1.
Pieni valokuva haihduttaa Koskelan vastenmielisyyden Venäjän-retkeä vastaan.
Kivinen heitti hattunsa pöydälle ja vajosi nojatuoliin.
"Mikä nyt neuvoksi?"
Kukaan ei vastannut.
"Niin yksinkertaisella tavalla meidät paljastettiin. Tohtori oli tietenkin merimiehelle antanut määräyksen ilmoittaa, jätänkö vai enkö hänelle kirjeen."
"Neuvotelkaamme", virkahti Koskela lyhyesti. — "Jotakinhan on kuitenkin tehtävä."
Hoper viittasi luokseen muutaman hotellipalvelijan kokonaisesta parvesta, joka oli ryhmittynyt ovelle.
"Kutsukaa hovimestari!"
Hovimestari, liukas ja kumarteleva äijä, riensi levottomana ja hätäisenä huoneeseen.
"Milloin tohtori Ralphston lähti?"
"Hän maksoi laskunsa iltapäivällä ja lähti täältä noin kello seitsemältä."
"Millä hän lähti?"
"Autolla. Matkatavarana hänellä oli vain pieni laukku."
"Katsoitteko auton numeroa?"
"Ette tiedä, minne tohtori lähti?"
"Hän ei puhunut siitä mitään."
"Hyvä on. Saatte mennä."
Hovimestari poistui ja hänen mukanaan myöskin utelias palvelijajoukko.Hoper sulki oven.
"Olemme todenneet täydellisen tietämättömyytemme. Tohtori on paennut, mutta minne, sitä emme voi tietää. Autoa on turha tiedustaa, sillä varmastikin tohtori on vaihtanut matkalla. Täytyy suorittaa jonkunlainen kotitarkastus, vaikka luulenkin sen olevan aivan hyödytöntä."
Miehet ryhtyivät työhön, mutta noin puolen tunnin kuluttua he lopettivat. Ei mitään jälkeä ollut havaittavissa.
"Me emme voi edes todennäköisesti päätellä, minne tohtori on lähtenyt vai onko hän mahdollisesti jäänyt New-Yorkiin. Tietenkin, jos hän on täältä lähtenyt, ei hän liene lähtenyt ainakaan Eurooppaan", totesi Hoper.
Cotter poltti tyynenä piippuaan, Kivinen hypisteli sormiaan, ja Koskela tuntui vajonneen syviin mietteisiin. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa näyttivät teräkseentaotuilta, kun hän nojasi päätään käsiinsä. Viimein hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta, seisahtuen viimein pienen sivupöydän ääreen. Hän otti muutaman kirjan käsiinsä, tarkasteli sitä hetkisen ja huudahti äkkiä.
"Aikataulukko!"
Toiset katselivat häntä kummastuneina. Koskela alkoi selailla lehtiä, tutkien tarkkaan joka sivun. Muutaman hetken kuluttua hän huudahti uudelleen.
"Nyt tiedämme, minne tohtori on lähtenyt!"
"Mitä-ä?"
"Katsokaas, tässä on pienet lyijykynämerkinnät San Franciscoon lähtevän junan kohdalla, sellaiset, jotka syntyvät, kun henkilö etsii jotakin tiheästä luettelosta, pikku viivat, mutta tarpeeksi suuret, voidakseen opastaa meidät jäljille."
Hoper ja Cotter huudahtivat hyväksyvästi ja tarkastivat aikataulukkoa.
"Sangen todennäköistä, mutta ei varmaa. Tuon merkinnän on voinut tehdä joku toinenkin, sillä kirjanen on hotellin omaisuutta", virkkoi Hoper.
"Kuulustelkaamme hovimestaria."
Hoper soitti, ja parin minuutin kuluttua oli hovimestari huoneessa matkustajaluetteloineen.
"Tiedättekö sattumalta, milloin tämä viimeinen aikataulukko ostettiin?"
"En muista", vastasi hovimestari hiukan hämmästyneenä.
"Se on kuitenkin hyvin tärkeä seikka. Se on saatava selville.Tarkastakaa tilikirjanne!"
Hovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että aikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.
"Hyvä!" sanoi Koskela. — "Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä huoneessa noitten kolmen viikon ajalla?"
Hovimestari selaili kirjaa.
"Se onkin helppoa", vastasi hän. — "Tässä huoneessa on siitä lähtien asunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin oleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti Eurooppaan, ja tohtori Ralphston."
"Hyvä!" huudahti Koskela tyytyväisenä. "Kiitos tiedoistanne!"
Hovimestari poistui kirjoineen.
"Nyt olemme hyvillä jäljillä", virkkoi Hoper. — "Milloin juna lähti?"
"8.23", vastasi Koskela.
"Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?"
"Vasta huomisaamuna 5.17!"
Hoper mietti.
"Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa", virkahtiKoskela.
"Jaa, ehkäpä lähtee länteen."
"Varmastikin. Milloin lähtee laiva?"
"Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut."
"Meidän on pidätettävä juna", lausui Hoper päättävästi.
"Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on käytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia aikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään, toimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään. Meidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi", puhui Koskela.
"Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!"
Hoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.
"Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee suuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme huomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on hän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja Cailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se välillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian järjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo 2. Nyt matkaan!"
Seurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä, että uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin. Saavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen määräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella määrällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat järjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että sattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo 2. Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset matkapaperit ulkomaillekin.
Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa. Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen asiamieheksi.
"Ja nyt syökäämme kunnollisesti", kehoitti Hoper, "sillä matka kysyy voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella."
Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.
"Minnehän tohtori oikein aikonee?" virkahti Koskela.
"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme, että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa, mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole vielä tietoakaan."
"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle", lausui Cotter.
"Venäjälle?" huudahti Koskela. — "Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!"
"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu", selitti Kivinen.
"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan", selitti Hoper.
"Onko teillä serkku Moskovassa?" kysyi Koskela hämmästyneenä.
"On, kas tässä!" Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä päivänä katsellut.
"Onko sehän?" Koskela huudahti vastoin tahtoaan.
"Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!" pisti Kivinen. — "Onko sinulla mitään Venäjän-retkeä vastaan?"
Koskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.
2.
Vastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille sivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.
Auto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle puistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi korvissa.
Matkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin ja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin vieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin vieressä edessä.
Vaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti tiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin suomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa tungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut lisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi törmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.
Koskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton oli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit näyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.
Siltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista kevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki esikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt siedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui suhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä. Ameriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin käännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto toisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.
Tie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen keskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät seisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi auto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä auton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille tehtaanseinille.
Viimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat pellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.
Nyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin, ja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki silmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli jotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä mielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne melkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä kivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi olennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi sokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.
Koskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän nautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton vapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein tiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi samana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet olivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa kumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla kamalat.
Hoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen ajoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti ohjaustankoa.
Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin jonkun päälle takaapäin.
Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen, käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan. Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.
Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi. Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui kuin hengästyneenä.
"Ehdimmekö perille ajoissa?" kysyi Kivinen.
"Luultavasti", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi: "Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää päälleajon."
Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi. Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni ulvoi hyydyttävästi.
Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.
Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat virkamiehet.
Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.
"Hyvää iltaa, Marckwill!" jyräytti Hoper hämmentyneelle poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.
"Tekö täällä, mr. Hoper!" huudahti komisario.
"Minä juuri", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. — "Meillä on hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi, ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko pikajuna jo saapunut?"
"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua."
"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa teetä."
Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat matkailijat janonsa tyydytetyksi.
"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa ylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä on muutamien tuntien etumatka!"
"Tuletteko suoraan New-Yorkista?" Komisarion ilme oli kuvaamaton.
"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11."
Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.
"Neuvotelkaamme!" virkkoi Koskela lakoonisesti. — "Millä tavoin aiomme matkustaa?"
"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme voine matkustaa yhdessä", ehdotti Cotter.
"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita. Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään", puhui Koskela.
"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen", sanoi Hoper innostuneena.
"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä. Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään, sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa. Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo sanoin, kylmäverisyyttä."
"Se on mainio!" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.
"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se onkin!"
Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.
3.
Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin johtopäätöksiin.
Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa hetkessä.
Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei näkynyt.
Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen. Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin epäsäännöllisyyksiin.
Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä. Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.
Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni lyijykynäpiirto junataulukossa.
Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä, että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.
Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen. Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan preerioille, täyttyikin.
Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.
Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.
Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään, istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon, että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:
"Tohtori on junassa."
Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.
Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten, sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla, viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu. Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon, vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.
Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja, mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.
Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä. Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa, vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa, jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee, Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi, pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.
Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on saavutettavissa.
Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa, mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen ja imperialistipiirien välillä. "Presidentti Wilsonin takana on voimaa, viljaa ja rahaa!"
Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.
Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, — Eurooppa, tosin historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä. Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.
Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen. Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.
Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista, ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi matkakumppaniksi.
Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys, miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.
4.
Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen, mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.
Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.
Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen toteuttamiseen.
Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.
Mahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli. Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen, vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien tasankojen.
Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön ympäristöstään.
Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti. Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.
Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon. Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista. Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan ulos kuorestaan.
Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui kohteliaasti hiljaa kuiskaten:
"Saanko luvan pyytää tulta,tohtori Ralphston!"
Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin.Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.
"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt nimestäni", puhui tohtori nopeasti.
Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.
"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt."
Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.
"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on tehtävänä teille muuan ehdotus."
Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. "Puhukaamme hiljaa!" ehdottiHoper tyynesti.
"Kuka te oikein olette?" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.
"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan.Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi."
Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä kasvoiltaan.
"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on kuolemansynti."
Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.
"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa."
"Tietenkin!" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti tinkiä.
"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja!Teillä ei ole oikeutta minua loukata!" puhui Hoper harmistuneena.
"Hyvä on! Määrätkää summa!" lausui tohtori kylmästi.
"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman suvainnette suorittaa minulle", selitti ameriikkalainen.
Tohtori naurahti ilkeästi.
"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston, mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne, niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi. Ymmärrättekö?"
"En ollenkaan", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä: "Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn, joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?"
"Näin hetikö?"
"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä vallankumouksellisilla kaikki yhteistä", lisäsi salapoliisi pilkallisesti.
"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?" kysyi tohtori kiusaantuneesti.
"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!" puhui Hoper teeskennellyn kohteliaasti. — "Mehän olemme juuri vasta tutustuneet."
Tohtori näytti avuttomalta.
"Katsokaas", jatkoi ameriikkalainen, "minulla on vielä toinenkin pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan, minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne suhteen vastannut näihin kysymyksiin?"
"Mitä —"
"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille sopii. Siis, minne olette matkalla?"
"San Franciscoon!"
"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy."
"Melbourneen."
"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä, mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää vallankumousta."
Tohtori ei vastannut mitään.
"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta ajatusta otan tarkoin punnitakseni."
"Matkustan Tokioon."
"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan, niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä, niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen, että hankitte passin."
"Minne te aiotte sitten matkustaa?" kysyi tohtori jännittyneenä.
"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon."
Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.
"Älkää olko millännekään!" lohdutti Hoper. — "On hauskempi matkustaa yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?"
"Hyvä on!" virkkoi tohtori väsyneesti.
5.
Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.
Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen länteen.
Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen, jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on, varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.
Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion. Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan, mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin tuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina tuntemattomuudellaan viehättäviä.
Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan. Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen rauha oli kokonaan tuntematon.
Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat hetket lähestyivät.
Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.
* * * * *
Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten välissä.
Cotter katsoi kelloaan.
"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin."
Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli tohtorille tuntematon.
"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin."
"Hyvä on!" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.
Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa, sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.
Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen ja tokaisi:
"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari kuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä", lisäsi hän teeskennellyt alistuvaisella äänellä.
Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.
Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon. Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan varrella. Siinä piili jotakin!
Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli, tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei tiennyt, kuka ja mikä hän oli.
"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?" kysyi Hoper.
"Niin", kuului tohtorin lakooninen vastaus.
"Mutta kysykäämme toki", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.
"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?" kyseli väsymätön Hoper.
"En", vastasi tohtori kiusaantuneena.
"Niinkö", venytti Hoper. — "Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa."
Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.
"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin! Jääkää näkemiin!"
Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. "Näittekö japanilaista", kysyi Cotter, "… joka meni ylös?"
"Niin juuri!" kuiskasi Cotter. "Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla viirunaamalla lienee tekemistä?"
"Tutkikaamme!" lausui Hoper lyhyesti.
6.
Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki valtit kädessään.
Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi hovimestaria puheilleen.
"Hyvää iltaa, mr. Johnson!" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San Franciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa, kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.
"Asuuko joku numerossa 104?" kysyi hän hiljaa.
"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua."
"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?"
"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?"
"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr. Fartmanniksi."
Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää. Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.
"Siis Sao Pe, Djimakatu 259", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.
"Hyvä on!" vastasi tohtori.
Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.
Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori? Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli siis edelleenkin huoneessaan.
Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.
"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?" kysyi Hoper. —"Ottiko hän auton?"
"Ei, hän läksi jalan oikealle."
"Hyvä, kiiruhtakaamme!"
Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.
"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet säilöön", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan japanilaisen jälessä.
Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.
Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan sisässä.
Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin. Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat japanilaisen askeleet katukivityksellä.
Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.
Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.
"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?" arveli Hoper.
"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen", sanoiCotter.
"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää."
"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman välttämätöntä."
"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin kuluttua palaa, murtaudun sisään", selitti Hoper.
Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.
"Kuka siellä?" kuului ääni kysyvän englanniksi.
Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen revolveri kädessä.
"Kuka olette?" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.
"Tulen tohtori Ralphstonin luota", vastasi Cotter kylmästi.
Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynestiperässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaanCotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon."Merkit!" vaati mies.
Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät häntä naurattamaan kesken kaiken.
"Mistä te tulette?" kysyi mies.
"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin", vastasi Cotter jäykästi.
Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi tyynesti:
"Kädet ylös!"
Cotter totteli hämmästyneenä.
"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!"
Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille.Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita.Nyt täytyi voittaa aikaa.
"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe…"
Japanilainen kirosi.
"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?"
"Kuten sanoin, antoi tohtori…" koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.
Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.
Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja tulitikkuja sekä kellon perineen.
Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin liikkeen.
"Pysykää hiljaa!" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa. Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan hän oli sisässä.
"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!"
Molemmat odottivat.
"Missä on? Jaha… saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103!Jaha, kiitos!"
Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.
7.
Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen kaappaukseen.
Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä. Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.
"Halloo… kuinka? Missä hän on?"
Cotterin mieli ailahti.
"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!"
Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.
"Istukaa!" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja pienentyessä.
Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä.Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn.Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todistivoimatonta raivoa.
"Kuka siellä?" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.
"Toverini", vastasi salapoliisi tyynesti.
Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä voimakkaammaksi.
"Avatkaa! Lain nimessä!" jyrisi Hoper ulkoa.
"Kas niin", virkkoi Cotter tyynesti, "antautukaa nyt hyvällä. Te olette menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun revolverini ja sallikaa minun toimia."
Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi sisään.
"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis japanilainen!"
Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku "jäsenluettelo", jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle. Paperit oli myöhemmin tarkastettava.
"Mitä teemme vangille?" kysyi Cotter. "Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!"
Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän taakse.
Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia tutkimuksia.
Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.
* * * * *
Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille, että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja tupakoiden nauttimaan iltagrogia.
"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota uteliaisuus jo vaivasi.
Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.
"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen. "Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja, niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"
Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.
"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan", vastasi sanomalehtimies katkerasti.
Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea pientä hermostumista.
Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.
"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole odottaneet tähän saakka."
Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia asiapapereita.
Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui sähkösanomaksi.
Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:
"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S. aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille."
Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.
8.
Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan ja sen matkustajat.
Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan. Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä, toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita, mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet näkyviinkään.
Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan, sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei muutakaan ollut.
Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa "luotettavien tietojen mukaan" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin. Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto, eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset, ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.
Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti, surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät, aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla täydellisemmäksi.
Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty, mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin nimiä.
Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään, kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.