"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi havaittavissa.
"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. — "Seuratkaa minun sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä vieno naisääni, joka kysyi:
"Kuka siellä?"
"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori, hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:
"Mary Audhon!"
Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään ja tempasi tytön syliinsä.
"Mary, etkö tunne serkkuasi!"
"Tommy?!"
17.
Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista vapautta.
Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten, varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.
Mr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi, tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista, sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.
Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon, mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen. Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki, tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta, kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen, suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja sanomalehtimies hymyili sisimmässään.
"Mutta ystäväni onkin jääkäri!" päätti Kivinen kuvauksensa.
"Jääkäri?" kertasi' Mary. "Mitä se on?"
Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan tarkoituksen.
Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä. Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa, jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin tähän tyydyttävä.
Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.
Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan levottomaksi.
"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.
Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa, erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.
Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa, joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle. Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen, särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat. Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin "veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.
Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen, joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina liikkuivat bolshevistiset virkamiehet — eilispäivän hampuusit, rikolliset ja onnenonkijat — väkijoukossa papereineen.
Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon, kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.
"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö, kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."
"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.
"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."
"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."
"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne." Virkailija soitti, ja sisään astui kaksi punakaartilaista.
"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä."
Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista "vapautta", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.
18.
Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän käsistään.
Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä kumminkaan, keitä olivat saattamassa.
Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent. kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren, hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia. Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia, taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut, pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.
"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte poistua."
Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin, poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa, kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti, että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa, seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa, lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat omituisen kolkon ja aution valaistuksen.
"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."
"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen painavan proosallisesti väliin.
"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain kenraalinkin pöydällä."
"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa. Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina, kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja, 'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.
"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä, että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.
Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa. Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen huomautti.
"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s. maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi Kivinen venäjäksi.
Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen, valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.
"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin, ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."
Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut, vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty, Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta. Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.
Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija, ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän huoneesta.
"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.
"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."
20.
Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää, mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa Moskovassa.
Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.
"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas, mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeriksi!"
Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin, mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.
"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen välinpitämättömästi:
"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten", ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella. Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin 'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion huvitella. Omalla tavallani."
Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan mystillinen.
"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän kuninkaan kirjaa.
Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen salaa Nosowkinilta.
Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.
"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille istuimille.
Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin. Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään. Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä rauhanpäivinä.
Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen. Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.
He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.
"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti, Kivisen hiukan maistaessa.
Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.
"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.
Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa, niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa kuin punaisissakin hotelleissa.
Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.
"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me! Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi taidon juottaa ja olla itse juomatta.
"Te luotatte meihin?" kysyi hän.
"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme. Joko — tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja johdonmukaisesti järjestetty."
"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on perussuunnitelma?"
"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on rahaa ja meillä on miehiä."
"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen työ."
"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään, mihin sitä vielä käytetään."
"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla pohjalla?"
"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain mielenkiintoistakin. Maljanne!"
Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa. Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen pyyntöönsä saada käydä katsomassa "valistustoimistoa", mutta nyt pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa. Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon verran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.
Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.
20.
Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin keinoihin.
"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä", lausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.
"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?" kysyi Mary katsettaan kohottamatta.
"Sitä, mitä te juuri nyt teette", vastasi Koskela hymyillen.
"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?" pistiMary kaksimielisesti.
"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta. Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista, että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?"
"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään", lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.
"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua, kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."
"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä, toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan hiljaista nääntymyskuolemaa."
"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan, Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin…"
"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät väkisinkin kyyneleistä.
"Pyydän todellakin anteeksi…" Koskelan ääni vapisi.
"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene parempi, että puheenne valmistuisi pian…?"
"Häiritseekö ehkä läsnäoloni…?" kiirehti Koskela kysymään.
"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin minä kuuntelen… ja… ja kirjoitus ei edisty."
Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.
Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien kongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela, jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili kovassa kirjoitustyössä.
Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi. Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta. Kiitollisena hän puristi missin kättä.
"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää."
"Kertokaahan jotakin itsestänne!" Tytön äänessä helähti jännittynyt odotus.
"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää."
Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter Lagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.
"Te olette paljon nähnyt", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela lopetti.
"Hiukan."
"Olette tavannut paljon ihmisiä?"
"Kohtalaisesti."
"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"
"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."
"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"
"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora kysymys, ihailetteko sotilaita?"
"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä, olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.
Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. — "Te siis ihailette minua?" kysyi hän nauraen.
"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.
"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.
Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.
Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun, jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa teelle.
"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?" kysyi miss Mary, ja ääni kuulosti odottavalta.
"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan."
"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?"
"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään lähde takaisin."
Miss Mary liikahti levottomasti.
"Teidän 'työnne' on vaarallista?" kysyi hän.
"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen."
"Millä tavalla?"
"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen AntibolshevistisenValkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa."
"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?" kyseli tyttö itsepäisesti.
"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaanMoskovan läheisyydessä."
"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen."
"Todellako?" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. "Katsokaas, minä en kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että joku, esimerkiksite, surisitte minua."
Miss Mary puraisi huultaan. "Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä."
"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.Uskallatteko seurata meitä?"
"Kyllä, kun te olette mukana!" vastasi miss Mary.
"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule olemaankaan mitään kuvittelemista."
Miss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua vanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt tähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss Mary soitti marssia, ja "ilkeä" Koskela, sisimmässään hymyillen, sytytti uuden sikaarin.
21.
Vastavallankumoukselliset saavat hra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella tutustua bolshevistiseen suurteollisuuteen.
Maailmankongressin ensimäinen kokouspäivä supistuikin vastoin seikkailijoittemme odotuksia sangen vähiin, merkittiin vain osanottajien nimet. Varsinainen kokous alkaisi vasta seuraavana päivänä. Ystävysten palatessa asuntoonsa, vaivoin laaditut puhekonseptit taskussa, ehdotti Kivinen, että päivä käytettäisiin hra Nenäkkään laitoksen tutkimiseen.
Hra Nosowkin oli asunnossaan ja tutkimusretki päätettiin lopullisesti. Kohteliaisuus oli molemmin puolin moitteeton, mutta jos hra Nosowkin olisi ollut niin suuri ihmistuntija kuin hän luulotteli, olisi hän ystävyksien kohteliaassa hymyssä saattanut keksiä hiukan epäilyttäviä vivahduksia.
Bolsheviikkisihteeri hankki auton, ja puolen tunnin kuluttua oli seurue muutaman suuren ja jykevän hallintorakennuksen edustalla. Hra Nosowkinin näyttämä kortti päästi seurueen vartijaketjun läpi. Noustiin portaita pitkin toiseen kerrokseen, ja vastavallankumoukselliset ohjattiin muutamaan siististi kalustettuun virkahuoneeseen, jonka hra Nosowkin ilmoitti olevan hänen yksityisen kabinettinsa.
"Kas, niin, hyvät toverit, nyt voimme aloittaa kiertotarkastuksemme", virkkoi hra Nosowkin iloisen kohteliaasti ja tarjosi seurueelle savukkeita. "Olen kokonaan käytettävissänne!"
"Me alistumme täydelleen teidän johtoonne!" riensi Kivinen ilmoittamaan.
"Aloittakaamme siis agitaattorikoulusta." Seurue johdettiin muutaman huoneen kautta suureen ja avaraan saliin, jossa pikku ryhmin oli lähes parisataa henkilöä, etupäässä miehiä. Seikkailijat pysähtyivät ovelle.
"Katsokaas, tässä huoneessa valmistetaan agitaattoreita ulkomaille. Nämä toverit täällä ovat oppilaita. Täällä on likipitäin kaikki kansat ja kansallisuudet edustettuina. Jokainen nauttii opetustaan omalla äidinkielellään. Ensin on jokaisen tutustuttava bolshevismin yleisiin periaatteisiin, ja sitten saa kukin yksityisopetusta niitä oloja silmälläpitäen, joissa hän tulee toimimaan. Kaikki seikat, poliittiset ja kansalliset, taloudelliset, maantieteelliset, käytetään palvelemaan tarkoituksiamme. Opetus tapahtuu luentojen muodossa, mutta 'oppilaat' saavat myöskin varsinaisia läksyjä, joita he nytkin parhaillaan näyttävät lukevan. Eikö järjestelmä oli suurenmoinen?"
"Pirullisen suurenmoinen!" myönsi Kivinen sekä ääneen että itsekseen.
"Näitten ammattiagitaattorien opetus ei rajoitu teoriaan, vaan he saavat mitä perusteellisinta opastusta myöskin kaikissa mahdollisissa tarvitsemissaan käytännöllisissä kysymyksissä. Heitä opetetaan vakoilemaan, pakenemaan, naamioimaan itsensä, väärentämään todistuksia ja asiapapereita j.n.e. Ja sitten, kun he ovat suorittaneet 'oppikurssinsa', harjoitetut, koetellut, lähetetään heidät avaraan maailmaan, ainoana ohjeena jesuiittain vanha tunnuslause: Tarkoitus pyhittää keinot. Me olemme perustaneet uuden jesuiittajärjestön, monta vertaa vaarallisemman kuin ennen. Näiden agitaattorien tehtävänä on lietsoa tyytymättömyyttä, missä sille on jo pohjaa, ja luoda hävityksillä, lakoilla, terroristiteoilla pohjaa siellä, missä sitä ei ole. Ja täytyy sanoa, että nämä 'oppilaamme' ovat osoittautuneet erittäin kykeneviksi täyttämään heille asetetut tehtävät. He sukeltautuvat kaikkialle, vaikuttavat politiikkaan, kirjoittelevat äärimmäisyyslehdistöön ja muokkaavat siten maaperää kumoukselle, jonka toimeenpanevat samanlaisten mutta lisäksi sotilaskasvatuksen saaneiden agitaattorien salassa muodostamat ja harjoittamat punakaartilaisjoukot. Hammas liittyy hampaaseen tässä valtavassa rattaassa, joka toimii pitkälle ulotetun työjaon pohjalla aivan samojen periaatteiden mukaan kuin joku suurteollisuusyritys. Me olemme vallankumoustehtailijoita."
Seikkailijoita huimasi, kun he ajattelivat, että he, neljä miestä, olivat uskaltautuneet ratkaisevaan taisteluun tämän kamalan 'veljeskunnan' kanssa sen pääpesässä. Mutta heillä oli puolellaan myöskin ratkaiseva etu, ja se oli se, etteivät bolsheviikit mitään aavistaneet. Seikkailijat katselivat agitaattoriparvea, ja heidän täytyi myöntää, ettei maailmanrauha ollut hetkeäkään turvattu, niin kauan kuin tämä joukko sai vapaasti toimia.
"No niin, voimme jatkaa kulkuamme!" virkkoi kohtelias hra Nosowkin, joka tunsi itsensä erittäin imarrelluksi seikkailijoiden mielenkiinnosta. Seurue joutui suureen huoneeseen, joka muistutti kulissintakaista teatterinäyttämöä kulisseineen, puvustoineen, naamiotarpeineen ja monenlaisine huonekaluineen.
"Me käytämme hyväksemme myöskin eläviäkuvia ja valokuvausta. Tässä on teatterimme, jossa esitetään sekä agitatorisia kappaleita että todellisuuskuvia meidän työstämme Venäjällä. Aate on loistava. Täten voimme me, näyttelijöiden avustuksella, esittää totena sellaistakin, jota ei muuten voisi todellisuudesta juuri valokuvata. Täytyy hiukan valehdella ja liioitella."
"Eikä kai niin hiukankaan?" naurahti Kivinen.
"Olette oikeassa, koko runsaastikin!" ilvehti Nosowkin vapaasti. "Filmit ja valokuvat toimitetaan sitten ulkomaille ja niillä on ehdoton todistusvoima joukkoihin nähden."
Kivinen ajatteli jotakin, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.
"Sitten voimme siirtyä kirjalliseen osastoon", lausui Nosowkin ja johti seikkailijat suureen huoneeseen, jossa noin kolmekymmentä henkilöä istui pöytien ääressä kirjoittamassa.
"Tässä kirjoitetaan bolshevistista kirjallisuutta, räikeämpää ja laimeampaa. Kaikilla kielillä. Meillä on kymmenkunta henkilöä, joiden yksinomaisena tehtävänä on kirjoittaa aina uusia ja uusia julistuksia, selostuksia ja kehoituksia, ja ne kaikki sitten käännetään tarpeellisille kielille. Käytämme asiantuntijoita. Meillä on tilasto-osasto, joka hankkii tarpeelliset tilastot maastamme, oloistamme ja toimistamme, samoin tekee poimintoja ulkolaisesta kirjallisuudesta ja lehdistöstä. On myöskin sanomalehtiosasto, joka toimittaa kiihoitusartikkeleita sopivien tilaisuuksien sattuessa kaikkien maitten kiihoituslehdistöön. Tämä toimisto hoitaa myöskin lehtien ostamiset ja toimittajien lahjomiset. Toimisto sijaitsee tuossa viereisessä huoneessa, mutta siinä ei ole mitään katsomista. Alakerrassa on meillä suuri kirjapaino, jossa painetaan tarpeellinen kirjallisuus. Paperinpuute tekee suurinta haittaa."
Seikkailijoiden täytyi ihmetellä tätä kaikessa pirullisuudessaan suurenmoista järjestelmällisyyttä. Toveri Nosowkin loisti ja liikkui ketterästi kuin kala vedessä.
"Tässä on passiosastomme", virkkoi hän ja johti seurueen huoneeseen, jossa työskenteli parisenkymmentä kaivertajaa. "Tässä valmistetaan kaikkia mahdollisia sinettejä ja leimasimia passeihin ja asiapapereihin. Meillä on mallit melkein kaikista, eikä niin ollen ole sellaista paperia, jota me emme kykenisi jäljentämään. Lisäksi on meillä tuhansittain johtavien henkilöitten nimikirjoitus- ja käsialajäljennöksiä. Kaikkeen työhön käytämme ammattimiehiä. Rohkealle ja taitavalle miehelle avautuu suljetuinkin ovi juuri tämän passiosaston avulla."
Kivinen olisi voinut todistaa sen kylläkin vakuuttavalla esimerkillä, mitä heihin itseensä tuli, mutta hän pysyi vaiti.
Seurue laskeutui alakerrokseen, ja salaperäisesti hymyillen hraNosowkin avasi oven, virkkaen:
"Rahapaja!"
Seurue huomasi olevansa melkein kuin tavallisessa kirjapainohuoneessa. Nelisenkymmentä erilaista painokonetta hyrräsi sähkön voimalla. Kaikki huudahtivat hämmästyksestä, sillä kiihoituskirjallisuuden asemasta painoivat koneet erilaisia, eri arvoisia ja eri maitten valtioseteleitä kuin mitäkin ilmoitusplakaatteja tai nimilappuja vain.
"Hehhee, tämä on sitä kannattavinta teollisuutta mitä olla voi. Me kokeilimme ja kokeilimme, korjailimme ja parantelimme, ja nyt olemme päässeet siihen, että voimme tarkoituksiimme käyttää kunkin maan omaa rahaa, kun omamme ei kelpaa. Ja tämä raha ei maksa muuta kuin painatuskulut. Niitä ei voi sanoa oikeastaan vääriksikään, sillä ne ovat täydellisesti alkuperäisten näköisiä, vaikka meille tietenkään ei ole luovutettu koko maailman setelinpaino-oikeutta. Mutta me koetamme avustaa ja varustamme koko maailman seteleillämme, jotka, elleivät ne siten joutuisi mitättömiksi, voisi varustaa rekisteröidyllä tavaraleimalla: Made in Russland. Hehheh, katsokaas tässäkin kauniita 500 punnan seteleitä! Niillä voi paljon toimittaa tässä maailmassa. Tämä on verraton ase, mutta värien ja sopivan paperin puute on uhkaavana esteenä."
Seurue nousi jälleen hra Nosowkinin yksityiseen kabinettiin.
"Ja katsokaas, täällä on kaiken keskus!" Hra Nosowkin avasi seinään muuratun teräskaapin oven ja osoitti korttijärjestelmälaatikoita. — "Tässä on yhteenveto kaikesta, kaikki tiedot, kaikki osoitteet, valokuvat, merkit, signaalit, suunnitelmat, menettelyohjeet. Tarvitsee vain ottaa määrätty kortti käsiin ja silloin on kaikki selvillä: henkilö, paikka, merkit ja päämäärä. Koko tuo suunnaton, maailmaa syleilevä koneisto on keskitetty näihin paperilappuihin. Ja minä hoidan tämän puolen. Täältä menevät ne sotkevat diplomaattiset langat, jotka pahentavat naapurivaltakuntien välejä, aikaansaavat levottomuutta, täältä ohjataan ammattimiehiä eri aloille valloitettaviin maihin, jotta he tarpeen tullen voisivat ratkaisevasti vaikuttaa hyväksemme. Täällä on punaisen hämähäkin keskus."
Kivinen ajatteli, että vaikka hämähäkin verkko on taidokas, tiheä ja vaarallinenkin, voi yksi ainoa sivallus sen hävittää, mutta ääneen hän ihmetteli mallikelpoista järjestelmällisyyttä, josta tietenkin suuri kunnia oli tuleva myöskin toveri Nosowkinin osalle.
22.
Kivinen puhuu hullujen maailmankongressissa järkeä loistavalla menestyksellä, mutta näkee sitten vaikuttavan ilmestyksen.
Kivinen tunsi lievää hermostumista.
Koskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin luo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain kuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä maailmankongressissa.
Tilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja korupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt "työhön" ja parhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista maailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa: toinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa ja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen kuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen järjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin viikoiksi.
Suuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista maista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia ja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja bulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia, vilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia, nykyisiä "suomalaisen kommunistisen puolueen" edustajia, mutta kirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin yhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista maista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä ja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava ilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa näyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä esiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten valitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta tilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät välittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.
Kivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos hyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi kaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn puhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa muutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua he olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi neuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja silloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että bolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi yrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia kärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin päätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa puhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat kysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin kumppanit.
"Kivinen!" kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. "Ei ole muuta neuvoa kuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista järkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet pesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa."
Kivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä. Hänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli siihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo ja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen kättään.
"Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan hyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa", virkkoi hän ihailevan painokkaasti.
Puheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja. Samoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein paatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin haukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.
Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen, eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset, katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet, huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin. Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja lyödä.
Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli "yhteiskunnallista vallankumousta", ja kaikki omakohtainen pelko katosi siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela sittenkin viipyi.
Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana, vaati hiljaisuutta.
"Toverit, minävastustanteitä!" Sanat tulivat harvaan ja terävästi, niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky, tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt, vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta. Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen horjumattoman lujaan katseeseensa.
Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni.Tuli täydellinen hiljaisuus.
"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki, leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle. Kuulkaa!"
Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä silmin ja korvin.
Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.
Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.
Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.
Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni, sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta. Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi, jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi "Internationale" voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.
Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: "Eläköön vallankumous!" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.
Cotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti puhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä ja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:
"Luulenpa, totta vie, että huomisesta 'Isvestijasta' saan lukea oman puheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa."
Salissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi,Kivinen katsahti ja kalpeni.
"Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!" kuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä, ymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken kuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä teatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.
24.
Koskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä selvää.
Moskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan talviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine katuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen, huurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.
Ilma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela sekä miss Audhon kävelivät rivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja toistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut pistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut liikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan menneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit täydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan välttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua pidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa katukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki pakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa syventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa olevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta, katsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä unelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa, lieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.
Miss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä kongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi miellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan hartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja koettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen tahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi tytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta astuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut huomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan tyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.
Varsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain suuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden riveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki oli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista kieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa kulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen joukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin aikaisemmin.
"Leipää, leipää, leipää!"
Vihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi, heilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja peitettyjä ikkunoita vastaan.
"Alas neuvostovalta!"
Muuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli hetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta sitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon, joka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:
"Alas neuvostovalta!"
Nälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi joukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary painautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset, kuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:
"Alas neuvostovalta!"
Silloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus, korviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui maahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut "rauhoittaa" työläisiä.
Täydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat vastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä. Katu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja haavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut etsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista, ullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.
Puna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli pyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin mielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.
Koskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan, mutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella suojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa paeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin sivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu, Koskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli "rintamien" välissä.
Taistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti ja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän ympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat laukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta tuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun kadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti kiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin vierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi punakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi porttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan tulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää päätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista missin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta, sittenkin pelkäsi.
Koskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun porttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti melkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat punakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti heikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä. Mutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja heitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys, katkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa. Punakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.
Koskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina, mutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat juoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä yksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin "puhdistusta" ja toteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet, naiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen armonlaukausta.
Koskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan vasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary olisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi jääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut menettämäisillään.
Punakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen seuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa, ja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän, jonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju oli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.
"Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!" vastasi vartija.
Koskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa mr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi Marylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa kadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja sen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi, tunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen keskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.
"Nyt on jotakin tapahtunut", kuiskasi Koskela. "Emme saa menettää hetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he odottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta ja otan selvän asiasta. Näkemiin!"
Päännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan.Punakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.
24.
Herra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan vastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.
Miss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus kalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen isänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai aavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään vastavallankumoukselliseen matkailijaan?
Kun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet lähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin odottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa luvannut tulla kotiin.
Tuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada jotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän itse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä hän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet autioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä bolsheviikkien vankiloista, heidän "tuomioistuimistaan" ja joukkoteloituksistaan.
Kului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui nurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua, huutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi koko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi olevan mielettömiä.
Talvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary säpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi Kivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.
"Te täällä…", pääsi Kiviseltä väkisinkin. — "Missä on Koskela?"
"Hän… hän meni ottamaan selvää isästäni", kuiskasi Mary, ja jännitys laukesi kyyneleihin.
"Isästänne?"
"Niin, hänet on vangittu."
"Vangittu!" huudahtivat kaikki kolme. — "Milloin?"
"Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me näimme."
Muutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut.Kivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.
"Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta ennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti.Tohtorion aloittanut toimintansa."
"Tohtori?" kysyi Mary vuorostaan.
"Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet Intiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole hyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja painuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!"