Talonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki heti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että asiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli määrätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko kuvernementissa.
Ei ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa ja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla oli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia.
Mahtrassa tapahtui seuraavaa:
Torstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään ja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä seuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten kanssa. "Sinä Ants", lisäsi hän, "tulet huomenna varhain moisioon ja istut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon kautta."
"Mitä sinne Habajalle sitten mennään?" kysyi kunnan vanhin.
"En minä tiedä", vastasi kupias.
Ants tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt, että haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli odottanut oikeuteen.
Seuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon. He tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo huhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko sotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia talonpoikia piiskuuttanut.
Miehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui heidän joukkoonsa.
"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme."
Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.
"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän.
"Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä meille soisi — pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?"
"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme", huomautti kunnan vanhin.
Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.
"Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön."Miina, mitä sinä meillä asioitset?"
Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt. Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.
"On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu — — —."
"Soo! Mikä siellä sitten on?"
"Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!" huusi tyttö kostein silmin ja vavisten. "Siellä juoksee verta, että koirat voivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä — 600 miestä! — — —"
Mahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi kokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille.
"Puhu, Miina, puhu!"
"Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo tehdä aputöitä", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. "Eilen oli jo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin sotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin puhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin kaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä: 'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli häneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty lattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan vanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat, etteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin ja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden eteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti tuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi sotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan sidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon kauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään, pantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa katsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies irti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti päätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' — — — Uudestaan sidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä. Taas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin vielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies penkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen penkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi — kasvot keltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu! Piestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää, huutaa vielä: 'En alistu!" — — —
Pelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he ihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta:
"Ajatelkaa, minkälainen mies!" huusi Matsin isäntä. "Ottaa sata kymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!"
"Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan", huomautti Reinun isäntä.
"Sitten annettiin Jaan olla", kertoi Miina edelleen, "ja otettiin toiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia niin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu oikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt vannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle, mitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja liikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten ottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä nimen alle. — — — Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa, mitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että he eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä piiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä, että se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin tulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, — silloin voivat saksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' — — — Näin käski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla miehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa vanhan lain noudattamista."
"Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?"
"Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse näemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin sodassa!"
Tytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät hetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän totisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi heidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan auringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt tehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan ei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan paneminen on myös pelottava asia.
Miehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko Habajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän isäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta saamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät Mahtran miehet alakuloisina neuvotellen.
"Kuulkaa miehet", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen. "Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt varmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia; kun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse emme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan, kun suinkin voimme."
"Niin minäkin arvelen", virkkoi Matsin Priidik. "Kun toisilla oli niin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa, niin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan haagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan piiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu keisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!"
"Minä kyllä en lähde nahkaani myömään", päätti Tillin isäntä. "Ennen heitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä."
Samoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin vaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten kiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas korkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli myöhästynyt.
Miehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen ja kysyi:
"Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin edellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me."
"Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut", vastasi Sepän Ants. "Mutta minä myös arvelen, ettei meidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä meistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa: 'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'"
"Ants on oikeassa!" huudettiin. "Habajalle me emme lähde, — se olisi suuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja eivät he jätä — onhan heillä sotamiehiä apuna!"
"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla tulevat!" vastasivat toiset.
"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota", neuvoivat jotkut.
Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata, että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden välillä.
"Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta — pelottomina ja perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme ensin hyvällä jotenkin päästä perille. — — —"
"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni.
"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!"
"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin — tohtineeko hän?"
"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi."
Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:
"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä avuksemme eivätkä anna meitä piestä."
Tämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan todellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä oli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä paremmin saattoivat toivoa voittoa.
"Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kello kahdeksaksi kirkolle", lausui Sepän Ants. "Joka ei itse tahdo mennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä, mutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten kirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä neuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää."
Näin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös pantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä määrätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki Mahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita.
Sepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille selittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi hän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta.
"Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä", lopetti hän, "ja joka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja. Tahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja suostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?"
"Ei, ei", huusivat monet.
"Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään huomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?"
Jälleen huudettiin, "ei!"
"Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä silloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat piestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla voisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja kysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran ja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet tulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä menen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra säikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!"
Neljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat seurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin.
Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.
"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme herran täällä."
"Miksi niin?"
"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla Habajalle mennä."
"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei olisi syytä."
"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin.
"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?"
"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio poltetaan."
"Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.
"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas."
Kunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran ajattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua vastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi turvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän pappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia pensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi ihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana.
"Lähtekäämme sisälle", virkkoi hän Antsille.
Kun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset miehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin seurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet koolla — yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa.
Kirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa vastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla saksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan miehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle vaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka heitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin seisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että sielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti ikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää.
Kirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä, sitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan:
"Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa huomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus, ja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin teidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa moision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen vanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme haagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista. Sitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle. Tahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?"
Ilman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet.
"Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat sotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä saatte kovan rangaistuksen."
Miehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta heidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden pyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi virallisesta "Maavalla Kuulutajasta", mitä siellä oli sanottu uuden lain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin sangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23 p. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816 vahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan ennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman. Kuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut työorjuuden edelleen olevan voimassa.
Tunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai eikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra hänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille miehille — olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen pyyntöä.
Viimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti joka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei kirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille — niinkuin tosi olikin — että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin virolaisessa käännöksessäkin. — — — Varottaen kääntyi kirkkoherra Berg vielä kerran miesten puoleen:
"Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako itseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te uppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä, että Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt vallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne, sillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo niin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne. Eivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden he ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan, että suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja nyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te ette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä ja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla taivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä sitä rankaisematta. — — —"
Kirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä puheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään johtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants seisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli synkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään varotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista kasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut puheellaan vaikuttaa tuohon mieheen.
"Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta", lausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui tuolilla pöydän ääressä. "Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä lujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa, jos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä."
"Eihän hän ota mitään kuullakseen", vastasi oikeusherra. "Kaikki hän itsepäisenä hylkää."
"Koettakaamme vielä jotakin", ehdotti pastori. "Minä kutsun nuo toiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa." Pastori Bergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen ja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä varomaan Sepän Antsin kiihotusta — jäi tämä oikeusherran kanssa kirjoituskamariin.
Mutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi virkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta haagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta. Mutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että perheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki entiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten perässä.
"Pidätä!" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä.
Tietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan mies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki, lykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä pastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui.
Ants meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset Mahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä olivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he pitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he vastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan.
"Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme, ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät vitsoista, jos täytätte moision käskyt."
"Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset.
"En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan! Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!"
Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti vaijeten Mahtraan päin.
"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi sitten puiden ja pensasten taakse.
Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra, jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.
Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä ei annettu heille — — —. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision omistaja — hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä, ilmottaa sen keisarille.
Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.
Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti. Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra, jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut takaisin", ajatteli Ants.
Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?"
"Mikä Sepän Ants?" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon taivaallista.
"Mahtran kunnan vanhin."
"Ei minun silmäni ole häntä nähnyt,"
"Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun luoksesi."
"Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?"
"Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan — en minä tiedä minkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta heidän joukossaan hän ei ollut."
"Ei hän täälläkään ole."
"Mistä minä häntä sitten vielä etsin?" virkkoi kuskari tuskaisena ja kääntyi Juurun puoleen takaisin.
Kokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsiKokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua.
Sitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan.
Se tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta.
Seuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias kylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon.
"Kuka panee vastaan," lisäsi mies, "sitä luvattiin niin piestä, että suolet tulevat maalle."
"Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?" kysyivät perheenmiehet.
"Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana.Haagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle.Kylläpä hän pitää huolta pieksäjistä."
Miehet katsoivat kalveten toisiinsa.
"Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt," kysyi kupias.
Ei tiennyt kukaan — ei ainakaan kukaan vastannut
"No kyllä hänen saunansa sitten tuliseksi lämmitetään!" huomautti kupias ja teki lähtöä, muistutettuaan vielä kerran perheenmiehiä tulemisesta.
Nämä seisoivat kauhistuneina koolla. He eivät nyt hetkeäkään epäilleet, ettei asia alkanut käydä vakavaksi, sillä hyväsydämisinkään haagituomari ei antanut itseään niin kovin pettää, ja nykyisestä oikeusherrasta Habajalla tiedettiin ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Kirkkoherra ei tietysti ole lähettänyt armahduspyyntöä, kun eivät miehet olleet luvanneet noudattaa moision isäntien vaatimuksia.
"Mitä nyt piti tehdä?"
"Mitä muuta kuin piiloon!"
"Piiloon niin! Eläinkin varjelee omaa nahkaansa, miksi siis emme me!"
Ja todellakin kääntyivät miehet kukin taloihinsa, antaen naisilleen ja lapsille vielä joitakin neuvoja ja sitten alkoi kiireellinen pako kylän ympärillä olevaan metsään, heinämaille ja soille. Nuoret ja reippaat, vanhat ja voimattomat — kaikki jättivät kotinsa kohtalon varaan ja etsivät kuin takaa ajetut eläimet metsän tiheiköissä ja pensasten varjossa suojaa, johon kauhistuksissaan saattoivat pistäytyä.
Haudan hiljaisuus syntyi ihmisistä autiossa kylässä. Synkkinä, niinkuin itse mieletön musta kurjuus, kyyköttivät armottomat savuhökkelit kirkkaassa päivänpaisteessa matalalla hiekkatörmällä. Palavassa läikehtivässä ilmassa, tuossa haudan hiljaisuudessa oli jotakin raskasta, masentavaa — siinä piili onnettomuutta, ja etempää niityiltä nousi autereen tapaista utua ilmaan — oli kuin kuolevan hengen viimeinen rukous. — — —
Mutta moision puolella, jossa nuo suuret komeat huoneet uhkeiden puistojen keskellä kohosivat, rupesi ilma samassa välkkymään ja säteilemään. Sotamiesten pyssyjen piikit kimaltelivat siellä päivän kuumissa säteissä. Ja maa tömisi sadan miehen ylpeästi astuessa raskailla saappaillaan. — — —
Mahtran moisioon on tullut tänään 50 miestä sotaväkeä ja kaksi upseeria. Heillä on mukanaan keppiä ja vitsoja, 20 paria jalkarautoja ja 30 paria käsirautoja. Tänään on Mahtrassa säädettävä oikeutta. Kuuma, punainen veri oli tänään tämänkin moision pihassa kirjaava hiekan ja kivet punaisiksi.
22.
"Jumalan kiitos!" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä kuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen.
"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg, kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt nuoren, rikkaan paronin kosimisen.
Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta, ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana — tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille: "Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!" — — — Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B. niin olisivat vastanneet — olisivat kosijan isä ja äiti saaneet halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta vaarasta.
Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi, umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi. Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen olentonsa näkyi murtuneen.
"Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista — oikean morsiamen. Siksi valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.
Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.
Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut. Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren, kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys synnyttää.
Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää — salaa, vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella, joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän itse.
Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien, sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja — ottakaa siitä esimerkkiä — ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu aikaan!" — — —
Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.
Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja seurapiiriin — ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista; he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille ollut tehnyt mitään pahaa — ainoastaan siitä syystä, että hän monessa asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. —
Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli yhä edelleen — ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli hänen mielessään.
Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa — Herbertin itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä, vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.
Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.
Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.
Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.
Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi; saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen, minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.
Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden, isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.
Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat vastustaneet niin sanottuja aputekoja.
Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.
Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien syistä.
Pieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti hänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja harvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja ja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin vastenmielisesti kuin hän oli pelännyt.
"Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?" kysyi herraLustig.
"Huvittaa kyllä."
"Minä olen sen huomannut."
"Te?" kysyi neiti Marchand ihmetellen.
"Niin."
"Kuinka niin?"
"Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän mielipiteitänne."
"Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?"
Lustig kohotti olkapäitään.
"Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista toisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni ajattelen sitä."
"Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?" nauroi Juliette somaa selitystä.
"Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neitiMarchand?"
Juliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja GottliebLustig vastasi:
"Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas elämä."
Ja herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti, sattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta epätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota vastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä apukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla ihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen niin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede ja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi hänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen selityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään ainoastaan kuulemalla, näkemällä ja — vaikenemalla.
"Te olette varmaankin kuulleet", huomautti neiti Marchand, kun kouluherra oli lopettanut, "että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat olla vastustajien joukossa?"
"Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu."
"Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?"
"Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja — hänen nimensä on Ristmäen Mihkel — on tuonut moisioon tietoja, mitä neuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!"
"Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat vastustusta", huusi Juliette. "Minä arvelen, että heille uusissa asetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä vapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa." Gottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa.
"Miksi te niin arvelette?" hän kysyi.
"Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän itse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia."
"Se ei ole tapahtunut."
"Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?"
Lustig kohotti olkapäitään.
"Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu huojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!"
"Tiedän, neiti Marchand!" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän muuten oli puhunut. "Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät vaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän toiveitaan täytetty."
"Keltä he niitä vaativat?"
"Molemmilta paroneilta."
"Moision nykyiseltä isännältäkin?"
"Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin puheilla."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter."
Juliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä.
"Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?" hän kysyi.
"Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että eivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä aikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut."
"Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!"
"Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa kauvempana olevissa moisioissa."
"Niin on tehty, mutta täällä ei?"
Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa. Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen kääntyi virkatoverinsa puoleen.
"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään. Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. — — — Puhunhan teidän kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa virassa. — Tahdotteko?"
Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko, naisekas puna.
"Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.
"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?"
"Pidän kyllä."
"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?"
"Epäilemättä."
"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?"
"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole vielä oppinut tuntemaan."
"Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen isänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat", virkkoi Juliette. "Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa oikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän tahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt vapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä, että niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet suoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te sen selitätte?"
"Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa", vastasi opettaja.
"Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision omistaja."
"Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen."
"Ja ne ovat?"
"Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä täällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin hänen äitinsä. — — — Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn edut. — — —"
"Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen hyvää?"
"Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien vaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät sitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis yhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko säätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä hätäkeinona."
Gottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä lauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.
"Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi", lausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo.
Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian; hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas — hänestä tuntui kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. — — —
Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.
Pari päivää tämän perästä — kun hän oli kaupungista kotiin tullut — koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen. Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän kuitenkin perässä.
Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä.
"Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille, neiti, puhuisin. — — — Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä. — — —"
Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän tämän sanoja.
"Piesty — ketä meillä on piesty?"
"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa — neiti varmaankin hänet tuntee — nuori, terävä tyttö. — — —"
"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?"
"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään — vahti!"
Ja Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti päätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään. Mutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä selityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin selväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa käytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla pään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä.
Molemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi Miina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa, tyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä tulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa viettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä, moisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä kannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa, poika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi ja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika viedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta päärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi lähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää.
Kouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus pöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta. Ehkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta Juliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren paronin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että siellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla. Mutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun Tohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut puhumaan.
"Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille asian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava on, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten viattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona sanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'."
"Kelle on opman käynyt kaipaamassa?" kysyi Juliette värisevin huulin.
"Saksoille — kenelle sitten?"
"Tietysti vanhalle herralle!"
Siihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä aamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat olleet ylhäällä.
"Molemmat?" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen kylmää, vastustavaa epäluuloa. "Se ei ole mahdollista", lisäsi hän varmasti. "Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet käskyä Miinan piiskaamisesta."
"En tiedä, kuka käskyn antoi", vastasi kamaripalvelija, "mutta molemmat paronit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän varmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja."
Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.
"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin jälleen kamaripalvelijan puoleen.
"Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole herrojen luona käyneetkään."
"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?"
Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs, puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.
"Saksat uskovat ainoastaan opmannia — hän on korkeampi kuin palvelustyttö ja kylän poika."
Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.
"Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut."
"Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman on häijy mies — Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan. Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla vanhempainsa luona."
"Sen tahdon tehdä."
"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä tehtäisi."
Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.
Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:
"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli. Neiti ehkä vielä muistaa — sama nuori mies, joka viime syksynä sai moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi."
Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa. Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:
"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?"
"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä", vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan."
"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?"
Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei voinut opmannista sanoa.
"Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette.
Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti molemmilla käsillään.
"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei hänellä ole puolisoa. — — —"
"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?" kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia kasvoja.
"Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut."
"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi, että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä. "Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!"
Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.
"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."
Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta elämää. — — Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.
"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään yhteen, kun kertoja oli lopettanut.
Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän vihdoin sanoillaankin todisti:
"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat", lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan Miinaa ja Maien veljeä."
Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin huoneesta. —
Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui miehen nähden — ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja väkivaltaa! — — — Hän ei ole vapaa — sanoo Gottlieb Lustig — hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua? — — — Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti. — — — Herbert Heidegg valehteli! — — —
Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi, jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. —
Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. —
Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan — hän tuli nähtävästi pellolta — ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.
Neiti Marchand ei sitä vastustanut.
Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea. Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.
"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.
"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.
"Te rakastatte merta?"
"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan vapautta, sentähden rakastan merta."
"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert."Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."
"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"
"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vieläkukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä.Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut — suoraan tilatutEnglannista."
"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"
"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"
Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!
"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"
"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.
"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet huojennuksia?"
"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää, että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi panna toimeen."
"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?"
"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä toteutetaan."
"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia toiveita?"
"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet."
"Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?"
"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään. — — — Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin, jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä syntyisi kapina."
Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä — hänestä ei ole huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.
Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:
"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita työpäiväin vähentämiseen nähden?"