"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. —"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."
"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin leninkiä."
"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa… Trina, minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle. Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, — kuuletteko!"
Maisan tarkkaavainen kasvojenilme osoitti hänen ymmärtäneen. —
Tuntui niin oudolta tänään kuulla puhuttavan rakkaudesta. Hänen ajatuksensa olivat vielä eilisillan kappaleessa ja kohta toisensa perästä palasi hänen mieleensä. Hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa siitä:
"Voitteko uskoa, Arna-neiti, että olin eilen illalla teatterissa katsomassa 'Kosintaa'", kertoi hän.
"Vai niin, Gunlaugia!" nyökkäsi Arna — "me näimme sen jo perjantaina."
"Niin Gunlaugia. Aluksi näytti se pelkältä ilveilyltä, mutta lopulta se oli varsin vakava."
"Eniten itkin heidän sanoessaan toisilleen jäähyväisiä vankilassa", uskoi Arna.
"Varmaan on joskus elämässäkin voinut käydä samalla tapaa."
"Niin —, olen varma siitä. Kunhan vain…"
"Äiti", — nauroi Signe ruokasalissa, "nyt tuolla toisessa huoneessa istutaan kaikessa ystävyydessä ja keskustellaan 'Kosinnasta' ja ollaan niin yksimielisiä, että se on vallan liikuttavaa."
"Niinpä niin, todentotta, se on hauskin kappale, minkä olen tänä talvena nähnyt."
"Anton nimitti sitä kehnoksi ryövärikappaleeksi, joka sopii vain kolmannen rivin yleisölle, ja niin se onkin."
"Niin, tytön olisi varmaankin pitänyt ottaa rikas Tronsen, silloin olisi varmaan mielestäsi ollut niinkuin olla pitääkin."
"Kappaleelta puuttuu omintakeisuutta ja todellista arvoa, ja sommitteluun nähden on siinä suuria virheitä, paras Arnaseni!"
"Mutta kuulkaas sitä sanatulvaa! — Niinkö oli sanomalehdessä?"
"Se ei liikuta sinua… ymmärrän sen verran itsekin."
"Ahaa, — siis herra Torp on sanonut niin! — Niinpä meidän on oltava varuillamme ja sovitettava sanamme sen mukaan. Greta, kuuletkos, kappaleelta puuttuu — niin, miten se nyt olikaan —".
"Olet varsin lapsellinen väitellessäsi tällä tavoin, Arna", sanoi rouva. "Onhan mahdollista, että kappale liikutti mieltäsi, mutta sinun ei sovi ryhtyä arvostelemaan sitä."
… "Niin, kun on jotakin hauskaa, niin täytyy sitä pitää ikävänä", mutisi Arna; — "mutta jos vain on jotain hyvin ikävää, niin —"
"Niin, niin, rakas Arna. Se on kehno kolmannen rivin yleisön kappale, siitä ovat sekä lehdet että yleisö yhtä mieltä, — oikein joutava kappale, yksinkertaista tunturiyleisöä varten."
"Varsin sopiva sinulle ja kaikille katonrajassa istuville", lisäsiSigne.
"Toivonpa, että teatterinjohtaja, jonka päähän voi pälkähtää antaa tilatuilla paikoilla istuvan perjantai-illan yleisön katsoa sellaista kappaletta, saa kuulla siitä julkisesti valitettavan sanomalehdessä", sanoi lempeästi täti Rask, kiiruhtaen Maisan huoneen läpi, — oli jo aika ajatella kahvinkeittoa.
Huh, huh — sitä ompelukonetta, joka oli suorastaan mahdoton tänään; se kulki ja pysähtyi, kulki ja pysähtyi lakkaamatta Maisan ommellessa poimua täytteeseen. Tiedänhän, että langan ja neulan numero on oikea; — mutta on aivankuin koko kone olisi noiduttu.
"Kolmannen rivin yleisöä varten"… Maisa käänsi silmänsä ihmetellen kattoon kuten rouvakin oli tehnyt.
* * * * *
Maisa ei ollut hyvällä tuulella mennessään kotiinpäin illalla, —Tranemilla oli tänään ollut niin sietämättömän ikävää…
"No, mihin te menette sitä kyytiä, neiti Jons. — — Hyvää iltaa!" tervehti Kielsberg, — siinä hän nyt taas oli tänäkin iltana.
"Hyvää iltaa!"
"Näytättepä olevan pahalla tuulella, — onko teillä vastoinkäymisiä, — näyttääkö maailma mustalta nyt — kuin muste?"
Maisa hymyili hiukan ja vilkaisi häneen, yhtä synkkänä kuitenkin mieleltään.
"No, mutta rakas ystävä, ovatko asiat nyt aivan huonosti. Oletteko suorastaan turmellut rouvan Tranemin leningin?"
"Voi, mitä te puhutte", huokasi hän. — "Minä olen niin vihainen, niin vihainen, — tänään on sitä kappaletta, jonka näimme eilen illalla, haukuttu aivan pahanpäiväisesti. Tranemilla sanottiin, että se on vain alhaisia ihmisiä, kolmannella rivillä istuvaa yleisöä varten… kappale, joka sopii vain näytettäväksi Young-torilla!…"
"Sanottiinko Tranemilla todellakin niin?"
"Aivan niin, ryövärijuttu kolmannen rivin yleisöä varten, ja paljon muuta yhtä kaunista! Voi ihan suuttua silmittömäksi heidän jaaritustaan kuunnellessaan… Ja he sanoivat, että koko kaupunki on samaa mieltä, niin on ollut lehdissäkin."
"Vai niin, vai on kaikissa lehdissäkin niin, — vai niin, vai niin — vai on kaikissa sillä tavoin." — Kielsberg katseli miettien keppiään, jota hän heilutteli edessään tehden sillä kaikenlaisia kuvioita… "Vai ovat nuo Tranemit niin kovin hienoja — vai niin — ja heillä on kovin hienostunut maku… Mitäpä jos voisimme suututtaa sitä rouvaa hiukan."
"Koettakaa kuunnella, onko jonakin päivänä tästä kappaleesta heidän aamulehdessään, neiti Jons." — —
* * * * *
— Oli oikein hauska ommella Arnan leninkiä, se oli ikäänkuin vaikea tehtävä, joka piti osata ratkaista. Ja Maisa luulikin nyt keksineensä oikean kuosin, vaikka tuon suuriruutuisen kankaan leikkaaminen ei ollutkaan helppoa. Arna-neiti näyttäisi reippaalta ja komealta siinä jäällä kaitoine, lyhyine hameineen ja korkeine nappikenkineen.
Ja nyt, keskiviikko-aamuna, oli kaikki leikattu ja harsittu niin että ompelukoneella ompeleminen menisi kuin tanssi.
"Maisa, Maisa!" huusi Arna tullen sisästä sanomalehteä heiluttaen… "Voisitteko uskoa, mitä tässä on kirjoitettuna 'Kosinnasta' tänään. — 'Näyttää olevan puolue tässä kaupungissa'", luki hän, — "'joka välttämättömästi tahtoo arvostella juhlallisen vakavasti tätä viatonta kansanhuvinäytelmää. Esteetistä tunnetta on loukattu, teatterinjohtaja, joka uskaltaa tarjota sellaista hienosti sivistyneelle perjantai-illan yleisölle, pitäisi lievimmin sanoen todella pistää siihen kuoppaan, mistä nämä kaksi rakastavaista raukkaa niin suurella vaivalla pelastuvat. Tarvitsemme kansallisia näytelmäkappaleita, joissa on meidän omia kansalaisiamme, eikä meidän pitäisi näytellä vieraita; mutta tässä tulee esiin keikailu kaikessa surkeassa epävarmuudessaan siitä, mikä on hienoa ja mikä ei, ja toitottaa vaaraa ja tulipaloa! Me voimme kuitenkin tyynnyttää näitä huolestuneita sillä, että se osa meidän hienompaa yleisöämme, jonka sivistys on vanhempaa, ja jonka ei tarvitse ajatella aran nousukkaan tavoin, näkee aivan turvallisena ja tyytyväisenä alun sellaisiin kansannäytelmiin, joilla — olkoonpa että niillä on puutteensakin — kuitenkin näyttää olevan tarpeeksi terveitä ja hyviäkin puolia liikuttaakseen avonaisia ja teeskentelemättömiä luonteita.'"
Maisa löi käsiään yhteen ja punastui korviaan myöten.
"Kirjoitus on kyllä hirveän ilkeä", — arveli Arna, — "hirveän ilkeä, — mutta muuten, niin — se tekee hyvää Antonille ja Signelle ja herra Torpille myöskin. —"
Hän ryntäsi jälleen sisään.
Varjelkoon, tuossa suuressa sanomalehdessä! — Eihän vain voinut tulla ilmi, että hänellä oli jotain sen asian kanssa tekemistä…
Maisan korvia kuumoitti, vaikka tuo kirjoitus ilahduttikin häntä, oli aivan kuin ilma olisi puhdistunut.
Voi taivas, — ei suinkaan milloinkaan voinut tulla ilmi, että hänellä oli mitään asian kanssa tekemistä? — Oli aivan kuin häntä olisi hiostanut…
Eihän toki —
— Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!
Kas, kuinka hän puhui kovaa, — kaksinkertaisten ovien läpi saattoi erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan hitaasti ja valituin sanoin, — tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut milloinkaan ollut mukana.
Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan kuin tavallisesti. — Sepä oli oikein heille kerrankin…
— Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä sanomalehdissä.
Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. — Mutta nyt oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, — eikä hän voinut sanoa muuta kuin että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.
Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli, että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista ihmistä tässä maailmassa…
Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea ääneen heille kaikille iltalehteä:
"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla, että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että 'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista, mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla, — ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. — Hiukan banaali farssi — siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija, joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä harjoitellakseen —"
"Kas niin, nyt on kaikki lopussa…" ajatteli Maisa, joka aivan alkoi vavista koetuksen kestäessä…
"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen kirjoitukseen" — pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat; hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.
"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, — "hän pitää kyllä varansa seuraavalla kerralla."
"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."
"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."
"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, — "lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."
"Se on hirveän — hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" —
Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei voinut edeltäpäin nähdä — — oli tulossa häväistysjuttu, josta riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.
Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten seisonut ja odotellut häntä.
"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" — —
Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin loukanneen häntä.
"E-hei — en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen vuoksi", mumisi hän.
"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin. Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; — ja perheessä, missä ompelette, iskin kaikkiin yhdeksään… Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä iltana. Vai mitä? — Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut hirveän hyvä…"
Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten itsekseen.
"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen vuoksi…", hymyili hän; — "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. — Sitä paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, — samanlainen ei kelpaa aina."
"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka olette aina niin iloinen."
"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta kotiopettajaksi…"
Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.
"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan… ja olisin nyt voinut kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! — — Nauratteko, neiti Jons?"
"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." — — — Maisa oli aivan liikutettu. — "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä puheellanne?"
"Ei, olkaa rauhassa, — jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan säästää, niin — —; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun ennen hirtettynä. — Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.
"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen iloisimmalta puolen."
Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.
"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan läksytystä."
"Ky-yllä."
"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin puolen viikon ajan, — ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan. Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."
Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat tunkeutumaisillaan esiin.
"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?… No, teidän kohtalonne on ommella muille — toisten leninkejä, — toisten suruja — niin, silloinhan omat murheet unohtuvat —"
Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.
… Tänään oli tapahtunut liian paljon — sen tunsi Maisa päästyään kotiin huoneeseensa, — hänen täytyi itkeä kelpo lailla.
Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään…
Oli jo valoisaa nyt kevätpuolella, kaikki näkyi niin selvästi, — kävi sääliksi, että Kielsbergin piti kulkea tuossa sinisessä, kuluneessa päällystakissaan, jonka toista taskua hän itse oli korjaillut, sen huomasi sekä ompeleesta että valkeasta langasta.
Oli toista viikkoa siitä, kun Maisa oli jutellut Kielsbergin kanssa, oli vain nähnyt häntä vilahdukselta tämän kulkiessa alakuloisena, kaulus pystyssä tuulisina ja koleina päivinä, ja keppi kainalossa. Sundbyn palvelijatar oli Maisalle kertonut kauppiaan uhanneen Kielsbergiä ulosotolla, koska tämä oli jättänyt puotilaskunsa maksamatta — kunhan se vain ei tulisi rouva Thorsenin tietoon, muuten ahdistaisi tämä jälleen häntä maksamaan vuokransa!
Maisa olisi niin mielellään tahtonut korjata Kielsbergin takin reunat. Mutta oli pulmallista saada se sanotuksi hänelle. Sen täytyi tapahtua kuin leikillä, sillä Kielsberg ei varmaankaan tahtonut tunnustaa puutettaan.
Ja napinreiät olisivat sietäneet aivan perinpohjaisen korjauksen.
Hän oli ajatellut pyytää Tillaa esittämään sitä ikäänkuin itsestään, koska hän muka tiesi, että neiti Jons mielellään iltaisin korjaili vaatteita ja teki sen halvalla. Mutta — silloinhan Kielsberg saattoi luulla, että Maisa teki sellaisia töitä kaikille talon sälleille. — Eikä myöskään oikein sopinut ruveta tinkimään maksusta heidän tavatessaan illalla —
He tapasivat jälleen eräänä iltana Sundbyn puodissa, kun hän seisoa odotellen juustopakettia, jota juuri tehtiin; hän näytti olevan hyvissä väleissä talonväen kanssa.
"Kuulkaa, neiti Jons", virkkoi ylioppilas heidän tultuaan kadulle, — "tuntuu varsin omituiselta olla jälleen sovussa velkojansa kanssa. Haluatteko tietää, mistä olen kulkenut näinä päivinä? Tuolta… aivan seinänviertä pitkin", — hän näytti sinnepäin kepillään, — "ja sangen läheltä ikkunoita päästäkseni huomaamatta ohi… Ja nyt — annan tunteja norjankielen kirjoituksessa heidän molemmille pojilleen kaksi kertaa viikossa! — Minä ajan heihin viisautta, ja he voita ja juustoa ja kahvia ja tupakkaa ja steariinikynttilöitä ja kaikenlaisia kalliita tavaroita minuun… Tietenkään ei saa olla liian suuria vaatimuksia. — Mutta tyytyväisiä ollaan kuitenkin, kuten näette."
Hän puheli puhelemistaan.
"Olen varma, että kelpaisin jonkun aivan köyhän valtion raha-asiain ministeriksi. Sillä mitä lemmon taitoa tarvittaisiin, jos rahaa olisi; — minä voin keksiä keinoja, näettekö…"
Hän oli iloinen kuin poikanulikka. Varmaankin oli hänen helppo olla saatuaan maksunsa suoritetuksi Sundbylle.
Illat olivat niin valoisat, ettei Maisa lainkaan olisi tahtonut seista kauan juttelemassa Kielsbergin kanssa ja sen vuoksi hän yht'äkkiä sanoi nauraen:
"Niin, kun kerran olette tullut niin rikkaaksi, niin olisi parasta, että lähettäisitte Tillan tuomaan päällystakkinne hetkeksi minulle; — oikealle räätälille siinä ei varmaankaan ole työtä; — on vain tehtävä sellaisia pikku korjauksia, jotka tavallisesti tehdään kotona."
Hän tarkasteli itseään hiukan hämillään:
"Tässä takissa on hirveitä vikoja. Oikea räätälitohtori varmaankin pudistaisi päätään sen nähdessään. Diagnosi on vaikea…"
"Niin, niin, senpä vuoksi voittekin tyytyä minun puoskaroimiseeni; — siitä tulisi kyllä varsin hieno", nauroi hän jälleen.
"Ette suinkaan nyt vain tahtone maksaa tuota teatteripilettiänne, neitiJons?" — sanoi hän yht'äkkiä uhitellen.
Kas niin, nyt Maisa oli kiikissä! — "Otan mielelläni vastaan useamminkin pilettejä", vastasi hän pakotetun iloisesti, — "oli tosiaankin niin paljon huvia ensimäisellä kerralla."
"Olette kiltein nainen, minkä olen milloinkaan tuntenut, Maisa! — — Ja miten te katsotte toista silmiin. Siinä ilmenee latentti sielu… samanlainen kuin… samanlainen kuin kokospähkinän sydän. — Niin, se onkin juuri sitä —" Kielsberg seurasi vielä Maisaa tämän kiiruhtaessa portista sisään, — "mutta teissä on jotakin kuuman etelän kokospähkinää, — on vain ollut meressä ja hiukan vaalentunut vedessä…"
Maisan korvia kuumoitti, hän ei tiennyt enää, mitä toinen tarkoitti.
Hän ymmärsi nyt, että hänen täytyi olla varuillaan.
Mutta oli todellakin ollut hauskaa tavata Kielsberg nyt jälleen, kun tätä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan. Hän oli niin monipuolinen, että Maisa aina johtui ajattelemaan häntä — — monestikin hän oli aivan kuin lapsi…
Lapsiko hän, joka saattoi tunkeutua toisen sisimpään! —
* * * * *
Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.
Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään sanoisi sen, — hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, — näytti siltä kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella oli poissa tällä kertaa. — Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin —
Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.
Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin…
Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä…Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa…
Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä paljon, mikä…
Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, — ja se oli kyllä totta —
Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; — sen täytyi jäädä — — Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä…
"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" — sanoi rouva Kalnaes tullessaan sisään — ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, — "kuudesta täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa — voitko ajatella mitään kummempaa, Ovidia?… Se on muuten varsin merkillistä…"
Maisa kohotti katseensa — tuon "merkillistä"-sanan vuoksi — mitähän se lieneekään tarkoittanut —
Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. — "Luulen, että otamme tuollaisen kauluksen, neiti Jons, — numero kolme muotilehdessä, — ja vinot taskut, paksut koristenauhat — niinkuin tuossa…
"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, — olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."
Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, — vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa… No, nyt se aukesi!"
Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että tuo hopealaatikko oli ollut auki, — siinä oli niin paljon muutakin, sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä — kaikki sikin sokin —
"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva — "ja Finallahan oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen…"
Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi, niin —
"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin, kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" — arveli rouva.
Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, — jos hän oli ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.
"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme, ettei sitä löydy…"
Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.
"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen kotiin, Ovidia? — Nehän olivat kankaan mukana —"
"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" —
"Kyllä, odotas — piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle seinäverhon taakse."
"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" — kysyi rouva jälleen… "Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, — mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla — sehän ikäänkuin välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."
"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa", lisäsi Ovidia.
Niin, nyt oli jälleen hopeahaarukka unohdettu —
"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" —
"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, — vuori ja koristeet ja kaikki — muistatko, Ovidia? — Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista taalaria, — se oli viimeinen jäännöspalanen; — ja sen vuoksi alennettiin sen hintaa! — Mutta niin" — hän laski — "eikös se noussut kahdeksaantoista taalariin ja —"
"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi tarkoittavasti äitiä.
"Mene hakemaan lasku takintaskustani."
"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä…Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."
Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla hinnalla ainoastaan käteismaksulla.
Nyt tuli Lizzy kotiin koulusta. Hänen täytyi saada hiukan voileipää ja maitoa voidakseen odottaa päivälliseen saakka kello kolmeen, jolloin isä tulisi kotiin lähetystöstä.
"No, miten sinun on käynyt koulussa?" kysyi Ovidia.
Lizzy oli jo samettisen kevättäkin ääressä… "Kuinka kaunista, — siitä tulee erinomainen…
"Miten minun on käynyt? — Sain luonnollisesti nelosen saksassa, kun et tahtonut auttaa minua, niin —"
"Minähän olin poissa kotoa eilen illalla."
"Oh, ei se tee mitään… ei, ei", — hän silitti samettia kädellään…"Äiti, enkö voisi saada samettista kaulusta jäännöspalasista."
"Voit kyllä, lapseni."
"Tuo tytöntyllerö huomaa kyllä, mikä näyttää kauniilta", huomauttiOvidia iskien silmää toisille.
"Ja ehkä taskuihin ja hihankäänteisiin myöskin?"
"Saat kyllä, lapseni!"
"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"
Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.
"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; — hän luulee heti, että se on liian kallista, — ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä", muistutti äiti pois mennessään.
Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia — ensin hihaansa — ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.
"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta —"
"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.
"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. — AjattelehanMaisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.
"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, — sinä et saisi koskea siihen."
"Sinä? — Sinä? —" matki hän, — "pääsen ripille puolentoista vuoden perästä, — täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.
"Anteeksi kaikin mokomin, — en muistanut, että oli niin pitkä aika siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."
"Niin — sinä et saa neuloa minulle, kun tulen suureksi, Maisa! — Kaikki sanovat, että sinua hemmotellaan liiaksi, ja että purat usein pahan tuulesi toisiin kesken kaiken."
"Entäpä jos teidän itsenne joskus olisi pakko tällä tavoin istua ja neuloa, Lizzy-neiti?"
"Minun, ha, ha — — isäni on kuninkaallinen toimistopäällikkö — — Sitäpaitsi, niin" — — hän pudisti tuottavasti tuuheita, vaaleita kiharoitaan. — — "Miksi et ole mennyt naimisiin, Maisa? — Ethän nyt suorastaan ole rumakaan —"
"Eipä tosiaan ole ketään, joka tahtoisi ottaa tällaisen köyhän raukan…"
"Hänenhän pitäisi olla rikas, tietysti… Eikö kukaan koskaan ole kosinut teitä, Maisa?"
Maisa nauroi. — "Oh, ei missään tapauksessa kukaan, josta minä olisin välittänyt —"
"Mitä hän sanoi sinulle? — Polvistuiko hän? Oi, sano, Maisa!"
"Sen saatte kuulla, neiti, kunhan ensin olette päässyt ripille."
"Pyh" — hän nakkasi niskojaan ja pitkiin, hienoihin kasvoihin tuli salaperäinen ilme, — "etkö luule minun sitten tietävän mitään!"
"Onko äiti sisällä, Lizzy?" kysyi Fina keittiönovelta. Ei milloinkaan ollut. Maisa nähnyt sitä ihmistä kelvollisesti puettuna, — hän oli aina yhtä likainen ja huolimaton. "Sano, että päällystakkiliikkeen mies on jälleen täällä laskuineen… Rakas, hyvä Lizzy, kiiruhda, maitovellini palaa pohjaan keittiössä."
"Äh, — sano, ettei isä ole kotona!"
"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, — häntä on käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.
"…Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva mennessään huoneen läpi. —
"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään — "tiedättehän, että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää kattamaan. — Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa, vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö kotiin… Täällä on niin hirveän ahdasta —"
— Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! —
Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta — niin hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä ja puhdasta ja tomutonta…
Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa, se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan muodinmukainen; — — mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen sormenpäälläänkään…
Kas niin! — Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.
Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin; — täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi; siinä piti varoa… Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta — kaikki piti neuloa käsin…
Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin… Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä, — voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman syytä —
* * * * *
Oli ehkä tuhmaa, että hän oli eilen maininnut noista teatteripileteistä, — ei suinkaan Kielsberg vain nyt luullut Maisan sanoneen sitä siksi että hän pääsisi tämän mukana huomenna, — Kielsberghän tiesi, ettei Maisa päässyt muulloin kuin sunnuntaisin…
Ja jos Kielsberg odottaisi häntä jälleen illalla niin että he tapaisivat…
Voihan Maisa keksiä asiaa Martta Molle Hainmersborgissa ja tuoda pyykkinsä ja jutella hänen kanssaan menneistä ajoista, niin olisi varmaa, etteivät he tapaisi; — Maisa oli huomannut, ettei Kielsberg milloinkaan tullut myöhemmin kuin puoli yhdeksän.
Mutta jos hän nyt kulkisi teatteripiletteineen ja odottelisi häntä?
Teatterihan oli kaikkein hauskinta, mitä Maisa saattoi ajatella, — häntä kyllä suuresti halutti mennä, se oli varma…
Riippui siitäkin, mitä Kielsberg ajattelisi hänestä, jos hän nyt heti olisi valmis menemään mukaan. — Oli selvää, että tämä oli kovin epäluuloinen, oli aivankuin hän olisi voinut nuuskia, millaista väkeä olivat sekä Tranemit että muut…
Mutta Maisa saisi hänet varmaankin ymmärtämään, ettei hän ollut ajatellut sitoa Kielsbergiä sillä tavoin — — — Kaikkihan oli ollut leikkiä, mutta eilen illalla oli ollut niin ihmeellistä — — —
Oli varmaankin; parasta antaa hänen huomata, ettei hän ollut kuten kaikki muut…
— Päivällisen jälkeen tuli Ovidia ja pisti hopeanuolensa ja koristeensa lipaston laatikkoon…
Ei sopinut johdattaa ketään kiusaukseen, taikka muuten saattoi se mennä saman tien kuin heidän kuudes hopeahaarukkansa…
Lizzy kävi yhtämittaa Maisan huoneessa samettia katsomassa, hänen piti lukea maanantaipäivän läksyjä.
"Ovidia sanoo, että hän mielellään auttaisi teitä, Maisa, sekä nyt iltapäivällä että maanantaina", tuli rouva sanomaan. — "Tahtoisimme niin kernaasti saada kaikki pian valmiiksi, — sillä olemme kuin vangittuja niin kauan kuin meillä on täällä joku istumassa — — Mutta tämä kevättakkihan ei viene paljoa aikaa, niin että se varmaankin valmistuu maanantai-illaksi, — kun saatte apuakin —"
— Tuon tytärten avun tunsi Maisa niin sanomattoman hyvin! Pitäisi vain kiirehtiä — —
"Olkaa hyvä ja muistakaa koota kaikki pienet kangaskappaleet Lizzyn takkia varten, Maisa."
"Eikös hän sitten neulo myöskin minulle, äiti?" sanoi Lizzy joka makasi vatsallaan sohvalla nojaten kyynärpäihinsä ja tirkistellen kirjaan.
"Olkaamme tyytyväisiä, kun saamme tällä kertaa tämänkin takin valmiiksi", arveli Maisa.
"Eikö minun? — Etpä uskalla olla neulomatta sitä, jos äiti sanoo niin, muuten et milloinkaan enää saa työtä täällä."
Fina tuli sisään heiluttaen ilmassa kastikkeista hopeahaarukkaa.
"Haarukka!"… kuului kuorossa kolmiäänisesti.
"Enkös löytänyt sitä keskeltä hyytynyttä vasikanviilokkikastiketta, joka minun piti keittää huomiseksi!"
"Miten hullunkurista!"…
"Se oli kaikessa rauhassa kastikkeessa, sillaikaa kun me etsimme ja etsimme…"
"Tiesinhän, että se löytyisi jälleen", — sanoi rouva varmana asiasta.
"Pyh, — luulenpa, että Fina itse on ottanut sillä itselleen palasen viilokkia ja unohtanut sen siihen, — sillä siinähän oli lusikka meidän syödessämme sitä", — huusi Lizzy sohvalta.
Maisaakin huvitti asia. — Oikeastaan pitäisi kaapata mukaansa sekä kangasta että vuoria ja silkkiä ja lankoja… täällähän kuitenkin joutui aina epäilyksen alaiseksi!… Kun hän talvella neuloi täällä, oli suuri touhu silkkirullasta, jonka Ovidia aivan varmasti sanoi asettaneensa Maisan pöydälle ja jonka hän sitten löysi jälleen toisen leninkinsä taskusta. Hän oli ottanut sen yltään ja ripustanut kaappiin. — — —
* * * * *
Maisa lepäsi tarpeekseen sunnuntai-aamuna, siksi kunnes leipämummo oli käynyt talossa ja matami Dörum oli lähettänyt kuuromykkä Dorthean tuomaan ruisleipää. Kahvi oli kiehumassa uunissa hänen peseytyessään ja kammatessaan sekä oman tukkansa että Dorthean tukan.
Kuuromykkä iloitsi aina saadessaan sunnuntaiaamuisin olla hetken aikaa Maisan luona ja auttaa häntä jollakin tavoin: harjata ja puhdistaa hänen hameenhelmojaan, kiilloittaa kenkiä, lakaista lattiata ja siivota huonetta, tai vain katsella, kun Maisa parsi ja korjaili; — oli aina aivan yllinkyllin sellaista työtä pyhäpäiviksi…
Martha Mo ei pessyt hyvin…
Maisa seisoi ja katseli vaatteita. —
Jollei hän olisi tuntenut Martha Mota niiltä ajoilta asti, jolloin he asuivat Hammersborgissa, olisi hän mieluummin antanut Jensenin muorin pestä vaatteensa.
Maisa olisi varmaankin voinut aivan hyvin eilen illalla tulla kotiin samaan aikaan kuin tavallisestikin, — varmaankaan ei hän olisi tavannut ketään…
Maisa olisi kernaasti tahtonut tietää, oliko Kielsberg odotellut häntä…
Voi taivas, miten hauskaa, jos hän pääsisi teatteriin tänä iltana!
Hän menee katsomaan ilmoituksista, mitä tänään näytellään; — Kielsberg varmaankin menee sinne…
Vaatteittensa puolesta saattaisi Maisa hyvin mennä nyt, piti vain ottaa sadetakki yltä sisällä. Oli kyllä ikävää kulkea siinä iltaisin, — hän ei ollut koskaan viihtynyt siinä, ei tuntenut itseään sieväksi ja sulavaksi siinä, ja sehän oli vaatekappale, jota kaikki käyttivät ennenkuin saivat uudet kevätpukunsa valmiiksi.
Voisikohan parhaista kappaleista saada vielä päällystakin?…
Maisa käänteli ja tutkiskeli ja tarkasteli tuota jotenkin kulunutta sadetakkia, — se oli kyllä täysivillaa, kannatti aina ostaa hyvää kangasta! Jos hän tekisi työtä koko seuraavan sunnuntain, voisi hän kyllä saada sen samana päivänä valmiiksi.
Ei, mieluummin valvoisi hän parina kolmena iltana kahvipannun ääressä, niin saisi hän sen valmiiksi sunnuntaiksi, jos sitä ehkä tarvittaisiin silloin —
Niin hän tekisikin — ottaisi mukaansa Ovidia Kalnaesin takin mallit huomenillalla ja leikkaisi ja ompelisi sen kädenkäänteessä. Kunhan vain nuo virttyneet ja kuluneet paikat saisi peittymään…
Nuo päällystakit, joita nykyään käytetään, ovat sangen sieviä — laajanpuoleiset hihat ja suuret taskunkäänteet sivuilla —
Kielsberg saisi nyt nähdä Maisan aivan toisin puettuna heidän tavatessaan… Ja hänhän voi käyttää sateenvarjoa sadeilmalla…
Mutta hänen hansikkaitaan ei todellakaan kohta voinut enää käyttää, — vaikka Maisa ei milloinkaan pannut niitä käteensä ennenkuin tullessaan Siltakadulle iltaisin… Joka aamu täytyi hänen paikata jotakuta sormea ennen lähtöään; — hansikkaat ovat kuitenkin pääasia, varsinkin näin keväällä, kun on valoisaa! Hienoinkaan puku ei näytä miltään, jos käsineet ovat huonot…
Niin, hänen täytyi sunnuntaiksi saada pari uusia, jotka sopivat takin väriin — niin kalliita kuin ne olivatkin… Martta Mo sai odottaa hiukan pesupalkkaansa.
Olisi voinut säästää monta killinkiä, jos olisi ollut syömättä sunnuntaina päivällistä Dörumilla, — kahvi ja voileipä olisi hyvin välttänyt — olihan hän koko viikon niin hyvällä ruualla. Mutta Dörumin matamikaan ei varmaan tahtonut kadottaa sitä ansiotaan — —
Kielsberg oli heidän viimeksi tavatessaan väittänyt, että Maisan hiukset olivat punertavat… Theodora Brandt käytti lyijykampaa saadakseen tuon punaisen vivahduksen häviämään; Maisa olisi myöskin halunnut ostaa itselleen sellaisen —
Kielsberg kulki luultavasti nyt aamupäivällä sairashuoneella eikä varmaankaan tullut kotiin ennenkuin kolmen aikaan, syötyään päivällisen kaupungilla.
Olikohan hän eilen illalla odotellut häntä?
Niin, joka tapauksessa ottaisi Maisa takin ylleen ja lähtisi kävelemään iltapäivällä — — —
— Elling tuli Dörumeille Maisan istuessa siellä päivällisen jälkeen, — hän toivoi nyt saavansa oman työpajan ja hän istui ja jutteli ja neuvotteli vanhan Dörumin kanssa: — mutta Maisa huomasi kyllä, että oli kysymys hänestäkin! Oli aivankuin Dörum ja matami ja Elling olisivat sopineet keskenään jostakin — — Eipä Maisa osoittanut innostusta, niin kunnollinen ja hyvä nuorukainen kuin Elling muuten olikin, — eikä rumakaan… Mutta puhui aina vain tuosta ikuisesta nahasta! — —
Ja siitä, mitä hän yritti puhua Maisan kanssa, oli myöskin sangen vähän iloa:
… Lähtisikö hän iltapäivällä kävelemään ja katselemaan jäätä, joka oli lähtemäisillään satamasta?
Ei kiitos, hän oli koko eilispäivän katsellut jäätä kreivi Wedelin torin varrelta.
Elling istui ja katseli kuin naulattuna häneen mustilla, lempeillä silmillään, niin että hän tunsi olevansa sekä hämillään että lopuksi vihoissaankin, vastasi aivan lyhyesti ja nousi lopuksi ja istui ikkunan pieleen… Nyt saattoi Kielsberg pian tulla kotiin…
… "Ei ollut saatavissa muuta anturanahkaa, joka kelpaisi, kuin ulkolaista, ja sitten, nähkääs, se tulee varsin kalliiksi —"
"Ehei, ei ole sellaisia eläimiä Norjassa", — puheltiin sisässä —
"Siellä kulmassa on koko kadun paras paikka, jos aikoo perustaa oman työpajan — ja kaksi pientä kaunista huonetta…"
Maisa tunsi, että tämä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen — hän nykäisi tuolia ja kääntyi ikkunaan päin…
Nyt Kielsberg tuli… Varmaankin sairashuoneelta, sillä hänellä oli kirjoja kädessä — ja paperia ja sanomalehtiä sivutaskussa. Hän varmaankin kirjoittaisi iltapäivällä siksi kunnes ehkä menisi teatteriin… Kuinka hän kiirehti! — hän oli siis oppinut tuntemaan laudat talon pihalla… Varmaankin mietti hän jotakin… parilla harppauksella ylös rappuja… Nyt pisti maalarimestari vaalean päänsä ovesta sisään —
"Kas niin, tule sisään, — niin pelaamme korttia", sanoi Dörum, joka istui pöydän ääressä ja veti haikuja nousematta paikaltaan.
"Keittiössä on kyllä valkea uunissa, niin että voin asettaa kahvin kiehumaan, Jörstad", arveli matami.
Dörum nousi ja otti korttipakan esiin kaapista. Hän laski hitaasti kortit paksulla peukalollaan, — aivan oikein, viisikymmentäkaksi korttia.
"Ja kuinka voi kummilapseni, maalarimestari?" kyseli Maisa, — joka oli yht'äkkiä vilkastunut istuessaan ikkunan ääressä.
"Oh, hän voi nyt varsin hyvin, kun voimme asettaa hänet auringon puoleiselle seinälle päivisin."
"Pian kuivuvat sekä kadut että piha nyt", sanoi Dörum. — "On ihanaa, että kevät vihdoinkin tuli…"
Korttipeli alkoi punaiseksimaalatulla pöydällä ja Dorthea seisoi ja seurasi sitä tarkkaavin silmin.
"Satayksi!" sanoi Dörum.
"Satayksi!" maalarimestari löi valtin pöytään seuraavalla kerralla ja pani piipun pois.
"Satayksi on kyllä mennyt ohitsenne, Elling", ilveili Maisa; hän oli aivan erinomaisen hyvällä tuulella. — "Ette saa kadottaa rohkeuttanne —"
Ellingin silmät loistivat, — varmastikaan ei hän ollut niitä, jotka antautuivat ensimäisestä iskusta…
Dörumin peukalo hieroi vaivaloisesti kortin toisensa perästä rasvaisesta korttipakasta. — "Niitä pitänee hiukan auttaa", — hän meni ja otti tuhkaa uunista ja sirotti niiden väliin… "Kas niin, nyt se käy —"
Nyrkit paukkuivat pöytään. — "Valtti!… Patasotamies… Satayksi!…"
Siellä pelattiin intohimoisesti, mutta kiirehtimättä.
"Kaksi mestaria yhtä kisälliä vastaan!" — ärsytti Maisa Ellingiä.
"Ei varmaankaan kestä kauan ennenkuin hänestäkin tulee mestari", vastasi Dörumin matami, joka tuli sisään tuoden kahvia…
Viiden aikaan kiitti Maisa puolestaan, hän tahtoi mennä hetkeksi kävelemään; — hän oli nyt varma Ellingistä, joka oli syventynyt kortteihin. — — —
— No, aurinko oli paistanut aimo tavalla kaduille tänään, oli kuivaa pitkät matkat katukäytävillä ja keskellä katua myöskin…
Tuonne kivitalon seinälle oli liimattu teatteri-ilmoitus; mutta hän ei tahtonut seisoa tarkastamassa sitä leipuri Bergin tai Sundbyn ikkunoitten näkyvissä; Kielsbergkin saattaisi kesken kaiken tulla portista.
Maisan täytyi tehdä aivan samoin kuin tämänkin, pitää varansa, jotta pääsi puikahtamaan aivan ikkunoitten alitse seinän viertä myöten, niin ettei Sundbyn neiti Tönsetin pistäisi päähän tulla kävelemään hänen kanssaan.
Sillalla seisoi koko joukko ihmisiä, jotka eivät varmaankaan tienneet, miten viettää sunnuntai-iltapäivänsä ja senvuoksi kävelivät edestakaisin ja katselivat jäälauttoja, jotka liikkuivat alaspäin virtaa pitkin. Hiiliproomujen ympärillä lainehti vesi jo aivan vapaana ja jäälohkareet sulivat kuin märät sokeripalat…
Maisa tiesi kyllä, että ilmoitus olisi tuolla kulmassa… Hän katsoi varovasti ympärilleen ensin —
Kappaleen nimen näki jo kaukaa, mutta Maisan täytyi tarkastaa lähemmältä ilmoitusta nähdäkseen, esiintyivätkö ne kaksi, jotka olivat esittäneet Gunlaugin ja Endren osia, myöskin tänä iltana —
Hän kävelisi hiukan nähdäkseen teatteriin menijät.
Oli suloista kulkea kaduilla niihin aikoihin päivästä, jolloin tavallisesti piti olla työssä. Vanha kuritushuone, jonka ohi hän joka päivä kulki, oli siinä niin suurena ja synkkänä ränstyneine, kaltevine kattoineen. Maisa ei ollut milloinkaan ennen huomannut, että se oli noin kalteva, vaikkakin hän joskus oli ollut tarkastajan luona ompelemassa… Ja sitten nahkuri Onsrudin kyltti häränpäineen, joka riippui katukäytävän yläpuolella… Vasta sen kohdalle päästyään saattoi hän aina aamuisin nähdä, kuinka paljon kello vielä oli vailla kahdeksan, kellon viisarin mukaan piti hänen sitten joko kiiruhtaa tai hiljentää vauhtia…
Ja tuolla ylhäällä hienossa apteekissa oli varmaankin ollut päivälliskutsut, siellä oli niin paljon juhlapukuisia ihmisiä ikkunoissa. — Kerran oli häntä pyydetty sinne ompelemaan; mutta sattui niin onnettomasti, että hän oli luvannut mennä muualle —
Ei ollut aivan vielä teatteriinmenoaikakaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä niin kauan; — täytyi varmaankin taas kävellä hiukan ja katsella ympärilleen.
Torilla ei ollut kellonvaihtajia, kuten tavallisesti, seisomassa lyhtytolpan luona sunnuntai-iltapäivisin… Nyt oli aivan autiota ja hiljaista, siistiä ja tyhjää. Kas, rekikelin aika oli jo ohi — vain vaunuja koko rivi…
Mutta lähempänä linnaa ja pitkin Itäkatua oli katukäytävä täynnä kansaa, ihmisiä, jotka olivat olleet ulkona nauttimassa kauniista ilmasta ja kääntyneet jälleen kotiin… Kaikkein hienoimmat eivät olleet ulkona sunnuntaisin, he istuivat kotona, suku kokoontuneena heidän ympärilleen…
Ulkona alkoi kylmetä nyt jälleen iltapuolella…
Maisa saattoi hyvin kulkea vielä pienen matkan alaspäin, sitten hän käännyttyään takaisin tulisi ikäänkuin vasten koko virtaa, ihmisiä, jotka aikoivat teatteriin.
Oli hauska katsella kreivi Wedelin toria näin sunnuntaisin, kun ei ollut muuta tekemistä siellä kuin maleksia mukavasti ohi; — huomenaamulla aikaisin oli jälleen mentävä Kalnaeseille valmistamaan Ovidian takkia.
Maisa käveli jälleen linnan ympäri ja päätti mennä kotiin teatterin ohi.
Jotkut, jotka olivat viimeisen kerran yrittäneet luistella, tulivat nyt pois luistimineen, ja ulkona railossa pyrki mustaa savua suitseva hinaajahöyrylaiva jääpalasten seassa eteenpäin.
Oli jo hämärää, kaasulyhtyjä oli jo alettu sytyttää Maisan tullessa jälleen teatterin luo; — saattoi kyllä aivan huomaamattomana kulkea ohi siitä —
Hän käveli yli piiskauspaikan köyhäinhuonetta kohti ja jälleen takaisin. Maisa ei tahtonut kulkea varsin läheltä teatteria ihmisten tunkeutuessa sisään; — mutta hän ei voinut olla muistelematta edellistä kertaa…
Kulkiessaan hitaasti katua eteenpäin piti hän silmänsä auki voidakseen välttää likinäköisen ylioppilas Kielsbergin ja väistyä tämän nähdessään. Teatteriinmenijöitä kiiruhti puhellen hänen ohitseen, — jotkut teatteripäähineissä, — ja vaunu toisensa perästä ajoi kai myöskin sinne. —
Kadut tyhjenivät tyhjenemistään, mitä pitemmälle hän kulki…
Maisa jäi hiukan epätietoisena seisomaan katsellen ympärilleen ennen kotiinmenoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli takanaan sanottavan:
"Hyvää iltaa, neiti, — oletteko ulkona kävelemässä?"
Anton Tranem siinä oli. Mutta ääni kuulosti niin kummalliselta, ettäMaisa lyhyesti vastasi tervehdykseen ja kiiruhti pois.
Vähän sen jälkeen meni hän viistoon yli kadun toiselle puolen. — Tuon ilkimyksen käytös suututti häntä.
Maisa kiiruhti poispäin. Parasta mennä kotiin ja panna maata.
Tavallisesti hän viikolla iloitsi suuresti seuraavasta pyhäpäivästä; — mutta oikeastaan ei hänellä ollut koskaan mitään hauskaa sunnuntaisin; arkipäivät olivat miltei paremmat, niin paljon kuin pitikin rehkiä ja ponnistella.
Mutta olisihan hän kenties voinut olla teatterissa tänä iltana, jos vain olisi tahtonut.
— Olipa hyvä, että Elling oli poissa Maisan tullessa kotiin. Dörumit istuivat nyt yksinään ja söivät lampunvalossa illallistaan.
Maisan piti juuri pistää päänsä ovesta sisään ilmoittaakseen tulleensa kotiin, kun Dörumin matami tuli häntä vastaan joku vaatekappale käsivarrellaan…
Rouva Thorsenin Tilla oli käynyt siellä tunti sitten tuoden tämän päällystakin, — ylioppilas oli käskenyt tätä pyytämään ystävällisesti, että ompelijatar korjaisi sitä. — Vuori oli kokonaan irtaantunut toisesta hihasta. Mutta ylioppilaan täytyisi saada se takaisin aamulla varhain, hänen piti mennä sairashuoneelle, — ehkä Tilla saisi hakea sen ennen sitä. — Tillan piti pyytää oikein kauniisti, sillä ylioppilas tiesi kyllä, ettei neiti Jons tavallisesti tehnyt sellaisia töitä, mutta hän oli joutunut niin ymmälle takkinsa suhteen…
"Sellaiset poikaparat, jotka asuvat täällä kaupungissa vuokralla, kuluttavat suorastaan vaatteensa repaleiksi. Heillä ei ole ketään, joka huolehtisi niistä!" — sanoi Dörumin matami myötätunnolla. — "Heille on kyllä varmaankin aina korjattu kaikki kotona."
Maisa piti päällystakkia kädessään ja käänsi sitä päivänvaloa kohti; — hän koetti parhaansa mukaan salata Dörumin matamilta iloaan.
"Jollei muuta korjattavaa ole kuin vuori ja napinlävet, niin —"
Matami oli ryhtymäisillään tarkastamaan lähemmin takkia, mutta Maisa ei päästänyt sitä käsistään.
"Parasta on, että kiiruhdan heti aloittamaan työn, jotta se valmistuisi ajoissa."
Maisaa olisi suuresti haluttanut nauraa ääneen, kun hän kiiruhti rappuja ylös ja sytytti lampun, — kokonainen naurutulva oli purkautumaisillaan… Ei uskoisi, millainen velikulta tuo Kielsberg oli!…
Maisa tarkasteli takkia hyvän aikaa hartaasti ja myötätuntoisesti ennenkuin varsinaisesti ryhtyi ompelemaan… Napinrei'istä tulisi kyllä hyvä — ylimäisessä repeytymässä näkyi tosiaankin vaalea säkkikangas; Maisa olikin niin usein nähnyt sen pistävän esiin yläpuolella sileätä luunappia, joka riippui ja roikkui langan varassa. — Niin, nyt se ainakin neulottaisiin lujasti kiinni!…
Ja helmapuolen vuori… taskut repeytyneet… reikiä kummassakin! —
Miten mielellään Maisa olisikaan uusinut kaikki…
Hän veti lipaston laatikot auki etsiäkseen vuorikangaspalasia. —Olisipa vain neiti Jensenin puoti nyt ollut auki…
Mutta hän käyttää kaikki palaset, mitä vain löytäisi… Dörumin matami oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei ollut ketään, joka olisi auttanut häntä ja huolehtinut hänen vaatteistaan… Eikä hänellä enää ollut omaisiakaan siellä kaukana Nordlandissa, niin oli hän kerran itse sanonut… ja kertonut myöskin, että ne viisisataa taalaria, jotka hän oli saanut isänsä perintöä, — tämä oli myöskin ollut lääkärinä siellä pohjoisessa, — olivat jo kauan sitten huvenneet olemattomiin. — —
Mutta tämähän oli oikein hyvää kangasta —
Kunpa Maisalla vielä olisi nappeja ja päärmäysnauhaa myöskin!
Kielsbergin täytyisi lähettää takkinsa uudelleen Maisalle joskus toiste — ja pyytää yhtä kohteliaasti. — Varjelkoon, millainen velikulta!…
Hän pudisti ja käänteli takkia; siinä oli tupakantuhkaa ja muuta roskaa, joka piti ensin karistella pois.
Maisa työskenteli iltamyöhään pienen lampun ääressä ratkoen ja ommellen uusia kappaleita vuoriin…
Tuntui, että Kielsberg poltti tupakkaa; — Maisa istui ja nautti tupakanhajusta… — Kielsberg vietti varmaankin päivänsä lukien ja kirjoittaen ja polttaen tupakkaa…
Miekkoinen, jolla nyt olisi hiukan hienoa samettia kaulukseen. — Ovidia Kalnaes olisi kyllä pitänyt minua silmällä, jos olisi osannut aavistaa, että tarvitsisin sitä! — Ja haarukka, joka oli viilokissa, nauroi hän, kaikki on siellä yhtä samaa viilokkia — Fina ja koko talo.
Hän aikoi nyt mennä alas, ennenkuin Dörumin matami panisi maata, pyytämään saada lainata silitysrautaa.
Maisa tiesi kyllä, että se oli ruostunut, mutta — Oven täytyi jäädä auki, jotta pimeissä rapuissa näkisi kulkea…
Kyllä, silitysrautaa saa kyllä käyttää, matami puhdistaisi sen heti; hän soi niin mielellään, että Kielsberg saa takin kuntoon — —
Matamin puhdistaessa rautaa istui Maisa ikkunanpielessä; — siitä saattoi nähdä kauas aina Kielsbergin ikkunaan saakka…
Käärekaihtimen takana oli valoa… Ja hetken aikaa erotti kaihtimella häipyvän valojuovan, ja varjon, joka liikkui. Maisa luuli Kielsbergin nousseen tuoliltaan täyttämään piippuaan — —
"Olette sangen kiltti nähdessänne niin paljon vaivaa tuon takin vuoksi, Maisa", — sanoi matami ojentaessaan hänelle silitysraudan, "mutta varmaankaan hän ei kitsastele maksaessaan." — —
— Maisa teki tulen hellaan lämmittääkseen luodin, — napinreiät ja taskut olivat jo aivan valmiit; jäljellä oli ainoastaan vuorinpaikkaus.
Hänen kasvojaan valaisi silloin tällöin hymy — Kielsberg istui todellakin kotona koko illan sen vuoksi, että Maisa oli eilen tarjoutunut korjaamaan tämän päällystakkia… eikä mennyt edes teatteriinkaan…
Maisa oli näkevinään hänet niin ilmielävänä edessään, sellaisena, kuin hän oli ollut tuona iltana, jolloin he olivat olleet yhdessä teatterissa — hän näki tumman, pehmeän tukan, jonka hän pyyhkäisi otsaltaan taivuttaessaan itseään eteenpäin, — tuon leveän leuan… suun, joka kyllä oli varsin suuri, se osasi sekä hymyillä että purra…
Ohut hellanpiippu ratisi ja paukkui, silitysrauta oli hellansyrjällä, ja vuorin viimeinen ommel valmistui hitaasti ja huolellisesti.
Toisen takinhelman alimaisessa kulmassa tuntui jotakin kovaa ja kiinteätä. Hänen täytyi hiukan ratkoa sitä nähdäkseen mitä siellä olisi…
Kas, tomun joukosta löytyi kahdentoista killingin raha, se oli pudonnut rikkinäisestä taskusta alas vuorin sisään.
No, sen hän löytäisi povitaskustaan, kauniisti paperiin käärittynä; — varmaankin hän ihmettelisi, mitä se merkitsisi…
Maisa päätti ompelun. Vain silittäminen oli enää jäljellä. Piti saada kangas näyttämään aivan uudelta.
Hän asetti silitysraudan paikalleen ja muutti lamppua, niin että paremmin näkisi — samalla oikein räätälien tavoin asettaen märän kangaspalasen takille ja kuljettaen rautaa sitä pitkin.
Siinä vaadittiin tottumusta, mutta Maisalta kävi se kyllä.
Hän siirsi takkia aina silloin tällöin lähemmäksi valoa, — kangashan näytti jo aivan uudelta! — Kielsberg tuskin tuntisi sitä enää omakseen…
Maisa katseli vaatekappaletta yhtämittaa, sitä mukaa kuin se kuivui, — vaikeimmat kohdat, kuten kaulus ja hihanreiät, olivat jo silitetyt, ja nyt kiiti rauta nopeasti pitkin sileätä takinhelmaa…
Lopuksi tarkasti hän työtään. — — Nyt voi takki hyvin kestää päivänvaloakin! — Ja tuollaiset sileät, kestävät luunapit…
Olisi hauskaa nähdä se Kielsbergin yllä.
Dörumien seinäkello löi kaksitoista, kun hän vihdoin oli saanut työnsä tehdyksi ja ripustetuksi takin varovaisesti naulakkoon — —
— Olipa tästä päivästä tosiaankin tullut oikea pyhä! —