The Project Gutenberg eBook ofMahatma GandhiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mahatma GandhiAuthor: Romain RollandRelease date: March 20, 2024 [eBook #73215]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1924Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHATMA GANDHI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mahatma GandhiAuthor: Romain RollandRelease date: March 20, 2024 [eBook #73215]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1924Credits: Tuula Temonen
Title: Mahatma Gandhi
Author: Romain Rolland
Author: Romain Rolland
Release date: March 20, 2024 [eBook #73215]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1924
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHATMA GANDHI ***
Kirj.
Romain Rolland
Suomennos
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Kunnian ja orjuuden, yksipäiväisten valtakuntienja ikuisten ajatusten maalle, kansalle, jokauhmaa aikaa,Ylösnousseelle Intialle.
Sen oman Messiaan tuomion vuosipäivänä(maaliskuun 18 p:nä 1922).
Tutkielmani alussa kohdistan sydämelliset kiitokseni uskolliselle työtoverilleni, sisarelleni ja ystävälleni Kalidâs Nâg'ille, jonka laajat tiedot ja väsymätön myötämielisyys ovat opastaneet askeleitani hindulaisen ajattelun viidakoissa.
Samaten kiitän madrasilaista kustantajaaS. Ganesan'ia, joka on käytettäväkseni luovuttanut suuren joukon julkaisujaan.
Maailmankaikkeuden olemukseen sulautunut ihminen.
Tummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat suuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea kangas, jalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä, makaa lattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.
Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa herättää hänessä huomiota vainsuuren kärsivällisyyden ja suuren rakkauden ilme. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa, johtuu muistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen kuin lapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3] ehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä määrin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen erehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia eikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan ajattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen henkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat joskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana Šaukat Ali olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle —hän oli sanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa; [6] pohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän tuntee olonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi vain yksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä ääntä, joka käskee ja säätää… [7]
Tässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa miljoonaa ihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut ihmispolitiikan huomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki kahdentuhannen vuoden aikana on kuohuttanut maailmaa.
* * * * *
Hänen oikea nimensä onMohandas Karamchand Gandhi. Hän syntyi Luoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar nimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli »Valkeassa kaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä 1869. Hänen heimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken kansalaissotien kiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa ja joka kävi kukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista Zanzibariin saakka. Sekä hänen isoisänsä että isänsä olivat molemmat olleet pääministereitä, mutta molemmat olivat riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon ja saaneet paeta, koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin rikkaasta, henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä kastista. Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan, jonka suurimpia periaatteita onahimsâ. [8] Tämän aatteen hän tuli sittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.
Džainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki viemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa rahalle ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken hyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli hindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi sairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan ensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani hänet kertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti sitä, ettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä yksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan, jonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee kyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja Upanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]
Jo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen murroksen. Kapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta vastaan hän oli — tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä. Tovereinensa hän meni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi salaa lihaa (hirvein pyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä syylliseksi!) Hän oli sitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta ja inhosta. [11]
Mentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti yhdeksäntoistavuotiaana Englantiin Lontoon yliopistoon ja oikeuskouluun täydentämään opintojaan. Äiti ei suostunut hänen lähtöönsä ennenkuin oli häneltä ottanut kolme džainilaista lupausta, jotka velvoittivat pidättäytymään viinistä, lihasta ja sukupuoliyhteydestä.
Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo, englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen. Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2. Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon kautta.»[13]
Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos hänestä siinä ilmeni vääryyttä.
Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale, isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä parantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja (Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden ja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin nuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisenAhimsâ-opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma muulle maailmalle.
Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä Etelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.
Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla Etelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin puolesta.
Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000 intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi: rasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset häväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset — mikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.
Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista, junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi palannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa kokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin turvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella, järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.
Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi asiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja huolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa puolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon yleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman suuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin, muodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän perustaa lehdenIndian Opinion, jota julaistiin paitsi englanniksi myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan. Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille »pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa osakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen kansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt pois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut. Se on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta murskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten kristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa: Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.
Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18], kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa:Hind Swarâj(Intian homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]
Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta» -liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen; myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan. Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa julistamaan sovintoa.
Suuren sielunkesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa; voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti, ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen saadessaan sen poistaa.[22]
Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.
* * * * *
Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota he kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa Intian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin Venäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi Curzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi kuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen sovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä tuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä ja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä kolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään huomioita.[23]
Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan, että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v. 1920 monta kertaa kirjeissäänkaikille Intian englantilaisille: »Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden julkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan Englannin takia. … Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä vilpittömällä vakaumuksella…»
Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan» ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia. Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v. 1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.
Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina. Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se odotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.
Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo oli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait, jotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan, joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.
Petetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti sen.
Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918 sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa: tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimelläSatyâgraha.
Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki, teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti vain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan tieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian tunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920, ellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui hänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia toimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi elänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen olisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon alla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan mestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille itselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi paremmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän olisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollutsadhuja(pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut, niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella, että tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset keskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan toisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, — toisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat tarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään ohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille suoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden kuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan kohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.
»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon, että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä, voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]
Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle, jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.
* * * * *
On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää, mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän rakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on uskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä mukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen pakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä, vakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.
Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia voimia ylhäältä.
Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen; mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen valvonta: omatunto ja järki.
»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä hylkään vanhimpiensâstrojenjumalallisuuden, elleivät ne vakuuta järkeäni…»[30]
Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.
»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat… Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman profeettojen ihailulle… Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava Jumalaa uskonsa taiDharmansamukaan; ja siten se elää rauhassa kaikkien uskontojen kanssa.»[31]
Hän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain kuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä. Mutta:
…. En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta kohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni enemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän olisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin enemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen katkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta kaikkine sen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa niin kuin Gitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata hindulaisuuden kirjaa, jotka voin väittää tuntevani…. Minä tunnen todelliset viat, jotka tahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta minä rakastan niitä siitä huolimatta… Niin täydellinen uudistaja kuin olenkin, en sentään hylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista ajatusta»[32]
Mitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän luettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä 1921, joka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:
»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä sisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon Avatâreihin ja uudestisyntymiseen;
»2. UskonVarnâšrama Dharmaan(kastijärjestykseen),[33] mutta ankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja karkeassa;
3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon laveammassa mielessä;
4. En kiellä epäjumalien palvontaa.»
Jokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan näitä uskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on niin perin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten ja siveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan suhteen, vailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa, että on turha pyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän kuitenkin! Hän löytää hieman tuonnempana seuraavaa, mikä on hänelle tutumpaa:
»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne sâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa (Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja kieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»
Tässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi tämän sukulaisuuden. HänenEthical Religion'insaloppuu Kristuksen sanojen toistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v. 1920, mistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän mainitsi ensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman tunnustuksensa mukaan[36] oli hänen ennen kaikkea kiittäminen Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893 tapasi passiivisen vastarinnan olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy häneltä hämmästyneenä:
»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja lukiessanne?»
— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja ihailin sitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan passiivisen vastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä lukiessani. Bhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin'Taivaan valtakunta on teidän keskellänne'antoi sille kestävän muodon.»
Ei saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on Toistoilta[37] saanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja Platonin teoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia, lukee Edward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on eurooppalaisten ja amerikalaisten ajatusten läpitunkema. Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa hänen käsitystapaansa, jos hän vain haluaa vaivautua sitä lähestymään. Silloin hän tulee tuntemaan näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän tarkoituksen — pykäläin, joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa. Kaksi asiaa ennen kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin Intian ja Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja kastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin käsityksen mukaan:
On totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin kokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista hindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen kehityksen korkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on »koko ihmisen alapuolella olevan maailman» symbooli, jonka kanssa ihminen tekee sovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja eläimen välillä». Ja hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie ihmisolennon ulkopuolelle oman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaiken elävän kanssa.» Syynä siihen, miksi juuri lehmä on valittu ennen muita olentoja, on se tosiasia, että se on Intiassa ihmisen paras toveri, hyvinvoinnin lähde, ja Gandhi näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa oikean sääliväisyyden runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe mitään epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin hän Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa vain kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita kohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi paremmin käsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä, miksi Gandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä sanoessaan, että lehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi sille antaa, »on hindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin käskyyn:Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki elävät olennot ovat lähimmäistäsi.
Kastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi hyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää, mitä meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on demokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan osaavani esittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet tunnustetuksi, eikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset todistavat ilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen ylemmyyden aate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että jokaisen on omassa yhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä velvollisuutensa.
»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että perinnöllisyyden laki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä vie täydelliseen sekasortoon…Varnâšramaon juurtunut ihmisluontoon, ja hindulaisuus on vain tehnyt sen tieteeksi…»
Mutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja papillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen), Vaišyat (kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset). Eikä hän myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden suhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia: ei mitään etuoikeuksia.[38]
»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan määrää toiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat syntyneet palvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan, kšatriyat suojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan, šudrat ruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani olisi vapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut paremmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa mahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja ettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani, joka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla langennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa… Varnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon hyvä jaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko…»
Kastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme saa muuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto palautuu tasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana, tehden bramanista šudran ja päinvastoin.
Parioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole mitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään yhdenarvoisen kastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka palavan intohimoisesti Gandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista vääryyttä vastaan: ja tämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli. Hänestä paria-kysymys on hindulaisuuden häpeä, oikean opin epämuodostuma, tahra, ja hän kärsii siitä sietämättömästi:
»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa, »kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni… En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän vapauttamisekseen…»
Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena ja päivänpaisteena.
Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen verhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin luonnosta kuin halusta.
Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan. Gandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, jaHind Swarâjluettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka Euroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen, solvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja sellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä valheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s. »sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan. Niin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja Afrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja tuominneet.
»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän aineellinen … Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa…»
Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat liian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta 1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa vietettynä vuotena. JaHind Swarâjissaanvuodelta 1908 hän julistaa uudenaikaisen sivistyksen »suureksi paheeksi.»
Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen sanontatavan mukaan »musta aikakausi, pimeyden kausi». Se tekee aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi, tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman. Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän sanoo, »tiikerin luontoa ilman tiikeriä». Ei, »ainoa suuri, todella välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».
Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.
Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa; he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean kehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen rikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on maanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten vaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten vallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten keskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa maan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen tosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä. — Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä heidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät he olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan sairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri hävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet; voipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla paheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia haluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa kansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin ja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltäTerveyden opas, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä. Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma, sillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme tulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan ehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet, ettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan asuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten (vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden hyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria siveysopillisia vaatimuksia.[40]
Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) onkone. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.
»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on suuri synti, se orjuuttaa kansat… Ja raha on myrkkyä, kuten sukupuolirikollisuuskin…»
Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset, mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi. »Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki, vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä…»
Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41] Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen», sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri äänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori Läntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se aina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen, vastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että ihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten historiaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa, kaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan vakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.
Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan». Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis ottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä valmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa väkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän toiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään ja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia parannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen sisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden» leppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:
»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa keinoa niiden poistamiseksi.»
Taikka:
»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni perus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin keinoin… Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei olisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En ole hourailija, minä väitän olevanikäytännöllinen idealisti.»
Määritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta kuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun on kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa lukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden. Tämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä kosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi tietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi siltä milloinkin vaatii.
Näiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus:Swarâj,[43]Intian Home Rule.
»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä, eikä »Pois väkivalta» -aate…»
Ja meneepä hän niinkin pitkälle, että lisää nämä hänen lausumikseen hämmästyttävät sanat:
»Mieluummin näkisin Intian vapaana väkivallankin avulla kuin valtiaiden väkivalloin kahlehtimana orjana.»
»Mutta», hän oikaisee heti, »tämä merkitsee mahdottomuuden edellyttämistä: sillä väkivalta ei voi vapauttaa Intiaa; Swarâjia ei voida saavuttaa ilman sielun voimia, jotka ovat Intian todellinen ase, rakkauden ase, totuuden voima—,Satyâgraha.[44] Ja Gandhin nerous piilee juuri siinä, että hän kaikkea tätä kansalleen saarnatessaan pyrkii kansasta ilmisaamaan sekä sen oikean luonteen että kätketyn voiman.
Satyâgraha-nimityksen on Gandhi keksinyt Etelä-Afrikassa erottaakseen oman toimintansa passiivisesta vastarinnasta. On pyrittävä mitä tarkimmin säilyttämään selvänä tämä ero: sillä eurooppalaiset pitävät Gandhin liikettä juuri »passiivisena vastarintana» (taikka »pois vastarinta» -liikkeenä). Tämä ajatus on väärä.
Ei kellään ihmisellä maailmassa ole suurempaa vastenmielisyyttäpassiivisuuttakohtaan kuin tällä väsymättömällä taistelijalla, joka on »vastustuksen» sankarillisimpia edustajia. Hänen liikkeensä ydin on rakkauden lietsoma, uskon ja uhrautuvaisuuden tukema aktiivinen vastarinta. Ja tätä kolminkertaista voimaa ilmaisee sanaSatyâgraha.
Kunpa ei vain joku raukka etsisi pelkuruudelleen turvaa Gandhin tapaisen henkilön varjossa! Gandhi karkoittaa sen seurakunnastaan. Suurempiarvoinen on sittenkin väkivaltainen kuin raukka!
»Missä on valittava vain pelkuruuden ja väkivallan väillä, minä neuvoisin turvautumaan väkivaltaan…
Minä harrastan rauhallista rohkeutta kuolla tappamatta. Mutta kellä ei ole tätä rohkeutta, minä toivon hänen viljelevän mieluummin tappamisen ja tapetuksi tulemisen taitoa kuin että asianomainen pakenee häpeällisesti vaaraa.Sillä se, joka pakenee, tekee ajatuksissa väkivaltaa: hän pakenee, koska hänellä ei ole rohkeutta tulla tapetuksi tappaessa… Minä uskaltaisin tuhat kertaa ennemmin valita väkivallan kuin koko heimon veltostumisen… Paljon mieluummin näen minä Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniataan kuin jäävän raukkamaisesti oman häpeänsä todistajaksi…»[45]
»Mutta», hän lisää, »minä tiedän, että »Pois väkivalta» on rajattomasti väkevämpi väkivaltaa, että anteeksianto on miehekkäämpää kuin rangaistus. Anteeksianto on sotamiehen kaunistus. Mutta rankaisemasta pidättäytyminen on anteeksiantoa vain silloin, kun on olemassa mahdollisuus rankaisemiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä, jos rankaisija on voimaton… En usko Intian olevan voimattoman. Satatuhatta englantilaista ei voi säikähdyttää kolmeasataa miljoonaa ihmisolentoa… Muutoinkaan ei voima riipu fyysillisistä kyvyistä, se asustaa järkähtämättömässä tahdossa… »Pois väkivalta»-aate ei ole omatahtoista alistumista pahantekijän mielivaltaan. »Pois väkivalta» -aate asettaa kaiken sielun voiman tyrannin tahtoa vastaan. Yksi ainut mies voi täten uhmata koko valtakuntaa ja edistää sen häviötä…»
Mutta millä hinnalla? Kärsimyksensä hinnalla. Kärsimys, siinäsuuri laki…
»Ihmisluokan tuntomerkki… Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa kuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan koskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen… Ei kukaan voi siltä säilyä… Edistys on olemassa vain puhdistaakseen kärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä… Mitä puhtaampi on omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys… »Pois väkivalta» on tietoista kärsimystä… Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista uhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois väkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia kuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet aseiden tarpeettomuuden… »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan pyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten laki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki. Ihmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa… Tahdon Intian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen voimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata maailman kaikkia aineellisia voimia.»
Suuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään ilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen aatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty. Eikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:
»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää Intiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä. Minun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni Intiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan tarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan kuin orpo… Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä löytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»
* * * * *
Mutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee helmikuussa 1919 päätöksen aloittaaSatyâgraha-sotaretkensä — ase, jonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.
Poliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä lojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon pilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa — ja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46] — periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä miehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen kohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella vilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsäSatyâgrahankannattajissa hallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on tyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään lojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.
Täten esiintyySatyâgrahaalussa perustuslaillisena vastarintana, joka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän lain. »Satyâgrahit», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien edessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei tämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden ulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä täydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka erilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä Lännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden eriskummallinen vivahdus!
KoskaSatyâgrahienei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa kohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön: mikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää erehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän voittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella, kieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se on vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen laumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.
Saattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen, kansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja vapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen päivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi,Hartaliksi.[49] Tämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.
Ja tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa. Sillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat saman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.
Rauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui joitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne teroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti hänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta nostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja muutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun 11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen. 13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen paikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana oli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä kieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta. Kenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään kehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen avattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti kymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät korkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai surmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä haavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui Punjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien joukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia raahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan ryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi voinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten valtaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain ensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan väkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä tietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata tietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla Baghin päivä oli vain kastepäivä…
»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo heille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien tuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan tulla siltä viemään… Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena elämänasiana!…
Sotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin kauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä levisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse vavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter. Samalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin ryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus olisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista ankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin paljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta rangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille, saattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei tuntenut vihaa… »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta hullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»… Hän vaati ainoastaan Dyerin poiskutsumista. Muttaquos vult perdere… Ennen tutkimuksen päättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain (Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita ainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.
Intia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä vielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä juhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti lopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten rehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.
Euroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran omantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta valtakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä kohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin puolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi sulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide vaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani säilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden Arabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit) ulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George ja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan loputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa Intian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista; ja tämä oli alkunaKhilafatin(Kalifatin) kiihtymiseen.
Se alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan mielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun 24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti sitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian sopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri tehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien välistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä, että he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa he eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot kiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa kulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on sääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla heidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia tappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut yhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt. Intian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni hänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen äkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin — Gandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten kanssa moslemi-asiassa.
»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä lienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien edun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen, on, onko asia oikea.»
Muhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin verilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja. Moslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä päättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta hallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi heidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena sovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska hän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen Khilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti lähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen sen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen. Kolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien manifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.
Gandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen, päinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.
Näytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara. Myöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. AsiakirjaIntian reformista, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian kansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa kuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun 24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja virkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta vapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi näytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin salaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään parannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli niiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin ja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden väittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian kansalliskongressissa.
Mutta tämä viimeinen toivo petti kuten aikaisemmatkin. Varakuningas välitti viis siitä, että hänen lempeyteensä vedottiin; vankilat kyllä avautuivat, mutta tekoja varten, jotka kiihoittivat Intiaa äärimmilleen. Kävi selville, että parannuslupaukset jäisivät houkutukseksi.
Näihin aikoihin (toukokuun 14 p:nä 1920) Intia sai tietää rauhanehdoista, jotka olivat tuhoisat Turkille. Varakuninkaan lähetti tunnusti niiden kylläkin saattavan olla tuskalliset moslemeille, mutta hän kehoitti heitä kuitenkin tyytymään kohtaloonsa.
Vihdoin näinä samoina päivinä myöhästyneenä julkaistu tutkimuskomissionin Amritsarin verilöylyistä antama julkinen tiedonanto lopullisesti nostatti maan omantunnon.
Se siitä seurasi! Siteet katkesivat. Khilafatin komitea, joka kokoontui Bombayssa toukokuun 28 p:nä 1920, omaksui Gandhin ehdottaman »Pois yhteistoiminta» -tunnuslauseen; ja Allahabadin hindumoslemien konferenssi äänesti yksimielisesti sen puolesta 30 p:nä kesäkuuta; se määräsi varakuninkaalle kuukauden määräajan uhkavaatimuksen miettimistä varten.
Gandhi kirjoittaa itse varakuninkaalle. Hän antaa tietoja »Pois yhteistoiminta» -liikkeestä. Hän selittää, miksi hän siihen turvautuu; ja hänen mainitsemansa syyt ovat ihmeelliset. Vielä tällä tärkeimmällä hetkelläkin hän ilmituo halunsa säilyttää välit Englannin kanssa ja toivonsa saattaa laillisin vastustuskeinoin Englanti katumukseen ja parannukseen:
»Minulle jää», sanoo hän, »vain kaksi ainoata vaihtoehtoa: joko erota Englannista tai, mikäli vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon ylemmyyteen toisiin hallitusmuotoihin nähden, pakottaa hallitus tekemään meille oikeutta. Muuten, minä vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon ylemmyyteen. Ja siksi minä kehoitan tottelemattomuuteen.»
Tästä selviää, miten suuri on se kansalainen, jota valtakunta sokeassa ylpeydessään ei ole osannut oikein kohdella.