Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun luokseni.
"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista."
"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!"
Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista. Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työmies!"
"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!"
"Minä vastaan oikein."
Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin rohkea. Mutta ei mitään — olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.
"Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa."
"En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä.
Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:
"Minä panen sinut kellariin!"
"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä sittenkään ole pahantekijä."
"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?"
"Ymmärrän kyllä!"
"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois tinkimään?"
"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan, että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon tuntiakaan palkatta työtä."
"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?"
"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä luin."
"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.
"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi ruvennut pelkäämään."
"No mitä hän siihen sanoi?"
"Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?"
"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja."
"Sinun pitää tuntea se herra."
"Mutta minä en tunne."
"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat — kyllä tuska avaa suusi!"
Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:
"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene eteistupaan, siellä saat päätöksen!"
Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.
Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:
"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä itseänsä pieksättää!"
"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!"
Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle. Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni. — — —
Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan — mitä hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! — — —
Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:
"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minuahäiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!"Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä:"Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?"
"Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni. "Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden kuudenkymmenen lyönnin tähden."
Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa. Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut puolta sanaa. — — —
Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.
"Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa kävivät iloisiksi.
"Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin sisään."
"Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!"
"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!"
Mutta kunnan vanhin vastaa: "Mihin minä sen panen, en minä ota!"
"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä", vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.
Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.
"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä, minne sen vien — vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi muistoksi?"
Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!
"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot saada verisen takapuolen."
"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin tietää, mihin minä tämän kirjan vien?"
"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta pihalle. — — —
"Nyt veljet, lähdemme rauhassa — tämä oikeudenkäynti on loppunut", virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.
Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen opmannille.
"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi opman.
"En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille.
Ei puhunut minulle sitten enää mitään.
Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle sanonut:
"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta."
"Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.
"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan kaikilta päivätöitä!" —
Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä lopunkin.
"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"
"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.
Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!" Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?
"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.
"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Emme me tiedä."
"Kuka kutsui moisioon?"
"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."
"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen valjaista, sitten tulen heti!"
Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani puhuvan ja kysyi:
"Mitä te meille tulitte?"
"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia kehrättäväksi!"
"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo.
Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.
"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!"
"Noh, lähdetään sitten."
Pääsimme lähelle moisiota.
"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!"
"Ethän sinä lähde pakoon?"
"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!"
"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille."
Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.
"Niin, Ants on täällä."
"Tule sisälle! — — — Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi opman.
"En ota."
"Etkö todellakaan ota?"
"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä tehdä!"
"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta."
"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?"
"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!"
Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:
"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!"
Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan vanhin tuli huoneesta.
"Lähdetään kotiin!" virkkoi hän.
"En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä", vastasin minä.
Läksin takaisin huoneeseen.
"Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman.
"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!"
"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!"
"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä.
"Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa — joka paikassa on moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!"
"Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni miettinyt.
Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle ja sanoin:
"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin paljon vaivaa."
Sanottu ja tehty.
Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi — ja rangaistus oli saatu, käsky täytetty.
Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan pientä taloa. Herra sanoi:
"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!"
"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin toivotun paikan — minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."
Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.
17.
Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin "merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui, kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät tunteensa.
Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen, joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet, jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti tosi tulla.
Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti, mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa, varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että heidän välillään mitään erinomaista olisi.
Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia keinoja. — — —
Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan, niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.
Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan kanssa kahden kesken.
"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.
"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori paroni, suudellen äidin kättä.
"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"
Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.
"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta minä myös tiedän, mistä se tulee!"
Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.
"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."
"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?" kysyi Herbert.
"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."
"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä, pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo, johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen työtä, äiti."
"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu, kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti naurahtaen.
Herbert nosti päätään.
"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt — sen voin sinulle suoraan sanoa!"
"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."
Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan otsalta.
"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."
Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.
"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista, että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."
"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta sitten, kun olen tullut selville asiasta."
"Sinä rakastat neiti Marchandia — luulet häntä rakastavasi?"
"Niin, äiti."
"Ja hän sinua?"
"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka."
"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?"
Herbert nauroi punehtuen.
"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan."
"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?"
"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni."
Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella vaivalla saattoi hän pysyä levollisena.
"Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen.
"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne — neiti Marchandin ja minun avioliittooni."
"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme — et milloinkaan!"
"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."
"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"
"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä, niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."
"Mutta tuon ihmisen sääty!"
"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa." Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta. Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.
"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"
"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet, minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."
"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei tajuttomana.
"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.
"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle, armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista. Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti, antakaamme asian käydä omaa rataansa — väkivallalla ei tässä mitään saada aikaan."
Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha vai suru, on vaikea arvata.
"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua — ja sinä lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli, tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis, kallis lapseni!"
Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa huolehtimaan.
Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi, mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan tutkinnon alaiseksi.
Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle jamielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa.Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista.Vihdoin hän kääntyi asiaan.
"Jaa niin — mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin — — —."
"Hän miellyttää minua suuresti."
"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen kanssaan leikkiä laskea — olethan nuori ja elonhaluinen poika — mutta jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."
"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"
"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani tehnyt."
"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."
"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa maailmassa monikin sievä ulkomuoto — tänään yksi, huomenna toinen, ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia. Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten pitää päättää, harkita ja — kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua harhapoluille."
"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.
"Mitä sinä sillä tarkotat?"
"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen päättänyt tarkasti punnita asiaa."
"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa omaksesi?"
"Pidän kyllä, isä."
Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia kasvoja.
"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."
Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli kellonvitjoilla, värisi hiukan.
"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi, jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"
"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen onni ole yhden ainoan ihmisen varassa — ei ainakaan sinun onnesi ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa, nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että sinä tahdot koettaa."
"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"
"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"
Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän sai lähteä. Häntä oli varotettu — tuntuvasti varotettu!
Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada jotakin täysin arvokasta.
Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset, silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät koskaan toteutuisi.
Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä varmuuteen.
Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-, sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten äänet kaikuivat etäämmällä.
Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän kysyvänä katsomaan tulijaa.
"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.
"Ei, mutta —"
"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te ette toivo minun tänne tuloani."
"Suoraan sanoen — en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.
"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein hämmästyen.
"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani yksin."
Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätäJuliettea puolapuiselle tuolille.
"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta, niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä enää koettako paeta."
Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka varovasti.
"Puhukaa, herra paroni!"
"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni. — — — Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa sivuasioihin?"
"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."
"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni syntymäpäivänä?"
"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."
"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti Marchand."
"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."
"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin arveluihin?"
"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi, kun en tiedä toistakaan nimeä."
"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan käteen, mutta jonka tämä väisti pois.
"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan toista nimeä löytää."
"Te ette tahtoisi?"
"En."
"Juliette!"
"Kuinka?"
"Neiti Marchand — suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"
"Olkaa hyvä!"
"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni ainoa ja oikea nimi!"
Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten, vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.
"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä. "Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."
"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani — mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä kohtaan on oikea ja puhdas."
"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena. "Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän mielenrauhaanne."
"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"
"Se on vapaa."
"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi minun tunteisiini suostua?"
"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."
"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"
"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte saada minut vaimoksenne?"
"Mitäs sitten muuta, Juliette?"
"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"
"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."
"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän. Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen. Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä tarpeellinen?"
"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!" vastasi Herbert.
"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"
"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."
"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg", virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. — — Te löydätte epäilemättä siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä vastaan elämänne onni — odottakaa vaan! — — — Eivätkö minun järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.
Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.
"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole hellempiä tunteita minua kohtaan."
Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä; kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa vastaan.
Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon, hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei huutaa varottava ääni hänen povessaan — karkota kaikki houkutukset, sinun onnesi ei kukoista täällä. — — —
"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne. Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään tehnyt sitä edistääkseni — enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään. Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."
"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein kiivaasti.
"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."
"Mihin te luulonne perustatte?"
"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne —."
"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."
"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi — niin minulle eivät milloinkaan —. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat omaisenne — teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni — ja vihdoin on teidän koko seurapiirinne —."
"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet — se on aivan varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni, minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."
"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen. Minun täytyy tunnustaa — teidän seurapiirinne on minulle vieras ja tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla piirretyt sanat 'ei, ei'."
"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.
"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas ystävä, ei meillä ole pakkoa — se olisi rikos itseämme ja toisia vastaan."
"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen vaikutuksensa alaiseksi.
Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.
"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja — kuinka vaikeaa on niitä toteuttaa — kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni! Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."
Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä, sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen kädestään maahan. — — —
Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin, väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:
"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista kehotusta, Juliette?"
"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta, kun me tällaisista asioista puhumme."
"Juliette, minähän rakastan sinua!"
Neiti Marchand nousi ylös.
"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää lähteä lapsia katsomaan!"
18.
Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn, joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.
Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin harvoin tavannut Miinaa.
Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi elämästään kertoa.
"Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi minut karvoineen päivineen."
Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen vihdoinkin tapahtui.
"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!' — — — Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut, mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että kylän lapset minua sormellaan osottavat."
"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"
Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.
"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän. "Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo — mutta sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on. Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan. Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty, sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta ei tule minun vaimoani'. — 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle sudenpassit?' — 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. — 'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. — 'Noh, tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni. Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!' — Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"
"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"
Miinan pää vaipui alas.
"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli: 'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja olkoon hän vaikka sinun naisesi!' — — — Sehän minua surettaa! Minä en kauvan ole siinä talossa palveluksessa — lähden kerran vaikka yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."
Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.
Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä — melkeinpä liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta kiinni. — Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin. Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.
Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä tuijotti hän maahan.
"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.
"Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin itseni irti — eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää — mutta tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä — kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!' — — — Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän."
"Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä."Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!"
"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan — käyvät siellä usein korttia pelaamassa — niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita. Silloin on tietysti taas suuret juomingit."
"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään — niin onhan sinulla hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori.
"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn. Kyllä saattaa ihminen olla kamala!"
Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.
"Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu."
"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä tulee."
"Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä varaani."
Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi kädellään.
Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle, että hän aikoi mennä kapakkaan — vieköön poika hevosen kotiin. Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.
Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti suoraa päätä kapakasta moisioon.
Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän itselleen tukevan kepin — varmaankin moision koiria karkottaakseen. Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut; sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.
Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.
Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki. Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen. Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.
Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä ja selkäänsä — hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana kuin uneen rauvennut.
Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina, lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä, hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se pantiin lukkoon.
Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.
Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka hänen piti tarkotuksensa toimeen panna — sitä hän ei voinut mielessään selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on tarpeellinen — tuumasi hän.
Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.
Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä oleviin konjakkipulloihin.
Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää kuvaa.
Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo, joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.
Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan. Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen, hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on hyväpäinen mies — joka tietää, mitä tahtoo! — — — Mutta äkkiä tuo hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn, silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. — — — Sitten otti hän perätysten kaksi ryyppyä. — — —
Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi vähitellen toiseen huoneeseen.
Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi kyökkiin.
Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa, koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. — — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä, kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului pimeästä säikähtynyt huuto.
Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla. Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.
Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä. Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren, valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon. Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle. Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. — — —
Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki raskaasti rinnassa koristen maahan. — — — Huoneessa vallitsi sitten haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.
"Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin.
"Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen,Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan.
Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen sataa iskuja — kiivaita, armottomia iskuja. — — —