The Project Gutenberg eBook ofMaan tasalta: Vaatimattomia tarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoitaAuthor: Frans Eemil SillanpääRelease date: December 17, 2022 [eBook #69567]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1924Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN TASALTA: VAATIMATTOMIA TARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoitaAuthor: Frans Eemil SillanpääRelease date: December 17, 2022 [eBook #69567]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1924Credits: Tapio Riikonen
Title: Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita
Author: Frans Eemil Sillanpää
Author: Frans Eemil Sillanpää
Release date: December 17, 2022 [eBook #69567]Most recently updated: October 19, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1924
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN TASALTA: VAATIMATTOMIA TARINOITA ***
Vaatimattomia tarinoita
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Vasikka ja lammasJuhannusvieraatKanttorin lehmänhakuOhjelmaaErään talollisen jouluaattoVapauden tielläPaluuAatteen miesVaiheessaVanha valtiasErään isän kuolemaMuuan miesMyllynkivetTalvinen turtumusMosaiikkia
Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin; märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun, se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja taivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme, omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja lammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin. Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua ajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa sydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi, jos jostain jotakin saisikin.
Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle…
Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada sille tohtorille mitään toimeksi?
Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa hinnan.
Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut, pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata… Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä, saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi viitoittamiltani laduilta.
Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt, kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
* * * * *
Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne. Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta. Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat muodostuneet niin tuiki erilaisiksi…
Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli jätetty auki.
Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan minut hyvään tasapainoon.
Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden kotosalla.
— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.
Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.
Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa: tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä, jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän, paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.
* * * * *
Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän valoihin ja leikkeihin.
Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)
Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja munuaista.
Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan, mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.
On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen. Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.
Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona, jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä, joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita »maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin; siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.
Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen — jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän tielle vaikean kolukohdan.
Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku, häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään. Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.
Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna. Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös olevansa valveilla.
Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin siellä vielä ähisee.
Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa. Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän. Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa, että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa, ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.
Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.
Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.
— No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.
Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. — Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.
— Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt katsomaan, sanoo Heino.
Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:
— Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii… Mutta hänen silmäkulmassaan on jotain epäilyttävää.
Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanutKivistojan asumuksen yli.
Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.
Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.
— Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.
Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan ensimäinen puhe vieraille…
* * * * *
Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan, eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä, kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen eikä sille mitään voi.
Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee…
Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari, valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa- ja moonakirjoja.
Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen. Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
* * * * *
Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin »myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa, että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään. Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä, arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja maksaruoholajeja.
Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan) ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin, jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan. Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee…
Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet. Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa, että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan syömään yrttejä.»
Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
* * * * *
Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin. Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole Karoliinaa — — —
Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.
Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten, että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua. Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen, hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä. Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä on tapahtunut.
Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
* * * * *
Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
— Minä täällä olen, Vilhelmi.
Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden tuohon ja tuohon tapaan.
Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä. Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».
Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän onvainpiika. Tulee ikäänkuin liian tehokkaasti mieleen tuo vanha totuus, että jaloja inhimillisiä aartehistoja voi piillä ulkonaisesti vähäisemmissäkin asemissa. Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa kuin se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi. Eihän kukaan tule tarkanneeksi sellaisen kainon tytön vienoja runoja, kun suuret ja mahtavat ammattirunoilijat itsekkäästi vetävät kaiken huomion omaan puoleensa. Monet ihanat korpien runoruusut kukkivat ikuisesti hukkaan.
Mutta Laina Katajistoa odotti tänään huomattava menestys. Saatuaan päivällispesun miten kuten loppuun oli hänellä jo hyvä kiire omiin juhlavalmistuksiinsa, sillä tämä elokuinen pyhäpäivä raukeni iltaa kohden, ja nais-ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy iltamissa, on melkoisesti puuhaa kun hänen kerran on sinne mentävä. Laina Katajisto harsi ja silitti valkoisia alus- ja päällysvaatteitaan. Poskilla heloitti jähmeä puna ja silmien alla laajeni sinertävä suonikas ala. Vaalean kellervä tukka, jonka jakauksessa paljastui valkoinen päänahka, oli jo saanut salaiset käsittelynsä; kalsean puhtoinen naisenpää oli jo täydessä juhla-asussaan, alusvaatteillaan häärivä muu ruumis ikäänkuin riepoitti sitä mukanaan ylimpänä jatkonaan.
Iltapäivä eteni järhähtämättömästi kiihdyttäen hankkeita ja muistuttaen pääasiaa: runoa, jonka Lainan oli määrä lausua iltamissa, jotka vietettiin paloruiskun hankkimiseksi kylän vastaperustetulle palokunnalle.
* * * * *
Lainan runoilu oli pysynyt jokseenkin salaisena asiana. Hän oli hiukan häpeillen ja jännittyneenä lähetellyt tuotteitaan sinne tänne ja lopulta kokenut sen korkean hetken, että sai nähdä yhden runonsa painettuna, tosin pahoin runneltuna ja typistettynä, mutta kumminkin hänen nimellään varustettuna. Mutta lehteä ei täällä lukenut muut kuin hänen ystävänsä Anna Mäkinen, jolla itsellään taisi olla kirjallisia harrastuksia, vaikka hän ihailikin Lainaa etevämpänään. Juuri hänen totensa Laina joutui tähän tämänpäiväiseen tilaisuuteen.
Palokunta tarvitsi ruiskun ja rahat saatiin parhaiten iltamilla. Mutta vaikka iltamissa olikin pääasiana tanssi ja remseä meuhaava yhdessäolo, niin tarvittiin siinä myös ohjelmaa, sen tiesi Seet Järvinen, märkäviiksinen, rivosuinen suutari, joka oli keskeisenä henkenä palokunnassa. Järvinen piti siis kokouksen ja järjesti siellä reippaasti ohjelman. Hän oli nuorempana itse lukemattomissa iltamissa läpäissyt tuon välttämättömän pahan, oli kännissä meuhaten monet kerrat häirinnytkin ohjelmaa huudellen tankkaileville näyttelijöille karkeita kokkapuheita, niin että hänellä oli kyllä vaisto siitä kuinka oleellinen osa ohjelma on iltamissa. Tavallinen mies ei semmoisista turinoista piittaa, pikemminkin ne häntä tympäisevät, kun hän ajattelee, että iltamaherrat ja -neidit kuvittelevat hänen niitten vuoksi tulleen heille rahojansa tuomaan. Mies tulee iltamiin omaa remseyttään eikä vertaistensa lällättelyjä kuulemaan. Palokunnan iltamiin oli siis saatava satuja ja muita lausuntoja. Mäkisen Anna kyllä lupasi lukea kertomuksen, mutta tarvittiin siinä muutakin tarua. Silloin juuri Anna muisti ystävänsä Lainan ja ehdotti, että tätä pyydettäisiin lausumaan runo. Eihän Lainan kyvyistä ollut suutarilla eikä muillakaan tietoa, jonka vuoksi ehdotus ensin herätti sen mukaisia ilmeitä ja ääniä. Mutta Anna sanoi: »Se tyttö kykenee enempään kuin me yhteensä. Onkohan vaan kenenkään meidän runoja painettu sanomalehtiin, mutta Lainan on».
— Pyydä sinä sitä sitten tekemään sen esityksen, sanoi suutari. Kun tuli puhe näytelmästä, lupasi suutari yksinänsä järjestää sen. Hän tiesi, että kaupungista saa lainata naamareita ja peruukkeja ja että näytelmäksi auttaa, kun jotkut niihin pukeutuneina vähän aikaa tanssivat ja muuten kekkalehtavat.
Tärkein järjestelyseikka suutarille oli saada luontevasti päätetyksi, että hänen vaimonsa sai järjestää koko puffettikomennon. Kun se oli päätetty, oli suutari hyvin toivorikas iltamien suhteen.
* * * * *
Anna tuli Lainaa ottamaan ja ystävättäret lähtivät iltamatalolle suloisesti kiihtyneinä ja läheisesti supattaen. Anna oli joskus ennenkin esiintynyt, Laina oli ensikertalainen, ja pelkäsi kauheasti. Hänellä oli runo taskussa ja päässä, mutta se tuntui molemmissakin kovin avuttomalta tällä matkalla. Tuntui ennakolta siltä kuin olisi ollut menossa vieraalle joukolle tunnustamaan jotakin pientä ja salaista vikaansa — niinkuin kirkkoon mennessä kotoinen elämä seuraa mielessä hiukan ujostuttavana häipyvänä kajona. Tuli alinomaa mieleen runon ensi säkeet: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni» — pitikö hänen sanoa semmoista tuossa talossa tuon tanssia odottavan tungoksen keskellä. Kyllä Annan kelpasi, se ei lukenut omaa tekemäänsä…
Seet Järvinen oli ilmeisesti hiukan pöhnässä nytkin, kun hän miesjoukolle sivumennen sutkauksia laskien hääri edes takaisin. Väkeä oli paljon, tytön taskussa piilevään runoon nähden oli tilaisuus suhdattoman suuri. »Terveyspuhe» oli jo ohi, sen oli suutari itse pitänyt, eikä näyttänyt yhtään sitä häpeävän. Hän meni puffettiin juomaan kahvia vain rehvastellakseen sillä, ettei tarvinnut mitään maksaa. Hän huusi Lainalle ja Annalle: »Tulkaa vaan tekin plikat, te olette kansa ohjelmaa».
»Kumpikas teistä ensin lukunsa lukee?» kysyi hän sitten. »Kumpiko paremmin osaa, ehkä toi Anna neiti alottaa». Laina kävi Annaa käsipuolesta ja yritti vetää häntä puffettikamarista pirtin puolelle ja sieltä ulos. He pääsivät jo ovensuuhun keskelle poikatungosta, kun suutari saavutti heidät ja vakavasti supattaen puhui, että Annan tosiaan nyt pitäisi pitää se esitelmänsä. »Ei se mikään esitelmä ole», tokaisi Anna. »Oli mikä hyvänsä, mutta nyt sen tarttis tulla — vai lukeeko Laina ensin esityksensä.» Ystävykset keskustelivat katseillaan, niinkuin ei suutaria olisi ollutkaan ja lähellä seisovat sällit katselivat julkeasti hymyillen noita tärkeitä henkilöitä. Anna alkoi siirtyä perälle päin, meni vihdoin pöydän ääreen ja päästi värähtävän äänensä ilmoille lukemaan kertomusta vanhasta joululehdestä. Muurin nurkassa syntyi jotakin liikehtimistä ja muuan ääni ölähti: »Älä ny perkele töni, että mä kuulen mitä toi Jutilan plikka saarnaa».
Laina runoineen oli silloin jo etäällä mäessä pensaitten varjossa. Sydän löi haljetakseen ja kasvot olivat kylmät, vaikkakin peili näytti, että ne olivat tummanpunaiset. Ajatukset takoivat valtoinaan: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni» — toinen puoli ajatusta taas tuijotti tähän tilanteeseen. Valkoiset kengät, jotka Laina tätä päivää varten oli ostanut, tuntuivat ikäänkuin liian keveiltä ja hävettäviltä. Alhaalla talossa humisi iltama, josta ei ollut pelastusta. Anna siellä juuri luki kertomusta. Minä viivyn kumminkin täällä, ei minua täältä tulla hakemaan. Mitä olisi jos menisi täältä kotiin ja sanoisi, että tulin äkkiä sairaaksi? Runo vaikeni päässä ikäänkuin päätöstä odottaen, tai sanoen: »Sittenhän minä olen suotta olemassa».
Tuntui siltä kuin iltamatalossa olisi tullut hiljaisempaa. Nyt siellä odotetaan Lainaa runoineen ja valkoisine kenkineen. Odotus venyy, Laina siirtyy kauemmaksi, niin ettei näe koko taloa. Koettaa vain viivyttää, vaikka ajatus sanoo, ettei aika kulu juuri ollenkaan.
* * * * *
Lopultahan sieltä mäestä oli lähdettävä. Laina pääsi onnellisesti pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta, sillä keskellä lattiaa puhui suutari eloisasti pauhaten: »Tässä tulee sitte pikkusen semmosta varietti-tanssia, että arvoisa yleisö tietää mitä se on ja tekee vähän tilaa tähän keskelle, että variettitanssijat pääsevät esitykseensä».
Kamarista tuli joukko kaapuihin, peruukkeihin ja naamioihin verhottuja olentoja, jotka alkoivat lattialle muodostuneessa silmänteessä kekkulehtaa niinkuin mielipuolet. Heille lasketeltiin tylsiä sutkauksia ja suutari nauraa hohotti kohti kurkkuaan. Hauskaahan iltamissa pitää olla.
Kun variettitanssijat olivat menneet, äkkäsi suutari Lainan ja huusi: »Missäs se neiti lymmytteli, ohjelma on ohitte jo. Menee nyt pian lukemaan sen satunsa»…
Laina esitti sydämensä kainon tuotteen sillaikaa kun iltamaväki jo liikehti tanssihurmassaan. Tanssi melkein alkoi, ennenkuin hän pääsi runonsa loppuun, sillä pelimanni ei tässä humussa oikein kuullut lausujan heikkoa ääntä. Vastaan tunkevien sällien välitse Laina puolipökertyneenä pujottelihe ulos ja suoraan kotiin, jossa tuntui erinomaisen suloiselta saada yltään kireät liivit ja niiden suojustimet. Oli myös tyynnyttävää ajatella että oli poissa iltamapaikalta, jos siellä vielä tulisi tappelu.
Ei siellä kumminkaan mitään tappelua tullut. Enemmän tai vähemmän päihtynyt iltamaväki tanssi aikansa ja siirtyi sitten jälkivaiheisiin, joissa kaikkein vähimmin muistettiin, mitä satua Hietikon muorin piika oli lukenut. Tuskinpa muistettiin Seet Järvisen variettitanssiakaan.
Iltamista oli tuloja toistatuhatta markkaa, vaikka puffetti tuottikin vähänlaisesti. Ämmät sen kuultuaan ymmärsivät kyllä syyn siihen. Sitä varten Seet oli siihen virkaan oman ämmänsä toimittanutkin, ettei se liikoja tuottaisi.
Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse…
Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle, jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. — Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny' plikka sinäkin.
Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän tuhansine tapauksineen.
Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko ajan:
»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna. Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan koipea taikka jotain muuta särvintä…» Loppusanoissa oli maanitteleva sävy.
Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».
Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui, se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta, että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta — ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo, jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin isommastakin säteristä.
Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin, vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä pääse moittimaan entistäkään oloaan.
Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää; sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät…
— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —
— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen, huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat vihaisesti sinne tänne.
Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee mökille suurempi myyntihinta — —
»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»
»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.
— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:
»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»
* * * * *
Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia joulupuita liioin tuonut.
Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä asiaa harrasti.
Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet. Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se — eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua — oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.
Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa. Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.
Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä parhaillaan käänsi.
Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut; emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli kumminkin se puujuttu… Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi siitä puhumatta.
»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle mun kyllä paremmin asiani olis.»
»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. — Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano — »
Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.
Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:
»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»
Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:
»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita, vaan tuhkaa.»
»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän metsää asumaan?»
»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin Saimalle kerran…»
»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on; semmoisesta rangaistaan.»
»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun 'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää, niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten myydessä…» Miina itki.
Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon, Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne Miinan ostamiset tiesi… Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja sitten edelleen matkalle.
Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.
Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta — emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.
Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.
— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin vihjaavaa.'
»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen on.»
»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»
Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin; vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti. Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.
Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin. Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.
Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona elelee koreuksineen.
Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.
Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka, mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.
* * * * *
Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta- ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan, kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.
Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.
Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta. Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä kysyy:
»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle siellä jotakin syötävää — oi, voi.»
Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun talosta emäntä kaatui.
* * * * *
Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.
— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima tuota Miinan omaa virttä.
— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani häpäistä.
— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.
Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen. Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa tavaton rehaaminen ja kerskailu.
Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! — ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran, että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua, vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.
Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.
Oli kyllä syytäkin epäillä jo silloin, kun Hilta siihen kunnankirjuri Salmiolle tuli, ettei se siinä kauan pysy. Hilta oli hulluimmillansa, kahdenkymmenen ikäinen sieväpäinen ja sorjavartinen tytönhuiskale, joka ei siihenastisissakaan palveluspaikoissaan ollut vanhentunut; vasta pari vuotta oli ollutkin kotoa poissa ja jo ehtinyt käväistä ainakin viidessä paikassa, välillä aina kotonakin poiketen. Kunnankirjurin Elli rouva taas oli tarkka ja tiukka ihminen, joka ei sietänyt yöjuoksuja eikä mitään sinne päin vivahtavaa. »Jos sinulla on sulhanen, oikea miehinen mies, niin sano se, ja sinä saat seurustella hänen kanssaan niin vapaasti kuin vaan itse tahdot» — niin kirjurinrouva sanoi palvelijoilleen. Kaiken lisäksi oli Hilta vielä kirjurinrouvan serkku ja lapsuuden tuttu; ei siinä mitään kuria voinut pitää. Arvattavasti rouva juuri tuon sukulaisuuden vuoksi tekikin yrityksen — tahtoi saada orpanansa paremmille jäljille.
Hilta ehti olla kirjurilla yksitoista kuukautta, mikä oli hänen tähänastinen saavutuksensa. Paljon hän ehti muuttuakin sinä aikana. Luultiin jo, että Lintulan Hiltasta ehkä sentään tulee vielä tasainen kunnon naisihminen. Hän jo saattoi jäädä pois iltamistakin, vaikka ne pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden ostossa ja muussakin elämisessä.
Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä, johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut saippuaa eikä rahaa.
— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä. Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään vaatteitasi.
Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin, mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin…
Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.
— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.
— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin maksaa lopun myöhemmin.
— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä eikoskaantehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole toivoa.
Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka, mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.
— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.
Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli. Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä joutunut ahdinkoon.
Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin satakin markkaa.
— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.
Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta tiuskasi:
— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.
Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.
— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä, sanoi Hilta.
— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko, joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se oli minun tullessani?
Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.
Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.
— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat, muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.
Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä kertaa järjestyy?
Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin, kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan, mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt odottamaan juuri tämmöistä tapausta.
Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa olivat jääneet.
Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten tavalla.
Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee parempi hetki.
Sitä ei kumminkaan tullut. Noissa iltamissa oli Hiltalla niin hauskaa, että hän seuraavana päivänä vain hyräili tunteellisesti ja näytti kokonaan unohtaneen eilenehtoolliset prötyyrihuolensa. Rouva oli hänelle pelkkää ilmaa ja talon työt hän teki ylevän alistuvasti.
* * * * *
Uusi suunta kiihtyi nyt vauhdissaan ja niin tuli sitten se paha perjantai-ilta, jolloin isäntäväen ja palvelijan edut kävivät niin jyrkästi ristiin, että risahdusta ei voitu välttää. Mikä hirtehinen nyt sovittikin niin, että kirjurin herrasväellä oli välttämätön mentävä juuri sinä iltana, jona Sofööri-Oskarikin vietti läksiäisiään. Taloa ei voitu jättää tyhjäksi, mutta kaikkien olisi pitänyt mennä. Kirjuri itse sanoi Hiltalle vakavasti, että he lähtivät siksi harvoin iltahuviin, että Hiltan silloin on muitta mutinoitta jäätävä kotiin. Hilta siis jäi — tai oli jäävinään. Sillä kun herrasväki oli juuri päässyt pielen taakse, syti Hilta pellit kiinni puolipuissa, siisti itsensä tavallista nopsemmin ja livahti tiehensä. Avaimen hän pisti oven vuorilaudan väliin niin, että sen hyvin piti näkymän.
Kello yksitoista herra ja rouva tulivat kotiin ja aikansa turhaan ryskytettyään vihdoin huomasivatkin avaimen. He astuivat äänettöminä sisään, missä sakea häkä hankki työntää heidät selälleen.
— Nyt on mitta täysi, jupisi kirjuri aukoessaan ovia.
Välien rikkuminen ei olisi voinut tulla Hiltalle sopivampaan aikaan: hän pääsi lähtemään Tampereelle heti Oskarin perässä. Riemu täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli sitä sievää summaa, joka hänellä oli kirjurilta perimättä. Olivatkin saaneet sillä tavalla pitää toisen ihmisen rahoja — kohta vuosi kulunut, eikä aivan ainoan kuun palkkaa ole ajallansa maksettu. Saa nähdä, onko herrasväellä nyt maksaa.