"Muuten, mitä takeita on meillä siitä, että 'Kansan Voima' pysyy meikäläisenä?" uskalsi Koskela kysyä.
"Öhbergin kirje", vastasi tohtori ja ojensi kirjeen Koskelalle. Kivinen kumartui lukemaan ja nopeasti samalla kirjoitti. Hetken kuluttua Koskela ojensi kirjeen takaisin.
"Ja nyt lopetetaan. Annan ohjeet teille huomenna klo 9 aamulla.Keskustelemme nyt tukholmalaisten kanssa."
Ystävykset nousivat ja Kivinen veti toisen kerran kylmäverisesti kellon taskustaan. Pieni napsaus ja kello sukelsi takaisin taskuun. Ystävykset poistuivat. Kadulle tultuaan he läksivät kulkemaan Ollen asuntoa kohti, mutta jo jonkun sadan metrin päässä laskeutui käsi Kivisen olalle ja Olle huudahti:
"Teilläpä on kiire! Näinkö pian istunto päättyikin?"
9.
Molempi parempi eli kuinka yllätyksellisissä tilanteissa voidaan selvitä vain nopealla päätöskyvyllä ja jääkärimäisellä rohkeudella.
Seurue harkitsi taas menettelytapoja. Koskela, jota tohtorin kysymys, missä ystävykset asuivat, hiukan epäilytti, ehdotti, että he Kivisen kanssa menisivät hotelliinsa, jotta, jos tohtorin päähän pälkähtäisi ottaa selvä, asuivatko he todellakin ilmoittamassaan paikassa, he olisivat saapuvilla. Päätettiin, että Olle valmistaisi kaksi Kivisen napauttamaa valokuvaa ja tulisi senjälkeen hotelliin.
Toverien väliaikainen asunto, jossa he olivat vain pistäytyneet, oli siisti ja valoisa hotellihuone muutaman syrjäkadun varrella. Miehet tilasivat syötävää ja heittäytyivät lepäämään ruokailun jälkeen.
"Minua ei oikein miellytä koko tähänastinen meno", virkkoi Koskela, savuuttaen sikaariaan.
"Missä suhteessa?" kysyi Kivinen raukeasti.
"Kaikki on liian salaperäistä. Minä uumoilen, ettei esim. asiamiesverkosta saa tietää mitään tarkempaa. Jokainen päällikkö tuntee vain lähimmät miehensä eikä ylöspäin ketään, kun taas ylemmät päälliköt tuntevat vain suoranaisesti heidän komennuksensa alla olevat päälliköt, mutta ei varsinaista 'miehistöä'. Postinkulkukin lienee samoin järjestetty. Tietenkin, kun kerran 'seuraan' pääsee, niin saahan kaiken urkituksi, mutta siihen menee liian paljon aikaa. Ja välillä täytyy hosua täydessä pimeydessä, umpimähkään. No, yritetään! Sinä voit selvittää vasemmistososialistien yhteyden ryssäläisiin bolsheviikkeihin ja minä koetan ottaa selville aseellisen toiminnan. Totisesti, Tukholman 'johtava kolmikko' on valioväkeä alallaan. Saa nähdä, kykeneekö Olle määrittelemään herrojen henkilöllisyyden."
Ystävykset jatkoivat keskustelua ensin puolihorroksissa ja sitten molemmat nukahtivat, heräten vasta Ollen koputukseen.
"Kuvat ovat onnistuneet kohtalaisesti. Katsokaa!" Ja Olle toi sähkölampun luo kaksi pienoiskuvaa.
"Tunnetko miehet?" kysyi Kivinen.
"Kyllä. Toinen on Gröhn, entinen metallityöläinen ja varas, joka neljä kuukautta sitten pääsi vankeudesta, toinen, Laxström, on tunnettu välittäjä ja asioitsija, kahdenkertaisesta kavalluksesta tuomittu yhteensä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän sai rangaistuksensa suorittaneeksi vuosi sitten."
"Kolmannesta on vielä kuva saamatta", virkkoi Koskela.
"Tuskinpa tarvinneekaan", lausui Olle. "Eikö hän ollut pieni, tumma, kumaraharteinen mies? Nenä omituisen muotoinen, niinkuin olisi sitä lyöty hiukan altapäin?"
"Oli", virkkoi Koskela hieman kummastuneena.
"Arvasinhan minä. Hän ja Gröhn ovat aina yhdessä. Hänen nimensä on Norrvall, ammattipeluri ja vääränrahantekijä tai oikeastaan setelinväärentäjä."
"Kaunis kolmikko!" huudahti Kivinen. — "Varas, kavaltaja ja vääränrahantekijä! Ja johtajana hullu! Eläköön bolshevismi!"
"Emmekö pääsisi miesten ansioluetteloitten perusteella heihin käsiksi?" kysyi Koskela.
"Ei", vastasi Olle. "He ovat kyllä rikollisia, mutta tällä hetkellä ei heitä syytetä mistään ja entiset ovat kuitatut. Muuten, minä olen antanut ottaa selvän 'tohtorista' ja voin ikäväksemme ilmoittaa, että hän on täysin turvattu. Hänen paperinsa ovat kunnossa."
"Tehtävämme alkaa muuttua melko vaikeaksi. Me olemme tekemisissä bolsheviikkien kanssa, mutta emme sittenkään voi syyttää heitä mistään. Meillä ei ole mitään todistuksia. Jeeveli sentään!" menosi Koskela.
"Yksi keino voi auttaa", sanoi Kivinen. "Meidän on yritettävä ottaa selville salainen kirjapaino ja passitoimisto. Niistä voidaan herrat vetää vastuuseen."
"Se lienee ainoa keino", yhtyi Ollekin. "Minä muuten…"
Puhelinsoitto keskeytti Ollen. Koskela tempasi kuulotorven.
"Svensson."
Olle ja Kivinen huomasivat, kuinka Koskela vain vaivoin saattoi pidättäytyä huudahtamasta.
"Mitä?… niinkö?… Niin, tietysti! Molemmat? Jaha, jaha… Klo 4.08… hyvä on, hyvä!".
Koskela soitti kiinni ja kääntyi jännitettyneinä odottavien toverien puoleen.
"Nyt on tarpeen nopeita päätöksiä ja rohkeita tekoja. Tohtori soitti ja ilmoitti, että meidän on matkustettava hänen kanssaan huomisaamuna klo 4.08 —Lontooseen."
"P—na", pääsi Kiviseltä väkisinkin. — "Lontooseen?" Ollekin seisoi kysymysmerkkinä.
"Niin, Lontooseen."
"Meidän on siis jätettävä tutkimukset kesken täällä Tukholmassa?" kysyiKivinen.
Koskela vilkaisi kelloonsa. "Kello on nyt puoli kaksitoista. Meillä on siis neljä ja puoli tuntia aikaa. Neuvotelkaamme nyt nopeasti ja toimikaamme sitten vielä nopeammin. Ensiksi on ratkaistava, lähdemmekö Lontooseen vai ei. Odota! Jos me lähdemme, jäävät tutkimukset täällä aivan kesken. Se olisi todellakin vahinko. Mutta vahinko olisi jättää myöskin käyttämättä näin mainio tilaisuus tutustua maanalaiseen työhön Englannissakin. Piru vieköön koko tohtorin! Mitä teemme?"
"Minä otan puheenvuoron", virkkoi Kivinen. — "Meidän on lähdettävä mukaan, maksoi mitä maksoi. Muuten, lähdetkö sinä mukaan?" hän kääntyi Ollen puoleen.
"En voi."
"Ikävää toiselta puolen, mutta toiselta puolen hyvä. Olle voi jatkaa työtämme täällä. Hei pojat, minulla on suunnitelma! Meidän täytyy vielä tänä yönä löytää kirjapaino. Olle saa pitää huolen lopusta. Tiedätkö muuten, onko tohtori asunnossaan?"
"Luultavasti."
"Meidän on päästävä hänen välityksellään jonkun tekosyyn varjolla vielä tänä yönä kirjapainoon."
"Hyvä!" huudahti Olle. "Tehän olette kertoneet, että Suomessa on punaisten vaikea toimia ja että monen on ollut paettava. Painattakaa passilomakkeita. Kai teillä on joku näytteeksi."
"On. Tämä on hyvä ehdotus. Päätetty. Me menemme siis tohtorin luo ja pyydämme päästä kirjapainoon, ilmoittaen, että meille on annettu tehtäväksi hankkia lomakkeita. Ja luonnollista on, että meidän täytyy itse valvoa työtä. Luulen, ettei tohtori epäile.
"Mutta meidän lienee vielä päätettävä muistakin asioista. Emme voi lähteä Lontooseen suinpäin, vaikka tohtori hankkineekin passit. Meidän on säilytettävä yhteys viranomaisten kanssa ja saatava joku, joka tuntee Lontoon ja voi työskennellä kanssamme. Kuulkaas nyt! Kivinen menee tohtorin luo ja pyytää päästä kirjapainoon. Aavistan, että vaikka sinne päästettäisiinkin, pidetään paikka salassa. Voidaan viedä suljetussa autossa. Se on vanha tapa. Niin ollen täytyy herra Nordgrenin auttaa. Teidän olisi saatava auto valmiiksi lähistölle ja sen avulla seurattava Kivistä. Jos Kivinen menee jalan, niin sitä parempi. Voitteko hankkia auton?"
"Kyllä. Neljännestunnin kuluttua on auto hotellin edustalla."
"Hyvä. Minun täytynee käydä vähän asioilla", virkahti Koskela ja iski silmää. "Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori kysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani, mutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että yhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis, Kivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla. Ymmärrättekö?"
"Kuten käskette!"
"Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä ole todellakaan aikaa aprikoida."
"Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain lykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten vasta huvitukset!"
10.
Työnjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia aukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.
Kivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka näyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin muodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet, ketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin antaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän herättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää onneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun kerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli mitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta viime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut kunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja välinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia sitten hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta rikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän vallankumoukset, svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne olivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet itseluottamusta ja kylmäverisyyttä.
— Yhdentekevää! — mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.
Tohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi 'kolmikosta'. Tohtori tuntui sangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.
"Mitä te täällä nyt?" kysyi hän mahdollisimman töykeästi.
"Tulin saamaan määräyksiä", virkkoi Kivinen kylmästi.
"Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette tunne. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, mutta kuinka on passien laita?"
"Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?"
"On. Entä leimat?"
"Tässä." Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja leimasimen. "Se on tuotava ohimennessä takaisin."
Kivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän ruotsalaisille nimilleen.
"Nyt menkää!" Tohtorin ääni oli kiivas.
"Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi painettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa vaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä ei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu. Meitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä pidetään huoli niitten lähettämisestä."
Kivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta tohtori tarkasti häntä tiukkaan. "Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan teillä ole muuta?"
"Ei." Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään pyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.
"Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te tarkasta työtä."
"Niin", Kivinen virkkoi, "minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi oikeastaan aikaa odottaa".
"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!" Tohtori puhui "kolmikon" jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.
Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty, sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.
"Odottakaa muutamia hetkiä", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. "Auto saapuu heti."
Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka päättyivät porttikäytävään.
— Suljettu auto! — huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: "Tänne!"
Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen, pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.
"Odottakaa!" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia. Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.
Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi. Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.
Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni paketti.
"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!"
Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi. Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta, ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.
Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi häntä vastaan. Tulija oli Olle.
"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.
"Missä?"
"—katu 85!"
"Siis —."
"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'."
"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme pysäyttää kirjapainon toiminnan."
"Miten?"
"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti liikkeelle.
Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen. Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo, joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.
"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"
Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille istuimille, sytyttäen savukkeet.
11.
Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.
Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut turhanpäiväinen.
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi. Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia. Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja kiukkuinen ääni kuului kysyvän:
"Kuka siellä?"
"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27 vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.
"Ei mutta, sinäkö…?" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.
"Sinä täällä?" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.
"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä", lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.
"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!"
Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta, joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia vaatekappaleita ylleen.
"Milloin tulit Suomesta?" kysyi Vaaranheimo.
"Muutamia päiviä sitten."
"Millä asioilla liikut?"
"No enpä voi oikein sanoa."
"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten aikana. Minne aiot?"
"Sitä en tiedä."
"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!"
"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?"
"Kyllä."
"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?"
"No, jotakuinkin." Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.
"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!"
Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.
"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää täältä käsin?"
"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla valtuudet?"
"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat."
Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.
Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.
"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen epävirallisesti."
"Siis salaista diplomatiaa!" nauroi Koskela.
"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa. Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus. Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa turvaudutte siihen."
Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela huolellisesti pisti liivin povitaskuun.
"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä kerran kiitokset!" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.
"No mitäpä turhista!" esteli Vaaranheimo. "Onnea matkalle! Olisihan hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin epävakaiseen elämään."
Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.
Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun, asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:
"Englannin työriitaisuudet.
Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaanlakkokiihoitusta."
Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.
Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa puoleen ja kysyi:
"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa."
"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun, etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle ja katkaisin langan."
"Mutta senhän voi korjata!"
"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa, mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi kuin käsin ja painaa eivät ensinkään."
"Hyvä!" huudahti Koskela. "Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi, mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen, että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja Olle kai hoitaa asiansa."
"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!"
Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä syysaamussa etelää kohti.
12.
Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo ennenkuin aavistavatkaan.
Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan. Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset riensivät ravintolaan aterioimaan.
"Tohtori kulkee edellä", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.
Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään, mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.
Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa, Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.
Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun, johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian. Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.
"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu", virkkoiKivinen heidän päästyään kadulle.
"Aina vähän", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan omituisesti.
"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?" kysyi Kivinen hämmästyneenä.
"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen, voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista, kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei sovi."
Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.
"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät noustessamme tänne kerrokseen?"
"Mitä sitten?"
"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme."
"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi merkitä?"
"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään urkittavaa", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.
* * * * *
Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.
"Minne saakka me oikein matkustamme?" kyseli Kivinen teennäisen ärtyneenä. "Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä."
"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?"
"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset himoita."
Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin. Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies, paluumatkalla Skandinaviasta.
"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?" kysyi Kivinen nojaten laivan parrasta vasten.
"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja."
"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä."
"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan, kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!"
Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin. Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.
Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.
Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen, johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle, kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille neuvomaan hotelliin.
Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:
"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!" Hän kääntyi Kivisen puoleen. — "Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein. Seuratkaa minua tänne!"
Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.
"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!"
Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?
Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle. Sisältä vastasi syvä miesääni:
"Sisään vain!"
Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa lyhyen raportin.
"Jaha", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen, "pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?"
Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.
"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian puhua?"
Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.
"Nimeni onJohn Cotter."
Ystävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä hämmästyksestä sepposen selälleen.
"Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!" huudahti Koskela."Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!"
Hra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?
13.
Tohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta saanut hiukan odottaa.
"Mi… minuako tavata?" soperteli englantilainen.
"Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian jo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme", jatkoi Koskela kiusantekoaan.
"Mitä tämä oikein merkitsee?" jyrähti englantilainen. "Vaadin lähempää selvitystä!"
Ystävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset taskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.
"Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma", hoki hän yhtämittaan. "En olisi todellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!"
Ja englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.
"Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!" Poliisimies ojensi savukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.
"Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti kysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?" tiedusti Kivinen.
"Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö totta?"
"Kyllä!"
"Te esiinnyitte siellä varomattomasti!"
"Kuinka niin?"
"Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä ei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä miehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja muutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä hotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän keskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai hän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja tuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette."
"Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me huomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin varjo, mutta näkyvä varjo", virkkoi Kivinen.
"Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa ei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää siitä, että tapasimme toisemme näin pian."
"Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän seurassamme…", alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin vietereiltä ja kimposi pystyyn.
"Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?" huudahti hän.
"On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin", vastasi Koskela rauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.
"Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti vangittava!"
"Ei missään tapauksessa", virkkoi Kivinen nopeasti. "Anteeksi, mutta meidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin."
"Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin", sanoi englantilainen ja istuutui.
Kivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen kuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän enää malttanut olla huudahtamatta:
"Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja tarinoikaamme!" Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään astui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään vangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja tupakoiden.
"Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!" virkkoi englantilainen.
"Kuinka monelle?" Poliisi oli vähän ymmällä.
"Kolmelle", naurahti hra Cotter. "Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä herrat ovat täysin vaarattomia."
Ystävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.
* * * * *
Tohtori oli vaivoin pidättynyt huudahtamasta, kun hän huomasi molempain auttajainsa vangitsemisen. Vain monivuotisen seikkailijaelämän aikana saavutettu tottumus pelasti hänet. Selvittyään passitarkastuksesta, hyppäsi hän vuokra-autoon, antaen kuljettajalle muutaman Cityssä sijaitsevan talon osoitteen. Auto liukui hiljalleen pitkin katuja, joita ajoneuvot täyttivät tungokseen saakka. Katkeamattomana, liikkuvana, kiemurtelevana ja meluavana jonona luikertelivat autot, ajurivaunut, kuormarattaat ja raitiotievaunut eteenpäin tiheässä, paksussa sumussa, ja voimakkaimmatkin huudot ja vihellykset kuoleutuivat tuohon raskaaseen aineeseen.
Tohtori puri huuliaan kärsimättömyydestä ja hermostumisesta. "Nopeammin, nopeammin!" huudahteli hän kuljettajalle, vaikka näkikin, että vauhdin lisääminen oli tälle mahdotonta.
"Sivukaduille!" käski tohtori viimein, ja kuljettaja ohjasi auton syrjään. Tungosta ja liikettä oli täälläkin, mutta ei niin paljon, ja kuljettaja lisäsi vauhtia tuntuvasti, kiihdyttäen sen viimein yli laillisen sallitun määränkin. Tohtori heittelehti edestakaisin pehmeillä istuimilla, kun auto kääntyi kadunkulmissa. Saavuttuaan päämääräänsä hyppäsi tohtori nopeasti autosta, maksoi kuljettajalle runsaasti ja kiirehti eteenpäin, kääntyen seuraavassa kadunkulmassa toiselle kadulle ja kadoten ensimäiseen rappukäytävään. Kiireesti hän nousi ylimpään kerrokseen ja avasi oven omalla avaimellaan. Hän astui pimeään eteiseen ja sulki oven jälkeensä.
Sytytettyään sähköt tohtori riensi eteisen nurkassa olevan puhelimen ääreen ja soitti.
"Missä?… Jaha… onko tuomari Hall tavattavissa? Tekö? Puhuu tohtori Ralphston. Tulkaa heti tänne minun luokseni. Heti, hetipaikalla! Onko selvä?"
Vasta nyt tohtori riisui vaatteet yltään, sammutti valon eteisestä ja astui huoneeseen, josta ovi johti toiseen. Huone oli kalustettu tavalliseksi työhuoneeksi. Kaikesta näkyi, että siinä oli asuttu. Tohtori heittäytyi väsyneenä nojatuoliin, sytytti sikaarin ja vaipui syviin mietteisiin, joita vähän väliä keskeyttivät hermostumuksen puuskat.
Noin puolen tunnin kuluttua ovikello soi, ja tohtori riensi aukaisemaan. Tulija oli pienenpuoleinen, nukkavieruun palttooseen ja ahtaisiin housuihin puettu herrasmies, joka teki täysin rappeutuneen vaikutuksen.
"Mikä on hätänä, tohtori?" kysyi mies ensimäisiksi sanoikseen, heittäen palttoonsa naulaan.
"Apulaiseni pidätettiin passintarkastuksessa. Heidät täytyy saada vapautetuiksi!" Tohtori puhui kiivaasti ja hermostuneesti.
Hra Hall teki hämmästyneen eleen.
"Pidätetyt! Kuinka se on mahdollista? Oliko heillä paperit?"
"Luonnollisesti, ja juuri se seikka tekee pidätyksen omituiseksi.Oletteko täällä jotenkin joutuneet epäillyiksi?"
"Emme tiettävästi, sillä toimintamme on ollut sangen varovaista. Mitä nyt olisi tehtävä?"
"Miehet on saatava vapautetuiksi. Teidän täytyy hankkia joku lakimies, joka menee poliisilaitokselle ja ottaa selvän asianlaidasta. Voitteko mennä itse?"
"En mene mielelläni, sillä minulla… no niin, mitäpä siitä. Minä en voi mennä eikä minun läsnäoloni voi olla ainakaan miksikään hyödyksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta minä voinen järjestää asian. Millä nimellä miehet tulivat tänne?"
Tohtori antoi vaaditut tiedot, ja mies oli juuri poistumaisillaan, kun ovikello soi uudelleen. Tohtori meni aukaisemaan.
"Mitä, joko olette täällä?" huudahti hän hämmästyneenä, kun ystävyksemme astuivat sisään.
"Kuten näette. Pääsimme melkein heti vapaiksi"
"Mikä oli syynä pidättämiseen?"
"Sitä ei suvaittu ilmoittaa. Lopuksi, kun meitä oli hiukan tutkittu, ilmoitettiin, että oli sattunut erehdys ja anteeksi pyydellen vapautettiin."
"Tässä voi piillä jotakin. Seurattiinko teitä?"
"Emme ainakaan voineet sitä huomata."
"Hyvä on. Nyt on meidän joka tapauksessa mentävä kokoukseen. Kaikki en valmiina."
Seurue läksi ulos.
14.
Ystävykset saavat aavistuksen siitä, kuinka avuton maailman suurkaupunki voi olla muutamaa häikäilemätöntä miestä vastaan.
Kahvilahuoneusto syrjäkaupungilla, jonne seikkailijat astuivat, teki todella salaliittomaisen vaikutuksen otsatukkatyyppeineen, savuisine huoneineen ja rämäjävine gramofooneineen. Seurue ohjattiin yksityiseen sivuhuoneeseen, jossa jo ennestään oli noin parikymmentä miestä.
Suomalaiset hymähtivät itsekseen. Bolsheviikkien kantajoukot olivat kaikkialla samanlaisia. Näissä parissakymmenessä miehessä olivat edustettuina kaikki nykyisen yhteiskunnan pohjasakan eri kerrokset. Siellä oli tavallisia renttuja, noita ikuisesti työttömiä, jotka aina vaikeroivat työnpuutetta, mutta jotka eivät vahingossakaan eksy työtä tekemään, siellä oli rappeutuneita asioitsijoita ja välittäjiä, joiden ammatilla ja varastamisella ei ole paljonkaan eroa, entisiä virkamiehiä, jotka enemmän tai vähemmän kauniiden kepposten takia olivat joutuneet syrjään, katulehtien juopottelevia reporttereita, ja lisäksi muutamia intoilijoita, joiden paikka olisi ollut paremminkin mielisairaalassa kuin kansakuntien kohtaloita sotkemassa. Lisäksi oli kolme palveluksesta poispäässyttä sotilasta, joten seurue oli täydellinen "työ- ja sotamiesneuvosto".
Tohtori asettui pöydän päähän ja ystävyksemme hänen vierelleen. Tohtori kuiskaili hetkisen muutaman miehen kanssa, mutta niin hiljaa, etteivät seikkailijat kuulleet mitään. Senjälkeen hän nousi ylös ja alkoi puhua, miesten tarkkaavaisesti ja jännittyneinä kuunnellessa.
"Toverit! Vallankumous edistyy. Se levittää mahtavat siipensä ja lähtee lentoon. Punaisen kotkan siipien suhina kuuluu kaikkialla. Joka maassa nousee köyhälistö taisteluun sortajiaan vastaan. Voitto on varma, mutta taistelu ei ole kaikkialla helppo. Siinä tarvitaan koko köyhälistöluokan lujuus, siinä kysytään jokaisen sen jäsenen kaikki voimat, koko into ja uhrautuvaisuus.
"Me tulemme Venäjältä. Se on vallankumouksen esitaistelija-maa. Siellä on köyhälistö katkonut kahleensa ja muodostanut neuvostovallan, jossa vapaus ja veljeys asustavat…"
Suomalaiset saattoivat tuskin pidättäytyä nauramasta. Vapaus ja veljeys Ryssäinmaalla! Mutta tohtori jatkoi yhä kasvavalla innolla ja kiihkeydellä. Hänen sanansa olivat kuin huumaavaa myrkkyä, — ne sekoittivat ajatukset, sumensivat järjen ja kiehtovina viittoivat ihannevaltakuntaan, jossa sai mielinmäärin ryöstää ja murhata.
"Venäjällä on vallankumous voittanut, voittanut täydellisesti, mutta muualla se on vasta kapaloissaan. Teidän, toverit, teidän on määrä omalta osaltanne katkoa nuo kapalot ja auttaa vallankumous voittoon omassa maassanne. Se on tärkeä sekä teille itsellenne että muitten maitten köyhälistöveljille, ennenkaikkea venäläisille. Länsivaltojen imperialistien pakotuksesta on Venäjän vallankumous eristetty muusta maailmasta, ja se saa käydä epätasaista kamppailua koko maailmaa vastaan. Sen joukot etenevät voittoisesti, mutta kaikella on rajansa. Voi tulla hetki, jolloin Venäjän köyhälistöluokan käsi väsyy nälästä ja epätoivosta, kun toiset eivät sitä auta. Vallankumous sortuu, ja kaikkien maiden imperialistit ja kapitalistit saavat täydellisen voiton, ei vain venäläisistä, noista vallankumouksen horjumattomista ja uljaista esitaistelijoista, vaan myöskin omien maittensa köyhälistöistä. Taantumus riemuitsee silloin ja köyhälistöluokka sortuu taas vuosisataiseen orjuuteen.
"Toverit, tämä on estettävä, tämä täytyy estää! Kaikkien maiden köyhälistöjen on noustava taisteluun, ei kirotulla parlamentaarisella tavalla, vaan asekädessä. Punainen armeija on muodostettava jokaiseen maahan, sillä punaisen pistimen kärjessä välkkyy köyhälistön vapautuksen ja uuden ajan aamunkoitto. Ensin yleislakko, jolloin köyhälistö voi vapaasti koota voimansa, ja sitten kumous. Tämä on päämäärämme, eikä se ole kaukana, jos jokainen tekee tehtävänsä. Keinoja emme voi emmekä tahdo valikoida. Alas riistäjät, alas kapitalistit ja imperialistit! Niitten ruumiitten yli kulkee köyhälistöluokan vapautuksen tie. Ei armoa, ei sääliä! Köyhälistödiktatuuri, ja vain se, takaa köyhälistöluokan onnen. Ja kavahtakaa niitä työväenluokan pettureita, jotka suostuvat sovitteluihin, jotka taistelevat vain kynällä ja papereilla, mutta joita peloittaa todellisen vallankumouksellisen välkkyvä miekka.
"Ne ovat pettureita, kavaltajia, jotka ovat säälimättömästi tuhottavat."
Tohtori pysähtyi hengästyneenä, huohottavana. Miehet istuivat liikkumattomina, leimuavin, kiihkoisin silmin. Tohtorin sähköinen puhe oli tehnyt vaikutuksen. Vallankumoushumala, selittämätön, sokea ja mieletön vihan-oppi tarttui kuin kulkutauti.
Suomalaistenkin ilmeestä oli pilkallisuus kadonnut. Melkeinpä kauhua kuvastui Kivisen katseesta. Bolshevismi oli tarttuvaa, se veti uhrinsa mukaansa yhtä varmasti kuin oopiumi polttajansa, ja se tuhosi yhtä täydellisesti sekä sielun että ruumiin.
Tohtori oli ihmeellinen puhuja, joka ei niin paljon vaikuttanut sanoillaan kuin äänenpainollaan, ilmeellään ja värityksellään, sekä sokealla, ehdottomalla kiihkollaan. Seikkailijat muistivat ne venäläiset sotamiehet, jotka olivat kiihoittaneet tovereitaan, nuo intoilijat, joiden puhe oli mitä epäjohdonmukaisinta, suoranaista aatteiden ja käsitteiden sekasotkua, mutta jotka kuitenkin vastustamattomasti tempasivat kuulijat mukaansa. Bolshevismin oli mahdoton olla vaikuttamatta sivistymättömiin, kurjuudessa eläviin ihmisiin. Se veti luokseen kuin lamppu perhosia, hitaasti, mutta varmasti, ja perhoset polttivat siipensä.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka tohtori itse keskeytti.
"Meidän on ryhdyttävä käytännöllisiin toimenpiteisiin. Täällä on saatava syntymään lakkoja, jotka auttavat suoranaisesti sekä teitä että etenkin saksalaisia veljiänne. Työväestöä on valistettava. Maa on jaettava piireihin, ja tämä lienee nyt jo suoritettukin. Nyt on saatava työ käyntiin. Kunkin on omalla paikkakunnallaan toimittava täältä annettujen ohjeitten mukaan. Päähuomio on kohdistettava niihin työväenluokan pettureihin, jotka eivät käsitä tai eivät tahdo käsittää, että nyt on ainoa otollinen aika toimia, toimia epäröimättä ja väkivaltaa käyttäen. Hyväksytäänkö ehdotukseni?"
"Kyllä!" kuului yksimielinen vastaus.
"Kas tässä, tässä on ohjeita!" Tohtori veti taskustaan pinkan lehtisiä ja jakoi ne läsnäolijoille.
Koskela puri huultaan harmista. Tätä hän ei ollut keksinyt ja paperit olisi ollut hävitettävä keinolla millä hyvänsä. Nyt se oli liian myöhäistä.
"Kuten ohjeista näette, täytyy lakot saada syntymään sellaisilla aloilla, jotka kerrallaan horjuttavat tämän kapitalistisen yhteiskunnan. Kivihiilikaivokset on saatava lakkoon, samoin rautatiet, sähkölaitokset ja vesijohdot. Eikä yksitellen, vaan yhdessä. Kaikki on valmisteltava perinpohjin ja vasta sitten iskettävä, mutta silloin niin, että tämä laho yhteiskunta hajoaa."
"Hyvä, hyvä!" ulvoi miesjoukko.
"Jokainen ilmoittaa nimensä ja osoitteensa tälle toverille", virkkoi tohtori ja osoitti "tuomari" Hallia.
"Ne ovat jo minulla", huomautti tämä.
"Hyvä, niin ollen saatte te hankkia kukin itsellenne pari apulaista. Näiden nimet ja osoitteet ovat vain teidän tiedossanne, ja niin edelleenkin. Silloin ei meitä voida paljastaa. Jos toiset kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Ymmärrättekö?"
"Kyllä!"
"Tämä on oleva toinen keskuspaikkamme, ja toinen perustetaan myöhemmin ilmoitettavaan paikkaan. Sitä tulevat hoitamaan nämä toverit", sanoi tohtori ja viittasi ystävyksiin. "He perustavat täällä kahvilan. Merkit tiedätte."
Koskela hymyili mielessään. He saisivat kaikki langat käsiinsä ja hoitaisivat hra Cotterin kanssa kahvilaa kyllä oikealla tavalla.
Kokous loppui, ja ystävykset kiiruhtivat hotelliinsa. Nautittuaan illallisen he vetäytyivät ulkonevalle parvekkeelle, sumun ja pimeyden keskeen. Suunnattoman maailmankaupungin kohu kiiri vaimennettuna heidän korvissaan, ja tuhannet valot väikkyivät himmeinä alhaalta kadulta. Talojättiläiset olivat kietoutuneet harmaaseen, raskaaseen vaippaan, ja vain epäselvinä eroittuivat niitten ääriviivat ympäröivästä sumumerestä. Öinen maailmankaupunki oli kuin tarjottimella heidän edessään, tuhansine iloineen ja suruineen, miljoonine asukkaineen ja lukemattomine pyrintöineen. Ja kaiken yllä tuntui leijailevan uhkaava myrskypilvi, joka läheni lähenemistään. Se oli bolshevismin mieletön hyökyaalto, joka aikoi saattaa kaupungin ensin pimeyteen, liikkumattomuuteen ja nälkään, sekä sitten veriseen kumoukseen ja kauheaan joukkoterroriin. Ja tämä tuntui niin helpolta tehdä. Tarvitsi vain pysäyttää muutamat koneet, ja silloin olisi miljoonainen kaupunki lukemattomine sokkeloineen ja äärettömine välimatkoineen avuton, suojaton jokaista rosvojoukkoa tai villitsijää vastaan. Pimeys ja nälkä, nehän olivat bolshevismin liittolaiset.
15.
Myyräntyö täydessä vauhdissa.
Jo seuraavana päivänä toverimme muuttivat kahvilaan, josta oli tuleva heidän "työpaikkansa". Se oli vilkasliikkeisen syrjäkadun varrella ja oli nähtävästi jo aikaisemmin suunniteltu tämäntapaisiin tarkoituksiin. Siinä oli neljä uloskäytävää, joista yksi oli todella erinomainen ja sellainen, ettei sitä kovinkaan helposti olisi saattanut keksiä.
Kahvilassa oli kolme yleistä huonetta, keittiö sekä sen vieressä kaksi asuinhuonetta, jotka ystävämme ottivat käytettävikseen. Palveluskunnan hankki "tuomari" Hall ja se oli "luotettavaa", paitsi mitä tuli raha-asioihin, sillä jo ensimäisen päivän iltana huomasivat suomalaiset, että kassassa oli tuntuva vajaus. Kivinen päätti pitää kassanhoitajattarelle moraalisaarnan siitä, ettei omassa keskuudessa saa varastaa, mutta luopui kuitenkin tarkemmin ajateltuaan koko aikeesta, sillä se ei kuitenkaan olisi auttanut mitään, eikähän asia ystävyksiä liikuttanut. Kivinen muisti sen ryssäläisen komisarion, joka kaksi miljoonaa ruplaa kähvellettyään istuutui lentokoneeseen ja seilasi tietymättömiin. Tällaiset pikkuheikkoudet olivat niin yleisiä ihannevaltakuntalaisten keskuudessa.
Muuten ei ollut erikoista valittamista. Tohtori pistäytyi melkein joka päivä, antaen ohjeita, joita ystävämme noudattivat omalla tavallaan, kuitenkin niin, ettei mitään epäluuloja herännyt. Kahvilassa kävi lakkaamatta "kundeja", joilla oli hyvinkin monenlaisia asioita toimitettavanaan. Toiset toivat toimintaraportteja, toiset pyysivät rahaa, eikä siitä todellakaan ollut puutetta. Lentolehtisiä ei painettu eikä jaettu, sillä se olisi kiihoittanut poliisin tarmokkaampaan toimintaan.
Ainoa, mikä Koskelaa tuskastutti, oli se, etteivät he voineet kylliksi tarkoin seurata tohtoria. Kahvilan yliviinuri oli kiihkeä bolsheviikki ja piti kaikkea visusti silmällä, niin etteivät ystävykset voineet olla liian usein eikä liian kauan ulkona. Cotter yritti kyllä seurata tohtoria, mutta tämä osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi eikä hän kuitenkaan päässyt kuulemaan keskusteluja. Mutta seikkailijamme lohduttivat itseään sillä, että kaikki tärkeimmät langat juoksivat heidän käsiensä kautta.
Kiihoitustyö tuntui kaikesta päättäen kantavan tyydyttäviä hedelmiä. Lakkaamatta saapui tietoja uusista työriitaisuuksista etupäässä kaivos- ja rautatietyöläisten keskuudessa. Tilanne kärjistyi kärjistymistään.
Bolsheviikit tunsivat kyllä oman asemansa kaikesta huolimatta epävarmaksi eivätkä siksi uskaltaneet esiintyä avoimesti bolsheviikkeina, vaan yllyttivät ainoastaan palkkalakkoihin. Mutta hiljaisuudessa ja huomaamatta he horjuttivat maltillisten ja uudistusystävällisten puolueitten valtaa, etenkin työväenpuolueen ja porvarillisen vasemmiston, selittäen näitten vaatimukset liian pieniksi ja menettelytavan liian hitaaksi.
Vallitseva tilanne oli parhain auttaja. Saksan rannikkojen jatkettu saarto synnytti työttömyyttä ja valloitettujen alueitten miehittäminen vaati edelleenkin armeijan aseissapitämistä. Toisia joukko-osastoja laskettiin kyllä kotiin, mutta tämä vain lisäsi tyytymättömyyttä, sillä sotilaat joutuivat melkein kaikki työttömiksi, kun ei oltu osattu sodan äkkinäisen lopun vuoksi järjestää demobilisatsionia eikä hankkia työtä sotilaille. Nämä sotilasjoukot esiintyivät yhteiskunnan suurimpana vaarana, sillä sodan aikana olivat ne oppineet häikäilemättömiksi ja aseita käyttämään. Muutamin paikoin oli jo tapahtunut ryöstöjäkin.
Seikkailijamme olivat kaikesta selvillä, mutta he olivat päättäneet yhdessä hra Cotterin kanssa antaa tapausten kehittyä melkein polttopisteeseen, ennenkuin ryhtyivät ehkäisemään. Tähän päätökseen vaikutti myöskin se seikka, etteivät toverukset olleet selvillä tärkeimmistäkään bolsheviikkien toimihenkilöistä. He otaksuivat, että kun kaikki olisi likimain valmiina, tekisivät he täyden rynnäkön ja yllättäisivät bolsheviikit. Kun johtajat olisi pistetty telkien taa, olisi asia selvä.
Työriitaisuuksissa herätti seikkailijoittamme huomiota se, etteivät työnantajat tahtoneet ryhtyä mihinkään sovitteluihin ja hylkäsivät myös jyrkästi hallituksen välitysyritykset.
Muutamana iltana tuli "tuomari" Hall käymään kahvilassa, vahvanpuoleisesti liikutettuna. Toverukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. Nyt täytyi yrittää, niin ilkeää kuin se olikin, mutta miljoonien kohtalo saattoi siitä riippua.
"Tuomari" oli erinomaisella tuulella ja suostui kernaasti tulemaan asuinhuoneisiin. Koskela haki heti wiskyä ja leikkeleitä; Hall maistoi, kiitti ja maistoi uudelleen. Seurue keskusteli vallankumouksesta, ja Hall oli erittäin toivorikas. Koskela ja Kivinen koettivat kietoa hänet kysymyksillä, mutta tuomari oli varuillaan ja vastasi varsin niukasti. Koskela ei hermostunut, vaan haki lisää wiskyä. Hall joi ja tuli yhä puheliaammaksi.
Alkoi olla jo puoliyö, mutta vielä eivät ystävykset olleet päässeet mihinkään tuloksiin. Hall vain antoi merkitseviä viittauksia ja oli kovin salaperäinen. Mies ilmeisesti tiesi jotakin.
Viimein Koskela päätti yrittää. Hän teeskenteli juopunutta ja läheni tuomaria, puhuen samalla äänekkäästi. Salamannopeasti sukelsi hänen kätensä Hallin povitaskuun. Siinä oli nappi, mutta kylmäverisesti avasi jääkäri senkin ja hetken kuluttua piteli hän lompakkoa ja muistikirjaa kädessään. Työ oli puoleksi tehty eikä Hall ollut huomannut mitään. Koskela antoi merkin Kiviselle, mutisi jotakin ja poistui toiseen huoneeseen.
Kivinen jatkoi puhelua ja juotti yhä Hallia. Jääkäri palasi noin kymmenen minuutin kuluttua takaisin, ja Kivinen huomasi heti, että hän oli saanut tärkeitä tietoja. Lompakon ja muistikirjan takaisin pistäminen ei tuottanut enää suuriakaan vaikeuksia, sillä "tuomari" oli jo aivan sekaisin. Hän ei kyennyt edes lähtemään kotiinsa, vaan toveruksien oli majoitettava hänet omaan huoneeseensa. Hän nukkui jo ennen kuin oli kunnolleen päässyt vuoteeseenkaan.
"Nyt nopeasti Cotterin luo!" virkkoi Koskela, kun bolsheviikki kuorsasi.
"Mitä sait tietää?"
"Paljon ja tavattoman tärkeää. Lakon on määrä alkaa kahden päivän kuluttua, ensin maaseudulla ja sitten heti täällä Lontoossa. Nyt ovat hyvät neuvot kalliita."
"Saitko selville osoitteet ja nimet?"
"Kaksikymmentä nimeä ja osoitetta. Kaiken hyvän lisäksi on tekeillä myöskin täydellinen roistotemppu. Siellä N-kaivoksen työväenyhdistyksessä on kaikesta päättäen muuan järkevä ja maltillinen puheenjohtaja ja hänellä on muutamia samanmielisiä tovereita, jotka jyrkästi vastustavat lakkoon ryhtymistä. Nämä aiotaan toimittaa tieltä pois."
"Mitä? Ei suinkaan…?"
"Ei, vaikka sitäkin voisi odottaa. Mutta tässä tapauksessa ei siitä olisi mitään apua. Katsos, he aikovat toimittaa tämän johtajan vangituksi muka bolsheviikkina, mutta yhdistyksessä he tietenkin ilmoittavat, että viranomaiset vainoavat työväen luottamusmiehiä. Tällaisina kiihkoaikoina ei tällainen ilmoitus voi olla tekemättä vaikutusta, ja bolsheviikeilla on täysi syy otaksua, että saavat enemmistön puolelleen. Kun tämä kaivoslakko puhkeaa, on asiat järjestetty niin, että toiset seuraavat mukana. Lontoo aiotaan saattaa kokonaan anarkian valtaan. Sähkölaitos on määrä saada yhtymään lakkoon, ja ellei se onnistu, koetetaan se tuhota. Siten valtaisi pimeys koko tämän miljoonaisen kaupungin ja samalla pysäyttäisi sähköraitiotiet. Se olisi lopun alkua."
"Mutta eikö kaiken tämän estäminen ole helppoa, kun meillä nyt on tiedossa johtajien osoitteet ja nimet? Vangitsemme ne ja sillä hyvä."
"Ei missään tapauksessa. Etkö muista tohtorin sanoja: jos toiset kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Me voisimme näiden pääjohtajien vangitsemisella korkeintaan hiukan viivästyttää loppukatastroofia, mutta emme voisi sitä estää. Ei, meidän täytyy keksiä toiset keinot. Aika on täpärällä. Nyt englantilaisen luo!"
Seikkailijat kiiruhtivat ulos, saivat auton jo aivan läheltä ja lähtivät kiitämään keskikaupungille.
"Meillä on Englannin, melkeinpä maailman kohtalo käsissämme."
"Ei minun käteni kuitenkaan vapise", virkkoi Kivinen, ja auto katosi pimeään syysyöhön.
16.
Bolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset heittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.
Puheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin hiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä, kolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot kivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi rusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä, aloitetaanko lakko.
Lakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet kahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat ja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan sopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä ja kurjuutta.
Muutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin. Työmiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja ryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen juroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan pikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja kiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.
"Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!" virkkoi muuan vanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.
"Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa ollut kuin pari viikkoa", vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja katkerasti.
Muuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja viittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.
"Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut, mutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen tilalleen."
Ensimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi korokkeelle ja alkoi puhua.
Lakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä ollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään taistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko kivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että silloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita lakkolaiset esittäisivät.
Vaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän käytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään sovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain kanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki vaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita keinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla varottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata työväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.
Länkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa saavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa, ja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli kuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa melua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla suosionosoituksilla.
Smith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan. Hänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti myöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.
Kolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka vaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja ylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili äkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä ja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava kiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot olivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.
Puhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin joukkue ulvoi.
"Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia", virkkoi muuan kaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat takimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.
"Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut", vastasi toveri.
"Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?"
"Olen melkein varma." Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät millään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja olisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä kivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet istuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan englantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen suurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset kaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi ja jääkäriksi.
Väittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat lakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat lakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla väreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus heikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät, kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.
"Milloinkahan ne aikovat heittää 'pomminsa'?" kuiskasi Kivinen.
"Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman kuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa, mutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän 'pommimme' on ainakin yhtä tehoisa kuin heidänkin."
Länkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan korokkeelle.
"Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei puheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta tahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää hänestä."