Heinäkuun 28 p:nä 1920 Gandhi ilmoittaa Intialle, että »Pois yhteistoiminta» päätös pannaan täytäntöön elokuun 1 p:nä; ja aatoksi, heinäkuun 31 p:ksi, hän määrää juhlallisen valmistautumisHartalinpaastoin ja rukouksin. Hän ei ollenkaan pelkää kansan raivoa ja yhtyy toimenpiteisiin järjestyksen ja kurin säilyttämiseksi intialaisten riveissä.
»Täydellinen Pois yhteistoiminta» vaatii täydellistä järjestäytymistä. Epäjärjestyksen alku on viha. Väkivalta on kerrassaan hyljättävä. Kaikkinainen väkivalta olisi vain taka-askel asialle, se olisi vain hyödytöntä viattomain elämäin tuhlausta. Ennen kaikkea on noudatettava järjestystä!» —
»Pois Yhteistoiminta» -liikkeen toimintamenetelmän laati kahtena edellisenä kuukautena Gandhi komiteansa kera. Oli päätetty seuraavaa:
1:o. On hylättävä kaikki kunniavirat ja -arvonimet;
2:o. On oltava ottamatta osaa hallituksen lainoihin;
3:o. On tehtävä lakko oikeusistuimia ja lakimiehiä vastaan ja järjestettävä riita-asiat yksityisen välityksen kautta;
4:o. Ylioppilaiden ja perheiden on vierottava hallituksen kouluja.
5:o. On vierottava Perustuslaillisten parannusten Neuvostoa;
6:o. On jäätävä pois hallituksen vastaanotoista ja kieltäydyttävä julkisista viroista;
7:o. On kieltäydyttävä kaikista sotilas- ja maallikkotoimista;
8:o.Swadešin[52] levittäminen: toisin sanoen, ohjelman kielteisen osaston jälkeen rakentavan osaston, uuden järjestyksen, jolle rakentuisi uusi Intia. Palaamme siihen myöhemmin.
Tässä oli vasta ensimmäinen etappi. Pantakoon merkille tämän miehen varovainen viisaus, — hyvin hämmästyttävä eurooppalaisille vallankumouksellisille — miehen, joka panee liikkeeseen hindulaisen vallankumouksen äärettömän koneiston ja pysäyttää sen kuitenkin heti alkuunsa. Tässä ei ole kysymysSiviilitottelemattomuudesta. Gandhi tuntee sen kyllä. Hän on sen oppinut Thoreaulta, jolta hän lainaa erinäisiä kohtia julkaisuihinsa, ja hänellä on uusi huoli erottaa se »Pois yhteistoiminta» -aatteesta. Siviilitottelemattomuus on enemmän kuin kieltäytymistä tottelemasta, se on lakien väkivaltaista loukkaamista. »Se on rikkomista, jota voi käytännössä menestyksellä harjoittaa vain joku valittu, sen sijaan kuin taas »Pois yhteistoiminta» voi olla ja onkin joukkoliike». Gandhi tahtoo valmistaa Intian kansaa tottelemattomuuteen, mutta asteittain; hän tietää sen tähän puolivalmiiksi eikä tahdo hellittää ohjia, ennenkuin on varma, että kansa on saavuttanut kyvyn hillitä itseään. Tässä »Pois yhteistoiminta» -ohjelmassa ei ole kysymys edes siitä, että jätettäisiin verot maksamatta. Gandhi odottaa sopivaa hetkeä.
Elokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä varakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja -kirjansa.
»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind -mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa, hindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani Zulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen paarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900… »Mutta», hän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen alkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään hallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja tällaiset väärinkäytökset… Hallitus on saatava katumaan… Olen tehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden olla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä ilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas korjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.
Gandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät erohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista. Oikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian kongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa hyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana Šaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.
Gandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten herraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää ohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä kauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä kyllin kovia sanoja suomiakseen »mobokratiaa» (roskajoukkovaltaa),[53] joka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa, mutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia turvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan, sotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia iloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista ei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä. »Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea rahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka väkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten mystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia ja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon mielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.
»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet musiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi on se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole kansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja. Saapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan syvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa rahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa…»
Seuraa sitten säädösluettelo:
1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin nousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat; 2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja; 3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten kesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman vastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä hetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o on vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen kulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on kiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin… j.n.e.
Lyhyesti, Gandhista tulee näiden ihmisvaltamerien orkesterinjohtaja.
»Kansan ankarin tehtävä on pitää kurissa mielenosoituksiaan».
Kansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä mitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin puuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa väkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen valtiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä pyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin loukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa ovat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä ahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän väittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee »kalpaoppia vastaan». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät kirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään uskonnoncredo. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad Gîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä hengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis ole oikeutta hävittääkään…» On rakastettava sitäkin, joka tekee pahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi hoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos hänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni vaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se merkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa pahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä vastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa hänelle on avattava syli.
Samalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän tukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:
»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen hyljännyt sanatpassiivinen vastarintaniiden riittämättömyyden takia… Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin mielen… Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat toteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt sodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn. Kristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja farisealaisia … Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa… Ja samalla on heidän tekojensa takana ääretön lempeys…
Hän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu heitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa kolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää heitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut uskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia voi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden. »Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa kärsimyksilläni…»
Hänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut tarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla mitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään tyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä aineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon. Ensimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden varmentaminen. Tätä Gandhi kutsuuSwadešiksi(tai paremminkin, se on sanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).
Nähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista mukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen kuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä hyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa »juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä, saada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman äänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin, ettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei ole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»
Mutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli muuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi itseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet? Gandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen henkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian perheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus (rukki — charkâ.)
On voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen ratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia olosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaacharkâlle. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi elinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi maanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys ei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä on maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa. Kymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei saa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen tätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset yhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian varat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia. Intia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos miljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna kalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman perikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä omat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia jokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin on olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus. Ei ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin ansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita että naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi määrää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä ja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään vain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle propagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia pitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa, että köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen, mies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin. Hän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja puuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja kutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa numeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämälläSwadeši-puodin(hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän käy runolliseksi ylistäessään »rukkimusiikkia», Intian vanhinta musiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja Aureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa… Hänen onnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät rukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain kansallisia kankaita. Muoti innostuukhaddaristajakhadista, joiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia tulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.
Innostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten vieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti onkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat poltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa 1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita, joissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä meluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F. Andrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan kirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne olisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin. Hän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa; hän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto; hävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt Gandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkökhaddaria. Näiden rovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi, joka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna tästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään kadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa kohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain niiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat ovat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut paarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi naiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita. Intia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi kätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät ole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan myöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta, vaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi sopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin on kunniansa.
Aineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei olisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa pudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä pyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.
* * * * *
Oli jo olemassa muutamia yliopistoja ja opistoja, joissa olivat säilyneet, englantilaisen holhouksen alla, vanhan aasialaisen kulttuurin kekäleet. Aligarh oli ollut neljäkymmentä viisi vuotta Intian moslemien yliopisto, islamilaisen kulttuurin keskus Intiassa. Khalsan opisto oli Sikh-kulttuurin keskus. Hinduilla oli Benaresin yliopisto. Mutta nämä hiukan vanhanaikaiset skolastiset laitokset olivat hallituksen alaisia, joka avusti niitä rahalla. Gandhi olisi halunnut ne hävittää perustaakseen puhtaampia keskuksia. Marraskuussa 1920 hän vihki Gujeratin kansallisten yliopiston Ahmedabadissa. Se innostui yhdistetyn Intian ihanteista. Sen kaksi uskonnollista pylvästä olivat HindujenDharmaja muhamettilaisten Islam. Se pyrki pelastamaan Intian murteet ja löytämään niistä kansallisen uudestisyntymisen lähteet. Gandhi oli sitä mieltä, oikein kylläkin — ja mekin voimme hyötyä hänen sanoistaan — »että aasialaisten kulttuurien järjestelmällinen tutkiminen on yhtä tärkeää täydelliselle kasvatukselle kuin lännen tieteiden tutkiminen. On tutkittava sanskriitin, arabian, persian, palin ja magadhin aarteita, jotta jälleen löydettäisiin kansallisen voiman salaisuudet.» Mutta ei ole kysymys siitä, että toistettaisiin samaa, mitä jo on sanottu tai tehty kuluneina vuosina. »On perustettava uusi, vuosisatain kokemuksien rikastuttama kulttuuri menneen ajan kulttuurin tilalle. Sen tulee olla niiden erilaisten sivistysten synteesi, jotka ovat vaikuttaneet Intiaan ja antautuneet maan hengen alaisiksi. Tätä synteesiä ei saa toteuttaa Amerikan mallin mukaan, missä vallitseva kulttuuri nielee ja musertaa kaiken muun. Jokaisella kulttuurilla on oleva laillinen paikkansa. Päämäärä on sopusointu eikä väkivalloin aikaansaatu yhteys.» Kaikkien ylioppilaiden on opittava tuntemaan Intian uskonnot. Hindut perehtykööt Koraaniin ja moslemit Sâstroihin. Kansallinen yliopisto hylkää ainoastaan syrjäyttämishengen. Koko ihmiskunnassa se ei hyväksy mitään »halveksuntaa». Tosikansallisena murteena tulee hindustani, sanskriitin, hindin, persianisoidun urdun sekoitus olemaan pakollinen.[57]
Henkisille aloille pyrkivät tulevat saamaan ammatillisen kasvatuksen, muut taas kirjallisen. Täten heikkenee luokkien välinen ero. Riippumattomuuden henkeä eivät tule ylläpitämään ainoastaan opinnot, vaan kasvatus, jota Gandhi nimittää »sisäisen kutsumuksen kasvatukseksi».[58] Eurooppalaisen kasvatuksen vastapainoksi, joka pitää vähässä arvossa kätten työtä ja kehittää vain aivoja, Gandhi vaatii tätä työtä kouluissa jo lapsiluokista lähtien.
On hyvä, että lapsi itse maksaa kehruutyöllä kasvatuksensa; siten hän oppii viipymättä ansaitsemaan elatuksensa ja riippumattomuutensa. Mitä tulee sydämen kasvatukseen, minkä Eurooppa täydellisesti laiminlyö, on se alusta alkaen otettava käytäntöön. Ja ennenkuin voi muodostaa oppilaita, tulee muovata opettajat.
Tämä on ylimpäin laitosten tehtävä, laitosten, joista Gandhi haaveilee saatavan uuden opetuksen kulmakiven, — ne eivät oikeastaan ole kouluja, vaan paremminkin luostareita, joihin keskittyy Intian pyhä tuli ja joista se on myöhemmin leviävä, Lännen suurten benediktiläisluostarien mallin mukaan järjestettyjä laitoksia, jotka ovat maan ja sielun uskonnollisia raivaajia.
Meillä on hallussamme säännöt, jotka Gandhi laati Ahmedabadissa sijaitsevalleSatyâgrah Ašram -talolle,[59] suositulle tyttärelleen. Ne tarkoittavat paljon enemmän opettajia kuin oppilaita, ja hän sitoo edelliset luostarilupauksilla. Mutta sensijaan että nämä lupaukset tavallisissa luostareissa ajan mittaan säilyttävät vain kielteisen kurinpidon luonteen, värähtelevät ne tässä pyhiä elähdyttävää uhrausmieltä ja puhdasta rakkautta. Johtajilta vaaditaan seuraavien luostarisääntöjen noudattamista:
1:o.Totuuden lupaus. — Ei riitä olla valhettelematta. »Ei saa lainkaan turvautua valheeseen, ei edes maan edun sitä vaatiessa.» Totuus voi vaatia vastarintaa jopa vanhempia ja iäkkäämpiä kohtaan.
2:o. »Ahimsâ» (olla tappamatta) lupaus. — Ei riitä olla ottamatta toisen henkeä. Ei saa edes haavoittaa sanoilla niitä, joiden luulee olevan väärässä. Ei pidä koskaan olla suuttunut heihin; täytyy rakastaa heitä. On vastustettava tyranniutta, mutta oltava tekemättä mitään pahaa tyrannille. Hänet täytyy voittaa rakkaudella. On kuolemankin uhalla kieltäydyttävä häntä tottelemasta.
3:o.Aviottomuuslupaus, jota ilman on melkein mahdotonta seurata kahta ensimmäistä. — Ei riitä, että välttää himoa, tulee aina tarkistaa eläimellisiä intohimojaan, ajatustensakin. Jos on naimisissa, on pidettävä vaimoaan elämän ystävänä ja säilytettävä hänen kanssaan täydellisen puhtauden suhde.
4:o. »Ruokajärjestyksen tarkistus». — On säännöstettävä ja puhdistettava ravintojärjestys. Hyljättävä vähitellen tarpeettomat ravintoaineet.
5:o.Lupaus olla varastamatta.— Tämä ei koske ainoastaan toisten omaisuutta. »On varastamista, kun käyttää esineitä, joita ei todellisesti tarvitse». Luonto varustaa päivittäin juuri kylliksi, eikä yhtään enemmän kuin mitä joka päivä tarvitsemme.
6:o.Lupaus olla mitään omistamatta.— Ei riitä se, että on omistamatta mitään. Ei pidä säilyttääkään muuta kuin mikä on ehdottomasti välttämätöntä ruumiimme tarpeeksi. On poistettava järkähtämättä liika. On yksinkertaistutettava elämä.
Kaksi »lisäluostarisääntöä» liittyy näihin varsinaisiin lupauksiin:
1:oSwadeši. — On oltava käyttämättä esineitä, joihin nähden on pettämisen mahdollisuus. Tämä säädös pidättää käyttämästä ulkoa tuotuja tavaroita. Sillä ne ovat vääryydellä omaksi eduksi käytetyn kurjuuden ja Euroopan työläiskansan kärsimysten tuotteita. Ulkolaiset kauppatavarat siis »kielletyn puun hedelmä»Ahimsânoppilaalle. Siitä pakko käyttää yksinkertaisia kotikutoisia vaatteita.
2:oPelottomuus. — Joka pelkää, ei voi seurata edellisiä sääntöjä. On oltava vapaa kuninkaiden, kansojen, perheen, ihmisten, villieläinten ja kuoleman pelosta. Peloton ihminen puolustautuu »totuuden voimalla» tai »sielun voimalla».
Rakennettuaan luonteet kerta kaikkiaan tälle rautaperustukselle Gandhi siirtyy nopeasti toisiin opettaviin sääntöihin, joista kaksi huomattavinta ovat nämä: opettajain tulee näyttää esimerkkiä ruumiillisessa työssä (mieluimmin maatyössä); ja heidän tulee oppia Intian pääasialliset kielet.
Mitä tulee lapsiin, ovat heAšramiintultuaan — ja sinne heidät voi panna jo nelivuotisina — myös sidotut sinne poismenoonsa saakka. — (Oppikausi kestää noin kymmenen vuotta.)
He ovat erossa kodeistaan. Vanhemmat luopuvat kaikesta tarkastuksesta. Lapset eivät käy vanhempain luona. Heillä on yksinkertaiset vaatteet, ravintona yksinkertainen, pelkkä kasvisruoka, ei mitään lomaa tavallisessa mielessä, mutta puolitoista päivää viikossa jätetään omakohtaiselle työlle ja kolme kuukautta vuodessa pyhitetään jalkamatkoihin Intian halki. Hindikieli ja yksi dravidamurre ovat pakolliset kaikille. Kaikkien tulee vielä toiseksi kieleksi oppia englanti ja viiden intialaisen kielen pääpiirteet (urdu, bengali, tamil, telugu ja devanagari). Heille opetetaan omilla murteillaan historiaa, maantiedettä, matematiikkaa, taloudellisia tieteitä ja sanskriittia. Samaan aikaan he harjoittavat maanviljelystä ja käsinkehruuta. Sanomattakin on selvää, että uskonnollinen henki leimaa koko opetuksen. Kun opinnot ovat lopussa, saavat nuoret miehet valita, tekevätkö he lupaukset, kuten heitä vanhemmat, vai siirtyvätkö pois. Kaikki opetus on ilmaista.
Olen viipynyt hieman kauan tässä opetusohjelmassa, koska se ilmi tuo Gandhin liikkeen korkean henkevyyden ja on tarkoitustensa avulla sen pääasiallisin käyntiinpanovoima. Jotta voitaisiin luoda uusi Intia, tulee luoda uudet vahvat ja puhtaat tosi intialaiset sielut. Ja niiden luomiseksi tulee muodostaa pyhä legiona apostoleja, jotka Kristuksen apostolien tavoin olisivat maan suolana. Gandhi ei ole meidän eurooppalaisten vallankumousmiestemme tavoin lakien ja dekreettien laatija. Hän on uuden ihmisyyden muovaaja…
* * * * *
Englannin hallitus — kuten kaikki hallitukset tällaisessa tapauksessa — ei ollut ymmärtänyt luonnollisesti mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Sen ensimmäinen ilmaus oli mitä suurinta ironiaa. Varakuningas lordi Chelmsford sanoo elokuussa 1920, että »tämä oli kaikista mielettömyyksistä mielettömintä.» Pian hallituksen oli kuitenkin pakko laskeutua näistä ylhäisen ylenkatseen ilmapiireistä. Ja jokseenkin hämmennyksissä ja epävarmana hallitus julkaisi marraskuun 6 p:nä 1920 isällisen ja uhkaavan tiedonannon, jossa sanottiin, ettei se ollut tahtonut järjestää lainkäyntiä rikollisia vastaan, koska liikkeen alkuunpanijat saarnasivat väkivallan poistamista, mutta oli annettu käsky toimia niitä vastaan, jotka ylittäisivät määrätyt rajat ja ryhtyisivät väkivaltaan tai aseelliseen uppiniskaisuuteen.
Rajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi huolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen vakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli tähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli toiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen kumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena Nagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä artikkelina:
IArtikkeli. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian kansalleSwarâj(Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»
Se vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun äänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920, ja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen perusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten yhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista yhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien lähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia, jotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden edustussäännöt.[60]
Kongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois yhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.
Se ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen kanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä hetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin »boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin ylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä suurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne, jotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin pois julkisesta elämästä.
Tämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen Intian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä ei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai taistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys olisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa päämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei, ilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan, pääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.
Huolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi olivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa epäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad) oli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia vastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten Sikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois yhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei kahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti ajatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi tästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen. Maaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan vuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen tekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja eurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona. »Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin. Julkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa saivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen, jota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia intialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille henkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat meteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä taisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea, kokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti kysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen tarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja kuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja se päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen liikekannallepanoon.
Gandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian yhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton puolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin, suurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin hengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat lakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily. Hän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden kansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan hänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua liittoa.[61]
Hänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen yhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien takaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän yhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen nimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti »hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa lapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan eräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta kiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä ollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein koski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta pääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista vanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään hävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua alennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana kuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää, että hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi todistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä ainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset saavat kärsiä maailmassa…
»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet keisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat kätensä… Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa, itäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu paarioina.Swarâj(Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on olemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään sen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla loukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan siihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä.Swarâjintulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan…»
Gandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi mitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin suuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö oli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä … Hänen kärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä, kunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa hänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä ryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat he? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden vaihtamista toiseen… Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä suuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon tai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos hindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on vakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka täytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen. Heillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta hindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin hinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo yhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät kykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt he siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien yhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava uskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä paariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa uskonto, isänmaa ja ihmisyys.
»Poljettujen» luokkien konferenssi(Suppressed Classes Conference), jota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki juhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden valtavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen erilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita uudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille takaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon, joka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo, suunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen» viidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa intialaisessa suuressa perheessä.
Gandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen, ja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62] Vangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili sen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat liikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta. Gandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta bramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.
Yhtä ylevämielisen innokkaasti Gandhi ajoi toista suurta asiaa — naisasiaa.
Sukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus on ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty. Lapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja siveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa se alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta tavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää heidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava, yhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii siitä. Kysymys on yleismaailmallinen.
Kuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen edistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen neuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä itseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen elämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he ainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla ulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa on jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että vaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten kanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina mennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella kunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.
Hän ei unohtanutlangenneita sisariammekaan.[63] Hän kertoo keskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa Andrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän puhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä neuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia, he lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä autetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille naisen kunnioituksesta:
»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä leikkiminen.Swarâjmerkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian asukkaita veljinä ja sisarina… Kunnioitus kaikkia kohtaan! Naissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta, koska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä on usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti itselleen omistavan ylemmän ymmärryksen…»
Hän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä apulaisia ja parhaita oppilaitaan.
Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64] Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.
Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako? Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata (etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta, vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen vilpittömyydelleen.
* * * * *
Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?
Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara. Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä! Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset… Ei, älköön häntä kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on pyhimys.)
»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä… Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä… Minä pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden palvelija (a humble servant of India and humanity…) Minulla ei ole mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin vanhoihin totuuksiin.»
Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta» -aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta »pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa elämänsuunnitelmassani… Patriootti on isänmaansa ystävä sitä vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.
Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?
* * * * *
Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan, se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiinModern Review'ssa.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä, joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.
Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin… Tagore kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa. Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921,Totuuden vaatimus, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on kirjoitettu.
Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta hänen on Tagorea kiittäminen.[66]
Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui. Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.
»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen, teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät kuin käärme kiemuroihinsa… Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»
Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti syyskuun 7 p:nä 1920:
»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon, maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä kuolleille….
Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]
»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset, Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa, haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun 2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, — »pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta, elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen sana on kielteinen. JaBrahmanmäärittelevät Upanišadien tekijät seuraavasti: Neti (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa: »Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.
»Ennen kylvämistä on kitkettävä… temmattava pois paha.»
Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:
»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee: sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä? Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa liepeeseen tarttuen… Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voisitarinisiepata sen melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta »pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen, kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään. Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta, että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne, palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan iva ja epäsuosio!»[68]
Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen yliopiston Santiniketaniin.
»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»
»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»
Se loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa älyään.
»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun…Ihmisen ääretön personallisuus(kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien suurenmoisessa sopusoinnussa… Rukoilen aina, että Intia edustaisi maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole saavutettavissa kieltämisen tietä… Nykyinen pyrkimys viedä meidän henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe… Nykyaikaa on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä. Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia… On epäilemättä epäkohta, ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme oikean paikan… Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä vajavaisuutta… Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai hävittävä yhdessä.»[69]
Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä, ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän pelkää tämän hengen barbarian tuloa:
»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle… Muistan, ettäSwadeši-liikkeen[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»
Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta. Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. — Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:
»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen, uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»
Nämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren huolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia. Ja heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä tukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee henkisen despotismin uhkaavan, jaModern Review'ssaanhän julkaisee lokakuun 1 p:nä todellisen manifestin:Totuuden vaatimuksen, joka nousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi, koska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle. Tagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että Intian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä; se haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja osoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.
»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain olkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille heidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään kirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on hänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi lihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut voimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi aukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden… Kunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!… Samaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin totuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia heräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja rikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden… Ei yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan päässyt samoihin tuloksiin… Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa vapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»
Mutta tämä jumaloiminen keskeytyy äkkiä. Sitä seuraa pettymys.
»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista on liitänyt luokseni merten halki… Odotellen saavani hengittää uuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se, minkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui maan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan jokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään saman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri oli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan tottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä ihmisen sisäinen vapaus!»
Tunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien aikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget ovat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme itsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia vastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen uskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia vastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle valituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille yksi orjuutus lisää.
Mutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle puolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella hän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen auktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian asiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja rakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi herättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita voitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä… MuttaSwarâjin(Home Rule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat vaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus välttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä varten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä, opettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan siveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä kaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa antaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»
Tagore vetoaa siis Intian kaikkien vapaiden voimien yhteistoimintaan.
»Meidän vanhoissa metsissämme asuvatgurut(viisaat) lähettivät moninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden etsijöille… Miksei meidängurumme, joka haluaa meitä opastaa toiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»
Mutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»
»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret koneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätköpienet koneetole meille vielä pahempi vaara?»
Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään, niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.» Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa, haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut, niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen, — maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, —cives totius orbis, — jotka hän laskeeSannyasineinjoukkoon,»[72] niiden, jotka sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden…»
»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa, palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaanSwarâjinrakentamista vihan perusteille!… Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!… Ensimmäinen velvollisuutemme aamuruskossa on muistaaSitä, joka on Yksi, jolla ei ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden omaksua oikea ymmärtämystä.»[73]
Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut, tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen. Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa (tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen osattomien kanssa), on helppo vastata.
Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun 13 p:näYoung Indiassaja on pateettinen. Gandhi kiittääsuurta vahtimiestä[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen välttämättömyydestä:
»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan. Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»
Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden, velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo, ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa saavin sammuttaakseen tulipalon…»
»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä… Intia on kuin talo tulessa. Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi ravintoa. Khulna kuolee nälkään…Ceded Districteissäon neljäs nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää… Intia uupuu päivä päivältä yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme tätä käsitä, se kukistuu… Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa. Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät… Ajatelkaamme miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä, jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä. Nälkä se vie Intian rukin ääreen… Runoilija elää huomista varten ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta… Minusta on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla… Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!… Mutta miksi, kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni? Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani. Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme, ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon… On kehrättävä! Kehrätköön jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset vaatteensa!… Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ:Tehkää niinkuin oikein on!»
Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!
Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain, mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi:Sileat Poeta, jokin käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomastiSwadeši -lakia, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin käyttö.
Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano — mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. HeilleSwadešion imperatiivi. Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen sydämelleen rakkaimmassa koulussa, SabarmatinSatyâgrah Ašramissa, Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaiseeSwadešin evankeliumin,[75] jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy syvien rivien puoleen. Kas tässäcredo, jonka eräs puhtaan opin lähteellä olevista, on kansalle opettanut:
»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman lunastukseksi… Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi ihmisolennon hahmossa…. Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen periaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa… Uusi ilmestys onSwadeši-Evankeliumi.»
Evankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, josSwadešissanäkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä kysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista vapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn uskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy hindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:
»Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan Dharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen onneen, jonka ydin on velvollisuus.»
TämäSwadešinperusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka ikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä Jumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön, hänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien toimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa… Emme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme, maatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille antanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja meidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen olisi syntiä.»
Näistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä huolehtia muiden maiden kansalaisista.
»Swadešin-palvojaei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa parantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja tulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei pidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista ihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista, ei se ole toivottavaa… OikeaSwadešin -palvojaei unohda, että jokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä syntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä… Meidän on palveleva niin hyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On etsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme pohjalta.»
Onko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja: kauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä armoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin mennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti on yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä »proselytismi (käännytyskiihko) onSwadešinperiaatteiden vastainen». Ja tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille yllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin ajatuksiakaan.
Seikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut, pohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien rikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien aikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa kutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!
Välttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden yhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta elämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on ristiriidassa meidän ihanteemme kanssa… Jokainen ihminen on puro. Jokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina ja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki sekaantuvat.»
Tämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta. On jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään. Kaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On puhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja laajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.
Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77] Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa suorat sanat Tagorelle: »Swadešion sanoma maailmalle.» (Siis hän välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».) »Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan. Se on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »Se on pako omaan itseemme», (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »Intian tulee oppia elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta…» Eikä Gandhi kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.
Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi, yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettuEvankeliumi. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle, intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat. Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!
Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan:Swarâjin(Home Rulen) messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä.Fuori Barbari! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa) osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo, että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että tulee vihata vain vääryyksiä, »vihata saatanallisuutta, rakastaen kuitenkin Saatanaa.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän Andrewsin haikeisiin soimauksiinHävityksen etiikallaan, hän uskoo kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta» -ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat »pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa, tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa!Cave canem!Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria; se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.