Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon, jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta. Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron paroneja:
"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää? Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla ampua kuoliaaksi."
Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään nelisnurkkainen aukko vartioimista varten.
Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut — kuinka hän lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia, kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.
Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää katsomaan.
Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin, Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:
"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan — kyllä nyt näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!"
"En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te, saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut, niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran moisioon."
"En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua. "Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit, käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!"
Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen käskynsä mukaan."
Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat tehneet rikoksensa.
Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan puutarhasta heidän luoksensa — he asetetaan suut suuta vastaan. Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa: jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka hän syyttömästi antoi vuotaa.
Joka miehelle on elämä rakas — he vastaavat yhteen ääneen: "jaa!"
Mutta Ants puolustautui rohkeasti.
"Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia, niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?"
Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.
"Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa toimittaa siellä, jossa on."
Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:
"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään siinä. — — — Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?"
Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä, kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia pieksevät — aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä tyvillä.
Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö — Ants nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden. Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa, mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.
Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä, käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä. Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin, että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla, jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä. Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen koppiin. — —
Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun, pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna. Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta, pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä Tallinnaan.
Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon, vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi vihan puuskassa oli sitä uhannut.
Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista asukkaista. Miehet, naiset, lapset — jopa sairaatkin oleskelivat metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä vapautti hänet epäluuloista.
Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.
Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman kauhua.
Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan. Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi likistivät, siitä ei kukaan välittänyt — hehän olivat talonpoikia, vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.
Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa. Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen muistavat! — — —
Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa — onhan hän syyllinen! Että haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää. Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.
Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu, joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt olevan talonpoikien ystävä. — — —
Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet, joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki, paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä. Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan puutetta — yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!
Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies, Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri — varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron kieltä — kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo! Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.
Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä, sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla, jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan he kätkivät saaliit puupinoon.
Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille tiellä sanota, mihin heitä viedään.
Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:
"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!"
Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä, antaa heille lyönnin, huutaen.
"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon — älkää kieltäkö!"
Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille.
Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan käsiin.
Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he ilmiantajaa, jota upseeri kiittää.
Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.
Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.
Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.
Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti, että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa, mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman elämänsä.
Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.
Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. — Jyri oli nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa surmannut kapteenin ja hänen hevosensa — sen salaisuuden vei Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.
Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt, ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä — moision aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!
Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton: joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli sairaala haavottuneille.
Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.
Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli. Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.
Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. — — —
Sitten seurasi ero.
Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran, nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. — — —
Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta. Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat — he juoksivat vielä itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma tielle seisomaan — liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.
27.
Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä — vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.
Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta. Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt, että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin kaksikymmentä viisi — mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!
Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää — huolimatta tämän kummallisesta naurusta — että vääryys on aina vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta jättää asia sillensä.
Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen — hän itse ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.
Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.
"Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies.
Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen tyhmyyden tähden.
"Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika, mutta heti vapauttaa virasta — älä ole mieletön!"
Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.
"Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän.
"Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy."
Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi. Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata, jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta harrastavan sydämmen piti vaijeta. — — —
Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata. Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää — pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli lupauksensa pitänyt?
Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli huolettanut kuin märkä luissa.
Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.
Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä — tuo nainen vaikutti häneen vastustamattomasti.
Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.
"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän."
"Minä en lukenut lyöntejä."
"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!" tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa valattaa silakan suolavedellä!"
"Me olemme sen usein ennenkin tehneet."
"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!"
"Ei aina. — — —"
"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun lupaani, te ette saa mitään tehdä."
"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. —"
"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan, ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa."
Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen kuulisivat!
"Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin".
"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani", vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.
Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen, kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana". Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä kunnon mies.
Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neitiMarchandin seuraan.
Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa, näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan neiti Marchandin huoneesta.
"Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä.
"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä silmiään.
"Onko neiti huoneessaan?"
"On, herra paroni."
Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.
"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra paroni", lausui hän vilkkaasti.
"Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille tapahtunut?"
"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille, herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa."
"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on tapahtunut!"
He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti voittaa nyyhkytyksensä.
"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa."
"Kenen Miinan?" kysyi Herbert.
"Ristmäen Miinan — opmannin entisen palvelustytön, hän on minun veljeni morsian."
"Ja sinun sulhasesi on?"
"Uudentuvan Jyri."
"Mene sitten ja tuo Miina tänne!"
Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.
Paroni antoi Miinan puhua.
Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut. Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi rangaistuksen alaiseksi.
Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet — olivatko he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.
"Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut, eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin."
"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?"
"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa, kun minä heitä pois kutsuin."
"Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?"
"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta. Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin."
"Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa, niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin lasketaan he pian taas irti."
Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi käyden kalman kalpeaksi.
"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää lasketa vapaaksi."
"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?"
Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:
"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun kourat verisiksi."
Nuoren paronin katse synkistyi.
"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti", lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. — — — Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä en voi vapauttaa rangaistuksesta." — — —
Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen. Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.
"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."
"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa. Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee saada pahantekijän palkka — sitä en minä voi auttaa."
Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä valuivat kyyneleet.
Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi. Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.
"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?" lausui Juliette hiljaisella äänellään.
"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."
"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä — niin sentähden juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".
"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi, koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja murhaa!"
Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.
"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei työntäisi takaisin armonpyytäjiä."
"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand", huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en voi antaa anteeksi".
"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi — te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko elinkaudeksi."
"Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.
"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?"
"Sepä on jo suoritettu."
"Jo suoritettu."
"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan."
"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?"
Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.
"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti esimiestään vastaan väkivaltaa."
"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana esimiehiänne vastaan?…"
"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua samoin rangaissut."
"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi paljon huojentanut teidän rangaistustanne."
"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."
Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat. Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota, rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.
"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään! Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle äidille heidän poikansa?"
Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä, olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.
"Te itkette, Juliette?"
Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä neitoa.
"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui, ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset, sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat nyt mieleeni — nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena, ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa. Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen sydäntä ja sentähden itken."
Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.
Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä, ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.
"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta — tämä on minun viimeinen pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä, että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu teistä vaikealta — ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään, pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui Miinalle ja Maille:
"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja suutelivat väkisin niitä — — —
Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin, joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään marssivan.
Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä, katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa ulos akkunasta.
"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.
Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.
"Älkää te pelätkö — ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät."
"Tiedän, paroni herra."
"Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla. Ottakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja pariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?"
"Mutta sotamiehet, paroni herra."
"He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä menetä aikaa!"
Ulkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt olalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät moision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta ystävällisesti heitä vastaan. — — —
Heideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä kuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat moisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja sitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään.
Joukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo herrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies päivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen kirjoitushuoneeseen.
Molemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi salaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla ajattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko talonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka heitä vastaan oli rikkonut!
"Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?" kysyi nuori paroni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät.
"Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?"
"Ei kynnen vertaa!" vakuuttivat molemmat.
"Näytä kätesi tänne, Päärn!"
Työmies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen kokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut, että paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria karhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan.
"Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?"
"Voin kyllä! Ei haittaa mitään."
"Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä vaivaa. — — Sinä, Jyri, olet terve?"
"Olen, paroni herra."
"Osaatteko tehdä vähän puutyötä?"
"Osaamme kyllä."
Herbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen, ojensi sen Jyrille ja sanoi:
"Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen annatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä jälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa. On kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä rakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!"
"Entäs sotamiehet tiellä —?" alkoi Jyri sopertaen.
"Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä, jossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään."
Miehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he ymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä lähtemään.
Jyri ja Päärn olivat vapaat.
Paroni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät tutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan ilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain kautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään ottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi.
Yleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia. Seivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa, eikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen. Pientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin ja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin huolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt mitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli sodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä hiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään pieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi syyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat toisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet turvapaikkaan.
28.
Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut. Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.
Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli ajatellut.
Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi vihaa vanhempiaan kohtaan.
Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. — —
Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin, joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet. Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä muuten oli hänen ja tuon neidon välillä.
Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä, jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.
Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi, joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.
Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla syntyneestä tahdosta.
Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.
Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja, jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi. Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa, tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen välillä.
Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä hänen kanssaan. Silloin — Juliette ei tahtonut uskoa silmiään — nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen kasvoja. — — —
Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa, että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen syynsä kuinka suuri hyvänsä — ajatteli Juliette vihasta väristen — voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että hän ihmistä, ettänaistarupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut ymmärrettävä — olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg — oi, oi!
Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä, polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin, mennäkseen sisälle toista tietä. — — —
Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan ja mieleltään tämän maan moision herra — hän oli sitä tahtomattaan, vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita, polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja. Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta luonnostaan.
Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa. Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin äkkinäisen eron tähden — vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.
Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa, kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. — —
Ja sitten läheni eron hetki.
Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.
Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.
Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun noukkimistaan kukista. — — —
Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi joku asia selvinnyt. — — —
Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa.
Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään suoraan häneen.
Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!"
Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset antavat arvoa.
"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua kuiskaukseksi.
"Pahastu? Ei. Olen iloinen!"
Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.
"Minä tahtoisin teiltä — teiltä jotakin — pyytää", lausui hän vihdoin.
"Pyytäkää sitten!"
"Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin — kodistanne — vastaisuudessa — niin olisin hyvin kiitollinen."
"Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta."
"Kuinka voisin sitä!" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin suusta.
"Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon."
Opettajan silmälasit säteilivät iloisesti.
"Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän."
"Kuinka? Ettekö jää tänne?"
"En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin Riiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin siihen."
"Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain tai sukulaisten luona?"
"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä muutamia kuuluisia kasvitarhoja."
"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?"
"Niin — niin luulen." —
Ja hän punehtui jälleen.
Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:
"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren ja kahden veljen puolesta tervetuloa."
"Ja te itse?"
"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. — — —"
Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.
Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.
"Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme", lausui hän. "Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka kehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut tähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä matkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian kadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa. Tahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?"
Uteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden. "Kolme vuotta haagituomarin talossa" — oli siihen kauniilla, selvillä kirjaimilla kirjoitettu.
"Te olette kirjoittanut muistonne tähän?"
"Niin olen."
"Mistä haagituomarin talosta te puhutte?"
"Paroni Heideggin talosta."
"Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?"
"Niin."
"Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?"
"En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun värikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt muistiin!"
"Ainoastaan ajan vietteeksi?"
"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä aineksia. Minä en osaa kumpaakaan."
"Mutta te osaatte tuntea — sydämmessänne tuntea, herra Lustig!" huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta, jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä huvittavasta lukemisesta!"
Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään GottliebLustigin käteen.
Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.
Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! — — —
"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin.
"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka suojattinne menestyvät."
"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille tietoa heidän kohtalostaan."