Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin säveleet.
"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan väsynyt."
"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"
"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S."
"Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert.
"Sitä en pidä vikana."
Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.
"Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa ääneti oltuaan.
Juliette katsahti kirjasta ylös.
"Minua? Minkätähden?"
"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä ihmeellistä, pyhää liikutusta."
"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!"
"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää. Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne, leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin, tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole voinut saada selitystä."
Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.
"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun vasta täällä moisiossa."
"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?"
"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran jonkun kuukauden."
Herbert pudisti päätään.
"Siellä en ole käynyt."
"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?"
"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. — — —Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea.Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?"
"Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert. "En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt teitä ainoastaanosaksi. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne — ja niin eteenpäin. — — — Te ette minua ymmärrä?"
Juliette pudisti päätään.
"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät, mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja vastenmielisiä vaikutuksia."
"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.
"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata ihmistä, joka häntä miellyttää — kerrassaan miellyttää."
"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."
"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä mitä havaitsemme."
"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen, ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"
"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen sovittaa ihannekuvaansa?"
"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."
"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan ja hän joutui hämilleen.
"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni — ei, vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt — — —"
Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista, kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni kuului:
"Herbert!"
"Mitä, äiti!"
Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.
"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"
"Mikä niin, äiti?"
"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! TiedäthänHerbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"
"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."
"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaahoukutellaitseäsi pois toisten seurasta."
"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan puoleen.
"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli tuollaisia — kuinka sanoisin — tuollaisia eri seuroja. Teillä voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden toteuttamista minun kodissani."
Juliette oli noussut ylös.
"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!"
"Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää, miksi ette istu soittamassa?"
"Olen väsynyt."
"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?"
"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni."
"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä, istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. — — — Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on kaikille avoinna."
Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut muistuttamista, sentähden hän vain huudahti:
"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" — ja kouluneidin puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!"
Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.
Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.
Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään ja astui pystyssäpäin ohi. —
Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.
Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin. Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille, niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. — — — Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian halpa. — —
Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa, heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. — — —
Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi — hänen piti äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.
12.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.
"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoiWinter kovalla, kähisevällä äänellään.
"On kyllä, herra opman."
"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin, niin saisi hän hienomman miehen."
"Hän on minun ainoa lapseni kotona — pitäisikö minun panna hänet parempaan ammattiin, ja mihin?"
"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina moisioon!"
Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi, jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa "kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei löytynyt kylän poikain joukosta.
"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle — Kubja-Pritsille niinkuin herrat tietävät, — ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta palvelustyttöä."
"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän sanoi tytön häntä kylässä karttavan — ja arveli, että hän moisiossa paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä."
"Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle sanaakaan puhunut!"
"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna moisioon, ja asia on päätetty!"
"Ehkä herra opman lupaa —."
"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies, joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!"
"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä — ehkei herra opman ole tyytyväinen häneen —."
"Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan — olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa. Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai otat hänen sijaansa vieraan palvelijan."
"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän aikana?" myöntyi Mihkel.
"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädäHuntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko — huomenna odotan Miinaa."
Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan kotona.
"Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut meidän Miinaa palvelijaksi?"
"No niin, mitä sitten?"
"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?"
"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi hänestä apua."
"Se on toinen asia. Mutta nyt — anna ainoa lapsesi vieraalle palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi."
Kupias rupesi asiaa selittämään.
"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän, mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja. Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee."
Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua. Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo palvelukseen — sitä en tahdo."
"Sanoitko sinä sen opmannille?"
"Sanoin, kyllä!"
"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista."
"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?"
"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina vielä kerran on minun vaimoni —."
"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen kotiin. — — — Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."
"Mitä sitten?"
"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"
Kubja-Prits silitti leukaansa.
"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta, tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun tietää, että hän on minun morsiameni."
Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.
"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä vaaditaan — ei voi panna vastaan."
"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.
Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja pistelemistä.
Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.
"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan lapsesi pois kotoa — annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen, josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"
"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä."Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."
"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan, kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa moisioon?"
"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille vastaan paneminen — tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon pahaa."
Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka kunnan jyväaittaan.
Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä heidän käynyt syöntinsäkään.
Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa, laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.
Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies. Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin, mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.
Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä.Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:
"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja siitä saat kiittää minua."
"Sinua?"
"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan."
"Kuinka niin?"
"Eikös isäsi puhunut?"
"Ei."
Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä hän oli pelännyt Miinan vastustamista.
"Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä."
"Saa nähdä."
Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli lähtenyt pois kyökistä.
"Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?"
Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.
"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla, ystävällisellä äänellä.
"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen poskilleen.
"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla, leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi — tunnen sen selvästi sydämmessäni."
"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."
"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin. Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"
"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"
"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja hyvällä olet jo kyllin koittanut."
Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.
"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten —"
"Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.
Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:
"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua, niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!"
Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja kostonhimoinen poika oli keksivä.
Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin, niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä, vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.
Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa rypyssä ja ääni tuskainen.
"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen tempun teit."
"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?"
"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?"
"Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt — mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin joka päivä itken kotona pääni kipeäksi."
Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä maahan.
"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?"
"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä kuullut väärää sanaa."
"Sitä pahempi", murahti Päärn.
"Kuinka niin?"
"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!"
"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua — etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen kintereilläni."
"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!" murisi Päärn.
"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna? Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään — voithan itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä."
Kun Päärn toisten tuli — tavallisesti iltasilla — ei hän enää nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä kaikin voiminsa lohduttaa.
"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin saamme sen paikan."
Päärn huokasi — vaan ei sanonut minkätähden.
"Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään — sama kenenkä puolelta — niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?"
"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein silmin.
Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat. — Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon — ja muuten osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:
"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli."
"Minä en voi valittaa", vastasi Miina — vaikka opmannin vaaniva katse, jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.
Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava tapaus.
Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista. Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:
"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vieUudentuvan mökkiin?"
"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn rohkeana ja rauhallisena.
"Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä tahdon — sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että paikalla lähdet."
"Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan."Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin."
"No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis."
Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän, pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.
"Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan rangaistuksen."
"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä.
"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina.
Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:
"Ei, minä jään vielä istumaan."
Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta, joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan ja selaili moision tilikirjoja.
"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!"
Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.
"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän synkän, kiihtyneen näköisenä.
Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi kupias kyökkiin.
"Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen. "Ulos sinä — ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä kummallakaan mitään asiaa — ei sinullakaan mitään, Prits!"
"Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! — — — Ja sinä, päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä on?"
Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta ulos.
"Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle, mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on."
"Päärn on minun hyvä ystäväni — hän tuli minua katsomaan", vastasiMiina.
"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", — ärjäsi opman vihaisesti."Heitä en salli kyökissäni!"
Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen illallista viemään.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla."
13.
Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21 p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.
Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan kunnan vanhinten kokouksessa — varmaankin sitten kunnan oikeudessa. Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään. Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23 p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.
Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees", joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.
Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.
Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä. Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden — yli kolme sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti alkaa lukea — johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana. Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää, mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! — — — Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.
Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat eivät olleet myöskään paljon oppineempia.
Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä, toinen toista merkille pantavaa.
"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta", lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan laajuuden ja koon.
Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin alusta ja lopusta.
"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.
"Mitä puhut — tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla: Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan nimessä." — — —
"Niin — nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä mitä tahtovat!"
"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.
"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä valtakunnan senaatista annettu käsky!"
"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina viimeksi alla!"
Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:
"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D.Blu-blu-Bluudow."
Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään.
"Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?"
"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!"
"Mistä moisiosta se lienee?"
"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen nimensä voi asetuksen alla olla."
"Tuo tänne kirja — minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti."Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!"
Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta sivulta.
"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri."
"Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä luet, lue alle pantu nimikirjoitus!"
"Ahaa — tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow."
Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen. Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan lauseen.
"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain lakinoudatettavaksi annettu." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmastivahvistanut ja voimaan pannutViron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra Keisari on tämänläpikatsonut.
Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet.Joku huutaa:
"Mutta missä on valtakunnan sinetti?"
Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja keskeltä — valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.
"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä."
"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?" kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän asetuksen."
"Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien.
"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.
"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu — mutta kuka sen tietää todeksi."
"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä — ja sen tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."
Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja virkkoi:
"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei — pääasia on, että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille, mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."
Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri, ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.
"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden välissä aina puhdas lehti!"
Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.
"Tuossa on joku petos — pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.
"Mutta mikä?"
Katseltiin ja arveltiin.
"Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille lehdille niin paljon kuin tahtovat."
Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt hyvää.
"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.
"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves.
"Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään kirjoittaa."
"Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!"
"Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme, että se on väärä laki."
Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.
"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa — kaksi riviä, toinen suurempi, toinen pienempi."
Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. — — — Mutta pian keksittiin keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies, joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti lähetettiin isännän poika häntä noutamaan.
"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan jälkeen.
Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä miesten joukkoon.
"Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä.
"Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen.
"Lue etuperin!"
Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset rivit. — — — Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä. Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.
"Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.
Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää.Miesten muoto kirkastuu.
"No mitä siinä sanoo?"
"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain noudattaminen'."
"Kuka sitä sanoo?"
"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla."
"Luitko oikein."
"Lue itse paremmin."
Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.
Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä, he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain piti sitä noudattaa — niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.
Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset", "työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan paljon kaikenlaisista kontrahdeista — "vero- ja työkontrahdeista" — ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", — ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta — mutta toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja "työkontrahti" — niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta. Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. — — —
Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan. Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen sopimuksen mukaan heille on tuleva — — — silloin se maa otetaan takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." — — — Edelleen puhutaan, että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.
Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi — se kohta miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut, oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla — vapaasta maasta ei ole puhettakaan — ja moision isäntä voi myös ottaa pois talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty, niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.
Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata, jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.
Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa, viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." — — — Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään, ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja "vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen, huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.
Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari siitä määrännyt helpotuksia. — — — Käsketään moision isännän kanssa tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle; sinun pitää niin ja niin paljon maksaa — mutta jos rupeat tinkimään, ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy kaikkeen.
Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu, jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162 pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään — — —" Lopuksi muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.
Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää. Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän tiin oli 2,400 neliösyltä — mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti selvän saisi.
Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa vähemmin, kuin ennen.
Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8] ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.
Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni, joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta. Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. —
Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty. Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa toisten väitellessä:
"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän päivistä!"
"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-, viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.
"Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat."Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista."
"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa."
"Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään toiseen kohtaan."
"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!"
"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!"
"Lue tuo kohta vielä kerran!"
Jyri lukee.
"Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi."
"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät toiset.
"Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel.
"Niin oikein — missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset.
Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.
"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut."
Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.
"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää."
"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen kun varmasti asian tietää.
Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta — ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin, vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu — mitä ei ole ylös pantu, se on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia. Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein entisellään.
Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä viikossa.
Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut sittenkään enempää.
Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta, poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden, jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien" perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.
Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin — vähän parempaa oli kuitenkin odotettavissa — olihan sekin jotain! — — —
Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.
Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä. Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille — nuori oli matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.
Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti olla pojan luona.
Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.
"Mitä asiaa?"
"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan", alkoi kunnan vähin.
"Minkä uuden lain mukaan?"
"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi tehdä uusia kontrahteja."
"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?"
"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät — tietäähän herra paroni itse paremmin kuin me!"
Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.
"Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!"
"Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi. "Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja muista aputöistä ei puhuta mitään."
"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?"
"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri.
"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.
"Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki katsoimme sen kirjasta."
"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.
Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa, ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun perheenmies puhua.
"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut — — —."