Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin vaimo.
Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä. Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin … niinhän se…»
He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No… mitenkä se nyt tämä kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani Siosjärven pappi?»
Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli… pojan ressun nimi..
»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette sielläLunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»
»Olihan se», oli Matti vastannut… »Jonnehan se oli se Muurmannin poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty… tämäkin Jonne…» »Se kun on sellainen… soma nimi…»
»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»
Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.
Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli täytynyt sekin synti tehdä.
Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti syntien paljouden… niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.
Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»
Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu. Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt lasta.
»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»
Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran… sen pojan taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.
Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan mieltä… vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi, vaikkapa hänestä puheltiinkin… kaukanaolevasta ja takaisin tulemattomasta…
Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se oli… Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut…
Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli…» Ka… mikäpä ettei… hyväsydäminen… kerrassaan hyväsydäminen ja rehti mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet… ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin poika sanoi sääskistäkin pitävänsä… sanoi, ettei Lappi olisi Lappi ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka verenhimoisuutensa… kuulemma… houkuttelikin sen suoraan surman suuhun.
Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli ollut… se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä poikaansa…
Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta.Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne… sellainenkummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. OlikoMatti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita… sillä MuurmanninJonnella?
Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä. Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi lepältä… Hän vastaili tyynesti… hiljaisesti… niin että häntä kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.
Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua. Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa.
»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä…»
Niinhän se… Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen… paha ja petollinen.
He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.
Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudestaSabinaan.
Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»
Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon. Hänkin oli sanonut: »Niin… nyt olhaan sitten kotona…» Mutta hänen sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta, rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei ollut saattanut viime aikoina tehdä.
Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen itsensä… ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja Sabina oli siitä Matille kiitollinen.
Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat. Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.
— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä on ihan verissä.
Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.
Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain rauhallisesti:
— Niin… kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta — minunpa onneni oli, ettei kelvannut.
Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.
— Niinpä niin… kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi, tulisi liian myöhään.
Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.
»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se oli totta.
Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.
— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.
Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon apua antaa.
Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos. Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti… ja vielä se oli Matti sen maalannutkin.
— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä väriä ei ollut sattunut olemaan.
Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?
Ampru arveli, että paukkeesta se johtui… siitä, kun Malmi-Muurmanni jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!
Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille… niille, jotka niistä paremmin ymmärsivät. Mitäpä he…
Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä sitten kaupunki…
Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta. Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan tottunut sellaiseen.
Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta, mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa Siinä oli jotakin ylhäistä.
Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa vasten painuneena… ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä, savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas, katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks' kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia. Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.
Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan. Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne sanoo: »Jukravita!»
Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies. Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo: »Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»
Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin muistuttaisi Muurmannin Jonnea.
Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan ihanuuteen.
— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut hevosenkin.
— Se kun vain… ilman aikojani… Sabina ei enää halua keskustellaJonnesta.
Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi. Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.
Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin tervehdys kaukaa… sieltä, missä Jonne vaeltelee…
Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.
— Mitä sie valvot? kysyy Matti.
— En mithään… se kun vain ei uni ota tullakseen.
Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen… Hänelle se tuli heti, kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään. Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva…
Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.
Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän hakee malmia. Mutta… mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.
Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei oleJonnen; se on Matin, hänen miehensä…
Hänen miehensä —? Niin… olihan Katajan Matti hänen miehensä… Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen miehensä Muurmannin Jonne…
Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä… Oliko se Jonne, joka oli saapunut häntä noutamaan?
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu… toiseen mieheen sidottu.Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu KatajanMatille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä…
Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää katsoa, oliko pihalla ketään…
Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas unohtanut kiulun kaivon kannelle.»
Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu sädehtii kirkkaana kuun valossa.
Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!
Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän… Matti on virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.
Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli hävinnyt?
Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.
— Mitä sie kuljeskelet?
Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.
— Se kun vain… Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan…
— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi… Tai… jos on ajanutkin, on se ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi… järvelle vievälle tielle…
Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.
* * * * *
Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että säpsähtää pienintäkin risahdusta.
Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei pirttikään pysynyt lämminnä.
On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla seisoo mies peski päällä… sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.
Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin. Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.
Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on kookkaampi Mattia.
Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle, joka nyt nousee pirtin portaita ylös.
Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — MuurmanninJonne.
Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan pirtin vaatimattomine huonekaluineen.
Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä käsiään lämmitellen.
Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.
Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän aikoo keittää kahvit.
Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi… tervetulijaiskahvit, kun tämä kerran oli tullut.
Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa. Nyt saisivat he rauhassa keskustella.
Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta monituista kertaa istumassa noin… piippu suupielessä… ylhäisenä… hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin… tuolla äänenpainolla.
Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.
Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei tulikaan lämmittäisi.
— Ootinhan mie… mutta sie et tullut…
Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä… Mutta kohtalo oli pelastanut hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten… senkin, että Matti oli ristittänyt pojan omiin nimiinsä.
Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt. He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä vanhaa heilaa… nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.
Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi. Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.
Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä. Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se oli romanttista.
— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa…
Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa… muistellen häntä ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä olikin hyvä ja kunnon mies…
Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina…
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.
Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen ja puhelee lempeästi:
— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.
Myöhäistä, myöhäistä! Miksi piti Jonnen vielä se sanoa?
— Ajatteleppas, kuinka onnellisia met olthais oltu, kuiskaa Sabina itkunsa lomasta.
Jonne ei vastaa mitään. Onnellisia? Mahdollisesti — jos nyt yleensä naimisissa oltiin onnellisia. Hän oli sitä mieltä, että parasta oli pysyä yksin. Vain tällaisia tilapäisiä suhteita, kun ei vain ajanut auttamattomasti karille. Tässä oli sellainen onnettomuus melko pahasti uhannut, mutta saatu kuitenkin vältetyksi.
— Et sie ole näyttänyt minulle vielä… meän poikaamme.
Jonne lausuu sen hiukan väkinäisesti. Hänellä ei yleensä ollut halua nähdä — poikiaan. Sangen ymmärrettävästä syystä. Mutta — tässä oli nyt poikkeustapaus.
Sabina kuivaa kyyneleensä. Hän astuu kehdon ääreen, missä pikku Jonne nukkuu. Malmi-Muurmannin poika kumartuu kehdon ylitse.
»Sinä olet tuon isä… tuon, joka tuossa nukkuu… » kuiskaa ääni hänen povessaan. Hetkisen tuntee hän isyyden tunteita, joihin samalla sekaantuu jonkun verran itsesoimausta. »Sinun olisi pitänyt korjata se… tunnustaa omaksesi.» »Nyt on toinen mies tehnyt sen sinun puolestasi…» Mutta Muurmannin Jonne on huomannut pojan kulmat ja lujapiirteisen suun. Samassa itsesoimaus vaikenee. Kyllä tuo poika päänsä maailmassa pärjäisi — isättäkin. Se oli sen näköinen.
— Siitä se stigare tulee, sanoo Muurmannin Jonne Sabinan puoleen kääntyen. — Sillä on kaikki oikean malminetsijän tuntomerkit.
Sabinasta tuntuu hyvältä, että Jonne ennustaa heidän pojalleen suurta tulevaisuutta. Hän luo kiitollisen katseen Jonneen.
Niin —- ei ollut tämä Lunnasjärven Sabina vieläkään hullumman näköinen. Hiukan kalpea ja laihtunut kyllä, mutta sittenkin… sittenkin. Silmät päinvastoin olivat käyneet kauniimmiksi. Niiden haalakka väri oli tummunut… syventynyt. Noita silmiä Jonne oli oikeastaan ihaillutkin. Ja vartta… pehmeätä, pyöreätä vartta. Se oli nyt käynyt hiukan tukevammaksi. Mutta soman vaikutuksen se teki vieläkin.
Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä… se ei kehoita… se pikemmin kieltää.
— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei.Mitäpä siitä… Hyvä mies se kai on Mattikin…?
Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.
Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on naimisissa toisen kanssa.
— Ethän ole vihainen, Jonne…? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa.Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.
Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon. Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!» Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen tilaisuutta.
Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole vihainen, Jonne?»
Ei… ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi. Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla yksin… loppuikänsä.
Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin…! Jonne vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy. Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai korjannut hänen vaatteitaan.
— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt… — Annapas mie korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.
Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy korjaamaan.
Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa… hiukan kirkkaampaa vain…
— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.
— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin pyytäisin.
Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?
— En tieä, Jonne… lapsi… ajattelepas, Jonne, lapsi…
— Lapsi seuraa äitiään.
Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiäSabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina.Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa… ainakin pitänyt hänestätavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.
Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi pettää?
— Niin… parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.
Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja sellaista puheli? Olipa vain… ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin, sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään saattanut hiukan sääliä Sabinaa…
Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Hänhän se petturi oli…
Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden… korvata vaikkapa hituisenkin vain … ommella… vaikkapa vain tämän paikan… Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta… palavasta rakkaudesta… Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?
— Mikäpä auttaa… täytyy tyytyä.
Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin…» Niin oli Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että hän sai Jonnen taipumaan…
Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.
— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.
— Kyllä mie muistan.
Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui niin somalta sanoa noin rakastetullensa… toivottomuuden takaakin. Se ikäänkuin helpotti.
Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä. Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.
Lämmin veri virtasi Sabinan sydämeen. Tuota miestä hän rakastaisi elämänsä loppuun asti. Hän ei kyllä koskaan saisi hänen omaksensa tulla, kun oli toiseen sidottu, — mutta rakastamasta hän ei lakkaisi milloinkaan. Se ei toki ollut synti, että hän Jonnea rakasti. Pysyihän hän silti Katajan Matille uskollisena…
Jonne kiitti kauniisti. Hyvääpä viiliä Sabinalla oli. Oli varmaan oppinut äidiltään… viilitystaidon. Koko Norjan riikissä ei hän ollut koskaan sellaista viiliä saanut kuin täällä Lunnasjärvellä.
Jonne katseli seinälle ripustettuja poronvaljaita.
— Taitaa olla tekomies… se sinun Mattisti?
Jonne lausui sen lämmöllä ja se auttoi Sabinaa yhä varmemmin sille tielle, jolle hän juuri oli päässyt. Mattia ajattelemalla hän oli torjunut luotaan kiusauksen seurata Jonnea. Nyt auttoi Jonne häntä mainitsemalla Mattia hyväksi tekomieheksi. Tämänkin vuoksi Sabina Jonnea rakasti.
Kyllähän Matti tekomies oli. Hän oli tehnyt kaiken, mitä pirtissä näkyi — pirtistä puhumattakaan. Poronlänkiäkin se oli kerrassa manni muovaamaan. Könkään herratkin tilasivat niitä häneltä. Matti ruusaili ja koristeli niitä jos jollakin tavoin. Siinäkin oli seinällä yhdet, joihin Matti oli leikannut lehtiä nimittäin. Niitä oli moni ostastellut, mutta -ei ollut Matti myynyt…
Tuntui hyvältä, kun sai nyt Matista puhella ja siten torjua kiusaajaa luotaan pois. Ei Sabina halunnut hylyksi joutua. Könkään kirkolla oli muuan vaimo eronnut miehestään ja liittynyt muutamaan etelän jätkään. Nyt häntä ei kukaan enää kunnioittanut… ei annettu edes huonettakaan. Jokainen osoitteli sormellaan ja sanoi: »Polkkapari, polkkapari!»
Sabina oli aina inhonnut polkkapareja. Sellainen vielä menetteli, että tyttö lankesi, kun sen jälkeen eli kunniallisesti. Mutta polkkapari — se oli rietasta ajatellakin. Oliko kauaksi mennyt Matti? Kuinka Sabina oli Jonnelle kiitollinen. Tämä tukahutti polttavan kaipauksensa ja puheli Matista auttaaksensa Sabinaa pysymään kunniallisten ihmisten kirjoissa.
Korusnivan kaarteelle. Siellä oli pykällys ja ylihuomenna oli Matti aikonut palata.
— Minun täytyy lähteä aamulla. Jonne katsoi kelloaan.
— Se on nyt kuusi. Kaheksan tienoissa meän pitää olla matkalla. Olisi ollut soma Mattiakin tavata. Hän on monesti ollut minulla kantomiehenä.
Oli Matti siitä puhunut. Kiittänyt oli aina… ei ollut sanapuolellakaan sortanut. Maksaneenkin oli kertonut aina runsaasti.
Jonne silmäsi Sabinaa. Kumpi valehteli, Sabinako vai Matti?
Ei Sabina valehdellut. Istui onnellisen näköisenä sukankudin kädessä ja jutteli. Silmät kohosivat toisinaan hänen puoleensa ja silloin niistä loisti viaton ihailu, joka kohdistui häneen. Niin — ihailu ja kiitollisuus.
Mistä oli Sabina kiitollinen? Oikeastaan ei hänellä olisi pitänyt olla syytä…
Mutta Sabina oli kiitollinen, kiitollinen ennen kaikkea siitä, että Jonne oli niin miehuullisesti hillinnyt itsensä. Olisihan hän voinut koppoa Sabinan syliinsä ja sanoa: »Nyt sie, Sapina, olet minun ja mie vien sinut muassani… sinut ja pojan…» Mutta hän ei tahtonut tehdä sellaista vääryyttä Mattia kohtaan.
Sabina on kiitollinen, kiitollinen siitä, että Jonne tuli ja istui täällä yökappaleen… tuli häntä noutamaan, mutta ei ottanutkaan, kun näki hänen tuskansa. Päällepäätteeksi auttoi häntä vielä pysymään uskollisena liitolleen…
He keskustelevat kuin kaksi vanhaa tuttavaa. Syrjäinen ei olisi arvannut, että naisen povea poltti rakkaus. Hän osasi sen niin tarkasti peittää. He keskustelivat kaikenlaisista pikku asioista ja aika kului…
* * * * *
Sabina seisoo portailla, kun Jonne lähtee. Hänen poveaan puristaa suunnaton tuska. Hän imee muistoonsa jokaisen Jonnen pienimmänkin liikkeen.
Noin se päästeli poronsa… niinkuin poromies ainakin. Matti, KatajanMatti, liikkui paljon kömpelömmin; hän tassutteli vain hiljaa. MuttaJonne liikkui reippaasti, kuin olisi lapsesta saakka porojen kanssavärkännyt. Ja lapsesta saakkahan hän olikin…
Sabina muistaa, kuinka Jonne kerran poikasena oli ajanut heille Suomen-Huotarin kanssa. Hän oli seisonut portailla kädet esiliinan alla katsellen heidän lähtöään.
»Älä sie vain päästätä poroa, Jonne», oli hän sanonut.
Nytkin sanoo hän ihan samalla tavoin:
— Älä sie vain päästätä poroa, Jonne.
Ei ollut hätää. Kyllä hän, Malmi-Muurmannin poika, vielä tämän konstin osasi.
— Hyvästi vain, Sabina!
— Hyvästi… mene tervheenä.
Suuressa kaaressa laskettaa Jonne pihasta ulos järvelle johtavalle tielle.
Sabina seuraa häntä katseellaan Siellä ajoi Jonne ja hävisi metsään Nyt… nyt hän katosi. Ei… vielä vilahti punainen lapinlakki. Se välähti kuin veritäplä huurteisten puiden välistä. Nyt se katosi…
Siellä meni Muurmannin Jonne.
Sabina on koko aamun elänyt kuin unessa. Hänen sielunsa on turtunut.
Nyt hän on jälleen samanlaisessa tilassa kuin kerran ennen pikku tyttönä eksyessään. Silloin tällöin viime kuukausien kuluessa hän on tuntenut samaa, mutta nyt se on vain täydellisempää kuin koskaan ennen… juuri samanlaista kuin silloin kerran… vuosia taaksepäin.
Hän harhailee kuin pimeässä. Hän ei huomaa, että Kiiluvaisen huipulla leikkii päivänvalo ja että pirttiinkin hiipii hiljalleen valoa. Hänen sieluaan ympäröi pimeys.
Oliko totta, että Muurmannin Jonne oli käynyt täällä… hänen pirtissään?
Sabinasta se tuntuu uskomattomalta, mutta uskottava se oli — siitä huolimatta. Tuossa oli vesilampi lattialla, Jonnen kengistä valunut, ja tuossa oli tupakanporoja hänen piipustaan. Jonne oli istunut penkillä takkatulen loisteessa ja kysynyt- »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Heittääkö Matti —? Hyvä Jumala, eihän hän ennen ollut sellaista edes ajatellutkaan — silloin kuin ei ollut toivoa Muurmannin Jonnen paluusta. Mutta nyt tämä oli palannut häntä noutamaan. Eikö hänellä nyt ollut oikeus heittää Matti —? Kuka oli hänen miehensä… Muurmannin Jonneko vai Katajan Matti?
Ihmisten edessä Katajan Matti, mutta Jumalan edessä Muurmannin Jonne.
Sabina haparoi kuin eksyksissä. Muurmannin Jonnen käynti on saattanut hänet niin kummasti sekaannuksiin. Mikä siinä oikein oli, että nämä tällaiset vastasivat häneen niin omituisesti… prinsessa Kunigunda ja kuninkaanpoika… eksyttivät… tekivät neuvottomaksi? Jos se olisi ollut Katajan Matti, ei hän varmaankaan olisi joutunut näin pyöräile päästään; se olisi ollut kuin omaa väkeä ainakin. Mutta — Jonnessa oli jotakin erilaista kuin muissa miehissä… jo hajukin… sellainen Ruijan tupakan ja mintun sekainen tuoksu … mikä lie ollut; se tuoksui alusvaatteistakin. Sabina oli sen tuntenut neuloessaan paikkaa Jonnen housunpolveen.
Luonnollisesti se ei johtunut vain tästä; tänä hetkenä Sabina sen hyvin tiesi ja tunsi. Siinä oli paljon muutakin… käynti, silmänluonti, ryhti seisoessa, mutta ennenkaikkea Jonnen tapa sanoa: »Ja da!» Se lausuttiin niin ylhäisesti, että se hiveli korvia ja sydäntä. Siinä oli juuri sitä kuninkaanpokaa…
Sabina ajattelee kaikkea tätä liikkuessaan hiljakseen pirtissä. Hän tahtoo väkistenkin unohtua yhteen kohti seisomaan. Kaikki tahtoo tänä aamuna myöhästyä.
Sabina käy navetassa, lypsää lehmät ja ruokkii ne, mutta kaikki tapahtuu kuin puolittain unessa. Mutta siitä huolimatta hän huomaa muutamia seikkoja, joita hän ei ole ennemmin huomannut. Navetan ikkunasta on tullut hiukan vino ja muutamat parsien väliseinistä korkeammiksi kuin toiset. Tällä hetkellä se pistää kipeästi; se johtaa väkistenkin mieleen Katajan Matin ja panee vastustamattomasti tekemään vertailuja.
Sabina ruokkii lehmiä, puhelee niille hiljakseen, taputtaa mitä lautasille, mitä päähän. Eläimet ynähtelevät; on kuin tuntisivat nekin jotakin erikoisempaa olevan tulossa. Ne kääntelehtivät, kiskovat kytkyimiään. — Sabinasta tuntuu kuin heittäisi hän hyvästiä niille kaikille.
Yksi ajatus kehrää vain hänen päässään: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?» Sabina on ajatellut sitä siitä hetkestä saakka kuin Jonne lähti… sitä ja erästä toista: »… lapsi seuraa äitiään.»
Hänestä alkaa tuntua helpommalta ajatella, että hän todellakin heittää Matin. Matti oli kyllä hyvä mies, mutta kun Sabina ei rakastanut häntä, niin minkäs sille mahtoi. Matti saisi kyllä toisen vaimon… paremman kuin hän… sellaisen, joka ajattelisi vain miestään eikä muita, niinkuin hän, Sabina…
Hän halusi vain laittaa kaikki kuntoon, jotta Matti pääsisi aamulla alkuun. Hän kantoi puita, vuoli syttöjä, kiskoi tuohia, heitti lehmille runsaasti heiniä, jotta tulisivat toimeen aamuun saakka. Hän oli nyt aivan varma lähdöstään. Hyvä Jumala! Jonnehan ei viipynyt kuin yhden vuorokauden Tunturimajalla. Hänen piti kiirehtiä joutuakseen Jonnen matkaan.
Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi häntä estämään… häiritsemään. Kumma vain, ettei kotoakaan oltu käyty häntä katsomassa.
Sabina kiiruhtaa pirttiin. On jo hyvän joukon sivu puolen päivän ja uusi pimeä käsissä. Mutta Sabina osaa tien Tunturimajalle. Hän on hiihtänyt sinne monta monituista kertaa.
Hän herättää pojan ja ryhtyy sitä pukemaan. Pikku Jonne nauraa hänelle ja jokeltelee tapansa mukaan. »Siitä se stigare tulee», oli Jonne sanonut. Niin… nyt he lähtisivät pikku Jonnen kanssa nousemaan sille kukkulalle, jonka nimi oli Onnenvaara. Sabinasta tuntuu, että poika oli hyvillään. Hän vaatettaa lapsen tukevasti: illaksi voi tulla pakkanen ja taivalta oli puolitoista penikulmaa.
Pikku Jonne lasketaan komsioon. Sieltä poika katselee hymysuin äitinsä puuhia. Sabina heinittää kenkänsä, panee evästä reppuun, pujottaa ylleen lapintakin, heittää komsion selkäänsä ja syöksyy pihalle.
Kun ei vain kukaan tulisi estämään hänen lähtöään. Isä Ampru se saattaisi hyvinkin tulla; se kun oli sellainen touhuisa. Sabina hymähtää itsekseen; hän on näkevinään isänsä ilmielävänä edessään. »Saattaa se Jonne olla vielä vaikka ministeeri…»
Hänen poskillaan palavat kuumat täplät. Kädet vapisevat, kun hän asettelee mäystimiä jalkaansa. Sauvat olivat hiukan jäässä, mutta kyllä hän niillä toimeen tuli. Ei kuulunut ketään.
Hän hiihtää järvelle johtavaa tietä. Siinä on veres ahkionjälki. Jonne oli ajanut siitä aamulla… Jonne, Jonne…! Ahkionjälkikin tuntuu rakkaalta. Tekisi mieli laskeutua polvilleen ja painaa kuumottavat kasvonsa sitä vastaan…
Runsaan puolentunnin päästä on Sabina järven rannassa. Mäennyppylän takaa näkyy ohut savukiehkura. Se kohosi kotitalon savupiipusta. »Puita niillä on», ajattelee Sabina. Välistä pakkasi huolettamaan kotiväenkin asiat.
Sabina heittää viimeisen katseen taaksensa ja laskee viistoon törmää alas järvelle. Tunturimajalle vievä talvitie kulkee läheltä rantaa. Jonnen ja hänen miestensä aamulla ajama jälki tuntui selvästi.
Sabina saapuu järven päähän. Sinne sopi näkymään kotitalo… Siellä se kyyhötti järven rannalla mustuneena ja ilman syömänä päätyikkuna tyyten jääkuoren peitossa. Pirtin pääty jäätyneine ikkunoineen toi Sabinan mieleen sokean, joka avuttomana tuijottaa ilmaan kaihisilmillään.
Tietä on helppo hiihtää. Kuorma-ahkio on levittänyt sitä sen verran, että sukset sopivat rinnatusten. Sabina lykkelee menemään. Komsio heilahtelee hänen seljässään.
Nyt on Sabina kukkulalla järven päässä. Sieltä pudottaa tie laaksoon ja Lunnasjärvi häviää näkyvistä. Se näkyisi tosin vielä kauempaakin, mutta talvitie ei noudata kesäpolkua, joka toisinaan kiikkuu korkeallekin.
Sabina luo katseen taaksensa. Näkyi kotitalon pihamaata ja pirtin edustaa. Kaivonvintti kohosi kaivon takaa melkein pystysuoraan ilmaan.
Epämääräinen kaipaus hipaisee Sabinan povea, mutta hän tukahduttaa sen ja pudottaa laaksoon.
Nyt on Lunnasjärvi jäänyt. Sabina tuntee, ettei hän enää palaisi. Hänen tiensä käy Jonnen, Muurmannin Jonnen kanssa etelän maille.
Ensi kesänä hän ehkä pääsisi täällä käymään, kun Jonne taas rupeaisi ammuttamaan tunturia. Kukaties hänen ei tarvinnut yksin jäädä etelään… Ristiaaniin… Eiväthän malmiherrat tosin kuljettaneet vaimojaan matkassa. Mutta hän, Sabina, pyytäisi Jonnen ottamaan; hän tunsi, että hän rakasti näitä maita.
Omituisin, sekavin tuntein hiihteli Sabina eteenpäin. Välistä hänestä tuntui, että hän oli eksynyt ja silloin piti pysähtyä oikein tarkkaan miettimään, missä hän oli ja minne menossa. Mutta joka kerta hänelle kirkastui Jonnen muhkea muoto ja hän muisti tämän sanat: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Lapsi pyrki kirahtelemaan komsiossa. Sabinan piti pysähtyä antamaan sille ruokaa.
Hän istuu kannolla tien varrella komsio sylissä, imettäen poikaansa.Oli hiukan hankalaa kuljettaa lasta muassa talvella. Mutta — olihanJonne sanonut: »Lapsi seuraa äitiään…»
Niin… niin… lapsi seurasi äitiään. He olivat nyt matkalla isän luokse, pikku pojun oman isän luo, joka odotteli siellä Tunturimajalla ja piti isoa tulta. Parin tunnin päästä he olisivat perillä ja silloin saataisiin lämmitellä.
Sabina puhelee eikä huomaa pimeän tuloa. Pojalla on lämmin komsiossa ja hän jokeltelee herttaisesti. Pimeä ei häntä peloita, sillä hän on tottunut siihen. Eikä se peloita Sabinaakaan. Hän osaa tien. Lapsi nukahtaa syötyään ja Sabina kohoaa jälleen suksilleen. Nyt hän hiihtäisi hyvän taipaleen, ennenkuin levähtäisi.
Hänen mielessään väikkyy Tunturimajan pirtti kodikkaana ja valoisana. Suuri tuli roihuaa takassa. Jonne istuu takan ääressä ja puhelee: »Ja da! Kuorma-ahkion sisältö tyhjennethään tähän. Sabina ajaa siinä Könkhäälle pojan kanssa.» Ja Jonne naurahtaa: »Niin mie kuljetan sinua kuin kallisarvoista kuormaa… kuin malmia ikhään…» On jo aivan pimeä, mutta Sabinasta tuntuu turvalliselta. Hän on niin varma, että Jonne ottaa hänet avosylin vastaan… hänet ja pojan…
Hän muistaa, kuinka hän kerran pikku tyttönä oli kulkenut tätä samaa tietä lehmien hakumatkalla. Tässä juuri oli tie poikennut metsään… suunnilleen näillä paikoin, missä talvitie nyt poikkesi aavalle. Haapajänkäkö se oli tämän aavan nimi?
Niin oli… Silloin hän oli eksynyt. Kunhan hän ei nyt vain eksyisi.
Eikö mitä. Pulkanjälki tuntui selvästi. Kyllä hän osaisi.
* * * * *
Sabina on hiihtänyt parin tunnin ajan, kun ilmassa rupeaa yht’äkkiä tohahtelemaan. Tähdet peittyvät pilveen ja taivaankansi tuntuu laskeutuneen paljon alemmas.
Sabina on erämaan lapsi ja ymmärtää erämaan äänet: — tuo tohahtelu merkitsi pyryä.
Hyvä Jumala! Hänen olisi pitänyt hiihtää rivakammin. Mutta pää oli ollut niin kummia ajatuksia täynnä, ettei suksi ollut juossut yhtä nopeasti kuin tavallisesti.
Nyt on Sabina selvillä siitä, että hänen pitää kiiruhtaa. Metsästä kuuluva salaperäinen tohina puhaltaa hänen päänsä selväksi.
Nyt oli kiirehdittävä, jos mieli löytää Tunturimajalle. Hyvä Jumala… ja lapsi vielä matkassa! Parempi olisi pikku miehen nyt loikoa kehdossaan… Mutta — yhdessä he ponnistelisivat läpi pimeän ja myrskyn… isän luo.
Myrskyn —? Niin — Sabina oli nyt aivan varma, että siitä nousisi myrsky tuossa tuokiossa. Hän ei ollut turhaan korvessa ikäänsä elänyt. Tuo tohina, joka välistä muistutti kosken pauhua, oli myrskyn enne, lumipyryn edelläkävijä.
Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin rupesi viskomaan lumia. Niitä putoili aluksi harvakseen — kuin yksitellen. Mutta jonkun hetken kuluttua oli koko maailma yhtenä ainoana valkoisena lumipilvenä.
Sabina koettaa seurata ahkionjälkeä kiihkeästi. Hän tajuaa, että pelastus riippui siitä. Hän ei tunne maita ympärillään; talvitie kulki milloin mistäkin. Hän olisi hukassa, jos hän nyt eksyisi. Sabina hiihtää selkä kumarassa. Pikku poika kirisee komsiossa, mutta Sabina ei nyt jouda katsomaan sitä. Hän seuraa ahkionjälkeä, joka on vielä näkyvissä.
Hyvä Jumala! Miksi ei tietä Tunturimajalle oltu viitoitettu? Silloin sitä olisi osannut pyrylläkin.
Nyt Sabina katuu lähtöään. Olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin. Mitä Mattikin sanoisi? Mutta… kun Jonne kerran halusi saada hänet… ja pojan, ei hän ollut saattanut jäädäkään…
Lunta sataa vihmomalla. Tuuli kaataa sitä aukean aavan yli. Lumi lentää ihan jauhonhienona. Koko aapa on yhtenä valkoisena ryöppyävänä pilvenä. Sen toista laitaa ei näy. Ahkion jäljet ovat hävinneet eikä Sabina saa pimeässä selvää, mitä suuntaa ne kulkivat.
Tuuli vingahtelee vihaisesti ja ryöpyttää lunta hänen ympärillään. Tuulen tohinan lomasta kuuluu lapsen itku. Sabinan sydäntä kaihertaa sääli. Hyvä Jumala! Ei hän nyt joutanut hoitamaan lasta, kun piti hiihtää eteenpäin. Metsän suojaan kun edes pääsisi…
Mutta lapsen itku kajahtaa yhä kirpeämpänä hänen korviinsa. Ei, hänen täytyi pysähtyä katsomaan sitä… Sehän saattoi vaikka tukehtua… raukka! Tuulikin puhalsi takaapäin.
Sabina pysähtyy keskelle aapaa… Hän koettaa lyödä sauvoja pystyyn, mutta väkevä tuulenpuuska kaataa ne joka kerta; ne jäävät makaamaan lumeen. Hän kiepauttaa komsion olkansa yli.
Hyvä Jumala! Lapsi ihan tukehtumassa. Lunta oli ryöpyttänyt verhon sisäänkin. Sabina pyyhkii lumen pois, puhaltelee ja puhelee: »Pikku mies. Eihän sinulla vain ole kylmä?»
Sabina on istunut lumeen. Hän on kumartunut lapsen yli. Hän hengittää sen kasvoille. Hän hieroo poskeaan lapsen poskea vasten. Hyvä Jumala! Pieni nenänpää ihan kylmä…
Tällä hetkellä ei Sabina ajattele muuta kuin lastansa. Kuinka hänen pikku poikansa tarkenisi tässä Luojan ilmassa…?
Hän ei nyt muista Jonnea eikä Mattia. Hän unohtaa kotinsa, unohtaa matkansa ja sen tarkoituksen, unohtaa paikan, missä istuu. Hän ajattelee vain lastansa ja puhelee: »Pikku mies, pikku mies. Eihän sinulle vain tule vilu?»
Lapsi vaikeroi hiljaa. Sabina eroittaa sen selvästi vihurin vingunnasta huolimatta. Hyvä Jumala, hyvä jumala! Lapsella oli kylmä.
Samassa Sabina tuntee, kuinka vilu puistattaa hänenkin ruumistaan. Lumiryöpyt tahtovat ihan tukkia hengityksen. Hän peittää lapsen ja rupeaa hyssyttelemään komsiota sylissään.
— Meillä on vilu, meillä on vilu, laulaa hän. Hänen silmänsä tuijottavat ympäröivään pimeyteen. Hänestä tuntuu siltä, että hänen täytyy nyt vain laulaa jotakin… laulaa pikku Jonnelle…
Tuuli vonkuu, aavan laidoilla ryskää. Sabina eroittaa silloin tällöin rytäjävän äänen; siellä puut kaatuilivat… isot puut… vanhat puut…
»Nyt tulee suuri kuolovuosi», ajattelee Sabina.
Mutta — yht'äkkiä hän muistaa, missä hän oli. Herra Jumala! Hehän voivat paleltua tähän paikkaan lapsen kanssa…
Hän haparoi sauvojaan. Lumi on peittänyt ne kokonaan. Kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän ne löytää ja pääsee suksilleen. Mutta hiihto käy nyt heikosti; hän on väsynyt ja hänen polvensa notkahtelevat.
Sabina ajattelee metsää kuin pelastuksen tuojaa. Kunhan hän vain pääsisi sinne. Mutta tämä aapa oli avara. Oli vaikea sanoa, millä suunnalla metsä oli lähinnä. Hän ei enää toivokaan pääsevänsä Jonnen luo tänä iltana. Hän hiihtäisi metsään, tekisi tulen ja odottelisi myrskyn ylimenoa. Sitten hän jatkaisi matkaa Tunturimajalle. Aamulla hän paremmin löytäisi tien…
Jonkun hetken perästä rupeaa edessäpäin häämöittämään mustaa. Sabinan mieli ilahtuu. Siellä oli metsä! Nyt pääsisi hän pian suojaan ja saisi lämmittää Jonnea ja itseään.
Viimeisinä voimillaan hän laahautui metsään. Nyt oli vain katsottava suojainen paikka ja etsittävä kuivaa puuta. Peskipuukko Sabinalla oli ja evästä myös. Mutta — oliko tulitikkuja?
Sabinan sydän lakkaa miltei sykkimästä. Hyvä Jumala, jollei tulitikkuja löytyisi, he olisivat kuoleman omia! He eivät mitenkään pysyisi lämpiminä aamuun saakka… poika ainakaan…
Sabina laskee komsion puun juurelle. Poika ehkä nukkui, koska ei kuulunut kirahteiua. Hän hakee taskunsa, tutkii laukun, peskin povitaskun… ei missään. Tulitikut olivat jääneet kotiin! Kuin salaman välähdyksessä selviää Sabinalle asema. Hän kalpenee, jäykistyy eikä hetkiseen saa henkeä vedetyksi. Sitten hän yht’äkkiä parahtaa:
— Herra Jumala!
Se kajahtaa kuin hukkuvan huuto, viimeinen, epätoivoinen.
Poika herää siihen ja rupeaa itkemään. Se lisää vain Sabinan hätää. Hän sieppaa komsion syliinsä ja lähtee kahlaamaan ympäri metsää hokien itsekseen: »Jonne, Jonne, met palellumme…»
* * * * *
Kuinka kauan Sabina on metsää kahlannut, ei hän tiedä. Hän on vain kulkenut, kulkenut kuin tajuton. Komsio painaa; hän ei tahdo jaksaa sitä mitenkään kantaa.
— Vain päivä, Kaaren Lindamon jo Herra toiveen täytti…
Kuka se metsässä laulaa Kaaren Lindamuusta? Kuka?
Niin… hän, Sabinahan se laulaa. Hän laulaa pikku Jonnea nukkumaan.
Niin, niin… hän se olikin juuri Kaaren Lindamo, joka nyt kulki kuolemaansa kohti. Hyvä Jumala! Se tuntui vain niin kamalalta. Sabina puristaa komsiota rintaansa vasten ja hoippuu eteenpäin pimeässä metsässä. Lunta on päälle polven ja häntä uuvuttaa, uuvuttaa tavattomasti.
Hän vaipuu puun juurelle pitkäkseen; hän haluaa vain hetkisen levähtää. Sitten hän jatkaisi matkaa. Eikö myrskykin ollut jo asettunut, koskapa ei kuulunut tohinaa enää…?
Sabinan silmät painahtavat umpeen, mutta avautuvat heti jälleen. Miksi oli niin hiljaista? Ei kuulunut komsiostakaan yhtään ääntä. Kaipa pikku mies nyt nukkui. Hyvä oli, että nukkui… häntäkin nukutti niin tavattomasti…
Jälleen painuvat Sabinan silmät kiinni, mutta kylmän väreet, jotka puistattavat ruumista, saavat hänet uudestaan hereille. Hän katselee ylöspäin.
Mikä se oli tuo… tuo hiljaa huojuva tumma käsivarsi hänen yläpuolellaan? Sehän oli kuusen oksa. Missä hän oli —? Ahaa, jopa hän muisti… metsässä. Hänhän oli eksynyt… eksynyt myrskyssä, mutta nyt oli myrsky lakannut ja hän oli päässyt suojaan… metsään…
Sabina koettaa nousta istualleen, mutta ei jaksa. Hänen päässään vilahtaa ajatus, ettei hän saanut jäädä tähän makaamaan. Hän voisi paleltua kuoliaaksi. Mutta vielä hän ei ainakaan tunne mitään sellaista, mikä viittaisi paleltumiseen. Hän on vain käynyt niin merkillisen jäykäksi. Se oli kai väsymystä. Hän ei tunne omia jalkojaankaan. Missä hänen jalkansa olivat? Olivatko ne lumen sisässä? No… siellä niillä olisi lämmin… Kädetkin olivat niin oudontuntuiset. Hän koettaa taivuttaa kättään ja saakin sen lopuksi kohotetuksi kasvoilleen. Sormet sattuvat nenänpäähän. Mutta siinä ei ole tuntoa. Eikä sormissakaan ole tuntoa. Käsivarsi painuu alas. Mitä… tämä oli…?
Ylhäällä loistaa tuikkivia pisteitä. Hän eroittaa niistä muutamia kuusen oksien välistä. Mikä se oli tuo korkea, joka kaareutui hänen yläpuolellaan —?
Niin… avaruus. Minkävuoksi vaikutti tuo sana nyt niin kummasti häneen? Herätti omituisen turvallisuuden tunteen…
Hänen silmänsä painuvat kiinni, mutta jossakin… jossakin sydämen paikkeilla on vielä lämpöä… paljon lämpöä… Se on rakkauden lämpöä… Jonnen ja hänen… Sabinan…
Mut avaruuden aution lempemme lämmittävä on…
Nuo säkeet soivat hänen korvissaan. Ne tuudittavat hänet uneen kuten laineet, jotka laulavat veneen laitaa vasten. Niiden tahti on vuoroin hitaampi, vuoroin nopeampi.
Yht’äkkiä tahti lakkaa, sävel häipyy pois kuin sulaisi se johonkin suureen ja loistavaan, joka tulee häntä vastaan. Kevyet, lämpöiset aallot kantavat häntä sitä kohti, vaikka hänestä koko ajan tuntuu, että hän kävelee. — Nyt Sabina näkee, että se on valoa. Se tulvii häntä vastaan korkealla tunturin rinteellä sijaitsevan majan ovesta. Kaikki on ympärillä pimeää, suunnattoman pimeää. Vain tuo valo loistaa häntä kohti. Ovessa seisoo joku, jonka kasvoja Sabina ei erota, mutta jonka ääni muistuttaa Muurmannin Jonnen ääntä. Ääni kysyy:
— Toitko pojan, Sabina?
— Toin! vastaa Sabina ja ojentaa säteilevin silmin komsiota valoa kohti.
Iloinen tuli roihuaa takassa valaisten kirkkaasti pirtin etäisimmänkin sopen. Lunnasjärven Ampru istuu takan ääressä takkavitsoja tervaten. Hän on jälleen päässyt entisestä elämästä kiinni ja nyt hän kiinnittää huomionsa vain kotiaskareihin. Setä Juhani kyyhöttää sänkynsä reunalla. Häntä on koko talven vaivannut kova jalkojen kolotus, niin että hän hädin tuskin pääsee liikkeelle.
Mutta — vaikka takkaan on lyöty vahva juurakko, oikea Lapin »valopuu», ja vaikka on se hetki vuorokaudesta, jolloin tarina tavallisesti luistaa Lapin pirteissä, on Amprun pirtti äänetön. Lapsetkin ovat vaiti. Sen vaikuttaa penkillä istuvan harmaapäisen miehen läsnäolo, joka tuo mieleen muistoja menneiltä päiviltä.
Se on Malmi-Muurman, joka on viimeistä kertaa saapunut vanhoja työmaitaan katsomaan.
Setä Juhani tuijottaa tuleen, seuraten liekkien leikkiä. Yksi juurakon sakara on palamaisillaan loppuun. Se muuttuu harmaaksi, hyötyväpintaiseksi. Setä Juhanin mielikuvituksessa se saa mitä ihmeellisimpiä muotoja. Se on kuninkaantytär, prinsessa Kunigunda, joka uudessa, komeassa puvussaan kumartaa kuninkaanpojalle. Sen selkä taipuu notkeasti… alemmas… yhä alemmas. Mutta kuninkaanpoika on armoton. Hän ei kiinnitä huomiotaan prinsessa Kunigundan nöyrään esiintymiseen. Juurakon sakara painuu yhä alemmas. Sen latvapuoli on melkein tyven tasalla. Rits! Se katkesi.
Setä Juhani pyyhkäisee kädellä otsaansa. Merkillistä. Hän vain ei pääse erilleen mielikuvituksensa leikeistä. Joka paikassa asettuvat vanhat muistot hänen tielleen. Hän oli syvästi kiintynyt Sabinaan ja häntä hän nytkin muistelee.
Kuvat vaihtuvat. Hiilokseen, takan perälle on muodostunut hohtava holvikaari, jonka ympärillä liehuvat savusuikaleet kuin kapeat, pitkät viirit. Ne kohoavat sotilasten soihduista. Ne ovat vastaanottamassa prinsessa Kunigundaa itse kuninkaan linnaan. Liian myöhään, liian myöhään… Prinsessa Kunigunda on kuollut…
Kuvat vaihtuvat, muuttavat muotoaan. Ei… ei olekaan prinsessa Kunigunda kuollut. Siellähän hän istuu juurakon vasemmalla puolella ja kehrää. Suuri pyöreä oksa, joka nyt kiiltää kirkkaasti, on rukinpyörä. Niin vinhaa vauhtia se pyörii, että koko pyörä on vain hohtavana, sädehtivänä ympyränä. Oksan kuori, joka nyt loppuunpalaneena, paperin hienoisena käpristyy kerälle, on kangasta … huntua. Siitä valmistavat näppärät sormet häähunnun. Prinssi Rikhardia vain ei näy. Liian myöhään, liian myöhään… Prinssi Rikhard on kuollut.
Nyt pullahtaa juurakon kyljestä paksu, vaalea savukiehkura esiin… Juna puhkuu ulos tunnelista, joka on kaivettu Kaamaslaen läpi. Mutta miten käy Malmi-Muurmannin laitosten? Kovin ohueksi on tunnelin kuori jäänyt tunturin päällä… ja siellä ovat vintsit ja muut vipukoneet. Räiskis! Ei kestänyt tunnelin kuori liian raskasta painoa, vaan sortui rymisten alas…
Ampru kohentaa tulta ja lyö uutta puuta takkaan. Polttopuuta oli sentään vielä Lapin korvessa, Jumalan kiitos, vaikka elämä toisinaan näyttikin loppuvan. Mutta… mikäs se hänellä, köyhällä tunturieläjällä. Tuossa istui Muurmanni-herra kumaraanpainuneena piippuaan imien ja hän oli melkein yhtä köyhä.
Ei osaa Ampru tuntea muuta kuin sääliä miesparkaa kohtaan. Tukkakin ihan valkoinen, vaikkei ollut kuin alun kuudennellakymmenellä…
Hän oli ensin ollut tavattoman katkera; ei ollut aikonut ikinä antaa anteeksi Muurmanneille. Mutta samanlaisella kohtaloonsa alistuvaisuudella, millä he ottivat vastaan nöyrät vuodet ja muut vastoinkäymisenne olivat ottaneet vastaan tämänkin onnettomuuden. Tällöin suli mielistä katkeruus ja sijaan astui nöyrä kiitollisuus Taivaallista vanhinta kohtaan, jonka vallassa on ottaa ja antaa.
Malmi-Muurman istuu mietteissään. Hänestä on nyt tullut loppu… hänestä ja hänen suuremmoisista puuhistaan. Turhaan yritettyään rahoja eri tahoilta, hän oli lopuksi taipunut kohtalonsa alle. Hän oli antanut perään. Valtaukset saivat nyt jäädä. Ja ne olivat jääneet… pakostakin. Sillä kun ei paikoilla oltu kahteen vuoteen voitu toimittaa lain määräämiä töitä, olivat valtaukset langenneet kruunulle.
Kirottu malmi!
Hän oli nyt ollut Tunturimajalla huutokauppaa pitämässä. Huutokauppaa! Oliko kummempaa kuultu! Hän, entinen rikas Muurman, joka oli puhutellut ministerejä ja kuningastakin, istui täällä Lunnas-Amprun pirtissä kuin kulkukauppias, joka on myynyt viimeisen kinnasparinsa. Kuka olisi uskonut, että hänen elämäntyönsä saisi tällaisen lopun? Malmi, jota hän koko elämänsä ajan oli ajanut takaa, ei ollut taipunut hänen pyydystettäväkseen. Se vilahutti vain kiiltävää pintaansa kuin kala, joka välähdyttää kylkeään meren pohjalla. Pyytäjä luulee sen tarttuneen onkeen, mutta ei: — se maistoi vain syöttiä ja katosi.
Kirottu malmi!
Hän oli uurastanut kolmattakymmentä vuotta ja saanut huikean korvapuustin. Monien valtausten omistaja lopetti huutokaupalla, jossa myytiin muutamia vanhoja sänkyjä ja kivien kolhimia pöytiä, — siihen lisäksi pari, kolme jauhosäkkiä ja laatikko Amerikan silavaa.
Eikö se ollut kohtalon ivaa?
Mutta aate, aate… eikö se kuitenkin ollut oikea?
Malmi-Muurman kiroaa hengessään. Niinkauan kuin aate pysyi vain aatteena, oli se vaaraton. Mutta rupeapas sitä toteuttamaan, heti sait tuntea, minkälaisiin kärsimyksiin ja pettymyksiin se sinut johti. Ainakin häneen nähden oli käynyt niin.
Kirottu malmi!
Se hullaannutti miehen, pani hänet ponnistelemaan ja kieltäytymään vuosikymmeniksi sivistyselämän mukavuuksista ja lopuksi, kun tämä oli uhrannut kaikki varansa ja harmaantunut työssä, se houkutteli hänet paikalle toteamaan, kuinka paljonkiveähän vuosien kuluessa oli ilmoille nostanut.
Kirottu malmi!
Malmi-Muurman on katkeralla päällä. Päivällä toimitettu huutokauppa on koskenut kipeästi häneen. Se oli ollut katkera sakka maljan pohjalla, jonka hän vuosien vieriessä oli hiljaa tyhjentänyt.
Mutta — mitäpä auttoi raivoaminen. Näillä, Amprulla, setä Juhanilla ja Karuliinalla olisi ollut paljon suurempi syy raivota… ainakin yhtä suuri kuin hänellä. Mutta — tekivätkö he niin? Ei, he istuivat tuossa aivan rauhallisina — ainakin ulkonaisesti. Eikä Malmi-Muurmannilla ollut pienintäkään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet myös rauhallisia sisällisesti. Ainakin he olivat ottaneet hänet perin ystävällisesti vastaan, lausuneet ilonsa sen johdosta, että näkivät vielä vanhan tutun. Jo huutokauppatilaisuudessa oli Ampru tullut häntä kättelemään ja tiedustanut, eikö hän aikonut talossa poiketa. Ja Katajan Matti oli tullut tarjoutumaan kyytiin. Kuinka hänen oli tulkittava tämä? Oliko se orjailua vai todellista sydämen aateluutta, joka unohti ja antoi anteeksi?
Malmi-Muurmannin täytyi kallistua jälkimmäisen otaksuman puolelle. Siellä askarteli nytkin Karuliina pöydän luona hänelle illallista valmistellen. Eikä hän ollut sitä pyytänyt. Se oli ystävällisyyttä, sen näki Karuliinan kasvoista, joilla asusti hiljainen, surumielinen hartaus.
— Olisihan se saattanut toisinkin käyä, puheli Ampru takkavitsaa sujutellen, — mutta kun se oli näin määrätty, niin ei sille mithään mahha. — Niin, yhtyy setä Juhani puheeseen, — Sapinan piti saaha Kaaren Lintamuun kohtalo. Se oli niin sallittu.
Ei soimauksen ääntäkään, ei pienintäkään katkeruutta.
— Se minua vain on surettannut, kun se kuoli pakkasheen ja pyrhyyn, värähtää Karuliinan ääni pöydän luota.
— Älä sie, äiti, sitä sure! Se oli niin sallittu. Ja sitäpaitsi — ei paleltuminen niin tuskallista olekhaan. Eikö totta, Muurmanni-herra?
Tämä nyykäyttää päätään. Häntä surettaa vilpittömästi näiden erämaan ihmisten kova kohtalo. Mutta — minkäpä hän sille voi. Jos Sabina eläisi lapsineen, saattaisi hän ehkä pitää heistä huolta. Mutta nyt ovat molemmat kuolleet eikä hän siis voinut asiaa auttaa. Jonnen velvollisuus olisi ollut jollakin tavoin hyvittää Katajan Matti. Mutta eihän hänkään siihen kyennyt, kun hädin tuskin itse pysyi leivässä. Siellä ajelehti poika jossakin Keski-Norjassa, milloin maantientöissä, milloin missäkin. Isän ja pojan välit olivat lopullisesti katkenneet senjälkeen kuin hän, vanha Muurman, oli saanut kuulla Sabinan kohtalosta.
— Tietääkös Muurmanni-herra… se oli niin suloinen… pikku Jonne nimittäin… vielä kuolleenakin. Eikä ollut Sapinakhaan yhthään muuttunut. Suukin hymyssä…
Nyt oli mitta täysi. Malmi-Muurmannin povessa rupesi jokin nyyhkyttämään. Puhuivat niin avoimesti… nämä yksinkertaiset sielut, ettei sitä saattanut tyynenä kuunnella.
— Ele viitsi, Ambru… minun on kovin raskas se kuulla. Olen soimannut itseni…