Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa. He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa. Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.
Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen käsiensä alitse vatia kohti.
Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.
Yht'äkkiä nousi matami Andersen:
"Huh — täällä sohvassa on niin kuuma… enkö voisi saada istua sinun paikallesi, Andersen?"
Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.
"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen Maisa Jonsin korvaan, — "ja nuo sormukset hänen sormissaan… pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen vieressään."
Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.
Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista tytärtään.
"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta", sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.
"Niin — ni-in — niin — odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee jälleen sisään", — alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten ohuella, piipittävällä äänellään:
"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."
Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa, kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai heidän maistamaan väkeviä, — olutta, herra paratkoon, saattoivat he kyllä maistaa, mutta —
"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, — "luulenpa, että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas, että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"
"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; — hän oikein tarkasteli heitä… "Tuo taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar — taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä todentotta olekaan! — Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."
Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.
Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä piti koettaa sovittaa… "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina väliin ystävällisesti olkapäille, — "kuulehan, Maren, — mutta juohan toki, Maren, täällä on olutta — niin — pidähän silmällä Jensineä. Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, — niin ja kuulehan — jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme", kuiskaili hän nipistäen matamia.
Kas vain, — Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, — vai niin, vai niin — ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.
Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. — Maalarimestari pyysi heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.
Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana, kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan, jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.
"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta, — "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", — matami Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.
"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen, — "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla pois sohvasta; — nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman tien."
Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta työpajaan.
"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi kasvojaan käden selkäpuolella.
"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, — "meillä on kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä vieraissa ollessamme."
"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti olevan aikeissa nousta.
Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.
Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin. Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän tiesi tulevan; — heitä oli koko joukko — tulisi oikeat tanssit.
Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä… Ja juuri kun he nousivat lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.
"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa…"
Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan. Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan, ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät ylettyneet niihin.
Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus, että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota he tarjoaisivat toisille.
Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että hameenhelmat liehuivat.
Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, — varmaankin noitten pitkien korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.
"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti Maisa kärsimättömästi, — "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että tarvitsisi pitää hattua päässä."
Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.
Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.
Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi, seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa…
"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen… Kas tuossa, Dörum — tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä — he, he, he" — naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari, niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa — sinä myös, Andersen! Niin — eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin" — maalarimestari asetti omansakin sinne.
"Kas niin", — ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa. Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten, sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja avarine krinoliinihameineen.
"Kas niin, kas ni-in!"… kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa nauttia elämästään… Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville matameille virvoketta — ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.
"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä — "Näkee, ettei hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä — no niin, hyi olkoon, — katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat tässä."
Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas telineiltä uunin takaa.
Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin istui ja teki huomioita kaikesta… Elling oli kelpo mies… Mutta pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan…
Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:
"Kyllä toki" — puheli matami Jörstad — "Tilla saa kyllä tulla tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, — molemmathan ovat meidän tuttaviamme, matami Rasmussen."
"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla äänellä tyttärensä pois tanssista… "Thea! — Larsine, kiiruhtakaa, kuuletteko…"
"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.
"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; — hän tiesi kyllä, mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.
Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.
Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä; tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu pölähti esiin; se tunkeutui rintaan — — — uh — uh — uh — uh — Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen huuhdellakseen kurkkuaan.
Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.
Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.
"Ei kiitos, — päästäkää minut, — ei, ei, — ei kannatakaan koettaa vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä…" Jensine ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.
Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika, jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla talonisännöitsijän tyttären kanssa.
Plik, plik, plik, — kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken tanssia.
Ja siinä he seisoivat.
"Sjöberg tahtoo punssia."
"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.
Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik — ja taas "saatiin voidella konetta".
"Tanssitaanko täällä?" — Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja tullut uteliaaksi… Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että leiskui vain —.
"Mitäs te tahdotte?… kuulutteko tekin tähän seuraan?" — kuului hänen ympäriltään.
Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:
"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? — minun pitäisi välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun kahvikeittimeni."
"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."
"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."
"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan… Muuan ylioppilas, joka asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.
"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.
"Ristiäiset, herra ylioppilas."
"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"
"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."
"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"
"Kuudes."
"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, — "liian monta tämän talon osalle…"
Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.
… Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän kuitenkin hiukan hymyili… Hänen kanssaan oli niin hauska jutella, — hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden, joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin — ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja kuudenkymmenen vuoksi päivässä.
Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän suutuksissaan jostakin?
Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.
"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän. "Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin katsomatta kenkiinsä, — miten hän nyt lieneekään ansainnut ne…"
Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin nyt neuloja-Maisan kanssa; — mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.
Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa…
"Niin niin, — nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat vaatteillaan… Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä… ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"
"Mitä — kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä… Tuo Maisa Jons, hänpä ei ollut hullumpi… hänellä oli niin kauniit liikkeet. Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies, hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa…
"… Muuten, hän on oma veljeni."
"Puotipalvelijako?"
"Ei, maalarimestari."
"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. — Hyi, sanon minä", — hän sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle… "Niin, voitte uskoa, tässä talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"
"Plik, plik, plik" — jälleen keskeytyi tanssi.
"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin matami sanomaan.
Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.
"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.
"Kahvikei — kahvi — mitä?" — hän asetti viulun varovasti siniselle esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti tulla.
"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg", kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi ensin perinpohjaisesti ravistella.
Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta huonosta omastatunnosta.
Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti parin viisaita silmiä Kielsbergiin.
"Kahvinkeittokoje, sanotte?"
Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.
"Kahvi —?"
"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.
"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."
Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä ivallisemmaksi: — "Jokin kahvikeitin… teillä? — hoh!" puhkui hän. — "Ja sitten tulette tänne…" Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän tutkivaksi.
"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg harmistuneena.
"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveliJörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä…Tilla!…"
Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää tätä.
"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti… "Niinpä minä lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan lähteä.
"Suuret kiitokset, matami Jörstad. — Mutta sanokaahan", sanoi hän ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, — "kuka on tuo tumma, pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, — olen nähnyt hänet useampia kertoja, — ei kai hän asune tässä talossa?"
"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."
"Ja eikös tuolla matami… niin, matami Dörumin vieressä ole tuo ompelijatar, joka asuu tässä talossa."
"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."
"Kahvikeitin!" — kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti epämiellyttävältä.
"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia ennenkuin menette", tarjosi matami.
"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"
Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä nurkkalampun luona.
"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg aloittaa puhetta.
"Niin — tiedänpä erään, joka keksii!…"
"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan — huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin käyntiin…"
"Vetoisia laseja… lasia? — Ehei — lasi on tiivistä, saan ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää… Mutta ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää…"
"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"
"Paperia? — Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven varalle, se… Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista… Niin — sammalta etupäässä, — ja lunta, sitten kun sitä tulee, aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi… meriheinämättäitä… ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi tulisi täyte…"
"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.
"Huh — huh — miten nuo tyrkkivät."
Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla tarjottimineen.
"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" — hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä tukevan, punaisen matamin vieressä.
Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä juttusille Johannesenin kanssa, — ja se jo oli tietysti heti liian paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen luotaan…
Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan paria itselleen.
… Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että melkein hipaisi häntä, — ja Andersenin Jensinen luo jälleen…
Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui kuten täysi höyrypannu.
"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää, — voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!… He, he, he", kuului ivallisesti.
"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä… Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs — kun talonisännöitsijä Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että ulkoa kaikki kotonaan… ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille… Ja sen vuoksi pidetään täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine herkkuineen koko perheelle… Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!… Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"
"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia.Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.
"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." —
Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.
Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi hänet tanssiin.
He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin; — siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä, kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: pois tieltä!
Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi törmäämästä kehenkään.
"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte, neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.
Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.
"Tehän olette ollut kummina tänään."
"Ky-yllä."
Maisa katsahti ylös, — aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, — ei hänen tarvinnut antaa tehdä pilaa itsestään.
"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että koko ajan katsotte kenkiinne."
"Minäkö?"
"Ni-in, — juuri te — olen pannut sen merkille."
Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä.Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.
"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te näytätte vain hiuksenne…"
"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."
"Oletteko vihoissanne — todellakin?… Oh, älkää viitsikö. Minun tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. — Ja muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään, — niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin… katsokaas nyt, — kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen, — niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me tanssimme yhdessä… Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?…"
"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; — tuohan oli oikein kokonainen opinkappale.
"Plik, plik, plik" — jälleen pysähtyi soitto.
"Voidelkaa Sjöbergiä —".
"Oi ei, hän ei tahdo."
"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, — saan kai lopunkin."
Maisa kiiruhti pois ja istuutui.
"Esiin harmonikka —"
Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.
Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli juttelemaan:
"Niin, nähkääs, — jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus…"
"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; — "puhu siitä."
"Niin — köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle tahansa, riittääpä vain —"
Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:
"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."
— Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla, ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta… Hänen ryhtinsä oli joustavan voimakas — ja miten innokkaalta hän näytti — Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön…
Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun tanssista.
"Lopun tanssista? — enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi Kielsberg oli tullut tänne.
"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla olojaan."
"Teen niinkuin tahdon."
"Saadaanpa nähdä —"
Soitettiin polkkaa hanurilla.
Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.
"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät jalkaviasta, — sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä…"
Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.
"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla tavoin alas; — tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."
Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.
"Mutta — kas niin… ei haittaa, vaikka olettekin vihainen — kuinka vihainen olettekin! — kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne ovat aivan unohtumattoman hauskat, — näettekö, ilme muuttaa ne kokonaan."
"Jättäkää jo tuo! — Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen…"
Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.
Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin sievä — pitkine hevosennenineen! — — Tai olisikohan hän todellakin tullut vain hänen vuoksensa…
"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä haihduttamaan", — sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.
"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." — Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman loppuessa harmonikasta.
"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui Rasmussenin matami heidän takanaan, — tuo oli kyllä tarkoitettukin kuultavaksi; — "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla mitään vakavia aikomuksia."
Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä ympäri ja kumarsi purevana:
"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"
Tämä tuijotti häneen suu auki, — tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan vasten naamaa.
"Mitä arvelette, — ainoastaan pieni pyörähdys? — Se virkistää, kun on istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."
Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; — Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina kirkkaampana ja suloisempana.
"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"
"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni —"
Eikös matami tosiaankin kalastanut!
"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."
"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."
"Minä, niin — oh, olkaa varma siitä!"
"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."
"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi alas syliinsä. — "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten — niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä Grönlandissa, — niin, silloin kannatti puhua siitä, — ja mukana oli sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä myöskin, — niin", — hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena…
"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui poliisin hoteisiin… Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän nuo muut tahtoivat ajaa ulos — se on totuus, vaikkapa minun tällä hetkellä täytyisi vala vannoa."
"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"
"Niin — ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."
"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"
"Minä!" — hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti kädet puuskaan.
"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.
"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matamiAndersen sanomaan.
"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.
"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti sormillaan, — "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja tahtoen peitellä asiaa…
"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään hullutuksia, matami Andersen — Ei-i…"
Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa: — Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin —
Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, — ensin oli puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon omahyväisen ompelijaneidin kanssa.
Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet. Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.
Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen taakse; — oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään…
Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.
Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta soitto jälleen alkaisi —
"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, — "puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin… Anders haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja tarjota Sjöbergille… Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."
Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.
"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg… "Auttakaa minua, kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.
"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, — hän on tohtori ja käy sairashuoneella joka päivä — kirurgilla." — Maisa tiesi kyllä, kuinka he seurasivat professoreja siellä.
"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, — arvelen, että olette ennenkin nähnyt samanlaisia tapauksia."
Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä —"
"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.
"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta…"
— Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda esiin tunteitaan.
"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä tunnen ihmiset! — Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." — Tanssi oi jälleen alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.
Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.
Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen vuokseen, — mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli luullut, — tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen Jensinelle!
Maisan sydän löi yhä kiivaammin ja kiivaammin…
Maisa istui katsoen kaiken aikaa lattiaan, nykäisi silloin tällöin hermostuneesti lantioitaan ja suoristi selkäänsä. Sitten hän yhtäkkiä harminpuuskassaan katsoi suoraan Kielsbergiin ja aivan punastui ilosta, — sen nyökkäyksen ja sen iloisen silmäniskun, jonka hän kohtasi juuri Kielsbergin pannessa hattua päähänsä, ymmärsi hän samassa, se merkitsi: eikö hän Maisankin mielestä ollut selviytynyt aika hyvin tänä iltana?
Maisa riuhtaisi Ellingiä ja sai ravistetuksi hänet oikeaan juhlavauhtiin.
Maisa tuli kotiin kauppias Bjerkeltä illalla Grändseä pitkin.Kaasulyhdyt loistivat punaisina sumussa ja himmeä tähtitaivas kimmelsi.
Vaikka hän kulkikin reippaasti, täytyi hänen aina silloin tällöin hieroa käsillään korvansa lämpimiksi, nahkakauluri oli nyt hyvin tarpeen purevassa pakkasessa. Vaterlandin sillalla kävi niin kylmä viima, että suorastaan täytyi juosta ja pitää käsipuuhka kasvojen edessä.
Silloin tällöin riensi joku hänen ohitseen käytävällä, ja kadulla helisivät tiuvut ja natisi pitkä reki, kun talonpojat palasivat kotiinsa kaupungista.
Kaasulyhdyn luona liikkui joku kaukana jäljessäpäin. Ei, siellä ei ollutkaan ketään, jo aikoja sitten olisi Maisa tuntenut askeleet. Viime aikoina ei ollut niinkään harvinaista, että myöskin ylioppilas Kielsberg tuli kotiin tähän aikaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja saavutti Maisan ja jutteli ja seurasi häntä aina portille saakka, jossa he erosivat.
Hänen oli jo lämmin ja hyvä olla — vain jalkoja palelsi enää — hän hiljensi käyntiään.
Nyt näkyi jo Ellingsenin portin luona oleva kaasulyhty.
Hui, kuinka viimoi! Hän piti käsiä korvilla ja paransi jälleen vauhtia.
Mutta Sundbyn puodin ovesta tuli juuri ulos ylioppilas Kielsberg liittyen Maisan seuraan.
"Voitteko itkeä ja nauraa samalla kertaa niinkuin jotkut, neitiJons?" kysyi hän katsoen aivan läheltä häntä silmiin nähdäkseen mitähän vastaisi, koettaen samalla astua lyhyin ja nopein askelin kutenMaisakin.
"Tarkoitatteko, että olisin tuulihattu — älkää luulko!"
"En, en, mutta sanon, että on suorastaan vahinko, jollette näe sunnuntai-iltana teatterissa näyteltävää kappaletta!"
"Oh!"
"Kuulkaa, teatterissa pidetään molemmin puolin ovet auki näytelmän aikana, ja ne jotka saavat itkukohtauksen, kannetaan ulos toisesta, ne taas, jotka ovat naurusta menehtymäisillään, toisesta. Olisinpa utelias tietämään, itkisittekö te vai nauraisitteko, neiti Jons."
"Ei suinkaan se ole niin vaarallista, olettehan tekin kestänyt hyvin siellä."
"Niin — minä, joka kirjoitan lehtiin ja arvostelen kappaleita, sitä työtä tehdessä ei koskaan naura. Nähkääs, täytyy koetella puolueettomia ja turmeltumattomia sydämiä…
"Kuulkaas nyt, neiti Jons, olenhan jo sanonut, että minulla aina on kaksi pilettiä käytettävissäni lehden puolesta, — nyt ette saa olla vastahakoinen, vaan annatte minun tarjota teille toisen niistä… Antaisinpa vaikka pääni pantiksi, että itkette lopuksi."
Kielsberg oli useampia kertoja tarjonnut Maisalle teatteripilettejä, mutta eihän Maisa ollut voinut ottaa niitä vastaan.
"Ymmärrättehän toki, etten voi mennä istumaan hienoille paikoillenne kaikkien niiden rouvien rinnalle, joille ompelen."
"Menemme tietysti ylös markan paikoille, piletit kelpaavat sielläkin, — taikka kahdentoista killingin paikoille, jos tahdotte. Mutta tällä kertaa tulette mukaan, neiti Jons, — odotan kello seitsemän ovella —"
He olivat nyt ehtineet Ellefsenin portille.
"Niin — hyvää yötä nyt — asia on siis päätetty", sanoi Kielsberg varoen saattamasta häntä pihalle saakka.
Maisa kulki varsin miettiväisenä eteenpäin. Ei voinut tietää, mitä Kielsberg saattaisi ruveta ajattelemaan; — ei tiennyt, pitikö katua vai ei. Mutta olihan hän jo ensimäisenä iltana nähnyt, että Maisa oli kunniallinen tyttö, — ja sittenhän oli vielä kaksi, kolme päivää miettimisaikaa…
* * * * *
Uh, ei hän voinut mitään sille, että hän epäröi aamulla, eilen illalla oli kaikki ollut jo selvää…
Tuntui siltä kuin ei olisi hyväksi se, että hänet, joka kävi perheissä ompelemassa, nähtäisiin siellä ylhäällä ylioppilaitten joukossa. Mitään vaaraa siinä ei varmastikaan olisi, niin että sen vuoksi — niin —
Mutta silloinhan ei hänellä saisi koskaan olla hauskaa…
Istua ja ommella ja ommella päivät päästään!
Nyt hän ei tosiaankaan välittäisi mistään — menisi vain! —
* * * * *
Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.
Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven ulkopuolella taajana joukkona, — ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.
Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.
"Ette saa mennä, kuuletteko" — huudettiin aina väliin joukosta kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.
Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.
"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons…"
Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa, kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.
Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä…
"Oh — teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.
"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme oli kylmä ja kova.
Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassaolivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.
Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.
Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.
Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa ja hauskuutensa.
Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.
Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsiKielsberg, — "se tietysti valmistaa mieliä."
Nyt vedettiin esirippu syrjään.
Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia" tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.
Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei pitäisi näyttäytyä, — jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.
Vai niin — oli tapahtunut postinryöstö — ja häntä, sulhasta, joka oli samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.
Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.
Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.
Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän myöskin.
"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle huonolle katolle!"
"Niin, mitä sulhaseen tulee; — mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."
Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt selviytyisi… Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään aivan hulluina ilosta.
Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja huudettiin.
"No, enkös sanonut, että tämä olisi hauska kappale!"
"Sellaista hullutusta!"
"Sanokaapas, eikö Endre, sulhanen, ole kekseliäs mies."
"Enpä todellakaan voi itkeä tämän vuoksi", hymyili Maisa, "minua ei kuitenkaan tarvitse viedä ulos siitä ovesta, josta puhuitte."
"Emme ole vielä päässeet loppuun, neiti Jons."
Ei, tosiaankin näytti siltä, sillä nyt hänet sidottiin ja vietiin pois.
Maisa katsoi alas, näkisikö hän ketään tuttavaa teatterissa. Oli vain vähän väkeä näin sunnuntai-iltana alhaalla permannolla ja alimmissa aitioissa, mutta ylemmät penkkirivit olivat täynnä. Alhaalla näki hän Torkild Heibergin ja kauempana toisella puolen Arnan iloisen ylioppilas Schoun, joka seisoi toinen käsi taskussa ja toisella pitäen kiikaria silmiensä edessä ja katsoen ympärilleen. Maisa veti varovasti kasvonsa pylvään taakse.
"Haluatteko appelsiinin, neiti?" tarjosi Kielsberg, joka oli ollut alhaalla tarjoiluhuoneessa. Ihmiset tunkeilivat meluten jälleen paikoilleen.
Toinen näytös alkoi. Kielsberg muutti nyt istumaan ylempänä Maisan takana olevalle penkille; — hänellä oli erittäin epämukava paikka, siinä oli ahdasta ja hänen täytyi koko ajan varoa ettei putoaisi Maisan niskaan. Päällystakkinsa oli hän asettanut istuimelleen allensa.
Nyt tyttö näytti, että hän luotti Endreen ja tahtoi pelastaa tämän pulasta, vaikka se näyttikin vaikealta…
Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan suuntaan. — — Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta — mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea syyllinen hänen sijaansa…
"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."
Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!
"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti; — sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."
Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; — — Gunlaugilla, tytöllä, oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt keväällä matkustaa Ameriikkaan.
"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille — "tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"
Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun… Nimismiehen renki vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko postisäkki lisäksi.
"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada —." Maisa istui kovasti liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt viimeisen näytöksen aikana.
Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, — sulhanen tuomittiin kuritushuoneeseen iäkseen, — niin itki Maisa niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi — kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.
"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja huoaten helpotuksesta.
Kihlakunnantuomari, vanhemmat ja kaikki muutkin tulivat sisään näyttämölle, — ja nimismiehen renki seisoi siinä sidottuna vilkuillen ympärilleen, — ja paimenpoika, joka juuri oli nähnyt rengin yön aikaan hiipien vievän postisäkin Endren taloon!
"Nyt he varmaankin ovat jo aikaa sitten menneet naimisiin", — laskiKielsberg leikkiä, — "ja ovat hirmuisen onnellisia!"
Maisa heitti päätään taaksepäin, häntä ei lainkaan haluttanut antaa tehdä pilaa itsestään.
"Niin, niin, siinä nyt näette, neiti Jons — tulitte kuitenkin ulos siitä ovesta, josta ette luullut tulevanne."
Oh, oli hän ennenkin nähnyt näytelmäkappaleita, huomautti Maisa lyhyesti. Äänen sävy oli loukkaantunut.
"Niin, olisinpa todentotta antanut paljon, jos olisin voinut päästä ulos jommastakummasta noista ovista."
Maisan kasvot saivat omituisen ilmeen. Kielsberg tarkoitti varmaankin, että hänenlaiselleen näytelmä oli kyllin hyvä.
"Mutta onhan teillä ollut hauska?" kysyi Kielsberg innokkaasti.
"On kyllä, — ja monet kiitokset piletistä… Mutta nyt täytyy minun sanoa hyvästit; pitää kiiruhtaa; huomenaamulla aikaisin alkaa jälleen työ Tranemeilla."
"Mutta kuulkaas, eiköhän meillä ole sama matka."
"Ei, paljon kiitoksia; minun täytyy poiketa Bjerkelle saadakseni sieltä huomiseksi muotilehden."
"Kas niin… oletteko loukkaantunut?…" Hän seisahti. "Varovaisuus on suuri hyve, mutta ei se ole laisinkaan hauska. Niin, niin, pitänee mennä sanomalehdentoimitukseen kirjoittamaan jotakin kappaleesta", keskeytti hän. — "Hyvää yötä, neiti Jons!"
— Ilta ei loppunutkaan oikein hauskasti…
Maisa seurasi häntä silmillään siksi kunnes hän oli rappujen alapäässä; miten varovainen täytyikin aina olla!
Kielsbergkin oli niin arka, että sanoi hyvästit täällä ylhäällä käytävässä: ei tahtonut saattaa Maisaa siihen valoon, kuin antaisi tämä saattaa itseään kotiin.
* * * * *
Tukkukauppias Tranemilla oli seuraavana aamuna suuri neuvottelu siinä pikku huoneessa, missä Maisa ompeli. Kaikenlaisten ruudullisten skottilaisten kankaitten mallitilkkuja oli hajallaan pöydällä. Signen ja Arnan ja Gretan piti saada leningit ja he neuvottelivat sen johdosta ja päättelivät.
Jos siitä aiottiin saada juhlapuku, niin olisi se pitänyt tehdä aivan toisenvärisestä kankaasta.
Ei se sopinut Gretalle, jonka mieluummin olisi pitänyt valita sellaista kangasta, joka teki pienemmäksi; eikä noita suuriruutuisia, joissa näytti kahta vertaa lihavammalta.
Greta seisoi kookkaana ja sanattomana ja epävarmana Ja kuunteli muitten perheen jäsenten erilaisia päättelyjä; kuului vain silloin tällöin jotain epäselvää muminaa: "hm — vai niin." Varmaankin hän mielellään joka tapauksessa olisi ottanut tuota suuriruutuista kangasta.
"Mutta eikö teidän mielestänne nyt Signen kihloissa ollessaan pitäisi mieluummin saada jotain toisenlaista kangasta?" huomautti hän lopuksi.
"Jotain yksiväristä", ryhtyi Arnakin kannattamaan häntä.
"Oh, huomaanpa kyllä Arnan pelkäävän, että näyttäisimme sisaruksilta, hän tahtoo komeilla yksinään", sanoi Signe.
"Niin, joka tapauksessa tahdon minä saada pukuni sellaisesta kankaasta. Mitä äiti sanoo?" intoili Arna. "Se on aivan muodikasta. Julie Norum saa myöskin isoruutuisen juhlapuvun."
"Jos nyt ensiksi ottaisimme Signelle ja Arnalle pukukankaat, — kuinkahan monta kyynärää luulette heidän leninkeihinsä menevän kangasta, Maisa?" suunnitteli rouva mietteissään… "Voi Arna, etkö voi antaa saksien olla rauhassa, tuo kiusaa minua."
"Nythän hameet eivät saa olla varsin leveitä", virkkoi Maisa miettien.
Hän neuloi vanulla täytettyä hametta neiti Raskille polkien ompelukonetta niin nopeaan kuin vain saattoi kaiken tämän puhelun ja pohdinnan keskellä. Varmaankin kestäisi tätä neuvottelua koko aamupäivän — rouvallahan oli tapana aprikoida kauan. Greta-neiti seisoi kääntäen päätään toisesta toiseen; — ei hän saisi juhla-leninkiä, mutta hän ei edes huomannut vielä kaikkien muiden olevan yksimielisiä siitä, että hänen piti saada jotakin yksiväristä kangasta…
"Ettekö voisi tulla toimeen neljällätoista kyynärällä kummallekin, vai mitä luulette?"
"Viisitoista, äiti!"
"Ole hiljaa, Arna. — Entä, jos ottaisimme neljätoista ja puoli, Maisa?"
"Voihan ruutujen kohdalle tehdä jatkoksen ja käyttää joka kangaspalasen pukuun."
"En tahdo mitään jatkoksia leninkiin, emmehän tahdo, Signe?"
"Minusta myöskään meidän ei pitäisi ostaa liian vähän kangasta, äiti", auttoi Signe.
"Jos ottaisimme neljätoista Arnalle ja viisitoista Signelle, Maisa, eikö siinä ole kylliksi? — — Niin, sitten pitää meidän määrätä värit."
Rouva kokosi mallitilkut ja meni ruokasaliin.
"Voit uskoa, Signe, että mitä enemmän antaa noille ompelijattarille kangasta, sitä enemmän panevat he sitä menemään", — kuului puoliääneen sisästä.
"Kas tässä — tämä vihreäruutuinen!" — huusi Arna. "Mitä pidätte tästä, Maisa?" — kysyi hän tullen ovelle ja näyttäen erästä mallitilkkua.
Ruokasalissa valittiin ja hyljättiin.
"Tuo ei olisi tuhmempaa Signelle?" kysyi rouva kerran toisensa perästä.— "Taikka tämä, Maisa?"
Mallitilkkuja käänneltiin ja katseltiin joka puolelta.
Huh, ompelukone oli kerrassaan ilkeä tänään, lanka katkesi yhtämittaa.
"Valmistuuhan leninkini sunnuntaiksi — vai mitä, Maisa?" huusi Arna — "silloin menen Norumeille."
"Ethän toki, Arna. — Olet jo liian suuri mennäksesi sellaisiin pikkutyttöjen kesteihin koulutoverien luo", väitti rouva.
"Mutta hehän pyytävät minua sinne alinomaa!"
"Etkö ymmärrä, Arna, että sitten meidän taas vuorostamme täytyy pyytää kauppias Norumin pikkutyttöjä tänne."
"Niin, niin —"
"Mutta sitä emme voi tehdä."
"Enkö enää saa olla yhdessä Trinan ja Julian kanssa?" kysyi Arna harmistuneena.
"Saat kyllä käydä kävelemässä heidän kanssaan ja puhella aina, kun sattumalta tapaatte toisenne. Mutta meillä on niin paljon uusia velvollisuuksia seuraelämään nähden", selitti rouva miettien, koettaen asettaa sanansa niin varovasti kuin mahdollista… "Isän liike on suuresti laajentunut… hän on suuri tukkukauppias, näetkös, — ja pankkitirehtööri — ja hänet on valittu kaikenlaisiin luottamustoimiin — ja jos me ulottaisimme seurustelupiirimme jokaiseen pikkukauppiaaseen, jota me tuskin tunnemme…"
"Tunnemme — vaikka olemme seurustelleet niin paljon heidän kanssaan!"
"Siitä on jo monta vuotta — ainakin pari, — kun isä ja minä olemme käyneet siellä. Meidän täytyy supistaa tuttavapiiriämme ja olla niin valikoivia kuin vain voimme, näetkös, Arna…"
— Niin, toista edessä, toista takana, — ajatteli Maisa.
"Ja kun isä ja äiti eivät kerran käy heidän luonaan, niin onhan itsestään selvää, ettemme me, lapsetkaan, mene", puuttui Signe päättävästi puhumaan.
"Me lapset — kutsutko itseäsi lapseksi, sinä ja Torp voisitte kenties kutsua itseänne lapsiksi"… Arna jäljitteli ilkeänä lapsen ääntä. "Sinä olet niin hirveä ja pikkumainen, Signe."
"Hyi, en tahdo kuulla tuollaista puhetta", muistutti rouva, — "kuinka voit käyttäytyä tuolla tavoin sisartasi kohtaan."
"Mutta saan kai kuitenkin kävellä Trinan kanssa…"
* * * * *
Ompelukone oli aivan mahdoton tänään, Maisan täytyi purkaa se kokonaan ja puhdistaa. Neula oli ensin liian ylhäällä, niin ettei se koskettanut alalankaan, ja nyt oli se jälleen liian alhaalla… Kas, nyt se rasahti poikki…
Ja tuossa tuotiin jo Maisan päivällistarjotinta — melkein koko aamupäivä oli jo mennyt hukkaan.
— Päivällisen jälkeen voi koneella jälleen kutakuinkin ommella, — kun teki sen varovaisesti. Vanha, käheä-ääninen seinäkello kävi jo kolmatta; mutta varmasti se edisti, sillä auringonsäteet eivät vielä olleet häipyneet takapiharakennuksen katolta…
"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään konttoriin mennessään…
Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli, mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet jälleen avattiin.
Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että lopputulos olisi sama.
"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan siitä sellaisen kuin tahdon.
"Niin, olen iloinen siitä. — Leningistäni pitää tulla oikein hauska — kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.
Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä — "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette, Maisa; — tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee…"