"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."
Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä ole sen jälestä enää koskaan nähty.
Lipunkantaja.
Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä, maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!…" mutta kukaan ei halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous, levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla kedolla.
Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet. Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!…" Ja heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan, ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen taistelun yllä.
Kaksikolmatta kertaa se vaipui!… Kaksikolmatta kertaa sen vielä lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt, tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon mentyä mailleen rykmentin jäännökset — tuskin kourallinen miehiä — taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta lipunkantaja sinä päivänä.
Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti, mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja. Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä turmelleet.
Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys. Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla, kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.
Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan. Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä. Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä minulta ottamaan!…"
Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.
Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen. Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta, jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla preussilaisten saarrosvarustusten yllä.
Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!… Ampukaa hänet!…" Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin, juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky, joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.
"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten… Liput oli luovutettu muiden mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.
"Tu… tu… tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani he eivät tule koskaan saamaan…" Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia kohti.
Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit, nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki, muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin katua.
"Riistetäänkö lippuni!… Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista? Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa, kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun… Se on minun kunniani. Minä estän kenenkään siihen koskemasta."
Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä seurata.
Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti, itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan kuunnellut häntä.
Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni… minä tahdon lippuni…" Vihdoin avautui akkuna:
"Sinäkö se olet, Hornus?"
"Niin, herra översti, minä…"
"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä kuitin…"
"Kuitin?… Ja mitä varten?…"
"Niin kuuluu marskin käsky…"
"Mutta herra översti…"
"Jätä minut rauhaan!…" ja ikkuna suljettiin.
Vanha Hornus horjui kuin juopunut.
"Kuitin… kuitin…" toisteli hän koneellisesti… Vihdoin hän lähti liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että hänen täytyi välttämättä nähdä se.
Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.
Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.
Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella…
"Hornus, tuossa on lippusi… Sinua kutsutaan… mene hakemaan kuittisi…"
Siis todellakin kysymys kuitista!
Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin… Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!…" Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt…
Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip…" mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää… Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan.
Kommunin turkosotilas.
["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia 18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin. Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000 "kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]
[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa ranskalais-saksalaiseen sotaan.]
Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen. Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa näinkin.
Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä, tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.
Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa). Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä, valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.
Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan. Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta selkoa kuin sanatbono bezef, macache bono, päivystävä "kenraali" lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet esikuntaansa.
Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja, merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit, turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia. Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin, karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa vääriä tykkimiehiä!… Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.
Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit, avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa "derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille nuotiotulien lähelle.
Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä. Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat. Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi, ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti, katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli tekeillä… Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta. Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi hampaitaan kiristellen:Macach bono, Brissien… hän näet luuli että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti, oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!…" Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen armeijan veroinen.
Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi, joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille. Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.
Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä… Tuossa saapuikin niitä koko rivi!… Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:
"Antautukaa!…"
Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri korkealla:
Bono, bono Francése!…
Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy, jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän hammasrivinsä täydeltä!… Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu. Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.
"Näytäs kivärisi."
Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.
"Näytäs kätesi."
Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään seinää vasten ja pau!…
Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.
Sunnuntaipiirakat.
Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:
"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat… juoksuta ne hänelle ja palaja vikkelästi… Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat jo tunkeutuneet Pariisiin."
Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa, antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle. Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta; eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.
Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.
Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit" marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä, että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä. Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt, yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa minne.
Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:
"Ahaa!… siellä on piirasleipurimme."
Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut hopeaiselle lämmittimelle.
Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.
Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:
"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat jo tunkeuneet Pariisiin."
Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.
"Haa, tuo kirottu Sureau!…" Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.
"Minne matka, kansalainen?"
Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit — siis esiintyi koko vanhan taantumusmiehen komeudella.
"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettääRigault'n luo."
Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään kiukkuista Bonnicar parkaa.
En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja, joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.
"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni… Saatte selvittää asianneVersailles'issa."
Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.
Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.
Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat luulivat hänen tulleen hulluksi.
Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan. Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin! Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja puvunriekaleitten sekamelskaan.
Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.
Sanottiin:
"Hän on Félix Pyat… Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]
Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät; Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset — ja kaikki tämä oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.
"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!…" virkahti äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien" kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta ottamaansa piiraspannua. — Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä piirakaisia.
Taistelu Père-Lachaisella.
[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan miehen viimeinen leposija.]
Vartija hymähti:
"Täälläkö taistelu?… eihän täällä ole koskaan ollut taistelua. Se on niitä sanomalehtien juttuja… Voinhan toki koristelematta kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla, joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani; heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen; mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille, asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun… Rivit hajalleen!…' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin tuhannen frangin arvoinen.
"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen päiväpalkkansa… Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa, jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille, että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.
"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika ajoin heille saapui määräys:
"'Tähdätkää Louvrea… tähdätkää Palais-Royal'ia!'
"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia. Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti, jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.
"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!
"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt… Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään: 'Olemme petetyt… Olemme petetyt.'
"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen hänet.
"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa. Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine, läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon…'
"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia mukanaan… Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää. Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä. Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella, ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.
"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani… Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia… Ne olivatkin meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'
Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja veivät sitten minut mukanaan ulos.
"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan, ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu… Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä… Brrr… Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia, joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin, jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän. Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti… Sellainen se oli Père-Lachaisen taistelu…"
Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten, keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850), mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarjaLa Comédie humaine(Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]
Tarasconin puolustus.
Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä — niin suuri oli levottomuuteni!… Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten Laon ja sen peloton linnoitus?… [Laonin kaupungin linnoituksen räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut, ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla, rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen rannalla.
Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.
Lauluseurat.
Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa, joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta, Attila leirissä Pariisin edustalla — nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on oikea kansallissota… Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus. Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat romansseja niskaanne.
Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan hyräilevät: "Oi satakieleni — sa Spanjan luuttuni — tralala — lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta lauluseuraa.
Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen liikkeen.
"Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja ylpeästi tömisti askeleitaan.
Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!…
Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.
Juhlakulkueet.
Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset — Frans I Pavian taistelussa — joita seuraklubin herrat pitivät esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt, hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet, kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet, keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard, seuraklubin esimies — vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa:Digo-li que vengue, moun bon![Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan, ystäväiseni."], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja, ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.
Läpimurtautuminen.
Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma — muutapa ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille. Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi… Vaikka sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista Tarasconissa!…" Prrr!… Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän toki uloshyökkäyksenne…" ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät syynsä!
Seuraklubin puolustus.
Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!" sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.
Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla, chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he tulevat täältäpäin, niin pau, pau… Jos he taas nousevat tuoltapäin, niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton", tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!…" Siinäpä olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.
Tarkk'ampujat.
Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella. Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet — niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja julman leveitä vöitä!… Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi, ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä; loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset, täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.
Tarhakaniinit ja kaalikaniinit.
Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja, loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin tarkk'ampujat — shakalit, muskettimiehet ja muut — liittyivät yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan, entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia. Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit; "tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin. "Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442 Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet… Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.
Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne! Pystyyn!" — kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää, ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.
"Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä liikkeelle!"
"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.
Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului prefektin toimivaltaan.
"Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin arvokkaisuudella.
Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:
"Anteeksi, kenraali… Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?… Kas tässä, lukekaahan!"
Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka kaksi tarhakaniinia, — kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta — oli jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat päästä kaalikaniineiksi.
"Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei saa enää käydä… Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti terveisiä kaniineillenne!"
Jäähyväiskemut.
Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan. Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu, siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin… Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat, eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!…
Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut tämäntapaisen kangastusilmiön.
Äidit.
Piiritysmuistelma.
Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta ja rakkaista poissaolevista ystävistämme… Äkkiä luutnanttini, joka mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä, keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:
"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]
Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa, jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.
Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää, tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan… Vaimosta ei aluksi näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia harmaantuneita hiusten haituvia.
Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin nopeasti…
Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen osastoon.
"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet."
Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.
He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara, niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja, ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa, juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto, työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia, jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti, paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään, pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: — kaikki tämä myllerrys tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin aukkoon.
"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein, nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.
Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.
Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:
"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen… Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani… Tahdon lähteä syleilemään häntä."
Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa heti järkisyillä estellä häntä.
"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle."
"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön, pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen, vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella taskussaan kuvernöörin lupakirja… Huomenna he nousevat ajoissa aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään. Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos. Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti… Mutta ei hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.
"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.
Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:
"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."
Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin pysyy rinnalla:
"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"
Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta viittaa hänelle Valérien-vuori:
"Tulkaa nopeasti… poikanne on täällä."
Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.
Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!…
* * * * *
Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja hypähtävän pystyyn… Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut poikansa askeleet.
Se oli hän!
Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.
Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri kädessä… Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi miehekkäällä ja iloisella äänellä:
"Päivää, äitiseni."
Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön…
"Kuinka voit?… Onko sinulla hyvät tamineet?… Miten on liinavaatteittesi laita?"
Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen, jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin sanoakseen meille:
"Suokaa anteeksi… hänhän on nainen."
Tietysti me sen soimme anteeksi!
Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.
"Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä."
"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?"
"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi ylhäällä linnoituksessa."
"Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.
Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:
"Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä, ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän suureen tuskaansa… Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.
Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.
Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:
"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti. Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui eukkonsa käsivarteen… Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka, Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein… Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.
Maalaiset Pariisissa.
Piirityksen aikana.
Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa… Puolipäivän jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen jutteli…
Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon virkkavan naapurilleen:
"Todellako, preussilaiset?… Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"
"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!…" huusin hänelle ikkunastani. Sekös häntä kovasti nauratti… Tässä pienessä Seine ja Oise jokien kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.
Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa, jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta, pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana… Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi… Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta. Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa, ettei jäisi mitään preussilaisille… Mies lähtikin Pariisiin, ja se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja, empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin valtateitä.
Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia… Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa… Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä. Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa, oli vielä muokattava jotakin maapalasta… Kukapa tietää, vaikka vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?… Ja kytipä lisäksi sydämen sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle seudulle.
Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle kolkuttaen:
"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!"
Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä kiemurteleva — kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.
* * * * *
He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä kerroksessa kolkon kadun varrella… Miehellä ei ole suurtakaan hätää. Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin, hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä. Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.
Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja…