"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille, enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"
"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"
"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa — vähintäin kymmenen vuotta."
Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi hetken aikaa huoneessa.
"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.
"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi Tooma-Tônu.
"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen! Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa — otetaan pois!"
Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina paikoillaan.
"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta sanomista, niin voitte mennä!"
Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. — — —
Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli kuunnellut ovesta paronin luo.
Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä, kunnes herra rupesi puhumaan.
"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"
Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili hänen polviaan.
"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."
Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.
"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene, seiso tuolla oven luona!"
Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.
"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?"
"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi kuin Huntaugu ja suurempikin."
"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. — — Oletko sinäkin sitä mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?"
"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella.Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset."
"Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan."
"Kyllä minä heille sanon, herra paroni."
"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule sitten moisioon puhumaan minulle."
"Kyllä, kyllä, herra paroni."
"Voit nyt mennä!"
Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän perheenmies lähtee matkaansa. —
Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla kiitollinen.
Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman, joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.
Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat toiset miehet allapäin kylää kohti.
Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään, joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.
Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä saadakseen edes jotakin vatsaansa.
Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.
Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja kuoppaista tietä myöten eteenpäin.
"Mikä nyt neuvoksi — teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat he.
"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti kunnan mies.
"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."
"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt, että pojalla on toinen mieli."
"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa."
"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä."
"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä! Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat jo kuluneet."
Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden perästä voimaan astuisi!
"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa, niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan vanhin.
Miehet suostuivat siihen.
He lähestyivät kylää.
Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla! Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat, sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen, retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.
Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta. Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua, oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä laudoista tehdyt ovet.
Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin. Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale, toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen. Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet saadakseen padan alle puita.
Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä, vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä matalat lepikot ja nuoret koivikot.
"Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia, laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.
Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat väsyneillä hevosilla ajoivat.
Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella, kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivatheidänväkensä jaheidänhevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! — — —
Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan kaupungista.
Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika — onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt — mutta heitä pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo uhattiin vitsoja — kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi toimeen! — — — Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.
Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen vuotta lisää.
14.
Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.
Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja kävelivät hitaasti.
"Ettekö päässeet nuoren puheille!"
"Miksi emme päässeet?"
"No, mitä hän sanoi?"
Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin masennetuilta he tuntuivat.
"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan vanhin.
Vähitellen sitten kertoivat kaikki.
Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat. Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.
"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-, nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä.
"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata kuin hän talonpojalta ottaa."
"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."
"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa vastaisuudessa — Jumala tietää milloin — suoda hiukan huojennuksia, vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi, mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien tähden, ei sitä heti uskalla."
Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.
"Se on petosta."
"He valehtelevat molemmat!"
"Se on lain rikkomista!"
"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata ja selittävät lakia väärin!"
Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät välkkyivät.
"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi oli mennyt nyrkkiin.
Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.
"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme aputyöt tekemättä!"
Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä tehdä.
Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. —
Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi hänelle Uudentuvan nuori isäntä.
"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja körötämme Juuruun päin."
"Mitä sinne?"
"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja huomenna mennä sieltä kirkkoon."
"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"
"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa arvelee — tunnethan minun sukulaiseni — kunnan vanhimman siellä. Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies — ehkä ovat Mahtran miehet jo selvillä."
"Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa."
Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä antaa selityksen.
Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.
Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot, kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.
Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä. Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä. Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.
Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala, puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö, navetat ja aitat, siinä kaikki.
Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa, aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat tavallisessa pitopaikassaan.
Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa, ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä. Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu" j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.
"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme", lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?"
Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.
"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään", vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa vanhaa asetusta."
Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät ja suut kääntyivät vieraan puoleen.
"Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?"
"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit."
"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia", sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?"
"Olemme vielä tehneet."
"Mutta eihän sitä ole laissa?"
"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli — paina tai kirjoita päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?"
"Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta olkoon se laki nyt, mikä on — kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?"
"Noh, kuinka se tapahtui?"
Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:
Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut, että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille, että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.
"Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä päiviä, jotka laissa ovat poistetut!"
Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla — melkein niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut, rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.
"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23 päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!"
"Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu, että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä."
"Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo, mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta, jonka laki on poistanut."
Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:
"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä."
Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä niinkuin omasta kukkarostaan — kyllä hän varmaankin jotakin tiesi! Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat perheenmiehet vielä maksaa.
"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyiVöllamäen Päärn.
"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään."
"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki on valhetta ja petosta, pankaa merkille!"
Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain lakia.
"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia — mitä sinä nyt tuumaat? Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?"
Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.
"Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua. Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies, osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä."
"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri.
"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius. "Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona — on lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. — — — Mutta oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää, niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua."
Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.
Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia. Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen vanhoja takkeja ja turkkeja.
Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella. Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa — vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta, paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.
Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena, jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.
Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.
Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija, talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin, sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille — lipeää ja karttua käytettiin saippuan asemesta.
Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja ja halkoja.
Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi. Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki, kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.
Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä ja viikatteen teriä.
Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.
Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen, palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua unilaulua — laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden tunnelmaa.
Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää asiasta.
Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun. Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla. Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä, kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.
Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt, mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.
Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin, ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla. Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten puolesta, vaan sitä enemmän mielten.
Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän. Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. — Tämä pani ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, — jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli säädetty.
Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä, joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa, että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta pyytämään neuvoa ja lain selitystä.
Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.
Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa. Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta. Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä, oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty — niin oli sitten vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.
Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.
15.
Helluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants Tertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan vanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa. Heidän puheaineenaan oli tietysti jälleen "uusi verokirja", joksi kansa nimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt molempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille, kuulemaan "mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä".
"Noh, sinä tunnet kirjan — mene sinä edellä, me tulemme perässä", esitti Maidlan kunnan vanhin.
"Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka kuulisivat kirkkoherran selityksen", sanoi Sepän Ants, antaen kättä sukulaiselleen.
"Enhän minä ole kunnan virkailija", vastasi hän.
"Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin meitäkin."
Mutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa lapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa kapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä niinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä kasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet Jumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja sen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden välistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi musta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista väkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen ilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone oli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän ääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen seinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski levollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta viinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa nojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen hetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina kotiin päin.
Niinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen edustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin pohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja ne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat talonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen pitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa, Tammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata näiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan ja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa sen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella kansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä uhkamielisempiä katseita.
Kun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi kirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja samettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen kivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen ja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään — Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä.
He seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti kansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine, pyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt yltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran kunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä nöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan.
"Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin", alkoi Sepän Ants. "Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä lakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin voitte mennä kirkkoherralta kysymään."
"No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants, lukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!" vastasi kirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin.
"Osaan kyllä lukea", vastasi Ants Tertsius, "mutta saksat eivät varmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin. Laissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, pitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu apupäivistä."
"Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?"
"Eivätkös ne ole poistetut?"
"No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut leikkaa ja perunat ottaa ylös?"
"Me varmaankin", vastasi Ants.
"Mutta te tahdotte siitä saada rahaa."
"Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin taskuissamme saisi olla."
Pastori nousi ja astui kirjakaapin luo.
"Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta", virkkoi hän avaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, "mutta en minä luule, ettei siellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?"
"Sadas kahdeskymmenes seitsemäs", vastasi Sepän Ants.
Pastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä olevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut mitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat kummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään kätensä varaan.
"Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä", virkkoi hän viimein.
"Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!"
"Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän pitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut", arveli pastori.
Ants huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä ollut mitään missään sanottu.
"Noh, senhän saatte kohta kuulla", lopetti pastori, jota varmaankin odotettiin puoliselle. "Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän itse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä, minkälainen se on."
Hän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli aika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa kuin Sepän Antsilla.
Tähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän tyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta. Hymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat heitä kuin pilkaten vastaan. — — — Suurempi joukkokunta uteliaita kirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla. Nämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä.
"Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä", vastasiUudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä.
"Vai niin sanoi!" kuului ääniä vastaan. "Noh sittenhän onkin oikein, mitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt."
"Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin toisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat", lisäsi Mahtran kunnan vanhin.
Pilkallisesti sanottiin siihen:
"Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden sanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me heidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse selitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!"
Ja toiset vastasivat.
"Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta kuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät sanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa varottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision isäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille suovat. — — — Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää talonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!"
Ants ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät hevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin vielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät he laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin uutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut niin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä. Kun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa verokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat kirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyötkielletyiksi, ja että saksat eivät niitäsaatalonpojilta vaatia. Tämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä — ja vakaannuttiin siinä luulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä kasvoi. —
"Nyt ei ole enää muuta neuvoa", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä eteenpäin astuessa, "kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla on siellä hyvä tuttava, kauppias — herra Hermann — tunnette ehkä hänet — on oppinut monta kieltä — kysyn vielä häneltä selitystä."
Toiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen kulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa toisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin huomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki jäivät siihen seisomaan.
"Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?" kysyi Uudentuvan renki. "Oliko papin selitys hyvä?"
Miesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen.
"Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on", puhui Völlamäen Päärn, "ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse haagituomari peruuttaa lyönnit — niin on jo viimeinen päivä käsissä."
"Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?" kysyttiin.
"Tuolle minun rippikoulutoverilleni — Antsin ukon, Purilaan päivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta uuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle selkään — ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu kädessä — mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen menemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti lakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi."
"Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?" tiedusti Sepän Ants.
Purilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä.
"Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä, kun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty, ettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori nainen kotona — tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea hänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän oikeuteen ja sitten haagrehtiin."
"Ja tahdottiin antaa selkään?"
"Noh, väkisten!"
"Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?"
"Ei merkkiäkään minuun koskettu."
Miesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen.
16.
"Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille, "minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan."
"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset työmiehet.
"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo."
"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset.
"Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen — huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!"
Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän oikeuteen, vaan haakenrihterille.
Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!"
Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään. Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin mennä oikeuteen.
"On minulla päivämies työssä."
Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla tulee kunnan vanhin meille.
"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin."
"Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä.
"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen."
"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!"
Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas, kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!"
"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. — — — Lähdetään nyt menemään!"
"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.
"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen merkitsee."
"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp nauraen.
Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta.Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:
"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."
"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.
Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa. — "Käske tulla sisälle!" — Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.
"Ants Veit."
"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!"
"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään, kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa."
"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi", vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat sitä voisivat latkia!"
"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan", virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta."
"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä. — — — Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!"
Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.
Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:
"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja käsitöitä?"
"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari.
"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee."
"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!"
"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa syödä, kun on moision päivätöissä?"
"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra.
"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka, niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon, kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole, jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt."
"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä muistanut, että olit haagioikeudessa?"
Purilaan työläisen silmät kiilsivät.
"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin vaatia oikeutta — tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan sitten!"
"Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?"
"Ei ole."
"Lammas on?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.
"Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!"
"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?"
Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.
"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?"
"Ei ole."
"Lammasta?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan eläintä?"
"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa."
"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.
Minä jäin yksin huoneeseen.
Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää. Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni. Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli veri tulemassa.
Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra kysyi:
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?"
"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä."
Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun seisomaan, huutaen:
"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!"
"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin", selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön, eikä ole minulla evästäkään."
"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari."Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää."
"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä. "Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa", sanoin ja rykäsin.
Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun rintapieliini ja sanoi:
"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua, eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin:
"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni — kuinka minä herraa voin rukoilla?"
"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!"
Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.
"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?"
"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!"
"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?"
"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa."
"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!"
Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:
"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän ääreen — niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?"
"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan. Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään."
Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:
"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!"
Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun sydämmeni löi vihasta.
Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini ajettiin huoneesta.
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi."
"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin hammasta.
"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra.
Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:
"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja.Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!"
Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu. Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan kuulustelemaan.
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työläinen."
"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?"
"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää."
"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua."
"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen palvelijansa."