Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli kestävä vain muutamia tunteja.
Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita, raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen juhlii työpäivän alkamista… Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön, kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.
Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia, joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.
Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään — oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen, kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan voiton hedelmiä nautittu.
Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan, lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan. — Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin kipeänä.
Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään havaitsi auringon jo olevan nousemassa.
— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle jäänyt.
Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan… Ja mikäs estää jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja kraatareilie… Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla tietenkään ei muuta olekaan kuin… ja unta.
— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi? Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin, luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit… Nuo sarat ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa. Ne voidaan vaikka myydä.Myydä — maata!
Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyrilisäämääntiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.
Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin… Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä… Tässä minä istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.
Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään edes vihollinen. Minä omistan vielä…
Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon, saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki, kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.
Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on hallittava… Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat. Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.
Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi. Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa… Nämä pellot ja tuo talo ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan omin käsin…
Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni. Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun pääsi vainion kulmaukseen.
Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut — oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.
Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille, tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään. Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki, ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.
Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.
— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi sinne, lepäämään, nukahtamaan.
Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:
— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:
— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin irvistellä.
Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:
— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut, mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.
— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidänHeikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.
Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen. Tämä tiedonanto vainionvapaaehtoisestamyynnistä oli melkein kuin kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä maatavoittaa, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:
— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina vaan…
Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja, mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka ei ole minun, vaan enemmän sen piian… Siinä meni herroja ja tuolla tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen, joita ovat herroilta saaneet… vetelevät palkkoja, mistä tahtovat… eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.
Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä, laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.
Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi. Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin, toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin ihmeellinen päivä…
Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää. Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä sitä on jo tässäkin päivässä.
Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias. Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita: isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin olen minä korlvetta… toitta titä tippuvi torlvetta…» Tahtien korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat tappeluhaluista raittisankaria.
Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti akkunasta katsellut ja irvinyt.
— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:
— Mitä te tulle merlenteerlaa?
Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli valjennut suurempia asioita varten.
Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —
Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.
Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»
— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli ilmestynyt naapurin portaille.
Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna toukokuun lopulla.
— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen pakoyrityksensä.
— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.
— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.
— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.
Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin kävivät vieraiksi ja noloiksi.
Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:
— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara, Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä. Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa. Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan. Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu. Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin. Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin äsken Paavoa.
Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin. Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.
Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa, jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja käsiin.
Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.
— Reino!
Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.
— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.
Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.
— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.
Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta, johon tämä kaikki hukkuisi.
Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.
Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä. Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän. Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta. Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet, ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala, viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina. Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli, pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi — ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä painuminen ja puserrus… Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut… Mutta aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten jonnekin… Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää voi… ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan. Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää…
Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin. Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan, vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan, vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.
Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.
Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan. Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.
— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.
Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» — mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla äänellä: »Se nukkuu.»
— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä oli tapahtunut.
Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi, paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja… »Se saksalainen prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava suutari.
— Kas kun kellokin on istunut.
— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se on täällä yksin ruumiina.
— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.
— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että…
— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.
Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli, että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies, ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä kauan tartte katsoa… Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset, kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään tarttee tieto antaa… Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole… Semmoista on eläminen — ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.
Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä, mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi yhä hurjemmaksi… Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut… Sitten se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai niinkuin opettaja.
Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät, saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.
1.
Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua, vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin, Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen. Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti menehtyi.
Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut, kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.
Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa, kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki; ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä, vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.
Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut, hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta, ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä onnea väijyy…
Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.
Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin sattumukset.
Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa, ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden — niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.
Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa selviytyä.
Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin; äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun hän puhui:
— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.
Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli TuohenmaanSiinan viimeinen aamuhartaus.
2.
Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin, ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä. Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja ruoka-astian seurassa.
Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin lähden.
Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään, koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan kuoltua.
Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa, jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen. Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?» supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan. Kyllä Seemi sitä sanoi…» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan haistaa…
Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala sitä sinne keinotella.
Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joinaTuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.
Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle, kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.
— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina, vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä, kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh…
Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat, tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti, ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet, Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.
Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että »meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi. Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä — niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin. Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi Taavetin aivan hyvin ottaa…
Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan. Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan? Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka», huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi» muutti takaisin kannollensa kasvamaan.
Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan, joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan, onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa ketään seuralaista.
Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa tuon vahvaverisen piikansa seurassa.
Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan, jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli, istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä. Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona…
Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa, että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen, melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.
Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.
Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli arvokkaampi ja komeampi luonne.
Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa. Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli, ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä, etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi, ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä, kävi kuinka tahansa.
Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät sanat:
— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.
Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista ja hyvin pientä harhaa.
Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:
— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.
Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö — ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen kiihkoa.
Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä, kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään. Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.
Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi, että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.
Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi. Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin, meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.
— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se sopivan kokoinen?
Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se oli särkynyt…
3.
Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen. Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus… Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?
Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska kuullaksemme.
— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.
— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa semmoista.
— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia. Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se isäntä on naimaton?
Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuinTaavetti itse kerkisi mitään puhumaan.
— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.
Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä, että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies, sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä silmäyksiä.
— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte kaupunkilystäilystä sen verran.
— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.
— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.
Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon, että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.
Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on, mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien tuttavuuksilla.
— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.
Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana sukkeluutenaan:
— Eiköhän panna sitä lapsille?
Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla lisähuomautuksilla.
Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:
— Pannaan vaan lapsille.
Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille etukäteen.
Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko valitteluihin.
— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi. Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.
— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.
— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat sen pelastus, kun ei niitä ole.
— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —
Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne sellaiset konstinsa pitävät.
Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli ehdottanut.
Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.
Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä. Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa. Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut tullut ilmi.
Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla, mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.
Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä ajatteli…
4.
Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman käräjöimisiä, niin arveltiin.
Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin. Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa. Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen, niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa ilmiötä.
Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma, merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga Tuohenmaa… Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa. Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli Olka hiukan harvapuheinen.
Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin kihlamatkan aattoiltana.
— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.
— Kenen?
— Sen, joka oli ennen minua.
— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?
Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.
Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.
— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi levälleen.
Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten, lähtikö talosta ketään.
— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi, mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa. Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.
Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli kotona ja hevonen haassa.
— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.
— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti huoneesta.
Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia, jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.
Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin… hänen lapsilleen.
Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin unelle.
Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainanlapsi.
Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätönihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.
Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma, mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.
Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta, että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu…
Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh…