
Vaatteista tahtoikin Amprun perheessä puute olla. Muuta oli sittenkin… kutakuinkin. Vaate oli kallista. Nytkin oli pikku Annilla Sabinan vanha röijy. Hihat oli kääritty laskoksille, jotta pikku kädet paremmin pääsisivät näkyviin.
Mistä se hänkin hääleningin saisi? Eihän nyt kehdannut vanhoissa, kuluneissa ketineissä Jonnen rinnalla vihillä seistä.
Mutta kyllä kai Jumala siitäkin huolen piti.
Kiitollisuus valtasi Sabinan mielen. Asiat olivat sentään paremmalla kannalla kuin alussa oli uskaltanut toivoakaan. Jonne ei ollutkaan hyljännyt häntä, vaikka hän niin oli luullut.
Sitä hän vain suri hiljakseen, että hän oli rumentunut. Entinen kukkea ihonväri oli kadonnut ja sijaan astunut kalvakkuus. Hän katseli muotoaan Suomen-Huotarin lahjoittamasta peilistä ja silloin hän toisinaan raskaasti huokasi….
Epäilyskin kohotti päätään. Miksi ei Jonne kirjoittanut? Oliko niin, ettei hän joutanu?
Iltahetkinä kun omaiset nukkuivat lueskeli Sabina Jonnen entisiä kirjeitä. Muuan lause on erikoisesti painunut mieleen. Jonne oli kirjoittanut »Mie toivoisin, että elämä kukkisi meille kuin verenpisara kotipirttisi ikkunalla.»
Huokaus pusertautui Sabinan rinnasta. Sitä hänkin toivoi. Mutta elämä tuntui toisinaan niin toivottoman raskaalta. Tämä odotus, odotus.
Se oli pitkä kun iäisyys.
Amprun väki rupeaa laittautumaan levolle Sabina siirtää rukkinsa syrjään. Taas oli kulunut yksi päivä ja kevät oli askelta lähempänä. Ei ollut syytä heittäytyä huolten valtaan. Jonne saapuisi kuin kuninkaanpoika noutamaan Kunigundaa, joka tosin nukkui lattialla, mutta sittenkin pystyi uneksimaan kuin saduissa.
Sabina nukkuu ja näkee unta Jonnesta ja Ristiaanista. He kulkevat Ristiaanin katuja ja kaikki ihmiset katsovat heitä. Kuningaskin tulee vastaan ja pysäyttää Jonnen. »No, Muurmanni, hyvinkös malmia löytyy?» »Hyvinpä löytyy, herra kuningas… löytyypä niinkin ja aina vähän muutakin.» Jonne osoittaa Sabinaa ja jatkaa: »Tämänkin mie olen löytänyt Lapista.» Kuningas katselee Sabinaa tutkivasti ja sanoo viimein: »Sillä on pisamia kasvoissa ja se näyttää hiukan kalvakalta.» »Niin näyttää, herra kuningas, mutta kylläpähän siitä vuonkuu… kevätpuolheen…» »Aivan oikein, Muurmanni, kevätpuolheen. Mutta — hoia sie sitä hyvin, jotta punaruusut jälleen kukkisit sen poskilla.» Jonne kumartaa kohteliaasti ja kuningas taputtaa Sabinaa olalle…
Katajan Matti on saanut saunansa valmiiksi aikoja sitten. Hän on kylpenyt säännöllisesti joka lauantai ja tyytyväinen hän on ollut. Nyt ahertaa hän taas uutisrakennuksensa kimpussa; hän mielisi saada sen valmiiksi mikkeliksi.
Talvi on mennyt, sitä seurannut kevät ja kesä ovat takanapäin. On taas käsissä syksy.
Katajan Matti istuu hajareisin rakennuksensa katolla, kiinnittäen paikoilleen harjalautaa. Hän on onnellinen. Pirtin muuri on muurattu. Kuusi-Tuomas väylän varrelta on ollut hänellä muurmestarina ja itse hän on autellut, minkä on kerinnyt. Nyt oli vielä eteiseen saatava ovi ja ikkunat. Silloinpa olisikin pirtti valmis.
Katajan Matti antaa vasaran hetkeksi levätä ja vaipuu katselemaan edessään leviävää maisemaa. Kaamaslaki kohoaa mahtavana suoraan pohjoisessa. Sen huippu on kuuran peitossa ja alempana tunturin rinteellä muuttaa koivunlehti väriään. Keltaista ja punaista, tummempaa ja vaaleampaa näkyy joka suunnalta, mihin vain hänen katseensa kääntyy. Metsät ympärillä ovat noita värejä ihan kirjavanaan. Ilma on kuulakas ja kirkas. Viime yönä on käynyt halla.
Tapahtuu erämaassakin jotakin. Ei yksin tämä halla, harmaja vieras kyläile mailla. Lentelee etelän lintukin, se haikaraksi mainittu, toisinaan yli Kiiluvaistunturin ja pudottaa tuomisensa lakeistorvesta sisään.
Viime huhtikuussa se oli saapunut jo ennen variksen tuloa ja tuonutSabinalle — pojan.
Kajahtaa pari, kolme vasaran iskua. Katajan Matti on lyönyt naulan harjalautaan. Siinäpä se olikin tarpeeseen; puri laudansyrjän tiukasti pärekerrokseen kiinni.
Kummat tunteet vellovat Katajan Matin povessa. Ei hän vihainen ole, kaukana siitä. Hänen piti vain kopauttaa naula tuohon paikkaan. Muuten olisi harjalauta jäänyt irvistämään.
Tapahtuu erämaassakin jotakin… tapahtuu… Sellainenkin ihmeellinen asia, että Katajan Matti, hiljainen mies, jonka silmissä aina asustaa kostea kiilto, rakastaa Lunnasjärven Sabinaa — siitä huolimatta, että tämä on saanut toiselle miehelle lapsen.
Ei ole Katajan Matti koskaan Sabinalle mitään puhunut, ei edes viitannut sinnepäinkään. Hän on niin omituinen; hän puhelee vain itsekseen. Rapatessaan syvennystä muurin kupeeseen on hän sanonut puoliääneen: »Siinäpä on Sapinan kirnulle paikka», ja rakennellessaan pirtin ulkoportaita: »Askellauat on laitettava leveät, jottei Sapinan jalka luiskaha hänen navetasta tulleshaan maitokiulun kanssa.»
Niin — navettakin oli valmis. Yksin lypsyjakkarankin hän oli tehnyt.Sitäkin rustatessaan hän oli ajatellut Sabinaa.
Katajan Matti ei yhtään epäile, ettei hän Sabinaa saisi. Se ei johdu hänen mieleensäkään. Hänestä se on päivänselvä asia. Kun hän kerran Sabinaa rakastaa ja kun ei se Malmi-Muurmannin poikakaan tullut, on selvä, että Sabina suostuu häneen.
Ei hän alunpitäenkään ollut uskonut, että Malmi-Muurmannin pojassa olisi ollut sanansa pitäjää. Hän oli tutkinut sen miehen. Olihan hän siksi monta kertaa Muurmannin pojan taakkoja kantanut ja melkein joka kerta tämä oli tinkinyt sopimuksesta.
Samalla tavalla se oli tietysti tinkinyt Sabinankin asiassa.
Katajan Matti tarttuu vasaraansa ja jatkaa työtään. Vasaran iskut kajahtelevat kuulakassa syysilmassa. Niissä soi voima ja rehti, päättäväinen aikomus. Hän, Katajan Matti, ei Sabinaa pettäisi. Hän hoitaisi hänet ja hänen lapsensa…
Se pisti hiukan Matin sydäntä, että Sabinan pojan nimi oli Jonne. Miksi piti vielä tuon petturin nimi pojalle antaa? Eikö nyt muuta nimeä oltu keksitty?
Mutta — sehän oli Malmi-Muurmannin pojanpoika. Kaipa sille oli sitten ollut annettava isänsä nimi.
Katajan Matti tyytyi siihenkin. Mitäpä se häneen kuului. Pääasia, että hän ottaisi Sabinan ja pitäisi hänestä hellää huolta.
Iltapäivällä oli Katajan Matti päättänyt pistäytyä Amprun pirtissä.Silloin hän puhuisi asiansa.
* * * * *
Tämä syksy erosi suuresti edellisestä. Silloin oli vielä toivottu, nyt ei enää.
Muurmannin Jonne ei ollut tullutkaan.
Kuinka hartaasti Sabina oli häntä odottanut! Joka ilta viime kesäkuussa hän oli kävellyt Jonnea vastaan. Sieltä… Kaamaslaen takaa hänen piti tulla, hänen sydämensä valitun. Hän oli odottanut häntä jokaisessa tienkäänteessä. Mutta — Jonnea ei ollut kuulunut.
Kerran — muutamana pyhänä hän oli kulkenut Tunturimajalle saakka. Siellä oli ollut kuollutta ja liikkumatonta — paksut rautakanget ovissa ja luukut ikkunoissa. Vain tuuli oli vaisusti puhallellut puiden latvoissa ja yksinäinen orava oli katsellut häntä kuusen oksalta…
Hän oli palannut sydän tuskaa täynnä, väsyneenä ja onnettomana. NäinköJonne hänet hylkäsi —?
Kotona hän oli hiukan virkistynyt. Siellä potki kehdossa pieni pulleasäärinen poika. Se hymyili hänelle. Sabina nosti lapsen syliinsä, painoi sitä rintaansa vasten ja nyt vasta heltisivät vapauttavat kyyneleet hänen silmistänsä.
— On sitä surkeutta kerraksheen! pauhasi Ampru. Hän oli muuttunut häijyksi ja kärtyisäksi sen jälkeen kuin toivo Muurmannin pojan paluusta oli sammunut.
— Kaikkia rutkaleita niitä ihmisinä kohellaankin! On sitäkin… kuvatusta tässä kahvilla helssattu senkin seittemät kerrat ja tuon se nyt teki!… Ja kaikhiin maankulkureihin se siekin, Sapina, luotat.
Hyvä Isä sentään! Luottaneethan he olivat kaikki, isä etupäässä.
Mitä? Ampru kiivastui. Hänkö luottanut? Se oli valhe — musta valhe!
Amprua hävetti ja suututti, että hänkin oli mokomaan luottanut. Mutta hän ei halunnut sitä tunnustaa eikä siitä saanut puhua — ainakaan hänen kuultensa.
Mutta isähän oli kuvitellut kuninkaat ja kaikki virkakunnat tämän asian yhteyteen. Mitäs nyt oikeaa asiaa kieltää.
Silloin Ampru lopullisesti suuttui. Hän sieppasi kirveen, työntyi rantteelle ja nyt saivat rangat tuntea hänen vihansa voimaa.
— Älä sie isää kiusaa, rauhoitteli Karuliina-äiti. — Yhenkaltaisessa erhetyksessä tässä on eletty kaikin.
Niin — totta puhui Karuliina… juuri samankaltaisessa. Hänkin, setäJuhani, oli ihan todesta luottanut Muurmannin poikaan.
Niin — setä Juhani ja äiti ymmärsivät ottaa asian rauhallisesti. He tyytyivät kohtaloon. Isä ja ukki olivat katkeroituneita, viimemainittu varsinkin. Sabina ihan pelkäsi häntä. Tuuheiden kulmakarvojensa alta tuijotteli vanhus häntä pahaenteisesti. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän tavantakaa pudisteli päätään ja huokasi syvään, tuntui Sabinasta toisinaan oikein kamalalta.
Näkikö ukki mitään? Hänhän oli oikeastaan tietäjä. Moni kopsalainen oli käynyt häneltä neuvoa kysymässä ja aina oli vanhus auttanut. Mutta — nyt saattoi hän toisinaan puhua sellaisia kummallisia sanoja, että ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.
— Kummempia vielä kuulhaan, sanoi hän kerrankin. — Mie en tieä, mitä se on, mutta risthiin lentelevät koivuvarvut, kun luutia tehen.
Karuliina hätääntyi.
— Älkää nyt suotta peloitelko tyärriepua. Eikö sillä ole jo tarpheeksi kärsimistä.
Ukki ei vastannut mitään, istui vain kyyryssä ja pudisteli päätään.Toisen kerran hän sanoi:
— Kun omasta verestä nousee paha, on sitä vasthaan voimaton.
Sabina kuunteli ukin puheita pelko ja vavistus sydämessä. Mitä — kuolemaako se ennusti — ukki? Ei kai äidin pikku poju vain kuolisi? Ei, ei, ukki vain omiaan höpsi. Se oli taas sillä päällä. Kyllä Jumala taivaastaan varjelisi heitä.
Sabina istui mietteissään ja tuuditteli lasta. Kaikenlaisia ajatuksia kulki hänen päässään. Mikä oli tuleva hänen pojastaan kerran? Herrako vai talonpoika? Sillä oli — pikku Jonnella kaikki isänsä tuntomerkit: kaunis, kaareva nenä, siromuotoinen suu ja musta tukka. Ainoastaan silmät olivat äidin: — ne olivat haalakat.
* * * * *
Illalla tuli Katajan Matti. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja kellonperät riippuivat rentoina rinnalla. Ne olivat hiukan omituisemmat kellonperät kuin tavallisesti. Ne olivat karhunhampaista tehdyt. Matin isä oli ollut kuulu karhunkaataja ja hän oli kerran Haaparannalla käydessään teettänyt kellonperät karhunhampaista. Mihinkäs Matti nyt aikoi, kun oli noin sonnustautunut?
Isä Ampru silmäili tutkivasti Mattia, aivan kuin aavistaen tämän asian. Olisipa toki hyvä, jos Matti korjaisi tyttären tästä pois. Jaloissahan tuo oli, kun ei joutanut talon töihinkään. Lapsi vei kaiken ajan.
Hän oli kerran ennen toivonut samaa. Silloin oli Sabina vielä tyttö. Oli tullut sitten sellainen aika, jolloin hän oli nauranut aikaisemmille kuvitteluilleen. Sabinako Matin vaimoksi? Heh! Muurmannin poika oli ilmestynyt näyttämölle ja lyönyt Matin laudalta kuin kuivan tallukan. Nyt hän taas taipui aikaisempiin ajatuksiinsa.
Pantiin kahvipannu tulelle. Matti teki niin juhlallisen vaikutuksen, että kahvipannu lensi lieteen kuin itsestään.
— Kopsaanko aiot? kysäisi Ampru äkkiä.
Matti kaiveli piippuaan. Hänen oli hiukan vaikea päästä alkuun. Vaikka ei hän yhtään peljännyt. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, ettei epäonnistuminen tullut kysymykseenkään. Yhtäkaikki mietitytti, miten asian aloittaisi.
— En.
— No… mitäs sie nyt noin — tällissä? Harjakaisiako aiot pitää?
Matti silmäsi Sabinaa kuin salaa. Ahaa, jo pääsi Ampru varmuuteen.Tytärtä se meinasi.
Sabina oli myös huomannut Matin silmäyksen. Sama kostealta kiiltelevä katse kuin ennenkin. Hän muisti kesäyön Nooakin arkin maassa. Silloin oli Matti tuonut hänet kotiin. Samoin syysillan kosken niskassa. Silloinkin oli Matti tuonut hänet kotiin.
Tulisiko hän nyt noutamaan häntä kolmannen kerran?
Äiti Karuliina pesi kuppeja pöydän päässä. Hänkin oli miettiväinen. Hiljainen myhäily leikki hänen huulillaan. Kihlajaisetko tässä tulivatkin?
Hän oli ajatellut toisenlaisia kihlajaisia. Tuossa pöydän päässä, kellon alla, istuisi Muurmannin Jonne selkä kenossa, Ruijan leikkoja poltellen. Ja hän, Karuliina, kaataisi sille kahvia kuppiin käden hiukan vavahdellessa.
Mutta — vavahtelemaan pakkasi käsi nytkin — vaikka hän oli vasta kuppeja pesemässä. Vaikuttiko siihen epävarmuus Matin onnistumisesta?
— Sinulla alkaa talo olla valmis?
Ampru istui kahareisin penkillä ja leikkasi tupakkaa kukkaroonsa.
— Mikkeliksi pääsen asumhaan… vakituisesti.
Ampru innostui. Hän oli herkkä innostumaan.
— Niin se mies rytkää! Laittaa talon kylmhään mettään ja ihan yksin.
— Onhan sitä nyt aina väliin apuakin ollut… muurarikin ja muitakin… silloin tällöin.
— No joo… mutta vähän sie olet sittenkin muien apua tarvinnut. Onhan tässä joku hirsi kiskotettu miehissä ylös, mutta sittenkin…
Kyllähän Katajan Matti sen kiitollisena myönsi, että auliisti oliAmprukin apua tarjonnut, silloinkuin hän oli tarvinnut.
— Etkä sie sekhaantunut sen Malmi-Muurmanninkhaan homhiin, vaikka oli toisinhaan hyvätkin tienat tarjolla.
Eihän hän isosti. Jonkun taakan oli nakannut Kopsaan. Siinä kaikki.
Matti poltteli ja mietti. Laatuunkäypä mies tämä Ampru. Hyvän appiukon siitä saisi.
Nyt oli Karoliinalla kahvi valmiina. Hän kaasi kuppiin ja kehoittiMattia ottamaan.
Matti siirtyi pöydän päähän. Hän kulki pikku pojan kehdon päitse. Siinä nukkui Muurmannin Jonnen poika. Se auttoi asiaa alkuun.
— Jaa… sinulla se on jo valmis poikakin, sanoi hän hymyillen.
Sabina painoi päänsä alas. Hän ei vastannut mitään.
— Mie tässä arvelin, että etköhän sie nyt tarvitseisi sille isää, kun ei tullut se vasittu…
Sabina punehtui. Kyllä hän ymmärsi Matin tarkoituksen, mutta ei nytkään vastannut mitään.
— Mie tässä olisin… niinkuin emäntää vailla ja ajattelin sinua kysyä…
Nyt ei Ampru enää jaksanut itseään hillitä. Hän lausui:
— Kuulepas, Sapina, Matti pyytää sinua vaimokseen.
Suuret kyyneleet rupesivat vierimään Sabinan poskia pitkin. Minkävuoksi hän itki? Siksikö, ettei tuo pöydän päässä istuva mies ollut Muurmannin Jonne, ja että hänen nyt ehkä piti vastata kieltävästi? Vai siksikö, että tuo mies oli Katajan Matti, jolle ehkä sittenkin oli vastattava myöntävästi? Ei Sabina sitä itsekään tiennyt.
— Älä sie turhia itke, Sapina. Sinunhan pitäisi päinvastoin iloita, että Matti niin rehellisesti pyytää sinua vaimokseen.
Eihän Sabina itsekään tiennyt, oliko se iloa vai surua. Pääasia vain, ettei hän tahtonut kieltääkään. Hän ei puhunut mitään.
— Mie otaksun siis, ettei sinulla ole asiaa vasthaan.
— Mutta… jos Jonne palaisi, sai hän lopulta sanotuksi.
— Ei palaa, huokasi äiti ja samaa sanoi setä Juhanikin.
— Huihai! toimesi Ampru. — Vai että palaisi! Johan nyt, kun heinäkuun alussa tuli jo vuosi eikä ole ees kirjoittanut.
Isän puhe ei Sabinaan isosti vaikuttanut. Hän puhui kuin tuuleen. Toista oli äidin ja setä Juhanin. Kun he kerran olivat toivonsa menettäneet, oli kai turhaa enää hänenkään rimpuilla vastaan.
Hän ei vastannut mitään, katsahti vain hiukan ujosti Mattiin ja punoi palmikkonsa päätä.
Matti luki kuin kirjasta. Nuo olivat pettämättömät myöntymyksen merkit.Hän virkkoi:
— Sitten lähen ensi viikolla kuulutusta ottamhaan.
Sabina ei äännähdäkään. Asia on päätetty.
Niin lähtee Katajan Matti kahvit juotuaan ja ohjaa askelensa uutisrakennukselleen. Hän on tyytyväinen ja hyräilee laulunpätkää. Ei hän monta sanaa ollut Sabinan kanssa vaihtanut, mutta mitäpä tarvittiinkaan…
Katajan Matti panee nukkumaan pirttinsä lattialle. Hänen toiveensa on täyttynyt. Tässä pirtissä askartelisi Lunnasjärven Sabina kuukauden päästä… Mutta kehto hänen piti tehdä aivan ensi tilassa. Tietysti ei Ampru halunnut luovuttaa omaansa; ehkä itsekin vielä tarvitseisi…
Mutta ei hätää. Hänellä oli kuivia lautoja. Niistä hän kyllä pian kehdon kaputtelisi kokoon. Laittaisi oikein ruusatut jalat… sellaiset kiperänokkaiset. Siinäpä oli Sabinan sitten hyvä lastansa keinutella.
Katajan Matti nukkuu onnellisena nähden unta Sabinasta.
Mutta Amprun pirtissä lattialla lepää Lunnasjärven Sabina avoimin silmin, katsellen tuikkivaa iltatähteä.
Hänestä se on niin lohduttoman kaukana.