Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi tyhmyydeksi.
"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin", virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa laski huomattavasti.
Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.
Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten, nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään, tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan tuulen voimasta.
Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka pysähytti hänet huutamalla:
"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"
Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.
Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä, saataisiinko peräsin kuntoon.
Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta näyttävään syvänteeseen.
Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä, järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.
Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä hän kalpeni.
"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin rannikkovesillä! Tuo musta!"
Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtivamiina. Yhteentörmäystä ei voitu välttää.
Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin.Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.
Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan, mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.
Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon kaikkien katseet imeytyivät.
Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan metrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti matkustajat kumoon kannelle.
Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti pistoolinsa ja sytytti savukkeen.
9.
Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.
Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.
Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin, eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.
* * * * *
Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.
Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin. Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, — ja sikäläinen "passitoimisto" oli nyt vaaraton.
Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon. Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja bamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin. Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.
Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.
Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.
Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni jälkeensä.
"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät vaarattomaksi. Ymmärrättekö?"
Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma, joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu, kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä, vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San Franciscossa.
Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä. Keskustelu kävi englanniksi.
Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori puhui.
"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta. Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään kohdakkoin, ei kylläkään ennen", tohtori rykäisi itsetietoisesti, "kuin minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme. Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin…"
Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.
Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa, keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.
"Oli miten oli", sanoi Kivinen, "mutta Japaniin sopii paremmin kuin ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono. Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta? Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.
"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa, jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus. Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen, kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat. Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla, voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi voida mitään tarjota."
11.
Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.
Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat mukana.
Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi kaikki samanlaisena.
Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta, hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi, lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta koko olemukseen.
Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa, etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka, vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen vastustajille.
Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä. Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen. Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata matkassaan.
Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun valtaan.
Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle, suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, — suurkaupunkien viettelykset ja ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit, poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen, levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan maailman, luomatta tilalle mitään uutta.
Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon. Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi tyydyttää joukkonsa.
Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta sitten Ranskassa: "meidän jälkeemme vedenpaisumus". Tulkoon mitä hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin, kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.
Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan arvostelevaa katsetta.
Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri, ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle. Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko maailmaa.
Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta, mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.
Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? — se oli tulevaisuuden huomassa.
11.
Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa muutaman lyhyen kirjeen.
Intia!
Kaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen näkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä värivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti fosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella, hiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski niitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa ilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan merenpintaan.
Intia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan jälkeen.
Aamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean, rehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä äärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana, punervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa, sivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia viljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita, heleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin kirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan ulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti vierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas taivas.
Pohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen jotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta, romanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin rajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja viljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen, hedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat huumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.
Illan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja passintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille, leveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä loistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin puvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen. Ilma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit tuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.
"Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!" virkkoi Kivinen. "Täällä alkaa tuntua sietämättömän kuumalta."
Seikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja heidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut tietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten vakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa ystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä, muuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.
"Menee mukiin!" tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita sauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän edessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea, hyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen, puutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa alkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja kaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.
"Katsokaas, mr. Cotter", lausui Kivinen, "mutta älkää pahastuko! Tässä näette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko räikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien, komea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä, löyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan hyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien alkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus ole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin voidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes jossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat tuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia."
"Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan aikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?" kysyi Cotter.
"Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä keksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista ennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta totta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies koulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan."
"Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva."
"Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä. Sivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan, ennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin uskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja elinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian hallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä kateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida paljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut tavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja kirjallisuus myöskin."
"Intiaa koetetaan sivistää."
"Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta, murtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat suljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin palkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen köyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään muuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai kuinka?"
"No, babut ovat vaarallisia."
"Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta sorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei kokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä vieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä riistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka voi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään vain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman hinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he eivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain täysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja asukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla keinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat kuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet. Intia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin sillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että intialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on syntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa ottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön velvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on otettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä vaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen, sillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta kansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole sellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin toteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät lähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään solmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja puolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma, ja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se onnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut ja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi sotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen, kirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa voivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan, mutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi lienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske sormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä uusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää maailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!"
Cotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin juoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun kirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen, repäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:
"Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10.Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana 'Palta'. H."
"Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen kokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!"
Koskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa, valmistuakseen uusia seikkailuja varten.
12.
Hoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.
"Tämä on mieletöntä!" virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan pimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja turbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. — "Eihän meillä ole aavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä jotakin kysytään."
"Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni", huomautti Koskela kuivasti. "Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit ladattuina emme pelkää piruakaan."
Vaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat seikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä, kompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana. Hän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen vilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle saapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat kiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten lukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.
"Tässä!" kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman rappeutuneen hökkelin luo. "Nyt sisään!"
Ystävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin jonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja saapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se kuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja miehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja joutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin, entiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky ei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia tuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää peitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton, vetämätön löyhkä lehahti vastaan.
Seikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota, laskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä odottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa, jotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa maanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat oliot aikoivat.
Seikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet, mutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi kuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi esiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä, ja puolenkymmentä alkuasukasta — johtajia luultavasti — mukanaan.
Viivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät seikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella joka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta ystävyksemme pääsivät selville.
Kuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat joukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat senkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta samalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto, kansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon, isänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli suunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä, hajoittava voima kuin se olikin.
Kuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat kasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä ja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä oli joukkosielun avaimet hallussaan.
Hoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen hymy.
Oli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta muutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko riehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului selvästi englanninkielinen komennus: "Eteenpäin!"
Seikkailijat hätkähtivät. Olivatko viranomaiset saaneet vihiä kokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä menettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana, pakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki se veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka turhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian myöhään!
Kuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja aukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.
"Seis! Kädet ylös!" karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa revolveri.
Ja joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme vääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.
Nopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle, kädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli satimessa.
Kersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi asetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase. Johtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper heidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman mukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten vartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi, pysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti ja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja huusi tiukalla äänellä:
"Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot esiin!"
Hetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi. Kersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu! Parin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään kadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt. Läheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui, määräten lyhyesti:
"Keskuspoliisiasemalle!"
Auto hurahti liikkeelle.
"Huh, hitto soikoon!" huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille savukelaatikon ja tarjoten. — "Nyt on tohtorin peli viimeinkin lopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin viranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko kopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa ei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta päätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä vangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä koko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa."
Poliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman kohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi kerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin. Poliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan eurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan kotitarkastusta.
Ruumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko summa rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta matkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä kiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä, joista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei löytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja ja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja mutisi, että kyllä siinä jotakin on.
Ja siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien nikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän koetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli kyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat yhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen käteensä ja levitti sen pöydälle.
"Hyvä!" kiljaisi hän tyytyväisenä. — "Nyt on meillä pääsy Venäjälle selvä!"
13.
Kivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi NapoleoninVenäjän-retki epäonnistui.
Koskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa jännittyneinä.
"Tämä on jo koomillista!" huudahti Kivinen. "Valmis matkasuunnitelma, pysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta väkeä!"
Paperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon oli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan saakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän osoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja Intian välisen yhteyden.
Löytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää sitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen koko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin lakkaisi ainakin toistaiseksi.
Koskela naputteli sormillaan pöytää. "Tämä kartta on numeroitu, numero 19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa, johon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja pakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia jäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa etsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset Pyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa yleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen."
Seuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten ensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat kuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi syyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka todistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita, onnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa vakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.
Viimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa milloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa, syvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa. Tohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi elämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas, sairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä, jokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta vihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin katse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja loi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi ystävyksiämme kaameudellaan.
Se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko — tahi?
* * * * *
Neljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen illan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman pohtimisessa.
"Also", aloitti jääkäri, "me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottunaPietariin?"
"Aivan niin!" kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi ollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa joihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.
"Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei sen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin tarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan."
"Tjah", virkkoi Cotter, "luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia ja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai lukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on meidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen epämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska meillä on kaikilla tarpeelliset 'edustajakortit'. Tuossa kongressissa kai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan antamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille."
"Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön edustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset 'omalta kirjeenvaihtajalta'", nauroi Kivinen. "Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi, kun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen salaisesta kokouksesta 'omalta kirjeenvaihtajalta!' Totisesti, sanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista nautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa vaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants."
"Halloo!" huudahti Hoper. — "Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi täytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien 'maailmankartta' ja yleensä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä, 'postinkulusta' ja muusta sellaisesta."
"Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan", virkahti Koskela rauhallisesti. "Minä en ole ensimäistä kertaa sentapaisessa työssä."
"Se on siis päätetty!" sanoi Hoper ja kopautti pöytään. — "Nyt työnjako?"
"Minä ehdotan seuraavaa", lausui Cotter. — "Ensiksikin, me emme pääse Venäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me tarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on Koskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan ylipäälliköksi rajattomin diktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?"
"Tietysti!" huudahtivat Kivinen ja Hoper.
"Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän täytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän on meidän pääministerimme, joka edustaa meitä."
"Hyvä!"
"Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa hoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin virallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja historioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät."
"Olkoon menneeksi", naurahti Kivinen, "vaikka olenkin aina kammonut viittä virkaa ja kuutta nälkää."
"Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät. Järjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat, tärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi sota-alaan kuuluvat."
"Kaikki yhden puolesta!"
"Yksi kaikkien puolesta!"
Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä tässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa kalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset suunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään, että myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava lukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.
"Niin, katsokaas", lausui Koskela hiukan pilkallisesti, "ei lukumäärä paljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski näkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän punaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien kongressiin. Mutta eteenpäin!"
"Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon epäonnistui Venäjän-retkellään?" kiihkoili Kivinen.
"No?"
"Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri taktillinen ja strateeginen virhe!"
Seuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin puettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista kohti. — "Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!" virkkoi Kivinen.
14.
Kivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.
Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.
Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään, monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha, muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena, samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.
"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!" — Huudot kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun. Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti, vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.
"Aasi!" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen savukkeen. — "Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!"
Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit, ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset "tutkimusmatkailuluvat", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan ollut puutetta.
Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä Moskovan konferenssiin.
Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä, sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin päin.
Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet. Ystävykset tupakoivat ääneti.
Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa, tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.
"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana, muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä, ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."
Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen jatkoi:
"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan muuta kuin Ryssäinmaa."
Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa, eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin bolsheviikkivaltakuntaa.
"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut, puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset. Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön, riuduttavaan raadantaan. Miksi?"
"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. — "Me olemme nytNirvanan maassa."
"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat herroina maassaan", huomautti Hoper.
Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit. Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle, samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.
"Eteenpäin!" virkkoi Koskela. — "Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne."
"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!" huudahti Kivinen, ja seikkailijat painuivat matkaan.
15.
Ihannevaltakunnassa.
Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen, valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi, pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita ja tuulen ulvontaa.
Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi, tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa, ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.
Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen hetkisen.
"No on ilma!" virkkoi yksi heistä. — "Saisiko tässä millään tavoin tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs, Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta vastaan, niin koetetaan katsoa."
Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan. Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä kerralla onnistui.
"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!"
Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.
Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.
Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa, viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi päästä.
"Tarkastakaa aseenne!" määräsi Koskela lyhyesti.
Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt, kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he eivät milloinkaan voineet unhoittaa.
Ihmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa, takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä. Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan, raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat voittivat.
Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille, veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.
Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.
Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista, rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat, hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti, kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.
Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan, kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos — saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi kertaa.
Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan, päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas. Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua. Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti raukaisi jäykistyneitä jäseniä.
Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia, kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä, kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa, kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten saatiin — enemmän tilaa.
16.
Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.
Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut, mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.
Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen, sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.
Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen, jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen — kuten kaikki muukin Venäjällä — ja niin näkyi vain hajanaisia univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.
Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin tyhjin saloseutu.
Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.
Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut, mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty. Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.
"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin. Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä, pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.
Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei, koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon, ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38. Yrittäkäämme etsiä!"
Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun, jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan, josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat uskaltaneet herättää.
"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään. Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.
"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.
"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään. Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa asuinhuoneen oven.
"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.
"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.
Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä, mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan ollut niiden joukossa.