"Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt. Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!"
"Enkös minä sitten mies ole?"
"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi." — — —
Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään hautoo.
"Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun asiasi hänen kanssaan jo selvät?"
"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni näytän!"
"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" — — —
Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen — tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa.
Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.
"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä, minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies — herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman talon moision alueella, — kun vain siitä puhun, niin silloin se jo minulla onkin!"
"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele."
Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:
"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille — niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn — — —. Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi — ei sinulla ole poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona — — Katso, niin tai näin — ainahan me kaupoissa sopisimme."
"Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen.
"Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti.
"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat selviksi ja minä sanon: amen!'"
"Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi, kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä 'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä ja lähdetään juoksuun."
"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!"
"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits.
Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.
"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan — sekin on niin kummaa", urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut — hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona — — — Minkä sitten naisille saa!"
Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä pahemmaksi.
"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan.En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!"
"Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös naisten mieltä tunneta!"
"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? — — — Kuule, Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä. Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina — hän saa useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä."
"Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi, "sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.
"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla on toivomista", tutkii Prits.
"Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka vielä vähän odottaisit?"
"Minkä varalta?"
"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian selittää."
"Tahdotteko sitten sen tehdä?"
"Käteni sen päälle."
He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi, heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse Pärttelille. — —
Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla lauvantai-iltaa.
Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos. Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä valaissut minkäänlainen valo.
Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty, mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla pellavatukolla.
"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?"
"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet."
"Mutta silloin kun sinua raatelivat — eikös silloin koskenut kauheasti?"
"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään."
"Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään. "Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni, paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni veripunaiselta, enkä tuntenut mitään — — —.' Ja kuitenkin oli hän puoli kuollut, kun pääsi kotiin."
"Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän tuli mieleeni."
"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha, joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä kuoliaaksi — — —."
Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.
Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti. Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan. Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle, kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa. Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:
"Tie auki, mies, tie auki!"
"Tie on auki!" vastaa Rein.
"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset ajetaan melkein Reinon niskaan.
"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan.
"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.
Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin — — —. Reessä karjuu joku — Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni — — —. Mutta perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt — — —. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. — — —
"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen Rein. — —
Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja potee, kunnes surmaan suistuu.
Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin. Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja. Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän onnettomuutensa.
Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.
Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen. Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.
Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän, tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.
"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:
"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"
"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."
"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"
Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?
Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. — — —
Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää henkensä. — — —
Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen, kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan vertaisillesi." — Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta hengen!"
Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin, kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.
Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa, hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat merkkinsä painaneet.
Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on mennyt.
Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään tekemään.
Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.
"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?"
"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli."
"Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla hänestä juuri ei ole — hän oli vastainen koira."
"Herra paroni, hän oli minunisäni!"
"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän."
Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.
"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet häneltä hengen."
Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä takaapäin purtu.
"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi — —? Noh, sitten oli hän kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän rehellisesti ansainnut — — —."
"Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla pihdeillä likistetty.
Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti, jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin, että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!"
Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta — — —. Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen hiusten rajaan asti.
"Ei mitään. — — — Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi: "Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta enemmän — — —."
Päärn poistuu palvelijan kanssa. — Typeryys on tehty.
Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä onpelännyt— niin pelännyt, että hän sitähäpeää. — — — Paroni Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo —pelkää, silloin — silloin on asia paha. — — —
Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat eivät kelpaa isänniksi. — —
Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos ryömin tai seison — vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. — —
"Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle nyt puhtaan paidan — vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.
Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto. Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.
Äiti ja poika katsovat taakseen.
"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.
Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee — sitä ettähän, tuo suuri tukeva poika on saanut vitsoja. — — "Äiti, anna nyt jo kerrankin paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää selkäänsä tytön silmiltä.
Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän, kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty ihmisen iholle.
"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat purreet!"
"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen tiesit?"
Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa piiskaa sattuu siihen.
"Äiti, tuo paita tänne!"
Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni.Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.
Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön — hän yhä vielä tuntee lapsellista häpeää — on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta, joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras etempänä.
"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn jotakin sanoakseen.
"Pärtlen Prits."
"Niin, minä näin, hän tuli teille päin."
"Mokoma pyöveli!" soimaa äiti.
"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen.
"Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti.
"Totta vai valetta?"
Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.
"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin toisinaan", hän vastasi.
"Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi."
Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.
"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi", lausuu hän katkerasti.
"Sain."
"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä."
"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?"
"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että olet Pritsin kimppuun käynyt."
"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että siinä oli vain puoleksi valetta. — — — Minä kävin sitten vasta hänen kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt."
"Minkätähden hän sitten sinua löi?"
"Sentähden, että puolustin Kaiea,"
"Minkätähden häntä puolustit?"
"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä veriseksi."
"Oliko se sitten sinun asiasi?"
"Ei ollut. — — — Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?"
Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.
"Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden vain? — — — Mutta sinä sanot, että — että —."
"Mitä sanon?"
"Että olit Kain kanssa yhdessä."
"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!"
Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä kostuvan.
"Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä."
"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa, että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi."
Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen suunsa oli vielä itkuun menossa.
"Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin tekemistä!"
"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään tekemistä ole!"
"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!"
Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit? Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut, että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun väen karvat nousevat pystyyn.
Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istuiPäärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien.Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollutkuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.
"Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen.
"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin vävykseen.
"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina, pyyhkien kiharoita otsaltaan.
"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan? — — — Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää, tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!"
"Mutta jos minä en tahdo?"
"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!"
"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet näkee: Kas salaurkkija taas tulee!"
Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:
"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!"
"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!"
"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!"
"Miksi?"
"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen, joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään tarjoamista. — — — Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat, ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla kotivävyksi ottaa. — — — Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot."
Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta, kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti, oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen ylen onnelliseksi.
Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet, vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat — Päärn muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä oli luonnollista, että niin piti olla.
Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko, että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se, jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hänvoisisitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia, joita heidän liitollaan olisi.
Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne vastukset olivat voitettavissa.
"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan. "Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata niinkuin käärmettä aidan alla."
"Kuinka sinä sen saat aikaan."
"Se olkoon minun huolenani?"
"Ja sitten."
"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."
"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle vielä kotia, johon naisen voin viedä."
"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen ja punastuen.
"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!"
"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea."
"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi."
Miina kohotti ylpeästi päätään.
"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa! Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!"
Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä toiveita kyllä varastossa.
"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi, jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä. Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä, jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä itse kävisit paronin puheilla."
"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin — siitä hän lisäsi kymmenen lyöntiä! — — — Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden selkäsaunan."
"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?"
"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten rukouksista jotakin välittäisi."
"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle."
"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on lammas, kuka pässi. — — Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin selittäjäksi!"
"Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants Mahtrasta, — onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös — Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja pannut nimensä alle."
Päärn huokaa.
"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli voimain — tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja sanovat, että se tulee — — — Jumala tietää, onko noissa jutuissa perää ja kuinka on — mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule."
Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.
"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?"
"Eikös poika puhunut?"
"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa."
"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! — — — Jumala nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni, kyllä minä hänet pehmittäisin!"
"Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit, niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä."
Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että kasvotkin punaisina hehkuivat.
Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä. Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter, Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.
Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä. Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:
"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään."
"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori tyttö punastuen ja lähti. — —
Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian tapahtuisi!
Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä kiinni ja Pärtle-Prits lausuu:
"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!"
"Mitä sinä minusta sitten tahdot?"
"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!"
Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa. Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.
"Kävin, missä kävin — tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä tehdä?" vastaa neito pisteliäästi.
"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa."
"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme jäisimmekin."
Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.
"Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten oikein on?"
"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää."
Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.
"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä, mutta ei kukaan sinua! — — — Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle tuumiasi — älä luule, että et minulta saa vastausta!"
"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?"
"Tahdotko sen nyt heti kuulla?"
"Tahdon."
"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" — — —
"Miina!"
"Mitä vielä?"
"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?"
"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!"
"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!"
"Sinä? Hyh!"
"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka tottelemattomat tyttärettaivutetaan!"
Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan, uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön vihaa itseään kohtaan.
"Taivutetaan? Sinä aijot minuapakottaa?" huudahti Miina ja astui lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla, niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!"
Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä, kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:
"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!"
4.
Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa, ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä, monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti sisään vievän oven yläpuolella.
Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla, jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.
"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.
Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi hänen ensimmäinen sanansa:
"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"
Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.
Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla, näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti tunsi.
Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle. Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan, sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.
Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla. Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa. Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin, Winterin jäädä.
"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.
"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan vartalonsa.
"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille nousten pettää veljeä.
Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.
"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.
"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."
Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.
Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä. Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa viettänyt.
Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin. Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.
"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni, pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.
"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista toivotaan hyväntahtoista isäntää."
"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver oli pulassa, — mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!
"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."
"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni ennenkun nosti vettä silmilleen.
Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.
"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet asetukset' ja 'helpotukset!'"
"Uudet asetukset — helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin — aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja — helpotuksia sielläkin jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha Tohver, toisinaan helpotuksia?"
"En, herra paroni!"
"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"
"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"
Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin hankkinut 'helpotuksia' — sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.
Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat, joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti nuorta herraa. — — —
Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa. Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista mattoa myöten.
"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä, paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"
"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti. "Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."
"Miten niin ei kannattanut?"
"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."
"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä teintyötä!"
"Työtä?"
Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä. Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi leppeästi:
"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa, varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."
"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."
Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille. Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli suurella mielenkiinnolla.
"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno samassa.
"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?"
"Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa."
"Ja uusi — mistä hän tuli?"
"Pietarista!"
"Ei suinkaan venäläinen?"
"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli ennen kenraali Dewöidowin luona."
"Nuori vai vanha?"
"Nuori."
"Hyvä vai ankara?"
"Hän on täällä vasta toista viikkoa."
"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän teille jo antanut monta tuntia!"
"Hän on hyvä", päätti Raimund.
"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter."
"Miten niin?"
"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole kirjoissa — — —. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä, ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata."
"Onko se sitten vaikeaa?"
"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän vastauksissamme."
"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?"
"Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha, vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin."
"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada.
"Miksi niin?"
"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa."
"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien. "Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi hän Herbertin puoleen kääntyen.
"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin asioihin."
Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.
"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?"
"Kävelimme puistossa."
"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?"
"Ei — — — Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin, sillä nuo ihmiset —"
"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti paronitar.
Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi äkkiä:
"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?"
Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin hyväksi:
"Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin kauniit mustat silmät ja — siniset hiukset. — —"
"Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid muikisti punaisia, raittiita huuliaan.
"Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert, niin saat nähdä, että olen oikeassa."
"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti niinkuin kaikki toisetkin — ei viisaampi, ei tuhmempi — ei kauniimpi, ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti Ritter oli."
"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin puheaineita."
Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista, mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni Heideggin luona.
"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa nyt neiti Marchandille viron kieltä."
Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan.
"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori paroni.
"Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen."
Herbert nauroi.
"Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neitiMarchand sitten oppii viron kieltä?"
"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana. "Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. — — Viron kieltä ei hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja hyvää iltaa'."
"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani. Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!"
Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa, elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.
5.
Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä, antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti itsensä opettajaneidille — hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman; erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä, pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.
Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä, paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.
Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin toisten keskustelua.
Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys: missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.
Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli, oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti tuntemattomat. — — —
Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous, jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän istui, nosti kättä tai puhui. — — — Ja Raimund oli myös oikeassa sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.
Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.
Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen väliajan perästä opettajaneidin puoleen.
"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"
"Niin, herra paroni, Genfissä."
Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.
"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota. En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen mieleen."
"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"
Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni — jälleen tuo voimakas tunne: sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!
"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin Rigin huipulla ensimmäisen runoni — päivän noususta."
"Te runoilette?"
"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle uralle. — — — Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti Marchand?"
"Luonnon puolesta?"
"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."
"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua, herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."
"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."
"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"
"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä maahamme pitemmäksi aikaa."
"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen omalla kielellä."