The Project Gutenberg eBook ofMahtran sotaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mahtran sotaAuthor: Eduard VildeTranslator: Lilli RainioRelease date: November 6, 2018 [eBook #58240]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHTRAN SOTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mahtran sotaAuthor: Eduard VildeTranslator: Lilli RainioRelease date: November 6, 2018 [eBook #58240]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Mahtran sota
Author: Eduard VildeTranslator: Lilli Rainio
Author: Eduard Vilde
Translator: Lilli Rainio
Release date: November 6, 2018 [eBook #58240]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHTRAN SOTA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Viron kielestä suomentanut
Lilli Rainio
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1908.
Esipuhe.
Ensiksi tahdon lausua lukijalle muutaman sanan teokseni selitykseksi.
Teoksessani olen tahtonut antaa kuvauksen niin sanotusta Mahtran sodasta, se on, niistä talonpoikaisrauhattomuuksista, joitten pääpaikaksi keväällä 1858 Mahtran kunta Juurun pitäjässä Harjunmaalla joutui ja jotka 2 p. kesäkuuta Mahtran moisiossa paisuivat veriseksi sodaksi, josta noin 60 talonpoikaa vihdoin joutui kovan rangaistuksen alaiseksi ja siitä sai surmansa.
Olen nämä tapaukset valinnut kertomukseni taustaksi ja koittanut ne esittää niin asiallisina ja aikansa mukaisina kuin mahdollista. Mutta päämaalini on kuitenkin ollut toinen, olen heikkoin voimaini mukaan tahtonut antaa yleisen kuvan Räävelin ympäristön oloista työorjuuden loppuajoilta. Sentähden ei kertomukseni tarkota ainoastaan Mahtraa ja niitä seikkoja, jotka Mahtran rauhattomuuksien kautta ovat jälkimaailmalle tulleet tunnetuiksi, vaan olen muitakin sen aikuisia tapauksia ja henkilöitä vapaasti liittänyt kertomukseni yhteyteen, enkä ole kaikkia henkilöitä ja paikkoja maininnut omalla nimellään.
Kertomukseni henkilöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. 1) ne, jotka nimitän oikealla nimellään, kuvailen kuinka he todenmukaisesti ovat Mahtran surunäytelmässä osallisina olleet, 2) ne, joiden nimet olen muuttanut taikka joiden elämää olen vapaasti kuvannut, ja 3) ne, joiden luonteet kertomukseni eläväksi tekemiseksi ovat kokonaan mielikuvitukseni luomia, vaikka tosin tähän olen niin paljon kuin mahdollista koittanut saada eläviä esikuvia.
Ihmisten ja palkkain nimiä on täytynyt muuttaa, koska moni kuvatuista henkilöistä vielä elää, taikka elävät heidän jälkeläisensä. Mutta kertomuksessa voi kuitenkin esiintyä yhtä ja toista, joka heille ei ole mielenmukaista. Olen jättänyt nimet muuttamatta, kun ei mielestäni kertomuksessa ole ollut mitään yksityisiä henkilöitä loukkaavaa.
Voin vielä mainita, että se mitä olen kertonut niistä tapauksista, jotka ovat välillisessä yhteydessä Mahtran sodan kanssa, perustuu myös tosiasioihin, vaikka ei kaikki ole tapahtunut juuri samoilla paikoilla ja samoina aikoina. Mutta itse Mahtran sodan kuvaukset perustuvat täydellisesti todellisuuteen. Niihin olen kerännyt aineksia sekä asiakirjoista että Mahtran sodassa vaikuttavien henkilöiden muistiinpanoista ja siihen aikaan eläneiden suusanallisista kertomuksista. Muiden muassa on kirjailija G. E. Luiga ystävällisesti antanut käytettäväkseni erään Mahtran sodan päähenkilön, Mahtran senaikuisen kunnan vanhimman Hans Tertsius'en kirjalliset muistiinpanot. (Tertsius kuoli 12 p. lokak. 1900 Om siirtokunnassa Siperiassa, jossa herra Luiga silloin oli lukkarina ja opettajana.) Mainitut lähteet eivät aivan joka kohdassa ole toistensa kanssa yhtäpitäviä, mutta kuitenkin ovat ne pääasiassa todenmukaisia.
Rauhattomuuksien syntymäpaikoilla olen itse käynyt ja siellä erinomaisella mielenkiinnolla koonnut tietoja vanhoilta henkilöiltä, jotka kaiken ikänsä ovat siellä eläneet ja jotka itse ovat nähneet "Mahtran sotatapaukset".
Kertomuksen kirjoittaja.
"Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte? Rukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki laiskuutenne tähden!"
Ei hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen musta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja sadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi vähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin. Hän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän voi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä ajalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia haukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy, jonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna nukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa. Ei Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen sanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he laskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin seisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva, harvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen yhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin Riihi-Martin haukkumasanoilla.
"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota elätä!"
"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.
"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä. "Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään alkaisi puida! — — — Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi."
Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.
Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa, tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!
Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen, tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii ilmoille — ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja hiljaisuutta.
Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä, neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä, heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel — Mihkel ja varsta; Liisa ja varsta — varsta ja Liisa — kaikki yhtä maata, sano, mitä sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat. Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä — varsta ei voi tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.
Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa, ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja eväspussissa akanainen leipä!
Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään. Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa, ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut, he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein eteensä maahan.
Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan, lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on terävämpi ja tunteellisempi — hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.
"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!" hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.
"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan. Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret, varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle, kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä kuoria.
Kun päivä nousee taivaanrannalla — on sade tauonnut — riihi puitu — neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin syksyä.
Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! — Ei, ei ainoata sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii lopetettuaan ankaran työn.
Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen kanssa taistelemista — sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen lauvantaiehtoo. — —
Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa; toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa riihen ulkoseinuksella — ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. —
Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia.Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla.Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kunjo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.
Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti niellä purtavaansa.
Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten sisästä alkoi tihkua verta.
"Luontokappale!"
Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui olemaan lähellä mainittua tyttöä.
"Kuka sanoi: 'luontokappale'?"
"Minä!"
"Kuka on luontokappale?"
"Sinä!"
Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.
Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat — sitten tarttui hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen — nosti hänet ylös ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni, laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin, vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella seurauksia.
Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.
"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto — mokoma! —"
Hän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan, jos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä oli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja vaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin valveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän huusi:
"Mokoma murhamies!"
Vouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni.
"Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä, uskallat minua vastustaa! Sinä — sinä —."
Ennenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään, mutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut miesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän kiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan.
"Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen", murahti tämä rauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi tapahtunut.
"Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää liikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää opettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla — mutta sinä lurjus, sinä rosvo, sinä — sinä —." Hänen äänensä muuttui vihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä värisi suonenvedontapainen vihanitku.
"Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että tiedät, mistä olet kotoisin!"
Nyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän kokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki oli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella kissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja samoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta. Hänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja lyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena näki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään.
"Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain vastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta konnustasi sinut ajettiin pois — nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen miehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään kapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita ja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet, mutta suurin lurjus olet sinä itse! — — — Jopa on uusi nahka ehtinyt selkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! — — — Ja kenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain puolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea ihminen ei tahdo sylkeäkään." — — —
"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.
"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta", lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.
"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.
Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen vihaansa syynalaisen niskaan:
"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön? Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää? Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä! Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran käskyä ja panen laiskalle jalat alle! — — — Vastaa, niskottelija, mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?"
Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen joukosta. — — —
Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä. He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan välttämättömäksi.
"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko kyntämään?"
Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.
Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja. Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin, jotahyvävouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.
"Ahaa — ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! — — — Ja tuossa — ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!"
"Miehet — kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?"
Miehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä takaisin.
"Tulkaa tänne!"
Tulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja.
"Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!"
"Ei ole!"
"Valehtelet, lurjus!"
"Ei ole!"
"Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!"
"Valhe!"
"Sinun ne ovat!"
"Valhe!"
"Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! — Eivätkö nuo ole Matsin ja Jaakopin pussit?" karjuu hän heille.
Miehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä — ei kukaan tunne pusseja.
Vouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen vaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja. Toiset purskahtavat nauruun.
"Menkää hiiteen!" huutaa Prits. "Kyllä varkaan jälille vielä päästään!"
Ja kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo.
Riihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits kaikeksi onneksi tulee liian myöhään.
Kun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee Hansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat katsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista. Kaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää, kun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja pieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut viljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa pitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle!
Pojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin poikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. — — —
"Villem!" huutaa hän samassa.
"Mitä?"
"Tule tänne!"
Villem lähtee.
"Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin riiheen!"
Villem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä hattunsa. — — —
Toinen kerta, kun pihassa on hiljaisempaa, on pimeämpää! — — —
"Hyvästi, Mart! — — — Hyvästi, Mart!"
"Hyvästi, veitikat!"
Kun miehet riihen takaveräjästä kiiruhtavat pois, kiipeää Kubja-Prits etupuolelta säkkeineen sisään.
"Mitä hittoa se merkitsee, Riihi-Mart, että kaikki pinot ovat täynnä rukiita?"
"Hyvää viljavuotta — mitä muuta?"
"Vai niin, vai viljavuotta! Mutta maan kielellä sanotaan sitä varkaudeksi!"
"Varkaudeksi noh! Mutta minkätähden sinä sitten käyt mittaamassa halkopinoja?"
"Minä en mitannut niitä, vaan aavistin varkautta."
"Kuinka tuo kohta sinulle sitten niin tuttava oli?"
"Miten niin tuttava?"
"Kuinka sinä juuri sieltä osasit varkautta etsiä?"
Prits heittää epäluuloisen silmäyksen mustaan vanhukseen laskiessaan pussit hänen eteensä.
"Minulla on oikeus etsiä varkautta joka puolelta — sentähden olenkin moision kupias", vastaa hän ylpeästi.
Riihi-ukko jää hänen eteensä seisomaan ja katselee häntä veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän.
"Prits, ne ehkä ovat sinun omat pussisi, jotka sinä viime syksynä unohdit pinoihin. — — — Olihan sinulla niitä toisinaan niin paljon, ettet kaikkia ehtinyt mielessäsi pitää."
Kubja-Prits — — — Kubja-Prits — ei sano mitään.
Kubja-Prits — kääntää puheen toisiin asioihin.
2.
Päivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että hänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti työmieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa eikä valkeaa, vaan huusi hevosille: "Vaolle!" ja kynti rauhallisena edelleen.
"Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!" Toisti Prits kähisevällä äänellä.
Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois keppiä heiluttaen.
Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.
"Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?"
"Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä riihimiesten luona."
Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet paronin puheille kutsuttiin.
"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin pölyisiä, poroisia poskia.
"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. —
Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin, kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.
"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon."
"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" — — —
Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.
"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari kolme vuotta sitten."
"Niin olen, herra paroni."
"Soo, — vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi? Mitä?"
"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."
"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa, että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"
"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."
"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin tahtoo — se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia — kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan — vouti on minun käskystäni liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"
"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."
"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa, että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet — — Ja sinä, vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä 'siaksi' sanonut."
"En ikinä!"
"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?"
"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli."
"Mitä se sinuun kuului?"
"Ei mitään."
Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa, jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa — ja osasi antaa sattuvia, luontevia vastauksia — se miellytti väkisinkin paroni Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.
"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi.
"Ei ole."
"Vai hyvä ystävä?"
"Ei vähääkään."
"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän virkkoi: "Minä en voi nähdä verta."
Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä — olisi hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut verta nähdä! — — — Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.
"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"
"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.
Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin, tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:
"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"
"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"
Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen — vähäpätöisemmänkin — kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona, ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi. Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla tuulella.
Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan paroni herran "työstä ja vaivasta".
"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita viiksiään.
"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja.Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"
Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.
Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä vähitellen kauvemmaksi. — — —
"Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman viisikymmentä suolaista."
"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen.
"Sinä tingit? Hyvä — neljäkymmentäsuolaista!Ja nyt suusi kiinni!"
Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.
"Mikä sun nimesi on?"
"Kai!"
"Kenen tytär olet?"
"Tooma-Tönun Mihklin."
"Sinä olet soimannut voutia — saat kartanon tallissa kolmekymmentä suolaista."
"Hyvä, kulta, herra paroni —."
"Vaiti!"
"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa lähteä. — — Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.
"Herra paroni! Vielä sana!"
"Mitä sinä vielä tahdot?"
"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!
Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota miestä pelkäisi — ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä pelkää — ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi — niin antaisi paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg häntä pelkää ja hänestä välittää — toisinaan myös hänen työkuntonsa ja ahkeruutensa tähden — niin ei vastaa hänelle muuta kuin:
"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi kymmenen suolaista." — — —
"Tallin luo molemmat!"
Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset viivyttelemättä seuraavat häntä.
"Vartija, missä vitsat?"
"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"
"Kahdelle suolavettä, vartija!"
"Valmis, herra paroni!"
Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.
"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" — se oli yhtä kova rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.
Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa. Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään. Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi velvollisuuttaan. — — — Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset hukkaan. — — —
Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita luihin ja ytimiin.
Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä, käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu ähkimiseksi — — —. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan tuskaa.
Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen odottaa häntä. — —
Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin jotakin.
Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli hän asunut lähes vuoden.
Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito, hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman säikähtyneinä kartanoon päin — sinne päin, josta juuri kuului ääni, joka pysäytti veren suonissa.
"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.
Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.
"Siellä joku murhataan! Jumalani — apuun, apuun!"
Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.
Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi kouluneitiä rauhottaen:
"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"
"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi hengen hädässä!"
"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja jolle pappa annattaa vitsoja."
"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!"
"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? — — — Jaa niin" — lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat tehneet pahaa."
Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta neiti von Heidegg on ihan totinen.
"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat — että henoinhuutavat?" virkkaa ranskalainen.
"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi, vaan rangaistaan pahanteosta."
"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?"
"Se on oikeus, neiti Marchand!"
Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.
"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?" huutaa hän lyöden käsiään yhteen.
"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta melua, mutta mitä tehdä — olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona. Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."
Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:
"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"
Ada pudisti kiivaasti päätään.
"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."
"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"
"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä, neiti Marchand."
Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten parantumattoman kehnouden tähden.
Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut. Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu nauraa ja sanoo kerskuen:
"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua — pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette nainen, neiti Marchand."
"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea", vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.
He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand. Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi tuskainen tunne.
"Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!"
Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.
"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys vaikuttaa häneenkin.
"Ada, piestäänkönaisiakinvitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti kalpein huulin.
"Piestään, neiti Marchand!"
"Kuka heitä pieksee?"
"Vahti."
"Mieshenkilö?"
"Niin."
"Ja missä isänne on?"
"Siellä mukana."
"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?"
"Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä, mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!"
"Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä lyödään?"
"Ei, en ole siihen tottunut."
"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?"
"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa sakkoa."
"Otetaan vapaus?"
"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen huoneeseen."
"Ei mitään muuta?"
Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi vyötäisistä kiinni:
"Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita ihmisiä, joita nyt lyötiin?"
"Nähdä, minkätähden?"
"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa."
"Mistä sitten?"
"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet."
"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta."
"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme sanaa!"
Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:
"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle.Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."
He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.
Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen luoksensa ja huusi kovemmin:
"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"
Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki, että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.
Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.
"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait vitsoja?"
"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"
"Minkätähden vouti sinua löi?"
"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet — olin hyvin väsynyt."
Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut nukkumatta työssä.
Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. — — — Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.
Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset, silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.
Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.
"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä äänellä.
Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.
Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.
Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.
Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten kuninkaaksi. — — —
3.
Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.
Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa, tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi onneksi tarvitse hevosta ajaa — sen vei poika jo kotiin.
Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan. Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee siinä eteenpäin.
Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule mitään, astuvat he hetken äänettöminä.
"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.
"Mitä sinä tahdot?"
"Olet mies, Päärn!"
"Minkätähden?"
"Kun minun puoltani olet pitänyt."
"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?"
Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.
"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti.
"En!"
"Ketä sitten?"
"Sinua en ainakaan!"
"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi —."
"Sanoin, mitä sanoin — sen olisin tietysti sanonut — olit siinä sinä tai joku toinen!"
Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu hän hänen eteensä tielle.
"Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua. Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.
Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.
Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen; hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.
Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.
"Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!"
"Miksi?"
"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa sinulle!"
Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään lämmintä povea.
Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja katoaa pimeyteen — — —.
Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin. Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei ole enää kaukana. —
Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.
Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.
"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!"
Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään. Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä, tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä, astuu hän laiskasti tai ylpeästi — siitä saattaa olla eri mieltä — uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.
"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)
Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana istuessaan on valmiina vastaamaan.
"Ei erinomaista! — — — Eikös päivätyöläinen jo puhunut — — ai niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa nurkkaan, jossa työmies istuu.)
"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit."
"Kenen kanssa taas."
"Ääh, kolmen samalla kertaa. — — — Kahdelle annettiin suolaisetkin."
"Keitä he olivat?"
Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten rauhallisesti:
"Oja — Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai — — —."
"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen jo kyllästyä."
Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti häntä miellyttänyt.
"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias. "Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän — enemmän kuin tarpeellistakaan olisi."
Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon.Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sittenpeittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla onKain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen.
"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä!Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan."
Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä hänelle sanoa.
"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaaHuntaugun Mihkel uudestaan.
"Kolmesta neh?"
"Kuka se kolmas oli?"
"Vôllamäen Päärn — — Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!"
"Viisikymmentä suolaista!"
Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.
"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan tytärtään tuntee äidillistä sääliä.
"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! — — — Tahtoi puolustaaKulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä,laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää — — —Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!"
"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun päivätyöläinen nurkasta.
"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan. "Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle — kaiken työväen nähden — ja torjuu pois luota — mikä kupias minä olisin, jos sellaista kärsisin! — — — Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet leppäpensaaseen. — — —"
Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän röyhkeyttä ja julkeutta.
Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän läksi, ei edes Prits.
Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa, jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen. Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.
"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.
"Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt."
"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!"
"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?"
"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät."
Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.
Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.
Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan haju nousee voudin nenään.
"Etkö tahdo maistaa!"
"Maista itse!"
Sitten ottavat kumpikin naukun.
"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyyHuntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.
"Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti.
"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan, että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään — ei hätää eikä hoppua!"
"Usko nyt talonpoikain loruja!"
"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut."
"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaaKubja-Prits hyvin itsetietoisena.
"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?"