Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan. He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan."
Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä, jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää.
Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi. Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen, vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805 valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.
Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa, vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.
Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen, persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista. Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision herrain kanssa.
Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän siihen vielä yhden rajoituksen.
Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa, jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin), ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".
Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi. Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi he kävivät.
10.
Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu. Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan poudan perästä odotetaan sadetta.
Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä, jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä, milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat, ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta ikeestä.
Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan. Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana, kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.
Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta. Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun uudistustyö oli keskeytetty.
Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.
Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen, vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.
Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet tilaltaan pois, otti maan itselleen — talonpoika sai mennä, minne tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta sitä talolle takaisin ottaa.
Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi. Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta. Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, — niin, olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! — — — Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka 1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa talon palvelijoita.
Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin", joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta" verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen parannus tuli vihdoin päätökseksi.
Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja, joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa. Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.
Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857. Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. —
Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa, ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä. — "Mutta", lisättiin epäluuloisesti — "saksat pitävät asetusta meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa, kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he siinä onnistuivatkin.
Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä perheenmiesten työorjuus että maksut.
Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia, levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat: "Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit, nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia. Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"
Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.
Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa — ei, vaan ne hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja, maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.
Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä, korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä "pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra, hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille uusi asetus!" — — —
Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan hämäryyteen.
11.
Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi, ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa viipyä vain moniaan kuukauden.
Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä, lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä, helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina, kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen tehtäväänsä.
Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä. Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen, mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla kyllin huomattaisi.
Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa. Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen. Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä. Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori paronin tytär.
Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä, kunnioitusta taikka — vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli, saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:
"Niin, neiti Marchand on kaunis — hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi tästä kauneudesta?"
Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.
"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"
"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"
"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"
Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!
"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."
Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat ihastella.
"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. — — —"
Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla. Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä, soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja, syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa — siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito — kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. — — —
Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut. Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä, joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon, niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.
Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan. Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva. Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.
Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä — moni vielä pitkä ja suora, moni jo hartiat kumarassa — puhuivat enimmästi maanviljelyksestä, valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille koko lailla vieras.
Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja sitten olivat odottaneet.
Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys, rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä, toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset, yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä, vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?
Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät; siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.
Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan. Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa. Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.
Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat. Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia, se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun — niin se alkoi jo moniaita hermostuttaa.
Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.
Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:
"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain kurjasta elämästä?"
Molemmat herrat katsoivat häneen.
"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.
"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista, hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän saunoihinsa."
"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.
"Mitä sitten?"
"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."
"Se merkitsee — me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? NeitiMarchand yksin on helläsydämminen?"
"Sitä en tarkottanut — niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut tehdä. — — — Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto, vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."
Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa kuin terävät naskalit kouluneitiin.
"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin äänin.
"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä, myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.
Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään hillitä.
"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla — soittokoneen ääressä!"
Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan, sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi istumaan kuin huumaantuneena.
"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. — — — Niin, sisareni, on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.
Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle. — — — Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja siten oli hän saanut kovan rangaistuksen — hän katosi kuin tuuli pienestä salista.
"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.
Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren.Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.
"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.
"En, ainoastaan hämmästynyt!"
"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."
"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä — kiitän teitä!"
Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin valkeita kasvoja.
"Kuinka hyvä te olette!"
"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."
"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.
"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa — mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä. — — — Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."
"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neitiMarchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmatrypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. — — —Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."
"Minua?"
"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä luulen, että olomme ovat parannettavissa — niin, nopeammin kuin meillä yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun ja toiset seuraisivat perässä."
Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.
"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua kiitätte?"
"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä, Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta. Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta. Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te olette tässä asiassa varmaankin oikeassa."
Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä parannuksia keksiä — kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.
Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut asiaan.
Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen. Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan, jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.
Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.
"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi.
"Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet."
"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia."
"Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset työaseet — koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle."
"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Mitä ajattelette?"
"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa romukammioon?"
"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert. "Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta, huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa."
"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyiJuliette hämmästyneellä äänellä.
"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä. Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä."
"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?"
"Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta, vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat: talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen, ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät, että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman sitä."
"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väittiJuliette.
"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi puhettakaan."
"Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta — sen vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa."
"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen vitsoja kuin maksaa rahasakon — se on meillä useinkin tapahtunut."
"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?"
"Olisi hänellä niin paljon rahaa!"
"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä, että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!"
"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa — se vaatii aikaa. Ja mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?"
"Jäähän teille vankeusrangaistus."
Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään.
"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä istuminen? Jos ruoka on niukka — ei kotonakaan paljon parempi? Sen lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää kiinni."
Julietten kasvoille nousi tumma puna.
"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän, aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä ajanmukaisissa uudistuksissa — eikö olisi tien raivaaminen tässäkin asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin aatteeseen!"
Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi ajatuksiinsa.
"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän.
"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena ja myötätuntoisena.
He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.
"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen."
"Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.
"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. — — — Mutta kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja siveellistä kohoamista."
Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä, musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet, hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen saksalaisen saarnansa.
Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa. Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy. Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät, pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia, vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina hyväntahtoisuus.
Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.
"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."
"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty. Meidän Vironmaan aatelistoa — nämä herratkin voivat sen todistaa — ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan — jättiläistyö, joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia kohtaan."
"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomauttiJuliette.
"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen ilman vitsoja? — Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. — Laiskuuden lääke. — Vapaus on haaveilua. — Vapaus ilman kepittä on heikkoin sydänten runollista kuvittelua. — Pehmeys olisi rikos. — Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."
Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.
"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse olleet pari viikkoa moision omistajana — haha!" hän sanoi. "Vuoden perästä olisi moisio mennyttä kalua — haha! Talonpojat repisivät silmät päästä — varastaisivat kuin korpit — yksikään ei tulisi enää työhön — ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon — haha! — — — Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää! Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin melkein joka päivä ruoskaa — onkos neiti kuullut huutoa?"
"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat tyttöjä — haha! He kiljuvat tavan vuoksi — haha!"
"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."
"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan — haha! Meillä ei huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet, pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä, kun käsketään talliin — haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen — haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään — hahaha!"
Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:
"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa — siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään, niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat, joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei todellakaan tuo rangaistustapa tuota."
"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme toivotulla tavalla?" kysyi Juliette.
"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on vielä hyvin suuri."
"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti kirkossa."
"Kapakassa käyvät ahkerasti — kirkossa makaavat — haha!" vastasi liinatukkainen nuori kreivi.
"Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti. "Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte — rikkaruohon kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan."
"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille avuksi", huomautti kouluneiti.
"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä aivan toisella kannalla".[6]
Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen — kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka. Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua — Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.
"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän kimeällä äänellään — "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin —."
"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.
Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan: heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.
"Olkoon pitkä taikka lyhyt — huvittava se kuitenkin on", vastasi kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee — raakalaiseksi, ylpeäksi ja pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. — — — Viime kesänä maalattiin, niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä — mutta kamalasti, perin vanhanaikaisesti — ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka raaka, herrat, kuinka raaka! — — — Eräänä hyvänä päivänä astun minä saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson — oikein — yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin suustaan — ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain suut menivät nauruun.)
"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.
"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy: 'Minkätähden'? — 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä. Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: 'Sinä?Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' — 'Sinun kanssasi!' — Pudistaa päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle puhunut. — 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' — 'Tässä on polttaminen kielletty!' huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: 'Te poltatte itsekin!'"
"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.
"Poltin", vastasi kreivi.
Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian varjoon.
"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa", alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin —."
Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta, laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:
"Kiitämme — siinä jo kyllä. — Sinä olet oikeassa — aivan oikeassa! — Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. — Ei ylpeydessään näe enempää kuin nenä on pitkä. — Raaka — vastahakoinen — suurisuinen. — Aivan niin minäkin ajattelen! — Talonpoikaan ei opetus pysty. — Uninen ja veltto. — Sivistys on korkeampia säätyjä varten. — Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. — Vihdoin ei tahdo enää kukaan ajaa lantaa. — Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!"
Kirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. — — —
Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan, vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
"Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme yhtä vastaan — se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. — — — Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä Virossa — neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut."
"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme", alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska — eteenpäin vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme, kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa kourissa — siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä katselette."
"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana — haha!" huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.
"En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu — ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon, sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla työkaluilla — mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja, kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta — se on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia. Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi toimeentulla, vieraiden luo — tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat."
Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt, lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin tosiasioihin.
Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata, vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä jamaksukykyisiäalustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä maakappale — hinnasta, jonka me saamme määrätä — mutta me myymme, mitä emme milloinkaan ole ostaneet."
"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.
"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra myötätuntoisesti nauraen.
"Sitä en tiedä."
"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla — tietysti hyödyin kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut 'lainaksi' eli — lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision, joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä ostaa maa omalla rahallaan."
Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa, jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa, tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta, kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan asian ytimeen.
Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.
Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S. kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta. Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.
Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja luottamusta herättävään naiseen.
Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä, Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.
Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua. Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.
Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin luo ja kuiskaili:
"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!"
"Mutta jos vieraat tahtovat?"
"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä."
"Miksi niin, lapsi?"
"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän ajattelee itsestään vaikka mitä!"
"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?"
"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!"
"Hyvä kyllä, lapseni!"
Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.
Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä, jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin, mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli puhunut soitannosta.
Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.
Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella sitä vastaan.
"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen. "Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en salissani siedä hänen laulamistaan."
Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta. —
Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes vihdoin katosi toiseen huoneeseen.