"Päärn! Päärn!"
Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi rajusti temmaten kepin hänen kädestään.
"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?"
Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:
"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi — aijotko murhamieheksi!"
Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja jäi istumaan sen reunalle.
"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!"
Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:
"Päärn, hän on kuollut!"
Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos — sydän lyö!" Hänen ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.
"Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina.
"Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn.
Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.
Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti säikähtävän.
"Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. — — — Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat huoneesta. — — —
"Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.
Päärn vaikeni.
"Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit sisään? Mikä sinun oli mielessäsi?"
"Näithän sinä jo, mitä varten tulin!" vastasi Päärn vihdoin kylmän, jäykän rauhallisena. "Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun apuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi."
"En minä tiedä!"
Päärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi tutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui ovipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin että ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua.
"Miksi et pannut ovea lukkoon?"
"Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta."
"Eikös avain ole aina kyökin puolella?"
"On."
"Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. — — — Minä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. — — — Joko sinä nukuit, kun hän tuli?"
"Olin juuri nukkua."
"Noin vaatteissasi?"
"Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä."
"Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä!Vahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!"
Ja jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli.
Miina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli häntä rukoilevin silmin.
"Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano ennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?"
"Sinullahan ei ole mitään pelättävää", vastasi Päärn. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä siitä! Ei se ole ensimmäinen kerta."
Miinalle nousi vedet silmiin.
"Olitko sinä sitä vailla?" nyyhkytti hän. "Sano, mistä tulit sille päälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki sinut tänne toi?"
Päärn katseli synkästi alas.
"Mistä minä tiedän", virkkoi hän vihdoin. "Itse valitit helluntaina, että hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että hänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja minä tulin."
"Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut vihdoin vielä rautoihin!"
Siihen ei Päärn osannut mitään sanoa.
"Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä", sopersi Miina vavisten. "Mitä me huomenna sanomme?"
"Sinä tulet pois täältä — mitä muuta!" vastasi Päärn. "Ehkä hän sinut itsekin ajaa pois."
"Mutta sinä?"
"Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään."
"Ehkei hän tuntenutkaan sinua!" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva olenkorteen.
"Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin."
"Minä sanon, etten tiedä", virkkoi Miina äkkiä.
Päärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään.
"Se ei varmaankaan mitään auta", urisi hän. "Jos miehellä vielä vähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä näkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista — eihän vieras tänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli."
"Mutta olisihan voinut olla varas."
"Eihän ole mitään varastettu."
"Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!"
Miina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa osottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta selviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti.
"Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää pieksemään", sanoi nuori mies.
"Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin — etkö ole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi! Ja hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona."
"Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet pois varastamatta nuppineulaakaan?" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin täytyi hänen nauraa Miinan tuumille.
"No minähän ajoin heidät menemään."
"Kauhalla vai?"
"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin apua."
"Kuka sen kuuli?"
"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon."
"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta apua — niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta lyöntiä miehessä vaikuttaa!"
"Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen. "Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä. Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat."
Tosiaankin — tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti huomasi.
"Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua — niin anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä rupeaa pelkäämään."
"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä sairastuu pahasti."
"En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan kepin iskun — muualle löin kepillä."
Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin akkunastakin sisään.
"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle. "Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! — — — Menet varmaankin taas puutarhan kautta?"
"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn.
Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.
Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.
Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan. Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua silmän täyttä. —
Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa, mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin itselleen selvitellyt.
Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!" Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.
Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi hänet nähdä.
Opman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli häntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli selällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän tuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä.
"Minä olen hyvin kipeä", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Minun pääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille."
Tyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen taitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän.
"Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa", käski opman. "Katso, pullo on varmaankin salin pöydällä."
Pian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää juomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien vajosi hän jälleen vuoteelle.
"Eikö herra opman tahdo syödä?" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi.
Herra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään.
"Ei vielä!"
Väkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä ummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin perästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä jotakin hapanta — "kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka mitä hyvään oikein hapanta — — —."
Miina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda sängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti syömisen aikana seisoa vieressä.
Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes puhuisi, jos jotakin pyytäisi!
Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.
Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui kuin olisi sydän lyönyt kurkussa.
"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen tyttöön.
"Kuka?"
"Völlamäen Päärn."
Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan liikkunut. Opman siis muisti kaikki.
"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut."
"Ei milloinkaan?"
"Ei tässä talossa."
"Mutta viime yönä?"
Miina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai puhua totta?
"Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani", virkkoi hän vihdoin.
Opman katseli häntä kuin haukka.
"Valehdellakin osaat", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen suunsa ympärille. "Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan molemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut — te molemmat!"
Miina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen auttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan.
"Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun. Minä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun herra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin akkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni."
"Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?"
"Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua ahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit. Hän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman yöllä mursi oven auki."
"Mursin auki?"
"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi on rikottu."
"Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä — minulla oli paha elämä."
Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia, kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus jotakin auttaa.
"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä — minä panin ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu — sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä tänään. — — — Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että opman öisin ahdistaa palvelustyttöään."
"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?"
"Se ei ole valhe!"
"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan — sinua vai minua!" huusi isäntäWinter.
Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku uhkaus.
"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!" alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna! Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään — koko ruumis on kuin tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. — — — Tiedätkö, Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!"
"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö.
"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär.— — — Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?"
Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan, antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä, kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:
"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi! Niin totisesti kuin olen moision opman — sen te saatte! Teidän pitää vielä minua oppia tuntemaan!"
Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta sanaakaan ei tullut kuuluville.
"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi, "annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus — se on vanhastaan tietty."
"Eikö — herra opman — voisi meille — antaa anteeksi", lausui tyttö värisevin huulin.
Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.
"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä lihamöhkälettä."
Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan puhumattomaksi ja häntä se huvitti.
"Herra opman — voisitte ehkä sentään meille — antaa armoa", rukoili Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua polvilleen kovan kiusaajansa eteen.
"Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa vankikyydillä kaupunkiin. — — — Nyt voit mennä! Tunnin perästä tahdon saada puolista."
Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä, ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat soivat. Joka askeleella hän voivotti.
Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.
Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! — — — Kun hän sitten astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! — — — Vihaisesti pudisti opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.
Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää. Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista! Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!"
Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten, kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka vartaassa!"
Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan kanssa melkeinpä lempeällä äänellä.
"Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin, että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi, niin voisi siitä ehkä vielä puhua." — — —
"Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa.
"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen isännäksi. — — — Mutta sinähän olet uppiniskainen."
"En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra opmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään."
"Soo! Saa nähdä!"
"Herra opman antaa siis anteeksi?"
"Saamme nähdä, saamme nähdä!" sanoi Winter.
"Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi —Päärnun tarvitsisi myös saada anteeksi."
"Ohoo — vai tuolle hirtehiselle armoa!"
"Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?"
"Onko hän sinulle sitten niin kallis?"
"Onhan hän minun sulhaseni."
"Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää", virkkoi opman, vilkaisten tyttöön konjakkipullon takaa. "Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun sulhasesikin armahtamisesta."
Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.
"Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa. "Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää palvella — — —."
Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina. Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön. Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.
Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.
Kyökissä oli kaikki hiljaista.
Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.
"Ahaa!" ajatteli isäntä.
Hän astui sisään.
"Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä nurkkaa.
Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. —
Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. — — —
Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että vapisi. — — — Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista — pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! — — —
Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne — pelko. Hän silmäili pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu valtasi hänet.
"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!" ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen luonto tunnettu."
Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä. — — —
Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.
Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.
"Missä olit yötä?"
"Aittamiehen luona."
"Minkätähden?"
Liekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut.
"Miksi et ollut kotona!" ärjyi opman kauhean vihaisena.
"Minä pelkäsin!"
Kaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi veri juosta. — — — Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta.
Noin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön huoneeseen.
"Lähde paikalla talliin — vahti jo odottaa! — — — Sinun toverisi viedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!"
19.
Lähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt "ylös". (Sanalla "ylös" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.) Hänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä selkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä ei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut suuri — niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa ihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos eivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen kunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä, niin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan vahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut lähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus tapahtui.
Mutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin kirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun puolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä ja sekin vähä oli joka hetki menemässä. — — — Hän ei ensinkään erehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta.
"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä ja käyristyneen vartalonsa.
Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin peltokarttaa.
Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.
"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa! Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien käsissä — omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti.
"Mitä minä kuulen?"
"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. — — — Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin."
Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi liikutettuna.
Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan kolkkoa tapausta.
Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut. Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki oli ollut pimeää.
"Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut.
"On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.
"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti ja häpeä!"
"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä, josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt tiedottomaksi. — — —
"Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.
Herbertkin pudisti totisena päätään.
Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut — kertoi opman edelleen — oli hän löytänyt itsensä sängystä — koko ruumis kuin nyletty ja survottu. He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?
Eivät tahtoneet — uskoivat muutenkin.
"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi vanha paroni vihasta kiihtyneenä.
"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter.
"Mikä Päärn se oli?"
"Kuka muu kuin Vôllamäen!"
"Uudentuvan päiväläinen?"
"Se sama!"
"Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!" huusi vanha paroni. "Ei ole ensimmäinen kerta, kun se mies tappelee." Ja hän selitti pojalle, mitä hän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi, että heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä.
"Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa", lausui vanha paroni. "Hän näkyy olevan parantumaton." — — —
"Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi molemmille kovinta rangaistusta!"
"Molemmille?" kysyi nuori paroni. "Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?"
"Miksi emme?"
"Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta — ehkä tytön voisi siitä vapauttaa?" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä vastustusta.
"Jälleen uutta!" nauroi vanha paroni. "Tahdotko väkisin antaa ihmisten joutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys vaikuttaneen — sehän on nyt muodissa — mutta siihen eivät moision isännät taivu."
"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos herrat paronit suostuvat."
Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.
Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta — Miinahan oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään — niin hän vihdoin rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen. Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa oli hän jälleen suora ja terve mies. — — —
Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta. Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa. Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta — moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he valehtelisivat, nuo kurjat! — — —
Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.
Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen, kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.
Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä lukemassa. — Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.
"Anna kuivalta — sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle."Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.
Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet. Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi. Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja lähtevät pyristen lentoon. — — —
Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää. Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa — mutta opman seisoo ja vaikenee — vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat niin hukassa.
"Kyllä!" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan kärsimättömästi. "Jää penkille paikoillesi!" karjuu hän tuskissaan kiemurtavalle tytölle.
Vahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. "Verinen iho on valettava, ettei liha mene hukkaan", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku kuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen selkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä, niinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. — — —
Vesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä. — — — Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle terveellistä. —
Ei kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden henkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt sisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut vahdin työtä loppuun asti. "Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka minut rohkeni luotaan karkottaa!" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu irvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen olisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin ovelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan esille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti vaatteitaan.
"Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta", alkoi Prits hävyttömästi pilkaten.
Tyttö ei katsokaan häneen.
"Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä sinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?"
Miinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä punainen kuin paise.
"Katso", pilkkaa armoton mies edelleen, "jos olisit tullut kupiaan rouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit kunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea."
Miina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta tuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti tytön veristä ihoa ja kysyy:
"Ottiko kipeää? Puhu toki!"
Nyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin.
Ilkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa lyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu kiireesti väliin.
"Jätä tyttö rauhaan", hän urisee. "Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai mitä?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" huutaa kupias.
"Mitä sinä tytöstä tahdot?" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin vielä on oikeudentuntoa sydämmessä. "Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta rangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?"
Ja antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits seuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin seisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään.
Tiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan. Tämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin lyönnistä ja itkusta aivan turvonneet.
"Miina!" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa hätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle penkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa.
Mai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat raittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa.
"Tiedätkö", virkkoi hän vihdoin, "tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu kouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa nuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu. — — — Se kyllä ei enää sinua auta", lisäsi hän, "mutta opman otetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!"
"Minusta ei ole väliä", nyyhkyttää Miina. "Mutta Jumala tietää, mitä Päärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään haagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja sitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!"
"Milloin hän sinne viedään?"
"Hän varmaankin jo on viety", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn vasta huomen aamuna sinne viedään.
Mai koettaa lohduttaa onnetonta. "Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka ei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään autioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen sinua." — — — Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman hänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä nyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa Päärnun kohtaloa ajatellessaan.
Tytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan.
"Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?" kysyy hän vielä Miinalta.
Tämä pudistaa kiivaasti päätään.
"En, suoraan menen kylään, — pankoon pahakseen tai ei", vastaa hän."Isä tulkoon noutamaan kirstuni."
"Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona", valitti Mai. "Läksi Ada neidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee, laitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin saa ehkä avun."
Mai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja vaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin vievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän on melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on hän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen. Itkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa:
"Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein, mitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!" — — —
Seuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän voiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole leikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn pariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri tai murhamies — niin oli opmannin kova käsky — vietiin hän kunnan vanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään haukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja sitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli hellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan tippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen pitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei tahdo menettää terveyttään ja elämäänsä.
"Muista isääsi, poikani, muista isääsi!"
Mutta muistiko hän?
20.
Uudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla jälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe uuteen lakiin.
Sepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen ollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli hän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli saanut opetusta kolmessa kielessä.
"Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan", kertoi Ants Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. "Vein hänelle suuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan." Olemme juuri asiaa toimittamassa, kun opman samassa virkkaa:
"Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin selitit uutta lakia?"
"Kuinka minä väärin selitin?"
"Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata, tulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole yhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa." Minä vastasin:
"En minä kirkkoherralle mitään selittänyt — kävin itse kirkkoherralta selitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127 pykälässä asiasta puhutaan."
"Ants, Ants", vastaa opman minulle, "älä rupea omaa nahkaasi kauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra on sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää olisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin veteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän herra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä sinulle tekee."
"Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan", puhui Ants Tertsius edelleen, "mutta olenko minä sitten niin arka mies, että heti häntä jalkain välissä vannon? — — Jo seuraavana päivänä läksin kaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain saisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään."
"Mistä sinä sitä kävit kysymässä?"
"Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat moision isäntiä — tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas, ethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä kirjalla teet?' — — — Läksin sitten lainauskassan palvelijalta neuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa vain moision isäntiä puheilleen. — — — Eipä ollut sitten muuta kuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo."
"No, mitä hän sanoi?"
Ants pudisti katkerasti päätään.
"Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä varastamaan tai varkautta suojelemaan. — — — Otan lakikirjan esille ja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta sanotaan. Hän vastaa:
"Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi sinulle puhua yhtään sanaa!"
"No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?"
"Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että jos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän saa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi selittämään tuota kirjaa".[13]
"Ja silleen asia sitten jäikin?" kysyi Jyri.
"No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin."
"Eikös ole paholainen irti!" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen näköisenä. "Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri kuin olisi joku salainen asia!"
"Niin, niin", heilutti Ants päätään. "Saksojen käsi on raskas."
"No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?"
"Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon — herra on siellä", vastasi Sepän isäntä. "Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia kontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat varmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella."
Uudentuvan perheenmies katseli miettien maahan.
"Tiedätkö Ants", virkkoi hän sitten päätään nostaen. "Ota minut mukaasi vankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada tietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä taas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole mitään kehuttavaa!"
"Mielelläni", vastasi Sepän isäntä. "Vankkureissa on kyllä tilaa — olen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa."
Jyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssaMahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin.
Illalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä heidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa uhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen päättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista pelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan oikeuksiensa puolesta — itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon rohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon, että laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut selittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä vastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat saksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää!
Ei mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville. Varmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa. Osottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat kaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille. Mutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants huomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää. Kiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. —
Konstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan kunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin; toiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants heille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet.
Sepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman Rosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis, sillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja kiireellisesti selittää ajatuksiaan.
"Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia kontrahteja", alkoi hän. "Mitä uusia kontrahteja te vaaditte? Niitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja arvioidut." — — —
Kunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut.
"Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants, olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin, sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat. Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. — — —"
"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin väittää.
"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi, sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa oikeastaan tahtovat?"
"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi heiltä itseltään!"
"Minulla ei ole aikaa — pitää heti lähteä", vastasi herra von Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä — ovatko ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?"
"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti uusia kontrahteja myöskin."
"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?"
"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi."
Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.
"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin. Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. — — — Jos teillä vielä muuta on sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä."
Hän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta ulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin vaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta, eikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän vaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois.
Sepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti takaisin huoneeseen.
"Aina sama asia — tee niin tai näin", lausui Ants perheenmiehille. "Ei tahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi."
"Mitä hän sanoi sonnanvedosta?" kysyi Arusepän isäntä.
"Meidän pitää ajaa, mitä muuta!"
"Rahan edestä vai?"
"Vai rahan edestä!" nauroi Ants katkerasti. "Jos kivet moision pihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät aputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa, jonka minun piti teille ilmottaa."
"Se on vasten lakia!" huusi Tillin Otto kiivaasti. "Me emme luovu oikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!"
"Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään", selitti Adran Hindrek.
"Ja minä! Ja minä!" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin kaikkein puolesta.
"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä.
"Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme saada oikeutta!"
Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.
"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä yksimielinen.
Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.
Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies, istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.
"Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.
"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa", vastasi kunnan vanhin.
"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?"
"Sanoin kyllä."
"Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta."
"Niin."
Opman kiirehti ovesta ulos.
"Miehet, tulkaa tänne!"
Hitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta. Opman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut liiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia.
"Tuletteko sonnanajoon, vai ei?" karjui opman ovelta.
"Emme tule!" vastasi jokainen.
Isännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan vanhimman jälleen puheilleen.
"Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!" huusi hän Antsille. "Sinä olet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä hedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! — — — Seiso siellä ja odota!"
Itse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla kirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen koteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle.
"Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille", sanoi hän kunnan vanhimmalle.
Antsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä vastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös muistaa opmannin uhkauksen: "Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin veteen."
"En minä lähde", vastaa hän estellen, "laittakaa minun työläiseni, hän kyllä osaa käydä!"
"Vait! Sinä lähdet itse!" ärjyi opman. "Mutta et ainoastaan sinä, nuo seitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös; anna heille heti käsky!"
Ants koettaa pyytää sovintoa.
"Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille? Se ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki vanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää oikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että kysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei. Jos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen."
Opman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin todellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet arvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen.
"No hyvä", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan jälleen pöydälle, "tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta ovat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana työläiselläsi!"
Nyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. "Teidät käskettiin huomenna haagioikeuteen", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, "mutta minä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä, sitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa nähdä, mitä toiset arvelevat."
Antsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha seuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään tai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta olisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman enää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää uuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena ja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan kotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli laitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin aika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan.
Niin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä oikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi haagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä muitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin. Sekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan vanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. —
Synkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana haagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he lujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon — tulkoon, mitä tulee! —
Tuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena illalla kotiin.
Tuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut, kun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä uutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä masentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili joka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa hengittämistä.
21.
Seuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet, etteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä vaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko kuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan torjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista. Mutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli kova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti vastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision sonnanvetopäiviä.
Sentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen ja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä rangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä. Rangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin Habaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle kaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton piekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien soidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja talonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että siltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi mieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät hirmuisen rangaistuksen.
Monesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät selvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra von Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät sielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina takaisin kotiin, sanoen: "Eikös kuvernööri ole samanlainen moision isäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!"
Koko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä uudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu aputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta, osaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä asetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti otettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: "Talonpoikain maita ruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen rajat määrätään"; 32 pykälässä: "Talon maiden mittaus ja rajojen merkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen jälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa"; sitten 33 pykälässä: "Niin kauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat talonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta 1846 säätää", ja vihdoin 35 pykälässä: "Niin pian kun jossakin moisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja oikeudessa vahvistettu,aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia."
Lain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista huomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä vielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127 pykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna aputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin kaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin aputeoista; siellä oli sanottu, että "vuokraajan pitää moision herralle tehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2)apupäivät; 3) maksaa viljalla tai muulla tavalla pienet moision veromaksut." Tässäkään ei ollut nimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi siis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan.