Kokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin odottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti saliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös hämmästyneenä ja riensi korokkeelle.
"Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!" murahti Kivinen.
"Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet vanginneet."
Ääretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen vaikutuksen.
"En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta varmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko enempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että lakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta vapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!"
"Lakkoon, lakkoon!" Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat täydellisesti voittaneet.
Länkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset. Lakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja vakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja arvostelemiskykynsä.
"Nyt olisi aika meidänkin 'pommin' räjähtää", virkkoi Kivinen hiljaa.
"Se räjähtääkin tuossa tuokiossa", vastasi Koskela ja viittasi ovelle, josta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut, ennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi ja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:
"Puheenjohtaja! Te täällä?"
"Niin, minä olen täällä!" Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken hiljaisuuden. "Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä. Toverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin maankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En osannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin ilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli allekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse bolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka vähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia, minut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa teidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä olen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi tai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!"
"Ulos Smith! Ulos, ulos!" Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja Länkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta silloin astui siitä sisään kolme poliisia.
"Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä onLänkisääri-Smith?"
Smith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.
17.
Punainen hämähäkinverkko hajoitetaan, mutta Kivinen joutuu äkkinäiselle matkalle.
Lakonuhka leijaili ilmassa ja teki Lontoon sakean sumun entistä sakeammaksi ja synkemmäksi. Ei sodanuhkakaan vaikuta niin masentavasti, synnytä niin kaameaa ja turvatonta tunnelmaa kuin lakon odotus suurkaupungissa, jossa koko elämä riippuu muutamien koneitten ja niiden käyttäjäin keskeytymättömästä toiminnasta. Niin mahtavalta, niin voittamattomalta ja järkkymättömältä kuin monimiljoonainen, kuhiseva ja kihisevä maailmankaupunki suunnattomine kivierämaineen, kuohuvine liikeväylineen, huolettomine huvituksineen saattaakin tuntua, on se turvaton ja suojaton muutamia satoja tai tuhansia ammattimiehiä vastaan, oikeammin muutamia häikäilemättömiä johtajia vastaan, jotka keskeyttävät siltä valon ja voiman saannin, Nykyaikainen tekniikka, joka on täydelleen tai melkein täydelleen tehnyt ihmisen luonnon ehdottomaksi herraksi, on tehnyt hänet samalla orjakseen. Hän ei voi enää hallita luomaansa koneistoa. Kun "pyörät seisovat", silloin on maailmankaupunki avuton leikkikappale lakkolaisten käsissä. Liikeyhteyden pysähtyminen riistää siltä elintarpeet, sähkön ja kaasun puute tekee sen sokeaksi suurimmaksi osaksi vuorokautta, luo tunnissa miljoonia työttömiä ja keskeyttää yhteyden laitakaupunkien ja ympäristöjen kanssa, joissa suurin osa sen työväestöä asuu, kymmenien kilometrien päässä työpaikoiltaan. Lakko merkitsee näissä olosuhteissa aivan samaa kuin anarkia, vähemmistöjoukkojen hillitön diktatuuri, joka päivässä tai parissa muuttaa äsken vielä kukoistavan, elämänhaluisen ja järjestyneen yhteiskunnan yön pimeydessä raivoisasti taistelevaksi oliojoukoksi. Ja voitti kumpi hyvänsä, on yhteiskunnan hienorakenteiseen elimistöön isketty useimmassa tapauksessa parantumaton haava, jonka seurauksista saavat kaikki, eivätkä suinkaan vähimmin lakon alottajat, kärsiä.
Lontoon poliisiasemalla vallitsi kuumeinen, korkea jännitys. Kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty. Patrulleja liikkui kaduilla, voima- ja valolaitokset sekä rautatiet olivat miehitetyt, ja poliisiasemilla olivat varamiehistöt aina valmiina.
Epäedullisesta säästä huolimatta liikkui kaduilla tavallista suurempia väkijoukkoja. Mitään epäjärjestyksiä ei vielä sattunut, mutta selvää oli, että jännitys ja kiihko kohosivat. Työväenyhdistyksen lähistöllä seisoskeli sankkoja ihmisparvia, odottaen sähkö- ja rautatietyöläisten luottamusmiesten päätöstä. Neuvottelut kokouksessa jatkuivat tunti tunnilta. Oli jo pidetty kaksi väliaikaakin, mutta jyrkemmät eivät vieläkään olleet uskaltaneet toimittaa äänestystä, vaan koettivat saada kannatuksensa mahdollisimman vahvaksi. Lontoon sumu taajeni taajenemistaan.
* * * * *
Cotter alkoi hermostua. Hän soitti vähänväliä siihen pieneen maaseutukaupunkiin, josta ratkaisu riippui ja jonne ystävyksemme olivat matkustaneet. Siellä ei osattu antaa varmaa ja lopullista tietoa.
"Onhan suunnitelmanne vain kylliksi tehoisa?" tiedusti poliisipäällikkö hiukan huolestuneena ja epäilevänä.
"Suunnitelma on kyllä hyvä ja olen varma sen onnistumisestakin, mutta sitä en voi vakauttaa, ehtiikö se onnistua tarpeeksi ajoissa. Kysymys on vain tunneista tai ehkäpä minuuteista. Bolsheviikkien syötti joutuu tietenkin kiinni. Hän on mies, jota nämä epäilevät hiukan ja tahtovat senvuoksi toimittaa pois tieltä. Siitä ei ole mitään vaaraa heille, sillä mies tietää liian vähän. Hänellä on taskussaan tekaistu kirje, joka todistaa syylliseksi työväenyhdistyksen maltillisen puheenjohtajan. Hänet vangitaan. Mutta me lisäämme juttuun hiukan. Tälle vangitulle puheenjohtajalle esitämme me vuorostamme väärennetyn ilmiantokirjelmän, jonka allekirjoittajana on bolsheviikkien johtomies. Puheenjohtaja tietenkin selittää silloin tämän itsensä syylliseksi. Me vapautamme puheenjohtajan, ja hänen ilmoituksensa sikäläisessä kokouksessa on kyllä tekevä vaikutuksensa. Maltillisten voitto on varma, ja bolsheviikkien johtaja Länkisääri-Smith vangitaan. Tieto suunnitellusta roistontyöstä on varmastikin vaikuttava jäähdyttävästi täkäläisiin lakkokiihkoilijoihin. Heillä ei senjälkeen ainakaan toistaiseksi ole mahdollisuutta saada työväestön maltillista osaa puolelleen. Lakko vältetään, kuinka pitkäksi aikaa, se ei kuulu minuun, sillä se riippuu siitä, minkälaisia myönnytyksiä työnantajat tekevät. Toivon heidän käsittävän tilanteen oikealla tavalla ja myöntyvän kohtuullisiin vaatimuksiin, jos sellaisia esitetään."
Cotter vaikeni ja sytytti savukkeen. Poliisipäällikkö katsoi kelloaan ja vajosi sitten ajatuksiin, jotka eivät liene olleet ruusuisinta lajia. Häiriintymättöminä he eivät saaneet kauaakaan olla, sillä joka hetki tuotiin raportteja tilanteen kehityksestä, kyselyjä miehistön sijoituksesta ja ilmoituksia patrullien havainnoista. Työläisten kokous jatkui kiivaana ja myrskyisenä: puhuttiin lakon puolesta ja vastaan, mutta mitään päätöstä ei toistaiseksi tuntunut syntyvän, joka seikka rauhoitti Cotteria ja poliisipäällikköä.
Viimeinkin! Puhelin soi maaseutukaupungista, ja Cotter huudahti ilosta.
"Selvä? Niinkö… hyvä… hyvä… Missä ovat suomalaiset? Matkalla?Jaha… sanelkaa siis… niin… edelleen… jaha, jaha, hyvä…"
Cotter merkitsi pikakirjoituksella pitkähkön ilmoituksen, poliisipäällikön äärimmäisen jännittyneenä seuratessa hänen kirjoitustaan. Viidessä minuutissa oli ilmoitus kirjoitettu, neljännestunti meni sen puhtaaksikirjoittamiseen. Cotter painoi sähkökelloa ja pyysi päivystävän poliisin kutsumaan sisään virallisen uutistoimiston edustajan. Hän antoi tälle paperin, ja minuutin kuluttua porhalsi poliisilaitoksen parhain auto kiivainta mahdollista vauhtia toimistoon.
Kymmenessä minuutissa oli uutinen ladottu ja siitä vedetty tarpeelliset oikaisuvedokset Lontoon eri sanomalehtiä varten.
Noin tunnin kuluttua siitä, kun Cotter oli vastaanottanut tiedonannon lakkoaikeen epäonnistumisesta maaseutukaupungissa, kiljuivat poikaviikarit lisälehtiä. Yleisö taisteli niistä.
Sanomalehtipojat ehtivät kokouspaikan läheisyyteen. Lisälehdet ryöstettiin heiltä tai maksettiin niistä huimaavia summia. Tieto tunkeutui sisäänkin.
Nyt alkoi jännittävin odotus, mutta tunnin kuluttua se laukesi vapautuneeseen huokaukseen. Lakkokokous oli päättänyt, että ryhdytään sovitteluihin, ja samalla pannut jyrkän vastalauseen bolsheviikkien myyräntyötä vastaan. Kaupunkia uhannut punaisen anarkian pilvi väistyi, eikä sekuntiakaan liian aikaiseen.
Cotter lähetti tukun salasähkösanomia, joissa parikymmentä bolsheviikkien johtomiestä määrättiin vangittaviksi ja ilmoitettiin heidän nimensä ja osoitteensa. Voitto olisi ollut täydellinen pitkin linjaa, jos vain "tohtori" olisi saatu käsiin. Mutta hän oli kadonnut. Hän ei ollut asunnossaan eikä bolsheviikkien kahvilassakaan. Cotter toivoi ystävyksiemme ehkä mahdollisesti voivan antaa hänestä hiukan tietoja ja odotti kärsimättömästi heidän saapumistaan.
Cotter katsoi kelloaan. Juna oli jo tullut, joten suomalaisten täytyi viimeistään puolen tunnin kuluttua olla hänen luonaan. Oli odotettava.
Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua avattiin ovi, ja Koskela astui sisään, loistavana ja hyväntuulisena.
"Kaikki on selvä, vai?"
"Selvä on. Tiedättekö muuten, missä tohtori on?"
"En. Siellä hän ei tietääkseni ollut. Kaikki on kotonaan."
"Ei ollut, eikä kahvilassakaan. Hänet on määrätty vangittavaksi."
"Niinkö? Me arvelimme, että häntä voitaisiin edelleenkin käyttää hyväksi. Kivinen riensi juuri senvuoksi kahvilaan, hälventääkseen mahdollisesti syntyvät epäluulot."
"Hän joutuu niin ollen kiinni, sillä kahvilaa vartioidaan. Minäpä kysyn."
Cotter soitti, mutta sai kieltävän vastauksen.
"Hm. Missäs Kivinen sitten on?" tuumi Koskela. — "No ajakaamme joka tapauksessa 'tohtorin' asuntoon. Me olemme kai unhoittaneet ilmoittaa teille, että saimme pari kolme päivää sitten selville 'tohtorin' vara-asunnon."
"Lähtekäämme sinne. Ja pari poliisikonstaapelia mukaan."
Mutta "tohtorin" vara-asuntokin osoittautui tyhjäksi. Tarkastellessaan esineitä Koskela huomasi äkkiä kirjeen muutamalla nurkkapöydällä. Hän sieppasi sen käteensä ja huudahti hämmästyneenä. Se oli osoitettu hänelle. Hän repäisi kuoren auki ja veti esille pienen paperipalasen. Vilkaistuaan siihen huudahti hän äärimmilleen hämmästyneenä:
"Olemme myöhästyneet! Lintu on tipotiessään! 'Tohtori' on matkustanutAmeriikkaan. Ja vienyt Kivisen mukanaan!"
"Soo!" oli Cotterin ainoa vastaus.
18.
Kuinka preussilainen jääkäri joutuu matkustamaan englantilaisella sotalaivalla.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Koskela, luettuaan Kivisen jättämän kirjeen.
"Mietitään!" virkkoi Cotter.
Cotter lähetti takaisin poliisit, joita ei enää tarvittu, ja miehet ryhtyivät senjälkeen perusteellisesti tutkimaan tohtorin asuntoa, toivoen löytävänsä jonkun jäljen. Aherrettuaan kokonaisen tunnin täytyi heidän kuitenkin tunnustaa, etteivät he voineet keksiä mitään huomionarvoista.
"Istukaamme", ehdotti Cotter hikisenä, ja seikkailijat sytyttivät savukkeet.
"Tohtori on siis paennut Ameriikkaan."
"Ja Kivinen hänen mukanaan", lisäsi Koskela.
"Hyvä. Nyt on meidän ensiksikin päätettävä, ryhdymmekö ollenkaan tohtoria vangitsemaan, vai yritämmekö vain takaa-ajoa?"
"Niin, miten lienee! Mutta se Kivinen, se sanomalehtineekeri! Mitä h—oa hän läksi tohtorin mukana?"
"Se on todellakin hieman kummallista! Ja noin äkkipäätä!"
"Kivinen ei ole tyhmimpiä, ja varmastikin hän tarkoitti teollaan jotakin erikoista. Mutta mitä? Kirjeessä ei anneta mitään vihjausta."
"Odottakaas! Kirje on luultavastikin kirjoitettu tohtorin käskystä.Eikö siinä ole mitään ohjetta teille?"
"On kyllä. Minun täytyy pysyä toistaiseksi näkymättömissä ja odottaa tarkempia ohjeita tällä osoitteella."
"Silloin on otaksumani varma. Kivinen ei ole voinut kirjoittaa mitään liikoja, sillä tohtori on ollut läsnä."
"Hm. Voidaan olettaa, että Kivinen on ehkä saanut tietoonsa joitakin asioita, joista hän on tahtonut ottaa tarkemman selvän tohtorin seurassa. Mutta onko tämä otaksuma oikea?"
"Sitä emme voi sanoa, mutta sangen todennäköinen se on."
"Mitähän tietä tohtori on lähtenyt?"
"Sitä lienee mahdoton ratkaista, sillä ainakin neljästä satamasta pääsee nykyään länteen, ja tohtori on tietenkin taas vaihtanut sekä nimeä että passia, ulkomuodosta puhumattakaan."
"Me emme voi siis saada tohtoria kiinni täällä Englannissa?" kysyiKoskela.
"Tuskinpa vaan! Voisin kyllä hankkia luvan kieltää valtamerilaivojen lähdön, mutta tohtori arvaisi heti ja pysyisi näkymättömissä."
"Hm. Jospa Kivinen kirjoittaa meille jotakin. Hän kyllä muistaa teidän osoitteenne."
"Mahdollista, ellei tohtorin läsnäolo tee sitä mahdottomaksi."
"Jeeveli! Me tiedämme, että he ovat lähteneet länteen, mutta emme voi ehtiä heidän jälkeensä emmekä voi poistua senkäänvuoksi, että Kivisen kirjeet menisivät niin ollen hukkaan."
Cotter ei vastannut mitään, vaan tuprutteli tyynenä ja flegmaattisena sakeita savuja, puoleksi vajonneena nojatuoliin. Koskela veti esiin Kivisen kirjeen ja luki sen uudelleen. Hän ei löytänyt siitä mitään uutta. Mutta käännellessään sitä hän äkkiä huudahti. Viimeisellä sivulla oli muutamia tuskin huomattavia merkkejä. Hän tarkasti niitä kiinteästi. Cotter seurasi jännittyneenä.
"No mutta, kun en heti huomannut. Tässähän on morsea. Suomeksi kai!Oikein! Nyt on asia selvä! 'Älä vangitse! Seuraa!' Hiphurraa!"
Cotter murahti tyytyväisenä.
"Akseli ei ollut tyhmä. Hän arvasi, että me mahdollisesti ja hyvin todennäköisestikin ryhtyisimme joihinkin toimenpiteisiin tohtoria vastaan, ja senvuoksi hän varoitti meitä tekemästä tyhmyyksiä. Hänellä on varmastikin jokin suurempi otus kierroksessa. Heitä on seurattava, mutta miten?"
"Ystävänne on erehtynyt. Meidän ei ole tohtoria seurattava, vaan ennätettävä hänen edelleen ja oltava vastaanottamassa Ameriikan rannalla. Se on meidän tehtävä."
"Hyvä, mutta haluaisin tietää, millä keinoin luulette meidän ennättävän valtamerilaivan edelle?"
"Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vastattava siihen on.Lähtekäämme valmistautumaan ja valmistelemaan!"
Palattuaan poliisiasemalle ryhtyi Cotter tutkimaan valtamerilaivojen lähtötaulukkoa, huomaten tällöin, että kolme laivaa lähti melkein samaan aikaan. Ei voinut päätellä, missä tohtori oli lähtenyt, ja selvää oli myöskin, etteivät he voineet käyttää ainoatakaan, jos mielivät ehtiä ennen tohtoria Ameriikkaan.
Cotter lähti poliisipäällikön puheille, ja Koskela jäi yksin.
Hänen ajatuksensa liikkuivat ystävässään, eikä hän voinut olla hymyilemättä kohtalolle, joka heitteli Kivistä kuin koulupojat kumipalloa. Ja Kivisen saunamatka se lykkäytyi lykkäytymistään!
Mitä oli kaikesta vielä tuleva? He olivat kyllä saaneet selville paljonkin, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. Bolsheviikkien verkko oli suurin piirtein katsoen vielä ehjä ja paljastamaton. Heidän suunnitelmansa olivat kyllä tuhotut, mutta kuinka kauaksi aikaa? Tohtoriin ei ollut helppo päästä käsiksi ja hänen liikkuvaisuutensa teki tutkimukset monta vertaa vaikeammiksi. Mutta olkoon! Hän koettaisi tehdä voitavansa. Ameriikassa saataisiin yhtä ja toista selville, sillä sielläkin oli tekeillä jotain bolshevistista. Kunhan he nyt vain ehtisivät tohtoria vastaanottamaan!
Cotter viipyi kauan, niin että aamu jo sarasti, ennenkuin hän palasi.
"Ali right!" huudahti hän iloisesti. "Kaikki on selvänä. Nyt matkaan, kun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?"
"Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme päästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?"
"Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman tunnin kuluttua."
"Ja yksistään meitä varten?"
"Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat kunnossa. Ryhtykäämme syömään!"
Cotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet kävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.
"Onko laiva nopeakulkuinen?" kysyi Koskela.
"Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa."
"Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!"
Lopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat poliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat siihen, ja se painui aamupimeille kaduille.
Päästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen esikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi nuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa olevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli rautatielinjojen ja kanavien.
Tuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta ilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten niittyjen.
Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin ja ohjasi kulkunsa satamaan.
"Perillä!" huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja lähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.
Koskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien vesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli ankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.
Cotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron 348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle. Sotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter virkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen laiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle. Muutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän torpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja seikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.
"Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa sotalaivassa!" huudahti Koskela hilpeästi.
Tunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä, seikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa, koneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.
19.
Keskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä bolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.
Nousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene Atlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein ilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja, nousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva toisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja liukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti, kohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen joka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.
Ulappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja maininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti voimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan radiolennättimen mastossa ja langoissa.
Ylhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan päällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri. Vesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin kastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter samoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni rintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.
Myrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli viivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene, kevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään suurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta nukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja matkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen alituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä kannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.
Nyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin syöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään raitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.
Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina, koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi. Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat tuulessa.
Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin aaltoja, rientäen länteen.
Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa huoneessa sähköjen valossa.
Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin noudattaessa hänen esimerkkiään.
"Mitä on ihminen?" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. — "Tällaisessa asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä tiensä?"
"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää", virkkoi Cotter yksikantaan.
"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina, sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten bolsheviikkien suunnitelmia."
"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän kuin toiset vuosisadoissa."
"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi. Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että valehtelemme."
"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, ettäelämän romantiikkaon kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä. Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon, välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi, päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä, minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin sisäiselle elämällemme."
Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela jaCotter siirtyivät kapteenin viereen.
"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia."
Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.
"Maailma kuohuu sodan jälkeen", virkkoi Koskela. — "Levottomuuksia on kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa, Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa…"
"… ja Argentiinassa!" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman sähkösanoman Koskelalle.
"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?"
"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä sikäläisten tapahtumain kanssa!" huudahti Cotter.
"Mahdollista", myönsi Koskela.
Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.
"Mutta minnehän tohtori matkustaa?" kysyi Koskela äkkiä. "Jos hän saa päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?"
"Hm, ei ole mahdotonta", virkkoi Cotter alakuloisena.
"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin näköpiiristämme."
"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani."
Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat ryhtyivät sitä tarkastamaan.
"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään, eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään liian kauan."
"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita hoitamassa, uutisesta päättäen."
"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä."
"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja rahatta on bolshevismi mahdotonta."
20.
Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.
"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden kultamaa", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan kostealle satamalaiturille.
"Tämä se on", vahvisti Cotter,
Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.
Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua. Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat lukeneet laivallaan.
Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.
"Minne nyt lähdemme?" tiedusti Koskela. "Hotelliinko?"
"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja virkaveljeni luona", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin päivällä.
Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie. Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili nimikilpi:
"Kuka hän on?" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.
"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua aikakauslehteä."
Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi voimakkaasti hänen kättään.
"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään ilmoittamatta?"
"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hraKoskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi."
"Tervetuloa!" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi, tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. — "Ja riisukaa tekin päältänne ja käykää sisään."
Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.
"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla", virkkoi hän, kun matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. — "Täällä olemme kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme. Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän 'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää. Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin viranomaisiin."
Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi. Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.
Oli odotettava toista laivaa.
* * * * *
Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi. Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen, jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen, pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen muodostama sekava, käsittämätön melu.
Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.
Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja tullitarkastus vei aikaa.
Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä, miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin voimakkaana hänen suonissaan.
Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään, koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja bolsheviikkitohtorin.
Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä, silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen. Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.
Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.
Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.
Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä kadulle, leijaillen tuulessa.
Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä ällistyneinä katsomaan jälkeen.
Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.
Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.
"Terve mieheen!" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan, ehdittyään hänen rinnalleen.
Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Kattos pirua!" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein aitosuomalaisella painolla. — "Millä ihmeen konstilla sinä olet ennättänyt tänne?"
21.
Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri, ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.
"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä, kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf Wiedersehen!"
Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin taloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen pukunsa.
Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia. Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita, joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.
Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin 18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.
— Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, — ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet eduksi saksalaisille.
Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan, kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.
Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen, jossa Kivinen odotti.
"Heitä päältäsi ja käy sisään!" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen samalla syytä viipymiseen.
"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin matkalaukkuni", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin hämmästyneenä Koskelaa.
Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela esitteli ystävänsä Hoperille.
"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien matkasaarnaaja."
Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä selkoa seikkailuistaan.
"Silloin kun erosin sinusta Lontoon asemalla, lähdin sopimuksemme mukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja pysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä olleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin kiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä olit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen päätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi selitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän ilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan hänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä saisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien määräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä oli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana. Senvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä sinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja sen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä, uudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen erillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka tohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin, että hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin keinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin, ettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin maihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni mahdolliset paljastavat paperit.
"Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan vallankumousta saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän lähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui niin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö, kiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys paljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista. Minä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin hytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai viillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta kadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra. Saamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin vapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin."
"Hyvä, poikaseni!" huudahti Koskela nauraen. — "Sinun puukkosi se sitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen tutkineet?"
"Kyllä", vastasi Hoper, "mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota lukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan paperia, joka voisi johtaa jäljille."
"Missä tohtori asuu?" kysyi Koskela.
"Luultavastikin 'Strand'-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti, enkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen, sillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja lisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin, hävittääkseen viimeisenkin jäljen", selitti Kivinen.
"Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä", harmitteli Koskela. — "Me olemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin suhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä, mutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille, saaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata kaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan vangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä toimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei tohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia pääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta verkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?"
"Venäjällä", virkkoi Hoper lyhyesti.
"Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä."
"Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää. Muuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien ehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään tohtorin luona?" Kysymys kohdistettiin Kiviselle.
"Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen."
"Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis voi mitään tehdäkään."
"Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani", virkkoi Kivinen ja nousi. "Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä silloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa."
"Ole huoletta! Viivytkö kauan?"
"Minä vain pistäydyn."
"Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen bolsheviikkitohtorin matkassa."
"Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen kunnolliseen suomalaiseen saunaan", murahti reportteri katkerasti.
22.
Jos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan vastavallankumous tehdä yhdellä.
Kivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös loistavassa "Strand"-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan tohtoria.
Alhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper englantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä. Hän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli hyvin vartioitu.
Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni huudahtavan: "Entrez vous!"
Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.
"Ruotsissa epäonnistuimme…" puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.
Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.
"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn… ja tänne tullessani kadotin matkalaukkuni… Tämä on käsittämätöntä… epäilyttävää…"
Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti sanomalehtimiestä.
"Kuka te oikeastaan olette?" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja rajaton viha.
Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen kiihtynyt epäonnistumisien takia.
"Kuka te oikeastaan olette?" toisti tohtori, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.
"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä", vastasi Kivinen rauhallisesti ja kylmästi, "mutta tällä hetkellä olen se jona esiinnyn".
Tohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.
"Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria, sillä siihen olen kyllä saanut tottua."
"Minä epäilen teitä."
"Mistä?" Kivisen ääni oli kummasteleva.
"Epäilen petturiksi."
"Millä perusteilla?"
"Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani epäonnistuneet."
Kivinen naurahti. — "Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten ole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen antanut teidän olla vapaana?"
Tohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.
"Ja mitkä suunnitelmanne ovat epäonnistuneet?"
"Ruotsissa on keksitty kirjapainomme. Sain juuri tänään sähkösanoman siitä."
Kivinen nauroi sielussaan. Olle oli siis hoitanut asiansa.
"Ja sitten Englannissa! Länkisääri-Smith paljastettiin, mutta hänet paljastettiin petoksella, väärennetyllä paperilla. Kuka oli sen tehnyt?"
Tohtori raivosi. Hän puhui hiljaa, katkonaisesti, mutta sairaaloisen kiihkeästi, ja hänen sanoistaan ja hänen äänestään kuvastui pohjaton viha ja ääretön tuska. Kivinen tunsi kammoa. Hän sai aivan odottamatta kurkistaa salattuihin, mustiin syvyyksiin ihmissielussa sellaisessa, jolle ei ollut mikään pyhää, josta koko maailma oli vain välikappale päämäärän toteuttamiseksi, ja tämä oli kosto, mistä, sitä ei tohtori sanonut, mutta ilmeisestikin jostakin todellisesta tai kuvitellusta vääryydestä, ja tuohon koston päämäärään oli sekoittunut käsittämätön, sekava ja haaveellinen toivo jostakin tulevaisesta ihanneolotilasta, jonka saavuttamiseksi olivat kaikki keinot, eivät vain luvallisia, vaan myös välttämättömiä. Kivinen tunsi vastustamattomasti tempautuvansa mukaan, tajuten vain hämärästi, että hänen edessään oli mitä mielenkiintoisin ja yllättävin hermolääkärin tutkimusaihe.
Tohtori puhui itsensä väsyksiin. Sitten hän äkkiä vajosi nojatuoliin. Kivinen tunsi ikäänkuin heränneensä painajaisunesta ja huokasi salaa helpoituksesta. Tohtorin puhe ja olento vaikutti hypnotisoivasti, aivan samalla tavalla kuin hän oli huomannut kiihkeitten venäläisten sotamiesten vaikuttavan kehittymättömään, lapsenasteella olevaan kuulijakuntaansa kaikenlaisissa kiihoituskokouksissa.
"Odottakaa!" virkkoi tohtori pitkän vaitiolon jälkeen tavallisella äänellä, ryhtyen kirjoittamaan. Kivinen ei vastannut mitään.
Tohtori kirjoitti noin puoli tuntia, taittoi kirjoittamansa arkit kokoon ja pisti ne kirjekuoreen.
"Tässä on toimintaohjeet toverillenne Englannissa. Te saatte ne viedä muutamalle laivamiehelle, joka palvelee valtamerilaivalla. Hän toimittaa ne perille. Itse en voi mennä. Osoite on tämä."
Tohtori kirjoitti osoitteen paperille ja antoi Kivisen sen lukea, jonka jälkeen hän repi paperin pieniksi palasiksi ja heitti palaset uuniin.
"Teidän tehtävänne on seuraava: menette huomenna tämän osoitteen mukaan" (tohtori kirjoitti jälleen paperille) "ja kysytte sieltä isäntää. Hän neuvoo teille muut tarvittavat henkilöt. Te saatte paikan hänen konttoristinaan. New-Yorkissa vallitsee satamatyöläisten ja merimiesten keskuudessa suuri tyytymättömyys, ja meidän tehtävämme on tämän tyytymättömyyden lietsominen lakoksi. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Miten ovat muuten raha-asianne?"
"Kassani alkaa loppua, sillä toverillani oli suurin osa rahoja."
"Kas tässä!" Tohtori ojensi pinkan viidensadandollarin seteleitä, jonka hän otti kirjoituspöydän laatikosta.
"Rahaa ei ole säästettävä. Onnistuminen on pääasia."
"Hyvä."
Tohtori riisui iltanuttunsa ja puki ylleen vierailupuvun. Kivinen odotti.
"Nyt on kaikki selvä. Saatte mennä. Huomenna klo 11 aamulla."
Kivinen kumarsi ja poistui. Tultuaan seurusteluhuoneeseen hän teki Hoperille melkein huomaamattoman merkin. Ameriikkalainen pisti lehden rauhallisesti hyllylle, nousi ja lähti astumaan ylös. Parin minuutin kuluttua hän oli kadulla, jossa Kivinen odotti.
"Tohtoria on seurattava. Minä näin hänen pöydällään sähkösanoman, joka oli lähetetty Buenos Airesista. Tuossa…!"
Tohtori astui juuri kadulle. Kivinen käänsi selkänsä ja tarkasteli näyteikkunaa toisella puolen katua. Hoper katseli tohtorin kulkua. Hän näkyi ensin epäröivän, ottaako auton, mutta teki sitten päätöksensä ja lähti jalan. Ilma olikin kaunis ja raitis.
Miehet seurasivat häntä varjoina jälessä. Tohtori käveli reippaasti ja nopeasti, vilkuilematta taakseen. Hän ei nähtävästi epäillytkään, että häntä seurattaisiin.
"Ahaa, sähkösanomakonttori!" virkkoi Hoper. Ja aivan oikein, tohtori menikin sähkösanomakonttoriin.
Miehet pitivät lyhyen neuvottelun, jonka jälkeen he menivät toiselle ovelle, josta virkailijat kulkivat.
"Missä on päällikkö?" kysyi Hoper muutamalta neitoselta.
"Täällä, olkaa hyvä!" Heidät johdatettiin toiseen huoneeseen.Päällikkö, vanhahko mies aito virkamiestyyppiä, astui heitä vastaan.Hoper näytti hänelle salapoliisimerkkiään ja valtakirjaansa. Hekeskustelivat hetkisen hiljaa.
"Niin, tämä on oikeastaan vastoin määräyksiä, mutta voidaanhan sensuuri toimittaa teidänkin tieten. Odottakaa!"
Päällikkö poistui hetkeksi ja tuli takaisin kädessään kaksi sähkösanomakaavaketta. Ne olivat tohtorin kirjoittamat. Molemmat olivat Buenos Airesiin. Toinen oli Argentiinan valtiopankille määräys maksaa Pedro Huelpalle kolmesataatuhatta dollaria ja toinen samaiselle Huelpalle, jossa ilmoitettiin, että hän voi nostaa summan esittämällä tämän sähkösanoman. Rahat maksettaisiin jonkun don José Antesin tililtä.
Hoper päästi pitkän vihellyksen, luettuaan sähkösanomat.
"Jaa, meidän aikamme! Nykyään toimitetaan vallankumouksiakin äärettömän yksinkertaisesti, nopeasti ja vaivattomasti. Sähkösanoman avulla. Pieni maksumääräys, ja hallitus kukistuu. Mutta ehei! Jos kerran vallankumous voidaan suorittaa kahdella sähkösanomalla, niin vastavallankumous voidaan toimittaa yhdellä."
Hoper sieppasi sähkösanomakaavakkeen ja kirjoitti:
"Poliisimestari. Buenos Aires. Vangitkaa Pedro Huelpa, osoite… Takavarikoikaa don José Antesin tilillä olevat rahat valtakunnanpankista. Yhteydessä Ralphstonin kanssa. Tarkemmin myöhemmin. Hoper."
Hoper kääntyi päällikön puoleen. — "Pyytäisin teitä toimittamaan niin, että minun sähkösanomani joutuu perille hiukan aikaisemmin."
"Kyllä."
"Hyvästi siis ja paljon kiitoksia. Buenos Airesin vallankumouksen perään voi asettaa pisteen."
23.
Vastavallankumoukselliset tekevät pari laskuvirhettä, joiden johdostaKoskela turvautuu saksankielentaitoonsa.
Kivinen puristi hiukan hermostuneena revolveria taskussaan, ajaessaan autolla salaiseen kokoukseen. Hoper, Cotter, Koskela ja hän olivat jo edellisenä iltana pitäneet yhteisen neuvottelun ja päättäneet kerta kaikkiaan tehdä lopun bolshevistisesta myyräntyöstä New-Yorkissa. Päätökseen oli vaikuttanut viranomaisten taholta lausuttu toivomus, ettei lakkokiihoitusta saisi päästää alullekaan, pahentamaan ennestäänkin huonoa asemaa, kun lakko kaikesta päättäen kuitenkin oli puhkeava. Bolsheviikit muuttaisivat palkkalakon poliittiseksi, jonka tarkoituksena olisi elintarveavun viivästyttäminen nääntyvälle Euroopalle. Tämä viivytys voisi johtaa mitä vakavimpiin yleispoliittisiin seurauksiin.
Aamupäivällä Kivinen oli käynyt tohtorin luona, mutta hän ei ollut tavattavissa. Kirjeessä ilmoitti hän uudesta kohtauksesta. Senjälkeen Kivinen kävi "konttorissa", jota hoiti muuan venäläisjuutalainen "liikemies" epäilyttävine apulaisineen. Kivinen sai paikan, ja hänen nimensä merkittiin liikkeen kirjoihin. Isäntä ilmoitti salaisesta kokouksesta, ja sinne oli Kivinen nyt matkalla.
Auto pysähtyi suunnattoman kivitalon eteen. Kivinen löysi pian neuvotun rappukäytävän, nousi hissiin ja ajoi kahdenteentoista kerrokseen. Muutaman oven päällä oli kilpi: "Venäläinen sivistysseura." Se oli juuri etsitty paikka.
Kivinen soitti määrätyt kerrat, ja hänen konttorinisäntänsä avasi oven. Riisuttuaan eteisessä päällysvaatteena ja pistettyään isännän huomaamatta revolverin taskuunsa, astui Kivinen toiseen huoneeseen, joka oli kalustettu puolittain konttoriksi, puolittain kahvila- ja seurusteluhuoneeksi. Siellä oli koolla noin 70-80 henkeä, näöstä päättäen enimmäkseen venäläisiä tai venäläisjuutalaisia, nuoria miehiä suurin osa, joukossa pari vanhempaakin sekä muutamia naisia.
Isäntä esitti Kivisen seurueelle ja asettui itse kirjoituspöydän taa puheenjohtajaksi, pyytäen tekemään selvää toimintasuunnitelmasta ja tilanteesta.
Reportterimme, hymyillen mielessään, ryhtyi sangen vakavasti ja perusteellisesti selostamaan poliittista tilannetta. Kuulijat seurasivat esitystä tarkkaavaisesti ensi aluksi, mutta kun se venyi venymistään, alkoivat he osoittaa varsin silminnähtävää välinpitämättömyyttä. Kivinen lopetti silloin poliittisen esitelmänsä ja alkoi puhua toimintasuunnitelmasta tohtorin antamien ohjeitten mukaan. Mielenkiinto virisi jälleen, sammuakseen uudelleen hyvinkin pian.
"Paljonko maksetaan?" tokaisi viimein muuan hienon-rappeutuneesti puettu elostelija suorasukaisesti.
"Tuhat kuussa, mutta silloin ei saa mukista", sivuutti Kivinen.
Suosionmutinaa kuului ympäriltä. Kivinen saavutti ilmeistä kannatusta.
Samassa soi ovikello. Puheenjohtaja loi hiukan levottoman katseen ympärilleen, sillä merkkisoitto se ei ollut, mutta meni kuitenkin avaamaan. Kivinen lopetti puheensa ja istuutui, sytyttäen levollisesti savukkeen.
Puheenjohtaja viipyi tuokion poissa. Ovi kuului suljettavan ja puheenjohtaja astui kalpeana sisään, kiertäen äkisti sisäovenkin lukkoon. Kivinen hätkähti.
Mies ei virkkanut mitään, vaan lähti paikalleen, mutta sivuuttaessaan takaapäin sanomalehtimiehen tempasi hän revolverin taskustaan ja komensi jyrkästi ja lyhyesti: "Kädet ylös!"
Vaikka reportterimme olikin varuillaan, joutui hän yllätetyksi ja noudatti käskyä. Seurue hyppäsi seisomaan.
Pitäen revolveriaan edelleenkin ojennettuna Kivisen päätä kohti lausui puheenjohtaja väräjävällä, tehdynlevollisella äänellä:
"Tämä herrasmies on kavaltaja. Me olemme vaarassa. Meidät on ilmiannettu. Nyt on nopeasti, mutta levollisesti päätettävä paosta."
Venäläiset huudahtivat raivosta ja hämmästyksestä ja kymmenet kädet suuntautuivat Kivistä kohti. Mutta puheenjohtaja hillitsi joukkonsa. "Ei mitään väkivaltaisuuksia. Ne vain pahentavat asiaa." Nyt vasta Kivinen sai puhekykynsä takaisin. "Minäkö kavaltaja? Kuka on sellaista ilmoittanut? Ja millä perusteilla?"
"Tohtori lähetti kirjeen. Te olette pidättänyt muutaman kirjeen."
Silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle tilanne. Sen kirjeen, jonka tohtori oli antanut hänen toimitettavakseen Koskelalle Englantiin, he olivat lukeneet, viemättä sitä määräpaikkaan. Tohtori oli laittanut sudenkuopan ja hän oli mennyt siihen. No niin, samapa tuo! Paljastus kiirehti vain vangitsemista.
Kivinen sai takaisin kylmäverisyytensä. Hän silmäsi pilkallisesti ympärilleen.
"No niin! Ottakaa ensin taskustani revolveri! Kas niin! Nyt voinen tupakoidakin? Olen aivan vaaraton siinä suhteessa. Hyvät herrat ja naiset:minä olen todellakin, en kavaltaja, vaansalapoliisi!"
Seurue jähmettyi ja kaikkien kasvoilla kuvastui kauhu.
"Minut on kyllä yllätetty, mutta ei niin täydelleen kuin luulette. Tein virheen, kun en vienyt kirjettä. Mutta vankinakin olen teidät voittanut. Te olette satimessa, sillä tämä asunto on eristetty ja kaikkialla on riittävä poliisimiehistö sulkemassa ulospääsyn. Keskustelkaamme!"
Bolsheviikeista ei kukaan virkkanut mitään.
"Te joudutte vankilaan. Minulle ette uskalla mitään tehdä, eikä se mitään auttaisi. Mutta rangaistustanne voitte hiukan lieventää, jos täytätte minun vaatimukseni. Ensiksi: pyysikö tohtori teitä jotakin hänelle ilmoittamaan?"
Puheenjohtaja katsoi neuvottomana ympärilleen, mutta nyt heräsivät muutkin bolsheviikit, jotka innokkaasti kehoittivat häntä ilmaisemaan kaikki.
"Hän pyysi minua ilmoittamaan hänelle, kun olemme päässeet suhteelliseen turvaan."
"Eikö muuta?"
"Sitten on meidän myöskin ilmoitettava hänelle joku paikka, jonka kautta voidaan jatkaa kirjeenvaihtoyhteyttä."
"Hyvä. Saanko nyt takaisin revolverini! Ja samalla teidänkin!"
Bolsheviikit tottelivat.
"Ja nyt, älkää pelästykö…!" Kivinen ojensi revolverinsa nurkassa olevaa kirjahyllyä kohti ja laukaisi. Bolsheviikit tuijottivat pelosta sanattomina ovea.
Parin minuutin kuluttua kuului raskaita lyöntejä ulko-oveen.
"Menkää avaamaan!" komensi Kivinen puheenjohtajaa. Tämä totteli, ja hetken kuluttua astuivat huoneeseen Hoper, Cotter, Koskela sekä puolenkymmentä poliisia.
"Lain nimessä julistan teidät vangituiksi!" lausui Hoper, puristaen samalla Kivisen kättä. Kivinen kuiskasi hänelle jotakin, ja hetkisen neuvottelivat neljä miestä keskenään.
"Te soitatte nyt tohtorille!" käski Kivinen puheenjohtajaa. "Niin, tässä ei auta mikään! Ja puhutte hänelle saneluni mukaan!"
Mies soitti ja pyysi yhdistystä.
"Onko tohtori? Jaha… niin, minä puhun…"
Kivinen saneli.
"Mies on vangittu ja sidottuna jätetty sinne. Me olemme päässeet turvaan. Voitte kirjoittaa Avenue 186, n:o 349, A. 88… hyvä!"
Kivinen yritti sanella, mutta Cotter teki torjuvan liikkeen. — "Te aioitte kysyä, minne tohtori lähtee, mutta kysymys olisi paljastanut koko tempun. Meidän on kiireesti ajettava hotelliin, päästäksemme tuoreille jäljille, tai muutoin livahtaa tohtori käsistämme. Komisario saa hoitaa vangit."
"Te vastaatte siitä, ettei ainoakaan pakene", lisäsi Hoper. Salapoliisit astuivat hissiin, annettuaan sitä ennen määräyksen toimittaa kotitarkastuksen yhdistyksen huoneustossa. Bolsheviikeille alettiin asettaa käsirautoja.
Vinhaa vauhtia kiiti poliisiauto hotelliin. Matkalla huudahti Kivinen äkkiä:
"Voi minua pässiä, kun en ottanut selvää, mihin mies soitti tohtorille.Tuskinpa vain enää hotelliin!"
"Se oli todellakin virhe laskelmissamme", vastasi Hoper. — "Nyt on myöhäistä katua."
Saavuttuaan perille juoksivat miehet ovenvartijoista välittämättä tohtorin huoneeseen. Ovi oli auki, mutta huone oli tyhjä. Tohtori oli paennut.
"Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim!" huudahti Koskela.