Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!
Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.
Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita, Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen. Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.
Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8 p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea, kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30 p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa, kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta, joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen propagandaa »pois väkivalta».
Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä, ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen, taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen, alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestäSwadešinja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi luottaa kongressin rahalliseen apuun.
Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17 p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyäHartalia(juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa, ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan »kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi. Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi, että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.
Intian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet siinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys kautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien hallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät ulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki anarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin kongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia pidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui julkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys järjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri.Hartalmäärättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja sanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.
Näinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin Ahmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden 1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli juuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti uudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia tarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä, kehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti uskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja ihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään siviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi »pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan jäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi Gandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita seuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi, sillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallistacredoaeikä tehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta. Kokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka tähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin Intian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen kiinni Gandhin periaatteista.
Seuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus. 25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.
Heidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa, voidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui antamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava mallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän: Bardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen varakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on kohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen vastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen liittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden, yhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille seitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee, on käsky annettu: kapina alkaa.[80]
Varakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä verisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella. Erään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun heitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat Thanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät armoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut heidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta» -liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus vapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian omatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän otti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin suuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli määrännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin Bombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt ultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta naurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä oli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16 p:nä 1922 ilmestyyYoung Indiassayksi tämän elämän ihmeellisimpiä todistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa. Itsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja kiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!
»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been abundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle ilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta» -aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa joukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan siviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan, vapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä vihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi kiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat erehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini, olen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan joukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin… Toisen kerran se tapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden silminnäkijäksi… Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa Bardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää. Olen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia on pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta katkerin nöyryytys on tämänpäiväinen… Jumala on puhunut selvästi Chauri-Chauran kautta… Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan vapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan väkivalta on surullisena enteenä… »Pois yhteistoiminta» -miesten tulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain siten, että Intian »huligaanit» kukistetaan…
Hän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin toimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen virkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas oli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon sääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja suostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden pyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.
»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta politiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa hyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet, joihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään yli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin heikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani on paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden vaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen on luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni tunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei ihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen oikealta tieltä poiketessaankin… Minulle sanotaan vastaan, ettei Chauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain kanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian rauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus voi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys Intian muiden osien kanssa… Arsenikkihiukkanen maitoastiassa myrkyttää maidon… Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky… Se ei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin rahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin…Oikea siviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta.Se on valmistusta mykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja lempeä… Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme. Ellemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on kiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava uneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan varmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta… Syyttäköön vastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin tuomittu kuin pettää Jumala…»
Apostoli tahtoo sovittaa toisten vuodattaman veren.
»Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä paremmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä ilmapiirissä ympärilläni.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja nöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa ihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli…»
Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston. Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä. Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.
»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi…»
* * * * *
Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että ratastot kuluvat ja into katkeaa.
Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922, Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken. Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi, tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön. Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi». Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:
»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä, vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön erämaassa… Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he sylkisivät päälleni… Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä diktatuuriani… Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni. Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton. Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön. Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?» Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?… Ja jos raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?… Jollette kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen hyväksymistä… Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä… Jollei, hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista…»
Ja kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:
»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!… Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!…»
Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys. Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä… Kuka tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen vastaan vapautuksena?…
Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä 1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa: kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia! Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta» -ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.
Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista. Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»…
Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin, muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseenYoung Indiantoimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä kynnykselle.
Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84] Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield, sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen siis ainoastaan lyhykäisesti.
Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa; mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona, helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85] Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan, taisteluvaatimuksen:
»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!… Brittein valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika, jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden, kuukausia tai vuosia… Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin taisteluvaatimuksiin…»
Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen, kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.
Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä, että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada, oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis vastuussa rahvaan väkivallantöistä.
Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa, hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. — Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin, hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn »mielettömät häväistykset»…
»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää tekojeni seuraukset.Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan.Olen tämän kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta» on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava; — joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa. Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne tai rangaiskaa minut!…»
Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton »pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893 alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista, hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen, että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle. Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu, nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan» rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt. Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.
Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman välillä:
— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen… On mahdotonta tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona, jopa pyhänä elämältään… Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita vain lainalaisena ihmisenä… Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä, jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita… Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme velkaa…»
Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta… »Älkää pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi kuin minä…»
Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein, minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]
Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]
Senjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin muurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta. Ja hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä ruumista.Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimysovat ainoat tiedonannot vankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan äärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen aikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa 1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan uskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä rauhallisen iloisina.»Pois väkivalta» ja kärsimys… Tämä oli erikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen sana oli tunkeutunut.
Sikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia heimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä. Viime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen alkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen Sikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa pyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain elinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta niistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin alkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys. Akalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä asettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin. Joka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä, useat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään lupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa ja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina tuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman lupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen poliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta näyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin ja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta turbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat poliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon hiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä kepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos voivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan siksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei huomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta katselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja kärsimyksen ilmein.
»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.» Englantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään, ihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että mieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen armeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen Andrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua, on tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »uusi sankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi hengen sota…»
Kansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin ne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme oppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa kaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun kongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä 1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen rakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä siviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni tarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen. Komissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli masentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä kertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin) tahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista menetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja ettäSwarâj-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen helmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse asiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat rikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.
Mutta Intia pani vastaan. Intian kansalliskongressi vuotuisessa kokouksessaan Gayassa joulukuun lopulla 1922 vahvisti uudelleen painavasti uskollisuutensa vainottua Johtajaa kohtaan ja uskonsa »pois väkivalta» -oppiin. 1740 äänellä 890:tä vastaan se hylkäsi ehdotuksen osanotosta lakiasäätäviin neuvostoihin.[92] Ja lopuksi päästiin uudelleen yksimielisyyteen poliittisen lakon jatkamisesta vain pienin yksityiskohtaisin poikkeuksin menetelmissä. Hyljättiin ainoastaan ehdotus kaikkien englantilaisten kauppatavarani hylkimisestä, viisaasti kylläkin huolehtien siitä, ettei herätettäisi eurooppalaisten työntekijäin vastustusta. Aina rohkeampi Khilafatin moslemien konferenssi oli äänestänyt tämän hylkimisen puolesta suurella enemmistöllä.
Tässä historiankohdassa meidän tulee keskeyttää kertomuksemme gandhilaisten suuresta liikkeestä. Huolimatta muutamista myönnytyksistä joita ei voitu välttää mestarin ja hänen parhaimpien oppilaittensa, varapäällikköjen (erittäin Ali-veljesten), vangittujen kuten hänkin, poissa ollessa, se on kestänyt voitollisesti ensimmäisen opasta vailla vierineen vuoden epäilyttävän koetuksen. Ja englantilaisten lehtien tunnustama pettymys Gayan kongressin jälkeen osoittaa, miten tärkeä tämä voitto oli.[93]
Mitä tästä tulee lopulta? Eikö Englanti menneiden virheiden opettamana osoittaudu taitavammaksi kansan innon hillitsijäksi? Eikö tämän kansan järkähtämättömyys väsy? Kansoilla on vähän muistia; ja epäilen kovasti, säilyttääkö Intian miesten muisti kovinkaan kauan Mahatman opetuksia, elleivät ne ole olleet jo kauan aikaa sitten kirjoitetut heimon sisimpään. Sillä jos nero on ainoastaan suuruutensa takia suuri, olkoonpa sitten tai ei ympäristönsä kanssa sopusoinnussa, hän on toiminnan nero vain rotunsa vaistojen, aikansa tarpeiden ja maailman odotusten ilmaisijana.
Sellainen on Mahatma Gandhi. HänenAhimsâ(»Pois väkivalta») periaatteensa oli uurrettu Intian sydämeen jo kaksituhatta vuotta sitten: Mahâvira, Buddha ja Višnu-kultti olivat olleet näiden miljoonien sielujen olemuksena. Gandhi on siihen ainoastaan vuodattanut sankarillisen verensä. Hän loihtii esiin jättiläisvarjoja, menneisyyden voimia, jotka olivat jo jäykistyneet ja vaipuneet kuoleman horrokseen. Ja hänen äänestään ne ovat nousseet. Sillä ne tuntevat itsensä hänessä. Hän on enemmän kuin sanat, hän on esimerkki. Hän on heidät ruumiillistuttanut. Onnellinen mies, joka on koko kansa, — hänen hautaan pantu kansansa ylösnousee hänessä!
Mutta nämä ylösnousemukset eivät koskaan tapahdu sattumalta. Ja jos Intian henki nousee sen temppeleistä ja sen metsistä, merkitsee tämä, että se tuo maailmaan edeltä määrätyn vastauksen, jota maailma odotti.
* * * * *
Vastaus on tosiaankin ihmeellisempi Intiaa. Ainoastaan Intia on voinut sen antaa. Mutta se sisältää maalle yhtä paljon suuruutta kuin kärsimystä. Siitä on vähältä tulla sen risti.
Näyttää siltä, että yhden kansan on aina uhrauduttava, jotta maailma uudistuisi. Juutalaiset uhrattiin Messiakselle, jota he vuosisatoja toiveillaan kannatettuaan ja elätettyään eivät tunnustaneet, kun hänet vihdoin verisellä ristillä kruunattiin. Onnellisemmat intialaiset, jotka ovat omansa tunteneet! Ja he menevät iloisesti uhraukseen, joka heidät vapauttaa.
Mutta kaikki eivät ymmärrä tämän vapautuksen todellista luonnetta kuten ensimmäiset kristityt. Kauan nämä odottivat maassaanadveniat regnum tuum. Suuren osan toiveet Intiassa eivät näe kauemmaksi kuin ettäSvarâjhallitsisi Intiaa. Ja minun luullakseni tämä poliittinen ihanne saavutetaan pian. Sotien ja vallankumouksien runtelema, köyhtynyt ja väsynyt Eurooppa, jolta arvovalta on riistetty sen sortaman Aasian silmissä, ei enää kauan kykene olemaan Aasian kamaralla heränneitten Islamin, Intian, Kiinan ja Japanin kansojen johtajana.
Mutta merkitsisi vähän se, että joitakin kansoja tulisi lisää, — niin rikkaat kuin ihmissinfoniaa täydentävät uudet soinnut voisivatkin olla, — tuo merkitsisi vähän, elleivät nämä Aasian voimat olisi vaikuttimena uuteen elämän ja kuoleman ymmärrykseen ja (mikä eniten merkitsee!) ymmärrykseen työskennellä koko ihmiskunnan hyväksi, elleivät ne toisi uupuneelle Euroopalle uutta evästä.
Väkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää sivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen raa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman, kansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden, — ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan vuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin, jossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin kohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole kyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi. Jokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden nimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin natsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja luokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen sen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli vuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia pahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä maailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa. Kirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti valvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se vain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät toivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta, jonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän uskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä sitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!
Tässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:»Uhrautukaamme!»
Ja Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä periaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!
»… Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän suostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta… Ei yksikään arvo ole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus… Lännellä on järkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se siis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva aina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus ja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan toteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on totuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan muuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa voimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa, että se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean lihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an maailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti aseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan perijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia aineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja nöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian inhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet liittolaiseksiNârâyanan, eikäNârâyani-senâa, sielun voiman, eikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen sekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille… Vaikka Lännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan,Swarâj(Home Rule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se on taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä verkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden järjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus on suurempiarvoinen kuin kotelon suoja… Meidän kielestämme puuttuu kansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta kansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyäNârâyanaan, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille muuta kuin voiton Jumalan maailmalle… Jos voimme uhmata voimakkaita, rikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman, syöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen löytäisi todellisenSwarâjin. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me valloitamme vapauden koko ihmiskunnalle…»
Oi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen kaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen sankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, — molemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan auran kyntämän maailman ylle!
* * * * *
»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko maailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se pysyy. Se on maailmanrauhan julistaja…»
Maailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti nähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä ja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta. Sillä huonoimmallakin on jotainnescio quid Dei… Me tunnemme sen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan Euroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen murskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden vuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa päästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet. Historioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän paljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme Intiassa Šivan rummun:»Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja ohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»…[94]
Väkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen)realipoliitikotpilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten tietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä usko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa maassa meitä on kourallinen… (Onko meitä korallistakaan?…) Mutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus on — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä vihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi! Sillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on raskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän heikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei paha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu hyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja uskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt! Rauhan tie on itsensä uhrausta.
Tämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää, että ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja brittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on annettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja sen värähtelyt leviävät yli koko maan.
Suurilla uskonnollisilla ilmiöillä Idässä on rytminsä. Tapahtuu jompikumpi kahdesta: joko Gandhin ilmiö voittaa tai se toistuu, — kuten ovat toistuneet vuosisatoja ennen Messias ja Buddha — kuolevaisena puolijumalana täydelliseen lihaksitulemiseen saakka, mikä vie uuden ihmiskunnan uuteen levähdyspaikkaan.
Helmikuussa 1923.
Viiteselitykset:
[1] Intian kansan Gandhille antama nimi merkitsee kirjaimellisesti:Mahâ, suuri,Atmâ, sielu. Sana on peräisin Upanišadeista, jossa se merkitsee korkeinta olentoa sekä — tiedon ja rakkauden sopusoinnun kautta — niitä, jotka yhtyvät häneen.
Se on loistava yksilö, Kaiken Luoja, Mahâtmâ,Aina kansojen sydämissä asuva,Sydämen, välittömän näkemyksen ja järjen ilmentämä.Ken sen tuntee, saa kuolemattomuuden.
Tagore lainasi nämä kauniit säkeet kohdistaen ne tähän apostoliin käydessään joulukuussa 1922 Ašramissa (Gandhin mieluisin oleskelupaikka).
[2] C.-F. Andrews lisää: »Hän nauraa kuin lapsi ja ihailee lapsia.»
[3] »Harvat ihmiset voivat vastustaa hänen olemuksensa tenhoa. Hänen suuri kohteliaisuutensa on lauhduttanut ankarimmatkin vastustajat.» (Joseph J. Doke.)
[4] »Kaikki poikkeaminen totuudesta, vaikkapa vain ohimennen, on hänelle sietämätöntä.» (C.-F. Andrews).
[5] »Hän ei ole intohimoinen kaunopuhuja, hänen tapansa puhua on rauhallinen ja hidas; hän vetoo etupäässä järkeen. Mutta hänen rauhallisuutensa luo asioihin mitä selkeimmän valon. Hänen äänensä vivahteet ovat vähäiset, mutta ehdottoman välittömät. Hän ei liikehdi koskaan käsillään, liikuttaa harvoin sormiaankaan puhuessaan. Hänen selkeät sanansa, jotka soinnahtavat pontevin mietelauselmin, vakuuttavat. Hän ei hellitä rahtuakaan ennenkuin varmasti tietää tulleensa ymmärretyksi.» (Joseph J. Doke).
[6]Young India, maalisk. 2:sena 1922. (Tämän tutkielman sivujen alle merkityt päivämäärät tarkoittavat Gandhin Young Indiassa julkaisemia kirjoitelmia).
[7] Samoin.
[8]A: kieltopartikkeli;Himsâ: tehdä pahaa. Siis: ei milloinkaan herjausta eikä väkivaltaa. »Väkivallan välttäminen on hindu-uskontojen vanhimpia periaatteita, niinkuin eritoten Mahâvira, džainalaisuuden perustaja, ja Buddha sekä Višnun palveluksen mestarit ovat todistaneet, ja se oli suuresti vaikuttanut Gandhiin.
[9] Hän opiskeli seitsemänteen ikävuoteen saakka Porbandarin alkeiskoulussa, sitten Radškotin keskikoulussa; kymmenvuotiaasta alkaen Kathiavarin korkeakoulussa, vihdoin 17 vuoden vanhasta Ahmedabadin yliopistossa.
[10] Hän on tuttavallisessa muodossa kuvannut lapsuuttansa Intian halveksittujen luokkien (paariain) konferenssissa huhtikuun 13 p:nä 1921.
[11] Myöhemmin hän puhui näistä kauhuista Joseph J. Dokelle; hän oli menettänyt sentakia unensa; hän piti itseään murhaajana.
[12] Kihloissa kahdeksanvuotiaana, naimisissa kahdentoista. Sittemmin hän taisteli lapsiavioliittoja vastaan, joissa hän näki syyn ihmisen perikatoon. Kuitenkin, hän lisää, poikkeuksellisesti sellainen elämänliitto, joka on alettu ennen luonteen muodostumista, voi saada aikaan puolisoiden kesken ihmeellisen sielujen yhteyden. Hänen oma avioliittonsa oli ollut ihailtava esimerkki siitä. Rouva Gandhi on jakanut kaikki miehensä koettelemukset osoittaen uskollisuutta ja rohkeutta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.
[13] Esitelmä huhtikuun 13 p:nä 1921.
[14] Hänen edelläkävijänsä, joitten poliittista rohkeutta on ylistetty, ovat saaneet osakseen kiittämättömyyttä ja unhoa myöhempien sukupolvien puolelta. Mutta Gandhi on pysynyt heille uskollisena, etenkin Gokhalelle, johon hän oli hellästi kiintynyt. Useat kerrat kehoittaa hän nuorta Intiaa kunnioittamaan tätä sekä Dadabhaita.
[15] Hän ansaitsi, sanoo Gokhale, 5—6,000 puntaa vuodessa Myöhemmin hän eli kolmella punnalla kuukaudessa.
[16]The Golden Number of Indian Opinion, joka ilmestyi Phoenixissä v. 1914, julkaisi Tolstoin vähän ennen kuolemaansa Gandhille kirjoittaman pitkän kirjeen. Tolstoi oli lukenut Indian Opinionia ja iloinnut siitä, mitä sai tietää intialaisista »pois vastarinta»-aatteen kannattajista. Hän rohkaisee liikettä ja sanoo, että »pois vastarinta» on rakkauden laki, toisin sanoen, ihmissielujen pyrkimystä uskonyhteyteen. Se on Kristuksen ja koko maailman viisaiden julistama laki.
Ystävämme Birjukoff on löytänyt Tolstoi-arkistossa Moskovassa toisiaTolstoin kirjeitä Gandhille. Hän julkaisee ne, samalla kuin muutTolstoin kirjeet aasialaisille, yleisellä nimellä:Tolstoi ja Itä.
[17] Hän on itse rauhallisen hyväntahtoisesti kertonut vankilakokemuksistaan erinomaisessa artikkelissaan, joka on painettu kirjassa:Speeches and writings of M.K. Gandhi, Natesan, Madras, sivut 152—178.
[18] V. 1907 hänen omat kansalaisensa: hänen tuli samalla kertaa kärsiä sekä sortajain että sorrettujen väkivaltaa; ja viimemainittujen mielestä Gandhin sovittelupyrkimys oli epäilyttävää ja hallitus teki voitavansa häntä soivatakseen.
[19] Palaan tähän myöhemmin.
[20] Joseph J. Doke, jonka keskustelut Gandhin kanssa Transvaalissa ovat niin valaisevat, lopettaa kirjansa kuvauksella Gandhista, miten hänet vangin puvussa vietiin Johannesburgin linnaan ja heitettiin pimeään vankityrmään yhteen inhoittavain kiinalaisten rikollisten kanssa.
[21] Kahden vaikutusvaltaisen englantilaisen C.-F. Andrews'in ja W.W. Pearsonin väliintulo auttoi tehokkaasti Gandhin ponnistuksia.
[22] Gandhi muistelee tapausta kirjoitelmassaan toukokuun 12 p:ltä 1920.
[23] Hänen rakastettu mestarinsa Gokhale, joka oli juuri kuollut, oli saanut hänet lupautumaan olemaan sekaantumatta vaikuttavaan politiikkaan, ennenkuin hän olisi vähintään yhden vuoden ajan kulkenut ympäri Intiaa ja nähnyt läheltä kansaansa, jonka kanssa hän oli kadottanut yhteyden.
[24] Satyâgraha -liikkeen voi laskea alkaneen helmikuun 28 p:nä 1919.
[25] Hän on suoraan lausunut tuomitsevan mielipiteensä bolševismista. (24 p. marrask. 1921).
[26] 11 p. elok. 1920. Gandhi asettuu tässä vastustamaan »Miekan oppia».
[27] Ihmiskunta on yksi. On rotueroavaisuuksia, mutta mitä korkeammalle rotu on kehittynyt, sitä suuremmat ovat sen velvollisuudet.» (Ethical Religion).
[28] Marraskuun 5 p:nä 1919.
[29] Lokakuun 27 p:nä 1920.
[30] Heinäkuussa 1920. — »Minun uskoni ei vaadi minua pitämään pyhien runojen kaikkia säkeitä jumalaisen innostuksen tuotteina. Minä en tahdo olla sidottu mihinkään tulkintaan, olipa se vaikka kuinka korkeaa oppia, jos se on ristiriidassa järjen ja siveellisen tunteen kanssa…» (lokakuun 6 p:nä 1921.)
[31] Samaten. — »Kaikki uskonnot ovat eri teitä, jotka vievät samaan päämäärään». (Hind Swaràj) — »Kaikki uskonnot ovat perustetut samoille siveyslaeille. Minun siveellinen uskontoni on kokoonpantu laeista, jotka yhdistävät kaikki maailman ihmiset.» (Ethical Religion).
[32] Lokakuun 6 p:nä 1921.
[33] Etymologisesti:Varna: väri, luokka tai kasti,ašrama: kurinpidon paikka;dharma: uskonto. Yhteiskunta esitetään luokkien kurinpitolaitoksena. Se on hindulaisuuden perustus.
[34] »Etsikää taivaan valtakuntaa ja totuutta, niin kaikki muu teille annetaan.»
[35] Young India, 25 p. helmik. 1920.
[36] Joseph J. Dokelle v. 1908.
[37] Hän sanoo vielä Joseph J. Dokelle: »Jumala on tullut lihaksi eri muodoissa aikojen kuluessa. Gĩtâssa Krišna sanoo:Kun uskonto vaipuu rappiotilaan, kun uskonnottomuus voittaa, silloin ilmoitan itseni. Hyvän suojaamiseksi, pahan hävittämiseksi, Dharman vahvistamiseksi minä synnyn uudestaan iankaikkisesti.
»Kristinusko on osa jumaluusopistani. Kristus on jumaluuden loistava ilmaantuminen. Mutta ei ainoa ilmaantumismuoto. En näe häntä yksinään valtaistuimella…»
[38] Kasteista 8 p:ltä jouluk. 1920, 6 p:ltä lokak. 1921. — Kun vuosien kuluessa alkuperäiset luokat kivettyivät ylpeiksi kasteiksi, Upanišadit nostivat vastalauseensa.
[39] Ei pidä unohtaa, että Gandhin pääasiallisimmat hyökkäykset Euroopan lääketiedettä vastaan aiheutti tämän lääketieteen turvautuminen vivisektsioniin (elävien eläinten kokeiluleikkelemiseen), »tähän ihmisten kaikkein mustimpaan rikokseen.»
[40] Etenkin sukupuolisuhteita koskevissa kysymyksissä hänen ankara oppinsa muistuttaa paljon apostoli Paavalin elämänkatsomusta.
[41] Gandhi koettaa, eurooppalaisen tieteen osoittautuessa vajavaksi, teroittaa tieteellisten tutkimusten tarpeellisuutta ja ehdotonta tarkkuutta. Hän ihailee eurooppalaisten tieteilijäin intoa ja uhrautuvaisuutta, jota hän usein pitää uskovaisten hindujen vastaavia ominaisuuksia korkeampana. Hän kunnioittaa henkeä; hän vieroo vain sitä tietä, minkä se on valinnut. Tällaisin rajoituksin pysyy hän kuitenkin vastustavalla kannalla. Ja tämän takia Tagore, kuten tulemme näkemään, kohottaa äänensä Gandhin keskiaikaisuutta vastaan.
[42] Viides maapallon kansoista.
[43] Etymologia:Swa: »Self», itse;Râj: hallitus, autonomia. Sana on yhtä vanha kuin Vedat; mutta Dadabhai, Gandhin parsi-opettaja, otti sen uudelleen valtiolliseen sanakirjaansa.
[44] Etymologia:Satya: tarkka, oikea;Agraha: yritys, koe; oikea koe. Sitä sovitettiin etenkin vääryyttä torjuttaessa. Gandhi määrittelee sen (marraskuun 5 p:nä 1919) seuraavasti »Totuudessa pysyminen; totuuden voima; rakkauden voima tai sielunvoima;» ja vihdoin: »totuuden voitto sielun ja rakkauden voimin.»
[45] Elokuun 11 p:nä 1920. Yksi Gandhin perustaman Satyâgraha Ašram-nimisen koulun noudatettava sääntö onpelottomuus, »sielun on oltava vapaa kuningasten, kansojen, kastien, perhesuhteiden, ihmisten, villipetojen, kuoleman pelosta.»
Se on myöskin väkivallattoman vastarinnan neljäs ehtoHind Swarâjssa.(Kolme muuta ehtoa ovat: siveys, köyhyys, totuus.)
[46] Vielä muutamia kuukausia ennen vangitsemistaan Gandhi vastaa voimakkaisiin soimauksiin, jotka häneen suunnattiin hänen politiikkansa epäjohdonmukaisuuden takia. Muistellaan ivallisesti apua, jonka hän on antanut Englannille Etelä-Afrikassa ja maailmansodan aikaan. Toistaiseksi hän ei kiellä mitään kohtaa entisessä käytöksessään. Hän luuli rehellisesti, hän sanoo, olleensa valtakunnan kansalainen, hänen asiansa ei ollut tuomita hallitusta; hänestä olisi kiusallista, jos jokainen tekisi itsestään hallituksen tuomarin. Hän on luottanut englantilaiseen älykkyyteen ja rehellisyyteen niin kauan kuin on voinut. Hallituksen hairahdus vei häneltä luottamuksen. Kanta- koon hallitus siitä vastuun (marraskuun 17 p:nä 1921.)
[47] Se tekee pahinta jälkeä. Se alentaa sen, joka sitä käyttää. Liittoutuneiden väkivallasta Saksaa kohtaan, sanoo Gandhi, on ollut tuloksena se, että he ovat tulleet saksalaisten kaltaisiksi, joiden töitä he mustasivat sodan alussa (kesäkuun 9 p:nä 1920).
[48] »Miten kova lieneekään luonne, se sulaa rakkauden tulessa. Ellei se sula, niin tuli ei ole kyllin voimakas.» (maaliskuun 9 p:nä 1920).Satyâgrahanjäsenet allekirjoittavat joukolla sitoumuksen, jossa he kieltäytyvät tottelemastaSatyâgrahankomitean luettelemia huonoja lakeja ja lupaavat seurata uskollisesti totuuden ääntä ja pidättyä kaikesta väkivallasta elämään, henkilöön ja omaisuuteen nähden.
[49] Tämä hindustanilainen, joskin alkuaan moslemilainen sana merkitsee »työn seisausta».
[50] Delhi muuten erehtyi päivästä; se oli aloittanutHartalinsa jo maaliskuun 30 p:nä.
[51] Gandhi puolestaan siirsi liikkeensä toistaiseksi, huhtikuun 18 p:ään 1919, rauhoittaakseen kuohuntaa sen sijaan että olisi kiihoittanut sitä, kuten jokainen vallankumouksellinen olisi tehnyt.
[52] Etymologia:Swa: self, itse;Deši: maa. Kansallinen riippumattomuus. »Pois väkivalta» -aatteen salaisuuksiin vihityt käsittävät sanan ennenkaikkea ahtaassa mielessä Taloudellinen riippumattomuus. Mutta myöhemmin tulemme näkemään, minkä »Sosialisen evankeliumin» Gandhin oppilaat siitä loihtivat.
[53] Mitä Karl Marx nimittää nimellä »Voyoucratie» — katupoikavalta.
[54] Sellainen on ainakin Gandhin selitys. Uskaltaneeko eurooppalainen väittää näkevänsäBhagavad Gîtâssaedes tyyntä välinpitämättömyyttä tehtyä ja kärsittyä väkivaltaa kohtaan?
[55] Huhtikuun 23 p:nä 1920, heinäkuun 8 p:nä ja syyskuun 1 p:nä 1921. Kirjoitelmassaan Kirje Parseille, jotka ovat suuria kauppamiehiä, Gandhi rukoilee heitä sulkemaan juomakauppansa. KirjoitelmassaanKirje kohtuullisillehän pyytää heitä, vaikkeivät olisikaan yhtä mieltä hänen kanssaan loppu-ohjelmasta, tukemaan hänen ponnistuksiaan tässä kohden. Samaan aikaan hän taistelee myös lääkkeiden kauppaa ja opiuminpolttotupia vastaan.
[56] Gandhi tietää itse, että hänelle tullaan nauramaan. Mutta, hän sanoo, onko neula jättänyt paikkansa ompelukoneelle tai käsi kirjoituskoneelle? Rukki ei ole mitään kadottanut tarpeellisuudestaan. Ja se on nykyään kansallinen välttämättömyys, ainut mahdollinen tulolähde miljoonille nälkiintyneille (24 p:nä heinäk. 1920).
[57] Englannin kieli ei ole syrjäytetty (enempää kuin mikään muukaan eurooppalainen kieli). Se jätetään ylimmille kursseille, oppiajan loppuun. Murteita sensijaan käytetään kaikilla yliopistonasteilla. Gandhi haaveilee yleisen olemassaolon korkeinta tilaa, missä kaikki erilaisuudet kestävät kokonaisuutena, ei eri osastoina, vaan »ikäänkuin saman jalokiven eri särminä.» (kesäkuussa 1920).
[58] Ei »ammatillinen», sillä on tarkoitus juuri erottaa sielu ammatista.
[59]Ašram: kurinalainen paikka, luostari.
[60] Nagpurin kongressiin otti osaa 4726 edustajaa, joista 469 moslemia, 65 sikhiä, 5 parsia, 2 »halveksittua», 4079 hindua, 106 naista.
Uusi perustuslaki määräsi, että oli nimitettävä yksi edusmies 50.000:ttä asukasta kohden: tämä tekisi kaikkiaan 6173 edustajaa.Koko Intian kansallinen Kongressikokoontui istuntoon kerran vuodessa (joulun aikaan).Koko Intian Kongressin komitea, joka käsitti noin 350 jäsentä, sai tehtäväkseen Kongressin politiikan toimeenpanon, tulkitsemalla sen päätöksiä; sillä on Kongressin istuntojen väliajalla sama arvovalta kuin edellisellä. 15-jäseniselläToimeenpanevalla komiteallaon Kabinetin suhde Parlamenttiin; sen voi Kongressin komitea lakkauttaa.
Nagpurin Kongressi teki suunnitelmat, että muodostettaisiinMaaseutukongressin komiteat, jotka edustaisivat maakuntaa ja 12 kieltä, ja niiden alaisia Paikallisia kongressikomiteoja kaikkia kyliä ja kyläryhmiä varten työläis- tai virkamiesarmeijoineen (Intian kansallinen sotapalvelus), joita ylläpitäisi koko IntianSwarâj-rahastoTilakin muistoksi.
Jokainen täysikäinen mies tai nainen, jolla on neljä annaa, on valitsija sillä ehdolla, että on allekirjoittanut Perustuslaincredon. Vaalikelpoisuusikä on 21 vuotta. Ehtona on se, että hyväksyy Perustuslain ensimmäisen pykälän, kongressin asetukset ja toimenpiteet.
[61] Pannen esimerkiksi läheisen ystävyytensä moslemi Maulana Mahomed Aliin hän todistaa kummankin pysyvän uskollisena uskonnolleen. Gandhi ei antaisi tytärtään naimisiin Alin pojille, hän ei jakaisi ruokaa ystävänsä kanssa; ja hänen ystävänsä tekisi samoin. Tämä ei estä heitä pitämästä toisistaan ja olemasta varmat toisistaan. Gandhi ei väitä ollenkaan, että hindujen ja moslemien väliset avioliitot ja yhteiset ateriat olisivat tuomittavat, mutta tarvittaisiin vuosisata tähän yhteensulamiseen pääsemiseen. Käytännöllisen politiikan ei pidä harrastaa sellaista uudistusta. Gandhi ei pane sille estettä, mutta hän pitää sitä ennenaikaisena. Tässä taas ilmenee hänen todellisuusvaistonsa.
[62] Huhtikuun lopusta v. 1921 halveksinta vähenee. Useissa kylissä paariat elävät toisten hindujen kanssa ja nauttivat heidän oikeuksiansa. Sitä vastoin toisissa paikoin, etenkin Madrasissa, heidän asemansa pysyi surkuteltavana. — Kysymys on vastaiseksi kirjoitettu intialaisten Kansallisten Kokousten päiväjärjestykseen. Nagpurin Kongressi oli jo joulukuussa 1920 luvannut hävittää »halveksintasynnin.»
[63] Erään hänen kirjoitelmansa otsakkeena on:Our fallen sisters(syyskuun 15 p:nä 1921).
[64] Gandhi panee vastalauseenYoung Indiassa(kesäkuussa 1921).
[65]Lettres from Abroad. Kolme kirjettä maaliskuun 2:selta 5:nneltä ja 13:nnelta päivältä 1921 on julaistuModern Review'ssatoukokuussa 1921. Tagoren Intiaan palattuaan kirjoittamaTotuuden vaatimusilmestyiModern Review'ssalokakuun 1 p:nä 1921.
Näiden kiistakirjoitusten lisäksi tiedämme Tagoren palattuaan henkilökohtaisesti tavanneen Gandhin. Kukaan ei ole julkaissut siitä kuvausta. Mutta C.-F. Andrews, sen todistaja, on hyväntahtoisesti ilmoittanut meille väittelyn aiheet ja vastakkaisuuden pääkohdat.
[66] Hän mainitsee juuri tästä eräässä viimeisimmistä kirjoitelmistaan, jota hän nimittää: »Liian pyhä tullakseen painetuksi» (helmikuun 9 p:nä 1922). Tagore ja Gandhi ovat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa, Gandhi oli useasti oleskellut Tagoren luona Santiniketanissa. Hänellä oli lupa, sanoo hän, pitää tätä taloa turvapaikkanaan; ja hänen ollessaan Englannissa hänen lapsensa olivat siellä kasvatettavina.
[67] Ja myöhemmin: »Kaikki kunnia Mahatmalle! Mutta poliitikkomme eivät voi luopua halustaan saada käytellä häntä salaisen ja viekkaan šakkipelinsä siirtonappulana.»
[68] Maaliskuun 5 p:nä 1921.
[69] Maaliskuun 13 p:nä 1921. Uusittu ja kehitetty kirjoitelmassa: Kulttuurin yhteys (Modern Review, marraskuussa 1921).
[70] Ensimmäinen Home Rule-liike Intiassa, Bengaalin divisionan nostattama vuosina 1907—1908.
[71]The Poet's Anxiety, kesäkuun 1 p:nä 1921.
[72] S.o. ne, jotka ovat luopuneet persoonallisesta elämästään tuodakseen ykseyden ihmisille.
[73] Upanišadien ensimmäisen säkeistön toisinto.
[74]The great sentinel, lokakuun 13 p:nä ilmestyneen artikkelin pääkirjoitus.
[75] Uskonnollinen kohtalo.
[76] Siellä täällä muuten ihailtavia siveellisiä säädöksiä! »Mikä on mennyt, on mennyt. Mennyt on peruuttamaton, siitä on tullut osa iäisyyttä, eikä ihmisellä ole enää mitään vaatimusta siihen. Älä haudo kostoaikeita vääryyksille ja olleille loukkauksille! Kuollut menneisyys haudatkoon kuolleensa! Toimikaamme elävässä nykyajassa, ohjaajinamme sydämemme ja Jumala!» Kirjan alusta sen loppuun jäätikön puhtaus.
[77] Tagore oli kai sitäkin herkempi tällaisille kirjoituksille, kun Gandhin Ašramin (mistä tämä Evankeliumi on kotoisin) ja Tagoren Santiniketanin välillä oli syntynyt kilpailu, jota molemmat johtajat koettivat välttää. Sen näkee eräästä kirjoitelmasta helmikuun 9 p:ltä 1922Young Indiassa: Gandhi valittaa siinä, että joku sanomalehtimies oli Ašramin asiassa hänen omikseen pannut sanoja, joilla oli Santiniketania loukkaaava luonne. Hän todistaa kunnioitustaan Tagoren taloa kohtaan — kylläkin vissillä peitetyllä huumorilla: »Jos minun tulisi päättää toisen tai toisen paremmuudesta», hän sanoo, »huolimatta Ašramin kurista ja aamunoususta, minä äänestän Santiniketania. Se on vanhempi veli, paljon vanhempi iältään ja myös viisaudeltaan. »Mutta hän lisää ilkeästi: »Varokaa, Santiniketanin asukkaat, kilpailua pienen Ašramin kanssa!»
[78] Minun mielestäni Gandhi on yhtä yleismaailmallinen kuin Tagore, mutta toisella tavoin. Hän on sitä siveelliseltä tunnoltaan, Tagore järjeltään. Gandhi ei sulje ketään pois rukouksen ja jokapäiväisen työn yhteydestä. Täten ei apostoli ensimmäisistä ajoista saakka erottanut juutalaisia pakanoista; mutta kaikille hän määräsi saman siveellisen kasvatuksen. Näin tahtoo Gandhi. Mutta juuri tässä on hänen ahdasmielisyytensä: ei sydämessä, joka on yhtä laaja kuin Kristuksen, vaan älyllisen asketismin ja köyhyyden hengessä. (Tämä on niinikään Kristusta.) Gandhi on keskiaikainen universalisti. Vaikka häntä kunnioitammekin, olemme Tagoren puolella.
[79] 140 kylää; 87000 asukasta.
[80] Samana päivänä eräs julistusYoung Indiassailmoittaa Intialle samaisen ultimatumin vielä suuremmalla voimalla. Jollei varakuningas mitään vastaa, on käsky epäämätön; siviilitottelemattomuus on saatava täytäntöön kaikin mokomin, vaikkakin nykyään enemmistö panisi vastaan.
[81] Poliisin rakennukset.
[82] Pantakoon merkille tämä valo, joka valaisee tämän sielun salaperäistä voimaa, sielun, jossa hänen kansansa värähtelyt heijastuvat!
[83] Gandhille oli tullut selväksi, että osa hänen enemmistöään, joka kannatti »pois väkivalta» -aatetta, näki siinä vain piilevän poliittisen keinon, joka oli naamiona väkivallan valmistelulle. Gandhi sanoo heidän puhuvan imelästi väkivallattomien iskujen antamisesta. Gandhi oli käsittänyt vaarallisen kaksimielisyyden, minkä Tagore oli jo kauan sitten havainnut. Ja se häntä tukahdutti. Ankarammin kuin Tagore hän nyt sen ilmiantaa ja lausuu vasten silmiä.
[84]The great Trial, 23 p:nä maalisk. 1922,Young india.
[85] »Jos keisarikuntamme olemassaolo on asetettu vaaraan, jos estetään brittiläistä hallitusta täyttämästä vastuunalaisuuksiaan Intiaa kohtaan, jos kuvitellaan meidän aikovan vetäytyä pois Intiasta, niin Intia turhaan uhmaa maailman kaikkein päättävintä kansaa, joka kyllä vastaa kaikella tarpeellisella tarmolla.»
[86] Syyskuun 19 p:ltä ja joulukuun 15 p:ltä 1921. Ensimmäinen Ali-veljeksiä vastaan suunnatun syytöksen johdosta, toinen vastaukseksi lordi Readingin kiihoittavaan puheeseen. Niissä löytää saman julistuksen sodan loppuun saakka.» — »Tahdomme kukistaa hallituksen, pakottaa, sen alistumaan kansan tahtoon. Me emme pyydä armahdusta, me emme sitä odota…»
[87] Suuri Banker, joka jutun aikana oli seurannut uskonnollisesti Mahatman esimerkkiä, yhtyen kaikkiin hänen puheisiinsa, tuomittiin vuoden vankeuteen ynnä sakkoihin.
[88] Rouva Kasturibai Gandhi ilmoitti tuomion Intian miehille ja naisille hyvin arvokkaassa tiedonannossa, joka kehoittaa kansaa rauhassa keskittäytymään Gandhin rakentavaan ohjelmaan.
Gandhia ei jätetty Sabamratin vankilaan, missä häntä kohdeltiin hyvin. Hänet siirrettiin salaiseen paikkaan, sitten Yeravdaan, lähelle Poonaa. Eräs N.S. Hardikerin kertomus:Gandhi vankilassa(Unity, toukokuun 18 p:nä 1922), vakuuttaa, että hänet pantiin tavallisen rikollisen ravintojärjestelmään ilman mitään erikoisoikeuksia ja että hänen heikko terveytensä siitä kärsi. Mutta me tiedämme, että kohtelu on nyt taasen tullut inhimillisemmäksi. Gandhin on sallittu lukea ja kirjoittaa.
Sen mukaan mitä C.-F. Andrews on minulle sanonut, on Mahatma onnellinen vankilassa, hän on pyytänyt, etteivät toverit tulisi häntä katsomaan, vaan kunnioittaisivat hänen yksinäisyyttään; hän puhdistautuu, hän rukoilee ja on vakuutettu, että hänen toimintansa täten on tehokkain Intian asialle. — C.-F. Andrews vakuuttaa, että gandhilaisten puolue on todellakin paljon voittanut tästä vangitsemisesta. Intia uskoo Gandhiin innokkaammin kuin koskaan; se näkee itsepäisesti hänessä šri Krišnan lihaksitulon, joka tarun mukaan voitollisesti kestää vankilan koetukset. Ja Gandhi on, vangittuna varmemmin kuin vapaana, estänyt väkivallan purkauksen, jonka vaaran läheisyyden hän tunsi.