Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.
* * * * *
Otto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia kenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi ja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe. Pikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät pelokkaina nurkkaan.
— … tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja heittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana punakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.
— Elä hyvä ihminen…, rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty sotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.
— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot riittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat näkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään. Kyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään toivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia. Vaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin erota. Mutta sinneminäen mene, ennen vaikka tapan itseni!
— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat hänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:
— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän se kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.
— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.
Mökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin kuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna pitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea mitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka, likaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi? Oli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi milloinkaan.
Väkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi vain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin kannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen liittoon tarvitsi kuulua!
Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:
— Mihin liittoon?
— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.
Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä, huonoja jos hyviäkin.
— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.
— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.
Ja Otto alkaa jälleen miettiä, ettäjosolisi maata, niin mikä olisi vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.
— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.
— Mitkä niin?
— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä on maattomallakin.
— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.
Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.
— Mitä sinä siinä… kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.
— Noita pirun elukoita… ähkää Otto—… kalvavat kuin tulella.
Riikka naurahtaa.
— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.
— Hävittäisit.
— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin katoomatonta tavaraa.
— Jos ei muuten… niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska, että antaa elikkojen kaivella rauhassa.
Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.
— Pirunko ma heille taian… laittaisit väljempää, niin kai tässä minäkin jotain… kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat rypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin nyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas… tässä minua syyttämään…
— Vai talolliseksi… taija heistä kunnon talollisia vääntyä.
Nurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt Iidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää mukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä rauhasta.
— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto poikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä pintaan, että paukahtaa.
Lapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee hiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma sakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen sylimittaisen makuuhuoneen ilman..
Mistäpä köyhällä varaa suurempaan.
11.
Aapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen, mutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä Hentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen, eikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja hoitanut kuin omaansa.
Hohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki tuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi lumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja epätietoisuus kiusaamassa.
Eikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin siitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja oikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä päätös häntä kuulematta?
Aapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen ja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen, kun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa ei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma rakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta. Lieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita antanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?
Aapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei hän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui rikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.
Kun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti käväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan viime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän oli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää muusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja menetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa vuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta olentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan, kun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.
Aapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen suurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut maan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty korkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä saada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain. Mutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä varhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.
* * * * *
— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä astui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista kylässä käydä?
— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.
— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran miehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.
Liina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut tervehtimään Aapoa.
Leikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:
— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.
Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:
— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.
Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:
— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?
— Eihän siitä näin pian… Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?
— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista, sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa. Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo eläkevaariksi kohtapuoleen.
— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen heittäisi, sanoi Aapo.
— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksenHentulta.
— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen ulkopuolella pysymään.
* * * * *
Liina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa oven ja astui sisään.
— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.
Tytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät.Ei vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.
Katsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa jauhaisi.
Aapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä hiipaisi mieltä.
— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?
— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.
— Siitäkö sinä niin…
Aapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.
— Älä koske!… Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.
Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin nauraa.
Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan. Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:
— Mokomakin hiton karilas… maamyyrä…
Ovi paukahti kiinni.
Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.
Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä… se kai oli jo herjausta.
Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes ymmärtänytkään.
Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.
Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä näin joka puolelta.
Ettäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja mannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli vielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä pääomaa.
Tytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla hänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa askarrellessa unohtaa.
Aapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa, hänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä kuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja silloin ei ollut vielä kaikki menetetty.
Aapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli muuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken lohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään katsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei haluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen uuteen taloonsa.
Pian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja valaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.
Siinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti katsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan saakka.
Jos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon lienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua hyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?
Vikki oli hyvillään Aapon tulosta.
— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä vähän niinkuin huonosti asiat.
— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoiAapo.
— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin velkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.
Vikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut kolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo ei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen markkaan hehtaaria kohti.
— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta ukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä pahempi suuren velkakuorman alla…
— Eihän sinulla hätää… myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.
— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo kysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei käy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan, naapuri?
Aapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta, vaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja hoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys. Yleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että velkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt suuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen toimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin hintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi kalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt maksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta mistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti omiksikaan tarpeiksi.
— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos ei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman vuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon ja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta ennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää varmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää pari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa, jos häntä velkaa saakaan.
Vikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana. Vaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja väliin maatyömiestäkin.
Vikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:
— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?
— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.
— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle.Vaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen.— Otat maata Puromäestä.
Tummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä Puromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista edellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.
— Mitäs niistä toisten maista… omansa se olisi rakas itsekullekin, sanoi Aapo.
— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan päätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.
— Kyllä sitä velkaa yhden miehen osalle tulisi. Joka vuosi menee koroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on oikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa, kuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät», sanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.
— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat uuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet niistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä, eksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka monessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina vuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen mitään tervettä synny.
— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä hintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan markan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan saakka. Mitenkäs tämän selität?
— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä toimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.
Aapo nousi lähteäkseen.
— Mitäpä siitä… laki kuin laki… kyllä se siitä vielä saattaa muuttua hyväksikin.
— Saattaapa saattaa… Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän mökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan aluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.
— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä kintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.
— Joo… tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa herrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä enempää kuin sika lusikasta.
— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.
— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan sitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan itsellesi Puromäestä.
— Mikäpä ne naimiset tietää… ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin mielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.
— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen… mutta sitten se alkaa… eikä ole varaa peräytyä.
— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin, koetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti…
— Hiisiäkös minä nyt päästäni… olipa tämä tällaisten elämä nyt miten tahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.
Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa. Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan hartioilleen.
12.
Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä, ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla, kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi. Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.
On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä. Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot. Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.
Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.
Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.
No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.
Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.
— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.
— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli; varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.
— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.
— Ketä?
— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.
Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän kysyi:
— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?
— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.
Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.
Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.
— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?
— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain vanhoissa nahkoissasi…
Aatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti aina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia. Hänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.
Kyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan riitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja akka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin lehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri suuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.
Aatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli laittanut hänelle ristin akasta.
Aatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen hyvän tuulensa.
Tuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina täällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?
Ketäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.
Aatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään.Nyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.
* * * * *
Lautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen lohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut puheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä kysyttiin.
Seppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.
— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee lopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:
— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa.Ja mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää.— Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.
Aatami katsahti vihaisesti Seppään.
— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella niissä paikoissa.
— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.
— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi menemäänkään?
— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui tuvasta.
Miehet hymähtelivät poistuessaan.
13.
Savuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata kaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi torppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama määrä alustalaisia.
Heikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät mökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun laajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki raskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet tuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja metsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.
Menihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina, kun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan parannukseen.
Vaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä täyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa töihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli parempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara emäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä suuremmitta kommelluksitta.
Kun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin mitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja palvelijoille.
Aamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta ja tuvasta.
Tietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain avuksi.
Kyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten puhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja jos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta isännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä asioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.
Alustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova vaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä kohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.
Kapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan puolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät välit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä oli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut kuulla puhuttavan koko laista.
Tästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että Hentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku heistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki, ettei siitä ollut hyötyä.
Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.
* * * * *
Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut, ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä luudanvartta heilutellen ajellut.
Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa. Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai jäisikö paikoilleen?
— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyiHentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.
Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta melua.
— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain pyytämään.
Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut, ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se lakinsa, johon vetoavat.
Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.
Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on toisen maalla… Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.
— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. — Makaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään tolkullista ajatusta.
— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.
Nousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa.Karautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.
Se oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin lähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen, miten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin. Kahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen selvyyteen asiasta.
Hentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun oli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä paaluttamaton raja tulisi kulkemaan.
Hentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt sitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli vain sanonut.
Pisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi mieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä valitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä joutuukin.
Hentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.
— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.
Hentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.
Siellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.
— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli Leena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää vielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas… mittaa vain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!
Leena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan.Eihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.
Hentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.
Otti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.
— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli poika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.
— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.
Kaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan…
Päivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä.Mittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.
— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.
— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika ja naurahteli.
… Kovinpa olet suustasi… mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa mitään.
14.
Savuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi odottaa päätöstä riita-asiasta.
Hentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli ihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi, ja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys maanomistajista.
Hentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.
— … voitetaan siinä asiassa?
— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi juristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen voitosta.
Hyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa, jos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita jättäessään.
— Mitenkäs ne tuomarin palkat?
Juristi elostui huomattavasti.
— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei tarvitse postissa lähettää.
Hentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä mennä vielä muutamia kymppejä.
— Eihän sitä paljoa palkoista… vaikka pitäähän sitä vähän… kyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin… on pitänyt meidänkin korottaa… Se olisi sitten vielä kahdeksansataa. Kaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä asiamiehelle.
Hentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli lompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi pitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.
— … jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.
— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.
Hentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja jos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!
Kotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen ostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.
Hentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan ensiksi.
— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen… että voi hyväJumala sinua!
* * * * *
Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.
Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä sanatulvaa.
On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi puhujaksi omiaan.
— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.
— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään osannut räähkälle ruveta.
* * * * *
Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.
Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.
Hentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja merkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna päivänä.
Hentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko saatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!
Näytetään sille, kenen maata tämä on.
Ja Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan Harjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään, melkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut kaataakseen.
Pian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa teostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran niin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.
Tosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta ja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa aitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin tullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt aikaisempina vuosinakaan.
Aapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se tuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja olivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.
Tosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain säätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta asiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.
Aapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.
Eikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän oli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.
Aapo puri hammasta ja kirosi.
— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän tullaksesi? sanoi hän Hentulle.
Hentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.
Aapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä kantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:
— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin asia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?
— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan.Kyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.
— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen palstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan, ja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat palstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä yhtään puuta.
Hentu naurahteli vahingoniloisesti.
— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.
— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty pöytäkirjaan.
— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä… sanonko ma mitä.
— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?
— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta puuta kaataakseen.
— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet tekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?
— Ei! huusi Hentu.
Ja alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.
Aapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveenHentulta ja heitti sen metsään.
— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt.Helvetin roisto!
Hentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet maahan niinkuin märän kintaan.
Taisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen jaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.
— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin…
Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen näytellä suuremmaksi.
— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.
— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.
— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.
— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa, ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo vielä hänen jälkeensä.
15.
Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää vastaan.
Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita, eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.
Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen. Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.
Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.
Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään. Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin rikkaatkin.
Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit. Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi niinkuin muutkin omastaan.
Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin torppareillekin?
Olisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.
Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.
Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä hänelläkin.
Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi, varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.
Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää. Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän lavitsalla.
Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.
Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi, että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset tulevat. Mistäpä hän sitä… tällainen tietomies… kirveen ja lapion varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.
Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista valitusta ja pentujen parkumista.
Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.
Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua. Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.
Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta. Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.
Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa alakuloisena penkillä.
— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.
— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan elämänehtoja riittävästi.
— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.
— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella… tällä köyhän elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.
Lampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa sisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka ääneti miettivät alituista köyhyyttään.
16.
Sunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin penkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja ulkona sinersi päivä.
Isäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita piipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt olivat isäntinä omilla palstoillaan.
Se olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon jälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain rajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.
Joku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän niille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.
Niin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on nyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.
Miehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta ja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka päivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa neuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista peliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin maanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin metsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki semmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin vapaaehtoisesti antavilta.
Taisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat tilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää olla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa Hentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin soikeaksi viruu penni kynsissä.
Jos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja suostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden sanoa niille suoria sanoja.
Antti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.
Kulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia töitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta nyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.
Niin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella työskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan. Monetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin korkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat helpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.
Sekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin, kun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet kaikki yhtä oikeudenmukaisia.
Savuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat sunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.
Hentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma oli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään hevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla…
— Vai vielä hevosella… pääsee sitä jalkaisinkin… enkä minä viitsi, mutisi Hentu sängystään.
— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.
— Kyllähän sitä nyt syömään… laiskempikin…
Tuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.
Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran…
— Sieltäkö se Antti…?
Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.
Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?
— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.
— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.
Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut. Olkoon… häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin, koskapa näkyy olevan.
Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.
Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.
Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa maansakin ilmaiseksi.
Kun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin; pääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.
Hentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin viereen.
— Sinulla on oikein sikaritupakat.
— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.
Hentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta ja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:
— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.
Antti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo edeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt kuitenkin.
— Mitäpä minä rahoilla… kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain kuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.
Jopahan Hentukin teristyi.
Vai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä asiani tiedän.
— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.
Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön naapureilleenkin, sen hän tiesi.
— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista, muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.
— Ja missä minä sitten olen juonitellut?
Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään hänessä äskeistä nautinnon tuntua.
— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.
— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella oikeus omaisuuttaan puolustaa.
— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä on pitänyt antaa.
— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja eivätkö niin tehnekin.
— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti. — Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi, ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.
Hentu naurahteli halveksivasti.
— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta viljellessään talon maita? kysyi hän.
— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut vuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan vuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?
Ei Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja kallistui lepäämään.
Väitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se siitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan… tappelijain, niinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä pahoin isäntäänsä metsässä.
Antti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:
— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon pois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?
— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.
Se on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää paholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin tappelee.
Hentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.
Ja oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain nyt jo kävellä siitä.
Antti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella mennessään:
— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.
Lempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä. Itsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla taida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan. Hyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin houkuttelevana ja makeana.
17.
Kylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja tukkesi tiet jo metsissäkin.
Ei ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja Askolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään, ja Aapo ei malttanut enää odottaa.
Kun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi tullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen asiastaan.
Menneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä painavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen voittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla on lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen mitään.
Muutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi kukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään korpeenkin.
Parempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi torppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti kaikki valmistamansa jättää.
Ehkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin täällä teki.
Työ olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän uurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli melkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän yhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.
Työ oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen kuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin kyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut mielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.
Voisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset. Todistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko oli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo ensimmäinen rahalla ostettu todistaja.
Kyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos rupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.
Ei haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi haluakin ollut.
Hän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.
* * * * *
Kovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin ja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei sanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.
Aapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä odottaa.
— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se kieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin uskonut.
Aapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo ääni vapisten:
— Minkälainen tuli tuomio?
— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle palsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta palstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät sanottavasti pienennä.
Aapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo kuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua omilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.
Kelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen ilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.
Näki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli toivonutkin.
— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä lain avulla? sanoi Aapo.
— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko.— Sattui se talon niitty siihen.
— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.
— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin selvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä suoremmaksi ja selvemmäksi.
— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo alakuloisesti.
— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen, ettei siitä tulisi apua, arveli Asko.
— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.
Asko saatteli Aapoa pihatielle.
— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin alusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä mökissäsi.
— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.
Metsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että sai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja olisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.
Niin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta. Ja kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen vastaista käyttöä.