"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa. Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty, sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön, kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla — paha kyllä! — ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. — — —"
"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?"
"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert, koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain voimaan astumisesta."
"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?"
Herbert rupesi nauramaan.
"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand, etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän miettimisen aikaa!"
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?"
"Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon, en usein saa nauttia."
"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta, mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu."
Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon.
"Vai niin? Ja missä asiassa?"
"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista."
"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?"
"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna moision tallissa armottomasti piesty."
"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti. Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi. Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki rangaista!"
"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?"
"Isännöitsijä Winteriltä."
"Hän oli kantaja?"
"Niin."
"Mutta mitä vastaajat sanoivat?"
Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.
"Sitä en tiedä."
"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä, mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin varma?"
"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän tuskin pääsi käymään."
"Kun ei näkijöitä ollut — mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka häntä ylipäätään pieksi?"
"Sen hän itse kertoi."
"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?"
Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.
"Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?"
"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on — suokaa anteeksi — hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden kohtuuton, väkivaltainen — — —."
Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän menettänyt mielenmalttiaan.
"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet."
"Mihin te perustatte varmuutenne?"
"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen."
"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?"
"Minä en tiedä mitään — olen täältä ollut kauvemmin aikaa poissa — — —."
"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan huoneeseen?"
Herbert katseli suurin silmin puhujaa.
"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän sitten.
"Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat."
"Ja mitä sitten?"
"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina."
Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.
"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi.
"Niin."
Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi, että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi paroni:
"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta vastaan — todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee."
"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyiJuliette.
"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija."
"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat hänen mielivaltansa alaisia?"
Herbert ajatteli.
"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en asiaa tunne."
"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies, johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle sattunut useampiakin. — — — Sitä vastoin ei rangaistujen, syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa, miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea. Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. — — — Nuoren miehen tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille, ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. — — — Ei siis huomaa mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin."
"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää, jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa."
"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat syynalaiset ovat saaneet?"
"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka suuri hänen rangaistuksensa oli."
"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies, vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas on tyttökin. — — — Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?"
"Ei."
"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?"
"Opman Winter."
"Itse kantaja?!"
"Niin."
Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.
"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti kostaa."
"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"
"Ja te ette tiedä siitä mitään?"
"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei ole tapahtunut!"
"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja, miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole vielä missään tavannut!"
Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:
"Jos tässä on erehdys tapahtunut — ja teidän selityksenne kuultuani pelkään todellakin niin tapahtuneen — niin olen siitä hyvin pahoillani ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta. Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa. — — — Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun erehdykseni — jos se on sellainen — on ainakin anteeksi annettava. Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"
"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava", vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia. Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa sivistyneissä piireissä."
"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini", vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen. Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita, ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen, ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä tavallisia, jokapäiväisiä asioita.
"Tiedättekö, armas ystävä — minä en ensinkään ihmettele tuota surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja. Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki — minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista — ja tavallista! — — — Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision isännältä jotakin — varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."
Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.
"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä", virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan. Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain puuttuu. — — —"
Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa ystäväänsä. — — —
"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa. Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."
Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan silmiin.
"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka vaati sellaista rangaistusta."
"Teidän täytyi?" kysyi Juliette.
"Niin. — — — Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu, ja sitä vaatii meidän siveysoppimme."
"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain käskystä myöskin varastaman."
"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand", vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä; sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla hänen neuvoansa."
"Ja tuo neuvo oli."
"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan vahingoksi. — — — Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti paljon kovempaa."
Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin ruumiinrangaistus — kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori, oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan vanhempiaan kohtaan. — — —
Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta määrää vain kahdeksantoista. — — —
Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.
"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää."
"Minun suojelukseeni hän voi luottaa — vaikka huomaisinkin hänen olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä.
"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut, että tytön isältä otetaan talo."
"Minkätähden?"
"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,"
"Niin on Winter uhannut?"
"Niin."
"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!"
"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys ollutkaan varma."
Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen viha.
"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!" huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa, vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen."
"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan.— — — Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"
"Ja minkä?"
"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille miehelle isänsä talo takaisin!"
"Isäni on kovin sitä vastaan."
"Minkätähden?"
"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä — — —."
"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne? Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."
"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle 'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa antaa talon — jos mahdollista isänsä paikan. — — — Mutta luvatkaa, että lähden raittiiseen ilmaan. — — — Päätäni kivistää, sydäntäni ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja tuomittu kuin tänään."
"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.
"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"
23.
Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti valmiit alkamaan sonnanvetoa.
Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen talosta taloon — ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa, taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.
Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.
Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.
"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?"
Kupias ilmottaa käskyn ja lisää:
"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän rangaistuksenne."
"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel.
"Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla.Muista, että olen sinua käskenyt!"
Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! — — — Aurinko laskee, iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot. Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt, keväinen yö on kulunut.
Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään. — — — Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen kylään.
Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina moisioon.
"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti.
"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?"
Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? — — — Ei kukaan.
"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa veremme vuotaa? — — — Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät antaisi meitä piestä!"
Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti.
Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. — — — Tuo uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. — — —
Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle, sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.
He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut. Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna. Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.
Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä. Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat, kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut monta, joiden posket siitä kalpenivat.
Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi kuin kenellekään muulle pitäjässä.
Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut kutsua noudattaa.
"Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen.
"Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch.
Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.
"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.
"Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!"
"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte?Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?"
"Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu.Meitä pakotetaan sotimaan."
"Kuka teitä sotaan pakottaa?"
"Saksat!"
"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?"
"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna heitä huomenna piestä."
"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä! Olette kadottaneet terveen järkenne!"
"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle.
"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin, ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!"
Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa; toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta etäämmälle.
Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset. Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se ollut hyväksi.
Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja kestivät yöhön asti.
Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään. Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui, sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.
Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa. Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.
Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti, uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.
"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!"
"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa, niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta.
Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra tahtoi.
"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni, että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman, äärettömästi kiihkeän joukon kanssa.
Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.
"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä tarvitse neuvoakaan. — — —"
"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan", kuului taas nuorempain joukosta.
"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.
"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi parempi, jos lähtisimme menemään?"
Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.
"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. — — — Ettekö sitten ymmärrä, kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. — — — Te tahdotte vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa? Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa, vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli, vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota? Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan, te rohkenette puhua sodasta — sodasta haltijoitanne vastaan!"
"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit, käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme — siinä on rikoksemme!"
Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.
"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen, vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat! Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te, kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."
Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä, huudettiin, vannottiin.
"Saammehan nähdä, ketä on enemmän — meitä vai saksoja!" kiljuttiin vihan vimmassa. "Me heidät muserramme — akanoiksi me pieksemme heidät — eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä! Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla. Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"
"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee, tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin. Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää. Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa vaimojanne ja lapsianne. — — —"
Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja ahdistuksessa — oi, se vaikutti! — — — Rauhottava hiljaisuus vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan. — — —
Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi, äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita seisoi kapakan edessä koko paljon.
"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi, elättäjää vaille!' — Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii, niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi antaa heille leivän asemesta kiveä. — — — Ja te naiset ja lapset, korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön — eikä sotaan!' Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."
Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat liikutetut. — — — Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.
Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva, kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla, miehekkäällä äänellä:
"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi, kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu, mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet, vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä! Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"
Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia. Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä ja tulee meitä kietomaan!" — — — Ja jopa nähtiinkin miesten uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.
"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.
Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden.Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:
"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa. Tahdotteko?"
"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."
"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"
"Tiedämme tietysti!"
"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan asetukseen?"
"Emme vanno! — — — Emme vanno! — — — Vaikka meidät väkipyörällä murskattaisiin — emme vanno! — — — Vaikka meidät rautoihin kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi pieksettäisiin, niin emme vanno — emme vanno!"
Kirkkoherra kääntyi ja lähti.
Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa. Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen matkaa hänen korviinsa.
"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille, "he tahtovat tehdä julkisen kapinan".
"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.
"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia itselleen lisäväkeä."
"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"
"Habajasta — mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"
Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.
Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se, joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna päätöksensä toimeen.
Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän — hiljaisesti ja salaperäisesti kuin uhkaava onnettomuus.
Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan, unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään — sinne jätti hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista päivää. — — —
Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä. Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.
Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa, niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy salassa — kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. — — —
Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään varmasti tarvitaan molempia — suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata, kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia, kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin olkoon sota!"
"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa, samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä, vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.
Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä lisää — hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä, rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.
Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin, ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. —
Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet, jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön, tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.
Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne tahtoo saksoille kostaa — joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä; vahinko, ettei sitä ole jo tänään. — — —
Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä, jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana käskyjä kylään — ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen nostattamassa vihan tulta.
"Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin verta vuotanut — sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee? Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota, miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle! Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!"
Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle perheenmiehelle apuun!
"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme koettaneet — koettakaamme siis nyt sodalla!"
Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli ensimmäisten joukossa.
Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu. Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun. Moisiota vastaan sotaan — taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä ja joutua autioon maahan?
Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana mahtunut.
"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva mies. Ja meitä on paljon — kaikista kunnista, monta tuhatta miestä. Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"
Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä vaarapaikasta.
"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä tielle ajoi.
"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.
Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä, sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.
Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän joutunut Ristmäen talon veräjän ohi — sillä kohdalla hän ajoi hyvin hiljaa — kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.
"Pidätä, Päärn! Pidätä!"
Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan taakseen — löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku kilpajuoksukin ollut käsillä. — — —
Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.
Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä, mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita ei ollut kellään — ei pyssyjä eikä pistimiä. — Moision pihaa portin ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet joka puolelta.
Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa, liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi satuloitua hevosta.
Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. — — —
24.
Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.
Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.
Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon talonpoikia — Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin. Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty, ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki olivat huonoja enteitä.
"Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä! Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä, mutta enin osa vaikeni synkästi.
Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa, kihisevää rahvasta.
Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät kullalle.
Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.
Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.
"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!"
"Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut, ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet."
"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming. "Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän käsistään!"
"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän asti olen turhaan odottanut lisäväkeä."
"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette — eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta, kunnes saamme apua?"
"Mutta millä tavalla?"
"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla lepyttää."
"Luulen, että neuvonne ovat hyviä."
Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista, niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.
Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään, mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron kieltä, eivätkä talonpojat venäjää.
Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat meluten upseerien ympärille.
"Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään! Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa, kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen. Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!"
Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet, mitä miehet selittivät.
"Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla, kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.
"Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään.
"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset.
"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat taas muutamat.
Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.
"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!"
"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos tahtovat henkensä säästää!"
Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä sallivat.
"Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori.
"Vähän, herra majori", vastasi Peeter.
"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa."
Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.
"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."
Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.
"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta sotamiehiä vähän."
"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se, joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."
Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.
"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut, että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan? Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä, pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"