Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia voitiin niin verisesti loukata.
Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman luonnon kanssa tekemisissä.
Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.
— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli käynyt.
— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla kuljettaisiin!
— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.
Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:
— Jo se sen unessa näytti… sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.
— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.
Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.
— Ei parane, ei…
Aapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.
Kun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto myöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile ketään.
Aapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli työtoverilleen:
— Muutetaankin korpeen… siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.
Kovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos olisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!
Aapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.
18.
Täysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun istumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.
Hentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin päivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.
Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko elämä.
Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas lantavesitahroja säärissään.
Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.
Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä omia mietteitään.
Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta pullahtelee höyry pakkasilmaan.
Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa huurteessa.
Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu ruumiissa.
Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.
Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa, joka siinä vetää unia.
Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin lain mukaan… Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea kuin kukin lystää.
Ja mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän ottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei mennyt tuhatlappunen hukkaan.
No mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi, kun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun kylvää pellot heinälle.
Ja entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli juristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.
Ja eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa asetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka miehen mieleiseksi.
Kun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle Karjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän talonpaikan.
— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.
Hentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle kyljelleen.
— Ka, kun ei ole kuulevinaan… he… muka nukkuvinaan… hae piimää!
— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä sillä nyt on, kun ei makaa?
— Akka… nouse nyt hyvällä hakemaan!
— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!
Hentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.
— Pottipa täällä vain on.
Hentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti hän tuopin sänkynsä alle.
— Elä vain Leena koske minun astiaani.
Nytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan piikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän sängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä kuorivat itsensä, herjakaiset.
Aamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo sanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin sovinnoille siitä pahoinpitelystään… hänen kanssaan kehtaa riidellä, kun kerran isommat asiat oikein menivät.
Nythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa. Huomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä tarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.
Pirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta rauhallisesti.
19.
Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja suuttuneena sanonut emännälle:
— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.
— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä pojat asioista huolta pitävät.
— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.
— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. — Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.
Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain halveksivasti päätään.
Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet. Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä töitä valvomaan.
Ja palatessa oli puteli taskussa.
Niin, surullista se oli.
Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja nousta jälleen.
Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin uskoa harjoittaa.
Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen, mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.
Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.
Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa lohkesi mökkiläiselle.
— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii tekemään mutkaa linjaan.
Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.
Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.
— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.
— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet tämä äijä kotiin reuhaamasta.
Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia aikojaan.
Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja puuhilleen painosti häntä.
Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan. Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten vielä ilkkuu tämä tynnyri.
* * * * *
Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän nousevaa luontoa.
— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.
— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä… Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.
Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:
— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.
— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä silmällä, sanoi mittari naureksien.
— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä, niin hyvä olisi.
Emäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.
— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja laatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?
— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet. — Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain pysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.
— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.
— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin omastaankin.
— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku miehistä.
Pojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä pojistaan sanoo.
— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.
— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. —Eivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.
— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.
Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.
— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.
Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle veijarille.
— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa. Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on mielestäni suuri ala.
— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain hyviä metsiä mökkiläisille.
— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.
— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole uskomista.
— Vai semmoisia poikia isännällä on.
— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.
Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan. Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.
20.
Savuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille.Aapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.
Hentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta mittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat Hentulle:
— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle muuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo aivan puille paljaille.
— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla tilaisuutta valittamaan.
— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.
Hentun täytyi vaieta.
Samoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän oli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan mökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata. Helvetti!
Hentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin puheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.
* * * * *
Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka oli sydämellä.
Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa mieltä.
Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein herrastapaan tarjosi.
— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.
Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.
Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.
Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa vetää.
— No menehän… joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä poistui nauraa virnotellen.
Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.
— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi pyytämättä pöydän ääreen.
— Satuin poikien varastoista löytämään… pistähän sokerit sulamaan… herjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja tässä on vielä jälellä.
— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.
Maisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin, vaikka oli kotivalmistetta.
Aatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten harvakseen:
— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi myöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos joskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.
— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen maailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää, niin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit lääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.
— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.
— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa meille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.
— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia, sanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että sakko pois, jos tietää saavat.
— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä vielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.
Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt, kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä kuusen kyyneleitä.
— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole säästelemistä.
— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.
Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan ja mieli nousi pahoista painajaisista.
Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.
Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen. Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit rupeavat isänniksi.
Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.
Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin pienimmistäkin asioista.
Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:
— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se on eukko vielä nuorteassa kunnossa.
— Onhan tuo… myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman karsinansa ulkopuolelle.
— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä olisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan siitä pääsee.
Aatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun.Emäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.
— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat semmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.
— Näkyvät meillä aina lihovan.
Mikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun halusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.
— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului askartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.
Iita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan miesten nenän alla.
Hentulle tuli ihan paha olo.
Tyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.
Otti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.
Aatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa, kun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja odottamaan, kunnes hän palaisi.
— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.
Mikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä kuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja isäntäkin kehoitteli.
Eikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat porstuasta, poistui hän kamarista.
21.
Rinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua, varsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.
Ensi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena mökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei halunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.
Aatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä jäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja oli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään valtion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.
Nyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa ei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä. Miehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi perheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.
Rinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä, niin siitä saa uusi viikkomies asunnon.
Puuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle mitään.
Olisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun asian sai itsekin päättää.
Aatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.
— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. —Ajamaan talven selkään semmoista joukkoa.
— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami. — Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun kämpät ovat lämpimämpiä.
— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.
— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut palstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta asukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.
— Onhan se niinkin, myönsi toinen.
* * * * *
Otto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.
Otto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.
Mitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa kuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei ole edes velkaakaan Aatamille.
— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy vaikeaksi vanhalle miehelle.
— Niinhän tuo… mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista…
— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin tällaisissa tuvissa, arveli Aatami.
— … rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän ole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä isännille, kehoitteli Otto eukkoaan.
Riikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille.Juokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.
— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin valtion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä, niin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.
— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto hetken kuluttua.
Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain jotenkin pahalta.
— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.
— Niinhän tuo sattui… ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.
— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät, vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.
Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä kulkuriksi asunnostaan.
Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»
— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää toistamiseen käydä, sanoi Aatami.
Riikka räjähti niinkuin raketti:
— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut. Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän töitään raataa.
Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmääRiikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.
Ja kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän hääviä linnaan vie, jos hänet vievät.
— … että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen olevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille piika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.
— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista…
—… Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki peliään.
Miehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut kauan kuunnella.
— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.
— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.
— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan elementtiinsä pääsevät.
Miehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli koettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia sanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.
Niinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi, vaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.
22.
Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui ja ujelsi nurkissa.
Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.
Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi. Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.
— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo äidiltään.
— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun kotona jaksaa viettää kirkottakin.
Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut, kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa puheisiin.
Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja asettanut sen Aapon pöydälle.
Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.
Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa? Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin, koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.
Portaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja vielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?
Ovesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.
— Hyvää jouluiltaa!
Aapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.
Tyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka silmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen hämilläoloaan.
— Liina! Tällaisella ilmalla!
Tyttö nauroi.
— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin… lähdin kävelemään, kun oli kotonakin ikävää.
Painostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli, hän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi vain katsomaan, oliko kuusi laitettu.
Äidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin vain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen vihoittelevan.
— Eihän niin kiirettä… Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin, puheli äiti hyvillään.
Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.
Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti, että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.
— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?
Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.
— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta vaatteissasi, annas kun kopistelen…
Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.
Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan kädet tytön ympärille.
— Minä sain sinut sittenkin… enkä päästäkään enää karkuun.
— Enhän minä pyrikään… sinä sitävastoin…
Tytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä. Suu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä tunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka olisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.
— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu sittenkin meille.
* * * * *
Kuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin, pehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen. Siellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.
Oli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon ja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa, ja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla Marjamaata muistamatta.
— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.
— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin sinut Puromäkeen.
— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?
— Mitä se siitä… ei se pahaa ajattele.
Tyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei hennoisi lähteäkään.
— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.
Tytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.
Poika ei vaatinut, odotti vain.
Jos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?
— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä riisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?
Tyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä ne olivatkin märät.
Onpa sinulla iho kuin samettia.
— Älä nyt!
Liinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä puuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi ylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään sellaista heidän väliinsä.
Tyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen onneensa, pää pojan käsivarrella.
Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena, eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.
Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.
Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli jouluyö.
23.
Rinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.
Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin lehti tuulessa.
Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.
Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa silmäkulmaan.
— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää… koettaa Otto tyynnyttää.
— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu… tässä on oltu nuoresta asti… puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty… Ei se ihme, jos välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.
— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin olisi saanut olla paikoillaan.
— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.
— Sehän se minuakin peloitti.
Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin etevämmyyttään toisille.
— No, ei itketä, Riikka… piru häntä suremaan… vielä se elämä muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi saamaan omituisen olinpaikan.
Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun saisi purra hammasta ja kirota… kirota niin, että lahoisen mökin seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.
— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita penskoja vetää? kysyy Riikka.
— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.
— Höh… vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.
Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin, mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo, kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.
Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.
Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. — Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla… ka, navetan ovi on auki.
Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan. Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.
— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu, kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.
— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja lähtökahvi jää saamatta.
— Ka, enhän minä kun hyvällä… näitä housuja… ne on vielä hyvät housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin naurahtaa.
Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.
— … tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle… pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.
— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta…
— Vai kulta… sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet. Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen riittämään.
Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä edes kunnolliseen ravintoon.
— Kissan… sanonkoma mitä… kuonoosi.
Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto…
— Mitä se tuo nyt on?
— Sitä, että ei lapsilla särvintä… eikä vaatteita… niin tämä kahvista. Ala joutua siitä!
Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä, olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja vehkeet.
Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa hänellekin härnäillä:
— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi ollut, perr-setti.
Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle olisi perheen majoituksesta puhuttava.
— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne kaikki saa sopimaan?
Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä, että lapsien paljoudesta sanotaan.
— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa, ärähtää Otto.
— No, no, eihän niin… enhän minä nyt sitäkään… pitää sovitella.
* * * * *
Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.
— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.
Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.
Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti aralta kuin metsän otus.
— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.
— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —Ihan henkeä ahdistaa.
— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.
— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä. Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi Ottokin haikean mielensä sulavan.
24.
Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun. Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa. Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.
Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.
— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo kuin turilaat maan kimpussa.
Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä, jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella. Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.
Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.
Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus vapautuisivat heidän viljeltävikseen.
Vapautuisivatko?
Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut mitään näkyvää.
* * * * *
Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa, monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa. Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä makeammaksi.
Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.
Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät paljaita kinttujaan.
Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.
Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.
* * * * *
Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.
Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin kun ei sanaa harjoittanut.
Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä, olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.
Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään. Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee, vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.
Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä, vanhasta ja vaivaisesta.
Ja sitten Riikkakin ärhenteli:
— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu… harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi vallankumous tasaa rikkailta tavarat.
Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin muijat.
— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen… lihapössien… Pannaan vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi! Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!
Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:
— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on, että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka rupeaman väli nälkää huutaa… niillä sitten mukamas uudet torpparilait ja muut… sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä köyhä kostu ei niin pennin vertaa.
— On se tuo Otto…
— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.
25.
Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.
Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettuJänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.
Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se kerran oli häneltä riistetty.
— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.
Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.
Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta niin, että unohtui haikea mieli.
Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.
— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon.Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.
Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi kuormalle Liinan viereen.
— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.
— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on minullakin.
— Mitäpä siitä kiireestä… tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.
Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei voisi tehdä.
— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.
— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.
Tyttö nojasi häneen.
— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.
— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.
— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.
— Voisinhan minä järjestää koko asian.
— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen, että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.
— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin. Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:
— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa, kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa kaikki yhtä menoa.
— Niinkö hän sanoo?
— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.
Aapo näytti miettivän asiaa.
— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.
Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.
— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.
— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.
— Ja sinä tyydyt tällaiseen?
— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.
Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.
* * * * *
Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä purkamatta.
Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.
Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.
Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.
Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.
— Voi poika poloinen… koettaisit jättää ikävät mietteesi.
— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi korjailemaan valjaita.
— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.
— Eipä ei… ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.
26.
Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.
Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.
Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen, kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.
Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.
Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.
Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit käymättä.
Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän mennessään ja sanoo Riikalle:
— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää johonkin kylään yöpyä.
Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan. Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.
Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.
Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin kevään tultua.
Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.
Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin, kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.
Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia, vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.
Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua lepäämään.
Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi oma mökki ja lehmä.
Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi, heltyi Otto vanhoihin muistoihin.
Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön.Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskasaura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näetteOton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.
Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon peltoja aurailisi.
Jäi saamatta torpat ja muut.
Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet saunavastat.
Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja kiuas särkynyt.
Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.
Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen huonouttaan.
Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.
Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?
Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä ja kuunnella rastaan laulua.
Kovinpa se nyt…
Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.
Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee kaikesta eroon.
Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.
Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta… tällaisen ehtoollisesta taida olla niin väliäkään… maattoman… Ja kun hän ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä… jos olisi ollut torpanmies, niin… saisivat nyt edes pojat omaa maata.
Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven, joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa lämpiämään, vaikka on lauantai.
Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat raatajia.
* * * * *
Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.
27.
Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No se nyt on ihme, ettet sinä…» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.
Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.