Kyllä oli, mutta erinomaisesti rouva osasi särkeä vielä tämänkin riemun. Sillä kysyttyään määrää ja sen kuultuaan rouva veti esiin säästöpankkikirjan.
— Tässä ovat rahasi. Ne on päivälleen saatettu pankkiin…
— Jaa en minä ole velvollinen pankeista palkkojani hakemaan.
— Huomaa, että sinä tänään vielä olet minun palveluksessani ja menet siis minun käskystäni hakemaan rahasi pankista. Ne ovat siellä kasvaneet korkoa jonkun verran enemmän kuin prötyyreissä ja vualeissa — ja muutenkin sopii sinun nyt hyvin tehdä vertailu tulopäiväsi ja lähtöpäiväsi välillä… Taisi tulla se kori liian pieni sittenkin, mutta voithan sinä käyttää niitä paperossilaatikoita, jotka sinulla oli tullessasi… Ja kun sinä nyt menet sinne kaupunkiin, niin muista korjauttaa nuo kaksi etuhammastasi, niissä on vian alkua…
* * * * *
Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula, joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli Oskari sanonut. Niinpä niin, sielläesiinnytään… Täällä vain ollaan piikana.
Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo täältä alku.
Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen, että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä. Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin vaikka lainattuja.
Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme sinun kokovuotinen säästösi… Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin viisikymmentä markkaa.
Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti. Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen, ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.
— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.
— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian paremminkin treffataan — missä sinä asut?
Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä, olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi…
Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi puhuttua.
Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä, virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi, kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.
Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä, he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat… Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut sen mieltä ymmärtää.
Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:
— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule ennenkuin aamulla. Morjens vaan…
Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa. Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. — Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat käsivarteni… Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna olisi tullut se vastenmielinen kirje.
Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.
»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle…»
— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?
»…ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu…»
Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas, kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin »kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle nukkumaan.
Ajatus haki vaistomaisesti jotain nykyhetkistä harkittavaa. Hän otti peilin ja alkoi tarkastella hampaitaan — keskimmäisissä ylähampaissa oli vika ehtinyt jo pitkälle. Jos ne katkeavat, on hänen muotonsa kamala. Sitähän se oli Salmion Ellikin jo silloin lähtiessä, kauan sitten huomauttanut — Salmion Elli, jolta isä oli kuullut, että — äsh… Kylläpä se osasi tuo ihminen kuorsata ja hossata. Missä oli mahtanut yönsä viettää — missä itse vietin? — Oskarihan on minun sulhaseni, nyt entistä varmemmin… Mutta jos se jättää? — Nuo hampaat on todella korjattava… täytyy ottaa rahaa pankista… sitä rahaa, jota Salmion Elli… jolta isä on kuullut, että…
Hirmuisen kallis silkkipusero ja kiiltokengät olivat yhä siinä eikä tehnyt mieli edes niitä siitä pois nostaa… Monen maalaistytön on käynyt täällä hullusti, mutta enhän minä ole sellainen maalaistyttö nyt enää… Mikä minä olin silloin, kun Salmion Elli vikitteli minua pysymään poissa iltamista — ja mitäs ne semmoiset iltamat näitten rinnalla olivatkaan? Oskari vakuuttaa, ettei minulle täällä mitään kummia tapahdu, niin kauan kuin hänen tuttunaan pysyn. Pian se pääsee autokoulusta ja sitten voidaan mennä naimisiin… Pyhänä ei pankki ole auki, enhän minä tänään voi saada itsekään… Isä on kipeänä, koko tämänkin päivän hän siellä kotona… mutta enhän minä tänään mitään saa, pääsen tuskin illalla ulos… Ja hampaat on laitettava ja Oskarin kanssa täytyy puhua vakavasti siitä asiasta, se oli sellaista köykäistä viime yönäkin…
Tästä keväisestä sunnuntaiaamusta ja -päivästä muodostui Hiltan tietämättä eräänlainen taitekohta hänen kaupunkielämäänsä. Nuo hätäiset hyvätpäätökset olivat oireita siitä, että jotain nyt oli luisumassa jonnekin. Hänen pohjimainen vaistonsa kuiskasi, että päätökset jäävät täyttämättä sittenkin, vaikka pankki on auki ja lääkäri ottaa vastaan. Hän oli olevinaan niinkuin ei olisi isänsä kirjettä koskaan saanutkaan, hän torjui ne kotoisten teitten ja nurkkien kuvat, jotka aurinko loihti mieleen aina kun tuon kirjeenkin… Huomenna kävi jo helpommin. Sitten jonain päivänä tuli kirje myös Salmion Elliltä, kirjurinrouvalta. Silmät lukivat sen läpi todeten siinä samoja asioita, mutta mieleen se ei pystynyt. Tuntui melkein siltä kuin olisi varkain lukenut toisen kirjettä. Hauskuus oli yhä helposti saatavissa, ehkäpä entistä helpommin, mutta iloa ei ollut muissa kuin noissa tunkeilevissa kuvissa, jotka luonto torjui.
Neiti Lintula oppi hyvin tuntemaan kaupungin kahvilat ja elävätkuvat ja kesän tullen myöskin Pyynikin puolen soittoineen ja autoineen. Hän liikkui jo ulkosalla muittenkin kanssa kuin Oskarin, ei enää kysytty hänen säästöjään — oli niitä, jotka tarjosivat. Oskari oli koulunsa päätettyään ruvennut oikein sofööriksi ja pysyi usein näkymättömissä monta päivää; oli ollut pitkillä matkoilla herroja kyydissä. Kerran hän tuli odottamatta Hiltan asuntoon, päissään ja raivon näköisenä, kävi sanaa sanomatta Hiltaa kurkusta… kyökkikunnan akat kuulivat vain Hiltan itkuisia kuiskauksia. Sinä iltana Hilta tosiaan itki kunnollisesti: ei hän niillä Pyynikin retkillään ollut mitään pahaa tehnyt — »totta-ma jossain käyn, kun sinä olet poissa päiväkausia».
— Niin minä olen ja tulen olemaan.
Raa'asti Oskari puhui hänen mätänevistä hampaistaankin. Kului pari tuntia ennenkuin päästiin entiseen hempeyteen, mutta vakavat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät sillä kertaa, kuten ennen — ja vastakin.
Noina viikkoina Oskari muutenkin muuttui yhä salaperäisemmäksi. Hän puhui autopulaakististaan, puhui vekseleistä ja niiden uusimisista. Noitui pankkeja, jotka ensin antavat auliisti rahoja ja sitten kiristävät. — Mutta mistäs ne osakkailleen voittoja jakaisivat.
— Oletkos koettanut säästöpankkia? sanoi Hilta jotain sanoakseen.
— Phöh, äänsi Oskari halveksivasti ja murjotti edelleen. Eikä taas tämän jälkeen ollut muutamaan päivään näkyvissä.
Kun hän sitten vihdoin tuli, oli hän kovin kiihtynyt ja vaati Hiltalta heti kaikki rahat, mitä tällä suinkin oli. Pankissa oli vielä kaksisataa ynnä korot, joita kumminkaan ei vielä oltu laskettu eikä siis voitu maksaakaan. Rahat saatuaan Oskari huristi autolla pois luvaten myöhemmin selittää kaikki.
Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen loppuselvittely.
Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti. Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan melun.
Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta — niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä… Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain…
Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.
Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa…
Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.
— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.
Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.Vasta hetken päästä hän sai sanottua:
— Olen minä sulhaseni kanssa.
— Kuka se muka on?
— Oskari Riutta, autonkuljettaja.
— Jaa — sehän se on ollut poikaa. Yksi heila parkui sen piilin perässä niin että hankki järki mennä viime yönä kun se tapettiin.
— Kuka tapettiin?
— Sama Riutta juuri.
Hiltan hätä ja epätoivo vaikutti rauhoittavasti etsiviin. Kyökkikunnan vaimot vakuuttivat myös, ettei Hiltassa täällä ole mitään huonon elämän merkkejä havaittu ja että hän todella oli sen soföörin varma morsian. Ankarin varoituksin poliisit poistuivat, mutta sanoivat mennessään, että Hiltaa voidaan kuulustella murha-asian yhteydessä.
Päivän sanomalehdistä Hilta sai tiedot asiasta. Murhaaja ja murhattu lienevät olleet jonkinlaisessa autoyhtiössä keskenään ja sekavien raha-asioittensa vuoksi riitaantuneet, jolloin toinen iski toista tikarilla. Näin on kertonut murhatun morsian, joka tapauksen sattuessa oli hänen kanssaan ajelulla. Molemmat ovat muuten olleet tunnettuja huijareita.
Murhatun morsian…
Hilta sai käydä poliisikamarissa itkien vakuuttamassa, ettei hän ollut tavannut Oskaria sitten, kun tämä oli häneltä rahat tahtonut. Se uskottiin. Kehoitettiin vain palaamaan kotiseudulleen nyt, kun työtkin ovat loppuneet.
Pankissa olivat ne laskemattomat korot vielä jälellä. Niillä Hilta nyt pääsi matkustamaan, selvittyään hädin tuskin omastaan ja Hilman vuokrasta. Erään tutun torpparin rattailla hän lähti ajaa nytkyttämään kotipitäjäänsä. Matka tuntui näin neuvoin nyt paljoa viehättävämmältä kuin junalla ja laivalla, joilla myöskin olisi sopinut lähteä. Oli niinkuin olisi päässyt pikemmin pois siitä, mistä hän nyttemmin halusikin vain pois.
* * * * *
— Jaaha, vai semmoinen sinänytolet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei mar sentään — prötyyriä näkyy olevan… Ja hampaasi olet sittenkin päästänyt tuolla tavalla menemään.
Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.
Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri, sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä, kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut puuttunut.
— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta pysyy.
Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden. Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt ollenkaan pyrkinyt.
Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:
— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä kaupungissa olet tottunut?
Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:
— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.
Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva:
— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että säästetään — saiturit niin tekevät.
Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:
— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.
Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.
* * * * *
Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.
Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle. Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.
Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:
— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?
Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.
Historiallinen kertomus vuodelta 1920.
Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli tuota tietä juuri semmoinen mies.
Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät. Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi, sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että tämänkin tien takaa oli sodittu.
Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven ja siellä on saman taivaan alla valtaa…
Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin, missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.
Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt, niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin, sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin…
Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään…
Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain kirvoittanut epätietoisuuden…
Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätönvaatihäntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä se vielä taisteli vastaan.
Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi, oli omituisen viileä vierauden tuntu.
Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan, muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.
Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin, jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:
— Kenenkäs tämä on?
— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa, mutta Jutti tai.
— Kuka se Mohlike-Jussi on?
— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.
Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa pakinaa.
— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty, vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.
— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan — min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni herrojen asioille — e-he-hen. —
— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki — ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa, ettei tarpeeseen löyletä.
Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa painoi pirtin oven kiinni.
* * * * *
Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?
Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa kajastuksen.
Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.
Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle, tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä. Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta: kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä ajoilta.
Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa, minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt merkinnyt jotain ratkaisevaa.
Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde? — Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä. Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.
* * * * *
Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?
Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.
— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt parasta on, mutta heräsit kumminkin.
— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.
— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.
— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän aikaa.
— Kyllä on sentään ihmistä…
— No niin, no niin…
Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.
Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan… ettei sen tiedä, mitä tekee… Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh…
Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta — nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään… Huomenna oli elämä jatkuva.
Muistopiirteitä Janne Haavistosta.
1.
Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta, joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja molempien alkuvirtojen syntyessä.
Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja myrkyttäneet.
Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää — yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen kanssansa jouduin.
Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi. Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi. Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla, kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.
Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia, piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille, sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.
Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton, saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa. Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.
Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista. Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen. Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen, hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta. Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta, etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.
Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut, joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916 hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin säestyksellä.
Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta. Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi ihminen.
Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin, tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset. Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen. Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa». Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.
2.
Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta, jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi, intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin — kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se, että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan. Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova, pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa — tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.
Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa. Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset harrastuksensa.
Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta. Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta, jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta, jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja, niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» — hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa kanssa on pääsemättömissä.»
Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä, yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu, pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen. Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan, että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.
Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito- ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso, kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa, jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä kuin tuomittava.
Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista. He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon tulemaan.
3.
Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen, jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti, ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa. Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle kirkkomiehelle.
Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle, luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin vetäytyi erilleen yhdistyksestä.
Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei hän enäävoinutpysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.
Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.
Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema». Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen kuviona on ollutcirculus vitiosus(turmiollinen ympyrä). Tarvitaan kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus» tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.
Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka yhdessä —mutta vain yhdessä— voivat loihtia inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa, tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden toteuttamiseksi.
Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan kaikenlaisiin ihmisiin…
Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille. Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä kaiho jäi ahtaaseen rintaan.
Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti; koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona. Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat. Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.
Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa, kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin käynyt.
Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys, jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa. Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua, näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies… Ja niin monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet. Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt ja kuolet pian.
Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa, niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään, niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki… Kaikki sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä ulkomaailmassa elävät ilman minua… Nyt oli niinkuin huoneen nurkat olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi. Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.
Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia, joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin, että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin. Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on, etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska, sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa…
Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden. Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan: että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.
Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän… väännättävän tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen välillä… Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä, siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli…
Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa. Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina, nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa. Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori…
* * * * *
Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan. Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän syö vaikka… ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja painui salskeana hakatielle.
Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan, joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.
Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja. Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan… Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen, ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti. Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli, melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet, kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.
Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun…
Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät. Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti »kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua, jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. — Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan tapausta.
Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin, jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista — lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.