"Maisa… Maisa, teillä on iloinen nimi, tästäpuoleen kutsun teitä vainMaisaksi — niin — kahdenkesken ollessamme, muuten — niin —" —
Nuo sanat kaikuivat alituiseen Maisan korvissa aina siitä asti kun he viimeksi olivat olleet yhdessä…
Maisa oli ollut monta kertaa huhtikuussa Kielsbergin kanssa teatterissa, ja tämä oli myöskin kerran odottanut Maisaa Tranemien talon ulkopuolella. Kielsberg oli kertonut hänelle koko ensimäisen näytöksen sisällyksen, niin että Maisasta tuntui kuin olisi hän nähnyt senkin… Aina kun lehdissä oli arvosteluja kappaleista, sai Maisa lainata niitä Kielsbergiltä, jolla niitä oli aina takintaskussa. Seuraavalla kerralla tämä aina kysyi: "No, mitä piditte siitä, neiti Jons?"
Maisa ei uskaltanut juuri vastata; ei sen vuoksi, ettei hän olisi lukenut niitä tarkkaankin. Sillä hänen suurin huvinsa oli istua ja lukea iltaisin niin että hän monesti unohti ajoissa mennä nukkumaankin, — etenkin silloin, kun niissä arvosteltiin sellaisia kappaleita, joita hän itse oli ollut katsomassa.
Kielsberghän kirjoitti niin sattuvasti, että hänen sanansa menivät suoraan sydämeen, — vaikka hän joskus arvostelikin jotakuta näyttelijää purevasti. Oli sääli heitä, — ja sen Maisa oli suoraan sanonutkin Kielsbergille. Mutta silloin tämä vastasi, että huono näyttelijä saattoi tärvellä koko kappaleen, että hän ryösti monelta sadalta ihmiseltä paljon naurun tai itkun arvoista, sellaista, joka olisi herättänyt vastakaikua heidän sydämissään — teiltäkin, neiti Jons, paljon muistelemisen arvoista. Sen sijaan te varmaankin nyt istuitte ja koetitte tukahduttaa haukotuksen.
Eikö hän ravistelisi näyttelijää, joka ei kykene saamaan itsestään niin paljon irti, että hänen esitettäväänsä henkilöön tulisi eloa. Ennen kaikkea piti yleisö saada ymmärtämään, että sitä oli vedetty nenästä. —
— Mutta itsekin hän nyt vain petkutti yleisöä ja kirjoitti jokapäiväisen leipänsä vuoksi! väitti hän, — jos hän olisi ollut oikea arvostelija, niin —. Nyt piti hänen vain huolehtia siitä, että petkutti niin vähän kuin mahdollista. —
Mutta Maisa huomasi, ettei tosi näyttelijänä olokaan ollut pelkkää iloa ja huvia, sehän saattoi olla varsin vaikeata — — —
Hyvä Jumala, Maisa ei edes uskaltanut ajatellakaan, millaiseksi elämä jälleen muodostuisi, jos Kielsbergin täytyisi muuttaa asuntoa kesäksi! —
Miten autiota ja tyhjää olisi jälleen…
Maisa ei ollut milloinkaan elänyt sellaista aikaa kuin tämä — niin paljon iloa ja niin paljon ajattelemisen aihetta oli joka päivä. —
Mutta nyt näytti tulevaisuus synkältä — — —
Rouva Thorsen oli kertonut, että enemmän kuin kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, — hän ei suinkaan ollut kohtuuton, sanoi hän, mutta leskiraukan täytyi aina olla varuillaan ja jollei Kielsberg olisi ollut tuollainen siivo, hiljainen ylioppilas, ei hän suinkaan olisi ollut näinkään kärsivällinen — — —
— Maisa oli tulossa kotiin Tranemeilta illalla, kun hän näki Kielsbergin kävelevän sillalla ja heiluttelevan keppiään; hän oli varmaankin matkalla kaupunkiin.
Hän katsoi Maisaa hajamielisen näköisenä ja nyökkäsi vain hyvää iltaa ohikulkiessaan.
"Maisa!" — kuuli hän samassa takanaan sanottavan, — "tulin juuri nyt ajatelleeksi, ettei maailma ehkä olekaan niin ikävä, — ja tosiaankin oli se ajatus minulle tarpeen tänä iltana, — teissä on jotain niin reipasta, niin rohkeata — — on niin virkistävää nähdä teidän tulevan tuollaisena pää hiukan eteenpäin taivutettuna ja kiireisin askelin; — odotan aina, mitä silmäripsienne alla piilee, kun luotte silmänne ylös — — Ihminen kaipaa aina jotakin tavallista arvokkaampaa. — —
"Ja sitten kiiruhdatte portista sisään, — niin — se nyt ei ole niin hauskaa. Tulen silloin aina ajatelleeksi tuollaista räätälilintua, joka lentelee ulos ja sisään ja joka hyödyttää muita, ja joka visertää niin iloisena muitten mukana leikissä. Olette niiden sukua — vaikka pesänne onkin ullakolla täällä kaukana syrjäkaupungilla — — —
"Kuulkaas Maisa, ettekö voi kävellä jonkun matkaa kanssani pitkin tuota katua? — Oi, ei — älkää nyt pelätkö, — — niin emme niin pian saavu tuon ikuisen portin luo!"
Ky-yllä, sen Maisa kyllä voisi tehdä — —
Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet, ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, — siinä piili varmaankin jotain…
"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja ommellut ja ommellut", — alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan eteenpäin; — "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne. Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"
"Oh, kesäaikaan niitä on kyllä minulla" — tiesihän Maisa, että se juuri Kielsbergin mieltä painoi.
"Niin, mutta silloin maksatte ne kauniisti jälleen."
"Niin pian kuin voin."
"Voin — voin — niin! — — Neula voi varmaankin lopuksi tehdä ihmisestä hirveän huolellisen ja tarkan", — sanoi hän yhtäkkiä, — "se johtuu varmaankin jokapäiväisestä harjoituksesta olla ompelematta pistettäkään väärin. — Muuten on niin paljon ommeltava uudestaan — koko leninki voi olla tärvelty. — Eikö totta, Maisa?" ärsytti hän.
"Mutta muuten voitte uskoa, ettei tuo teidän varovaisuutenne ja valppautenne ja kunnollisuutenne ja velattomuutenne ja kelvollisuutenne ole lainkaan hauskaa — — minä annan neulan mennä yhtäkyytiä koko kaulurin läpi", jutteli Kielsberg.
"Niin, sellainen minä olen!" — ajatteli Maisa; ja hymyillessään ja katsoessaan Kielsbergiin hän näytti melkein siltä kuin olisi tehnyt tästä pilaa ja älynnyt hänen puheensa ytimen.
"Eiköhän ole parasta, että käännymme nyt?" — keskeytti Maisa hänet.
"Niin, tuo on aivan teidän tapaistanne! — Kuljen tässä niin tuskaisena ja vaivattuna kuin piikkisika ja minusta tuntuu kuin jutteleminen teidän kanssanne vaikuttaisi minuun kuin opiumi-annos, — ja niin saatatte te yht'äkkiä sanoa: eiköhän ole parasta, että käännymme ympäri nyt?"
"Kun ette kuitenkaan koskaan sano, mitä oikein ajattelette, niin —" virkahti Maisa yht'äkkiä nakaten niskojaan.
"Vakuutan, ettei koko kaupungissa ole ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua niinkuin teille… Ei, älkää pudistako päätänne, Maisa, — olette ainoa naistuttavani koko kaupungissa, näettekö. — Niin, onhan se harvinaista, mutta kun saa ponnistella, niinkuin minä saan, niin täytyy olla ilman sitä ylellisyystavaraa… Kuljeskelen nykyään miettien, mistä saisin hankituksi itselleni kutakuinkin siistit tulot kesäajaksi. Sillä nyt loppuvat kaikki mahdollisuudet joka puolelta" — lisäsi hän luontevasti.
"Mutta tehän kirjoitatte niin hyvin lehtiin", sanoi hän lämpimän vakuuttavasti.
"Parin viikon kuluttua on sekin ohi, silloin loppuvat tämänvuotiset teatterinäytännöt. — Ja siitä sain juuri parhaat tuloni."
"Uskon, että keksitte jotain keinoja", sanoi Maisa luottavasti.
"Kas, uskotteko todella niin? — Vakuutan senkin jo ilahduttavan minua, että uskotte niin. — — Niin, niin, enhän lainkaan sano, etteikö jotain voisi pälkähtää päähäni, — vain se suuri toive elähdyttääkin minua", nauroi hän. — "Mutta sanonpa, että mistä järkevästä ihmisestä tahansa tuo toivo näyttäisi sangen vähäiseltä! — Kotiopettajaksi jälleen kahden vuoden ajaksi saadakseen orjan tavoin raatamalla niin paljon kokoon, että taas voi opiskella yhden vuoden ja onneen ja sattumaan luottaen toisenkin — kuten nytkin tällaisen kylmän talven… kuluneessa päällystakissa… ja ilman puita! — Mutta on onni, etten ole mikään järkevä ihminen… vaan sellainen, joka tahtoo päästä melkolailla järjettömästi eteenpäin, ymmärrättekö?
"Niin, nähkääs, olen nyt puhunut teille tästä — siksi että — no niin — hm — hm —
"Olette niin sievä tuossa päällystakissanne ja tuo raikas, punainen silkkihuivi kaulassanne… Pitääkö tuon hiuskiharan riippua tuollatavoin korvan juuressa?" — hänen piti vain osoittaa sitä, mutta hän pyyhkäisi sen syrjään sensijaan —
"Voinettehan antaa minulle oikein kunnollisesti kättä."
Kyllä, sen saattoi Maisa tehdä — vieläpä ilman hansikasta — — —
"Ja teidän pitää jälleen mennä Tranemeille huomenna?… Silloinhan voin tavata teidät siellä puolella kaupunkia."
* * * * *
Maisa oli istunut Tranemeilla nyt melkein koko kuukauden ajan. Heidän piti muuttaa maalle pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja senvuoksi oli kiireesti ommeltava aamupukuja ja kesäpukuja ja sitäpaitsi piti Signelle korjata yhtä toista vanhaa ja ommella uuttakin sen lisäksi mitä Bergin sisarukset valmistivat. Herra Torp oli vaatinut, että häät vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa, — nuori pari matkustaisi heti niiden jälkeen ulkomaille…
Oli hauskaa istua näin, kun aurinko paistoi kaikkiin huoneisiin; ovet olivat auki, neiti Rask ei ollut nyt sulkemassa niitä. Hän oli rouvan, Gretan, Signe-neidin ja puutarhurin kanssa matkustanut Lökkenille puutarhaa katsomaan.
Arna istui ja soitti ja lauloi sisällä arkihuoneessa.
Hän lopetti kesken "Viimeisen ruusun", joka ei tahtonut sujua ja aloitti: "Kuin prinssinä Arkadian ol' elon' onnekas" —
Ja sitten jälleen niin liikuttavasti: "En kunnaitas ja laaksojas mä koskaan unhottais" —
Toisesta toiseen!
Nyt alkoi hän pitkän pianokappaleen, — hah, hah — se ei käynyt… ja aloitti jälleen "Yankee doodle-dandy" —
Hän kävi keittiössä ja kysyi, mitä päivälliseksi valmistettiin, kesti niin hirveän kauan, ennenkuin he tulisivat Lökkeniltä.
Samassa lensi hän jälleen sisään ja lauloi sangen juhlallisesti:"Sancta Lucia! — Barcetta mia…"
Hänellä oli oikein hyvä ääni ja niin paljon tunnetta laulussa. — —Niin Arna, jos hän vain tahtoi niin —
Ahaa, — nyt ymmärsi Maisa asian! — Didrik, kadetti, tuli kotiin sotakoulusta kello yksi tänään; Arna oli nähnyt tämän keittiönikkunasta —
Hän tuli sisään ja nyökkäsi Maisalle tummalla päällään, ja hiipi hiljaa sisään varpaisillaan…
"Niin hävytöntä!"… puhui Arna yllätettynä. — "Hiipiä tuolla tavoin sisään."
"Vakuutan sinulle, että sinä mielestäni laulat kauniimmin kuin voit aavistaakaan. Sinähän laulat niin että —"
"Se on alhaista, sanon. Istun täällä kaikessa rauhassa ja luulen olevani yksin, — kaikki ovat ulkona tänään — ja niin…"
"Oletko todellakin loukkaantunut, Arna?"
"Loukkaantunut? — — minä voisin…!" — hän polki jalallaan lattiaa."Hiukan täytyy sinun kuitenkin saada — tukkapöllyä —"
He juoksivat tuolien ja pöydän ympäri kummassakin huoneessa, siksi kunnes Arna seisahti hengästyneenä…
Samassa olivat he molemmat jälleen pianon ääressä…
… "Moritz, sun tautis, se vie sinut hautaan."
Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää keuhkotautineen.
Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän kuunteli —"
Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa kuutamosäveliä —
"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, — ilmoitanpa todentotta luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla — saatpa silloin istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma… Niin, minun täytyy sanoa!"
"Sitä et tee."
"Kyllä, aivan varmaan teen sen."
He alkoivat jälleen juosta — nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki, että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi kovinkaan mielissään, jos näkisi… Arnassa oli jotain kissamaista hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan poikanulikan kanssa, — joka luonnollisesti rakastui silmittömästi häneen…
"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.
Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!
Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.
"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, — "sillä hänellä on kolmen päivän kotiaresti, raukalla. — — — Mutta oletteko ennättänyt näin pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja ommellut koristeet eteen — oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän aamupäivällä?"
— — Kaiken sen oli Maisa tehnyt — hän oli oikeastaan saanut ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan kuumeisella kiihkolla ompelukoneella… Koko ensimäisen vuoden, jolloin niitä oli kaupungissa — oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon vallassa, — hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; — Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän edes muistanut ajan kulumista; — hänet oli sinä vuonna vallannut oikea ompelukonekuume.
Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, — oli toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli, miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai päärmätyksi jonkun laskosteen!… Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan, mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan mitätön asia saattoi olla esteenä.
Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.
Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa huoneenvuokransa, — sitä oli korotettukin kesäksi, — ja rouva Thorsen voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan vuodesta…
— Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.
Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään, sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. — Ja Maisa sai myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata, paistettua häränrintaa muhennoksen kera.
Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, — siellä juteltiin ja laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.
"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan olevan aivan erinomaisella tuulella — —
Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.
Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.
"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut… "Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette varmaan koskaan ajattelekaan sellaista — — he, he, he."
Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.
Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä, varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen käytöksessään…
Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.
"… Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. — "Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! — Valtioneuvos ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista, jollei hän tarkoita sillä jotakin."
"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti rouva painokkaasti.
… "Ja sitten on luonnollisena seurauksena…" hän teki ristin rinnalleen.
"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."
Anton ei luopunut mielipiteestään…
"Saadaanpa nähdä — saadaanpa nähdä."
Rouva tutki huolellisesti, istuiko aamupuku.
"Niin, onhan se niin hyvä kuin kotonaommeltu suinkin saattaa olla,Signe."
"Loistelias", — selitti Anton katsellen Signeä joka puolelta… "siihen puettuna nuori rouva kävelee jollakin parvekkeella Schweizissä, katsoo Finsterarhornia, Mont-Blancia ja niin edespäin…"
"Tuolla Antonilla on varmaankin nykyään aivan sietämättömän ikävää", sanoi Arna — "hän kuljeksii alinomaa täällä sisällä edestakaisin."
"Pahempi on, että häntä itseään katsellaan", arveli äiti; — "siellä vilisee luonnollisesti ylhäisiä ulkomaalaisia, jotka eivät suinkaan ompeluta pukujaan neiti Jonsilla, — sen voit ymmärtää… Ei siksi, etteikö täälläkin olisi niitä, jotka tuottavat ulkomailta vaatteensa."
"Onhan sinulla itselläsikin siihen varaa, jos vain tahdot, äiti!" huomautti Signe.
"Minulla — oh — olen niin monta vuotta jo tullut toimeen sillä, mitä saa ostaa tästä kaupungista… Mutta kaikki hienommat tilaavat ulkomailta vaatteensa —."
"Ja voihan nyt hyvinkin sattua, että sinut isän kanssa kutsutaan linnaankin ja piispan luo, äiti." —
Muuan aamunuttu piti vielä iltapäivällä leikata ja ommella. Muotilehti tuotiin jälleen sisään ja malleja alettiin valita.
"Miltä tämä näyttää sinusta? — Entäs tämä, äiti? — Tai tämä? —Otanko tämän — vai mitä arvelet, äiti?" —
"Jäin oikein miettimään, — jos kävisi niin, että suuntaisitte matkanne Pariisiin, Signe — — Mielestäni pitäisi sinun vihjata siihen suuntaan, — niin voisit ehkä ostaa jotain tänne meille kotiinkin. — — Voihan kyllä olla viisainta hankkia itselleen pukuja, joitten tietää kestävän arvostelua, — jos joskus joutuisi edustavaan asemaan… Tilaisuushan olisi erinomainen — — ja tiedäthän varsin hyvin makuni" — —
* * * * *
Maisa oli sydämensä pohjasta iloinen kävellessään kotiinpäin illalla ja saatuaan kaikki valmiiksi Tranemeilla. Ja kuinka hyvin hän oli onnistunut töissään! Varmasti olisi hänellä siinä talossa vakinainen leipäpaikka.
Nyt oli vielä kahdeksaksi päiväksi työtä konsuli Schoulla, sitten hekin lähtisivät kylpemään Aasgaardsstrandille. Siellä Maisa nyt kuitenkin parhaiten viihtyi kaikista niistä perheistä, joissa hän kiersi, — he osasivat antaa arvon Maisallekin ja huomasivat, että köyhäkin voi olla rehellinen…
Mutta sitten ei häntä enää ollutkaan pyydetty mihinkään kesäaikana. Ja toinen toisensa jälkeen matkusti maalle…
Hän oli ehtinyt Isollekadulle juuri viistoon lihapuodeista, kun Kielsberg pysähdytti hänet keskellä katukäytävää silmät säihkyen ja salamoiden.
"Niin, olitte oikeassa, Maisa, — aivan oikeassa, tosiaankin taivas itse lähetti minulle avun, ja voitte uskoa, että tartuin heti oljenkorteen. Muuan ruotsalainen näyttelijäseurue tulee Klingenbergille kesäksi ja siinäpä sain kaapatuksi itselleni arvostelijan toimen kahdentoista taalarin palkalla kuukaudessa, — juuri, kun ajattelin turvautua kotiopettajanpaikkojen ilmoituksiin! — Niin siirtyy epätoivo syksyksi!"
Hän oli niin innoissaan, ei puhunut muusta kuin siitä, mitä kaikkea pitäisi toimittaa; hän tekisi työtä kuin hevonen nyt nämä kolme kuukautta, — pitentäisi päivän puoleksitoista, — vain virkistäisi itseään iltaisin Klingenbergillä…
— "Kaksi vapaapilettiä… ja kello puoli kahdeksan… ensimäisen näytöksen jälkeen… mitä arvelette, Maisa?… Ettekö luule, että meillä voisi olla siellä hyvinkin hauskaa?…"
"Niin, siitä ei ole epäilystäkään", arveli Maisa.
"Ja rehkimisenne Tranemeilla on loppunut?"
"Luulenpa, että tämä on oikein onnentorstai", hymyili Maisa. — "Siinäkin talossa on ollut pelkkää auringonpaistetta. Kaikki olivat tänään niin hyvällä tuulella. He tahtoisivat varmaankin hyvin mielellään kuulua hienostoon. Kuulin, että valtioneuvos oli kutsunut tukkukauppiaan luokseen."
"Vai niin — vai valtioneuvos!… Ja koko talo loistaa?… Sanonpa, mistä se johtuu: — muuan valtioneuvoksen paikka tulee avonaiseksi. Revisionioikeuden vanha valtioneuvos ottaa eron virastaan, — ja arvellaan, että liikemiespiireistä pitäisi jonkun joutua hallitukseen… Tänään juuri oli lehdessä hehkuva kirjoitus siitä asiasta. — Niin että heilläkin on nyt suuret unelmansa; — nykyään on niin innoittavan paljon kunnianhimoisia ihmisiä joutilaina."
Entäs jos Maisa nyt joutuisi ompelemaan myöskin jonkun valtioneuvoksen perheessä! — Mutta — sehän oli totta — he tahtoivat tilata vaatteensa Pariisista, eivät edes Bergin sisaruksetkaan kelvanneet enää! —
Ky-yllä, nyt Maisa ymmärsi, minkä vuoksi he olivat olleet tänään niin riemastuneita! —
* * * * *
Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki polttava helle — aivan kuin leivinuunista; — vesi oli lämmintä ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia jätteitä; — ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui pinnalla; — — — ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä ja liikkumatonta… Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen, puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita. Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella kuumuutta siellä alhaalla. — Tuo polttava helle näytti olevan aivan liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, — käytävien puut olivat janoisen näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. —
Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä…
Mutta iltaisin oli liikettä; — ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia katsomaan! — — Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään saakka. — Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, — ja näytöksien väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla…
Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä maitse että meritse. —
Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä, aivan pimittivät huoneen.
Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli, olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin miettiä, miten selviytyä. — Maisan oli täytynyt olla joutilaana useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti. Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa että kauppiaassa oli maksamaton lasku; — onneksi oli kuitenkin luotto jäljellä.
Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä heillä. — Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti, jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.
Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! — Heti sinne päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa, kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta, jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko ajan keskusteltiin vain taikinasta, — oliko se noussut hyvin vai ei. Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta; — hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla tielle.
Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin matamille päästäkseen tämän ystäväksi — muuta keinoa ei ollut, jos tahtoi nähdä rahaa kädessään.
Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.
Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten rahojen vuoksi!… Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää — sen muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.
Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen. Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; — tämä taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea häviötään.
Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, — kahvileipää hän tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, — ei se varmaankaan ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta — — varmaankin keskinkertaista — niin että riippui siitä — —
Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät vaatekappaleet yllä; — Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; — näytti siltä kuin olisi paha sää ollut tulossa, — Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.
Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. — — Niin, nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. — — —
* * * * *
Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa.Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla jasoutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin — ja nyt puhuiKielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.
Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli, kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika… Hän huomasi useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi teatteripiletin olevan taskussaan.
Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi hänet sisäänkäytävän luona.
Mutta jos Maisa saattoi olla hänelle joksikin lohdutukseksi, niin —
Kaikkein virkistävintä, mitä tiesi, sanoi Kielsberg, oli nähdä Maisa sellaisena, iloa säteilevänä huvittelemaan lähtiessään.
Maisan täytyi niin monesta syystä olla varovainen, sen Kielsbergkin ymmärsi. — Sillä ei käynyt päinsä, että joku Ellefsenin talon asukkaista, kaikkein vähimmin Dörumit tai rouva Thorsen, saisi vihiä siitä, että he kaksi olivat yhdessä ulkona huvittelemassa; — he saisivat heti epäluulon, ja Dörumit sanoisivat piankin Maisan irti asunnostaan. Myöskin piti aina erota Siltakadun kulmassa niinä iltoina, jolloin he yhdessä menivät kotia, jotta heitä ei nähtäisi niillä seuduin, ja Maisan täytyi sovittaa niin, että hän tuli hyvän aikaa ennen Kielsbergiä portista sisään.
Ja ulkona Klingenbergilläkin saattoi helposti tavata jonkun noista perheistä; — Anton Tranemin ja Jaakko Schoun oli Maisa nähnyt vilahdukselta kauempaa, ja hän aivan hätkähti eräänä iltana, ollessaan Kielsbergin kanssa ulkona näytöksien väliajoilla… Maisa oli juuri kuorimassa appelsinia ja tarjoamassa sitä tälle, kun hän sattumalta tuli kääntyneeksi ympäri. Jonkun matkaa heidän jäljessään yleisön joukossa kulkivat tosiaankin rouva Tranem, täti Rask, Greta, Arna ja Theodor; — he olivat varmaankin tulleet kesäasunnoltaan Lökkeniltä kaupunkiin katsoakseen Gurlia. Mutta hänelle tuli kiire päästä toiseen käytävistä pensaitten suojaan…
Ehkä hän oli liian levoton sen johdosta; — mutta eivätkös sitten sekä rouva että täti Rask istuneet sisällä teatterissa ja katsoneet aina silloin tällöin kiikareillaan taaksepäin pimeyteen, — hänestä oli tuntunut niin epämiellyttävältä koko illan sen jälkeen.
Kielsberg oli sovittanut niin, että he olivat saaneet istumapaikat takapermannolla lähellä ovea, jotta helposti pääsisi ulos väliajoilla eikä tarvitsisi lainkaan näyttäytyä kaikkein kirkkaimmin valaistussa osassa salia. Mutta muuten ei Maisa välittänyt siitä enää. — Kielsbergin käsivarteen nojaten tahtoi hän kulkea silloin kun tämä tarjosi sen hänelle heidän mennessään puistoon hakemaan itselleen appelsinin tai juomaan limonadia tai olutta.
Muuten Kielsberg tapasi usein jonkun tuttavansa, jota piti tervehtiä, ja oli silloin varsin varovainen, poistuen hiukan kauemmaksi, jottei Maisalle koituisi asiasta mitään ikävyyksiä. Mutta kerran heidän kulkiessaan yhdessä siellä — Maisan täytyi nauraa sitä ajatellessaan, — ja tavatessaan erään nuoren lääkärin, joka ihmeissään kohotti hattuaan katsoen vielä taakseenkin, kulki Kielsberg varsin ylpeänä ja arvokkaana Maisan kanssa huvihuoneeseen, jossa hän tilasi olutta.
"Meni aivan yli hyvän ystäväni Kamstrupin ymmärryksen, että minulla olisi naistuttavuuksia", sanoi hän ylimielisesti.
"… Elämän vastuksiin kuuluu myöskin pitää toverinsa loitolla,Maisa!… Heitä ei laske mielellään näkemään toisen köyhyyttä…"
Hän istui ja kirjoitti lyijykynällä lehteen arvostelua näytelmäkappaleesta juuri kun soitettiin seuraavaan näytökseen — —
"Ei, ei, jääkää tänne istumaan, Maisa!"
Eikä Maisa puolestaan välittänyt kappaleesta!…
Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.
Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli kyllä myöhäistä, — kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.
Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. — Rouva oli lempeä, muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä iltapäivisin, — Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.
Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.
Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia päällystakkinsa kaulukseen, — odotahan vain, pian saat vielä lisäksi nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! — — — Ei milloinkaan ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen, jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.
Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi.Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.
Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! — Maisan oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään…
Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. — Ja Greta oli saanut kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä ollut niin vaurastunut; — hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja -pukuihin.
Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria myötäjäisiksi.
Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat, pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet — sekä rouvalle että Greta-neidille ja Arnalle, — ja niitä sitten täytyi ratkoa ja korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. — Kuosi ja malli jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; — mutta paljon norjalaistakin tuli lisäksi niihin; — ja miten paljon ne olivatkaan maksaneet! — Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää, että niitä oli korjailtu täällä kotona.
Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa, jolla piti sitoa purkit.
Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän matkalla puhalteli ja jäähdytteli; — hän vei sen rouvan nähtäväksi kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli touhua kaiken päivää.
Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin…
Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata hänet… — siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa, sateessa ja pouta-ilmalla — ommelleensa ompelemistaan — keittäneensä kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja…
Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan…
Niin — silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin —
Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan ja puhui hänelle kaikki asiansa; — mutta mitähän hän oikeastaan mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi…
Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta — ne seudut olivat varmaankin ihmeitä täynnä — — — ja oli aivankuin Kielsbergin mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana — sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. —
Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa vettä ja nähdessä sen pöydällä.
Ei auttanut vastustus, — Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä kädessäänkin, — ja todellakin teki hän sen lopuksi.
Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt, tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia nenälasien vieressä — yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain oli joku, jonka kanssa jutella. — Hui, Maisaa peloitti kyllä niin kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja ruveta kotiopettajaksi; — hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa, niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja. Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan…
Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin, puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia, pikkumaisia puolia, — se muka kuului asiaan! — ja muuta sellaista — siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin Maisaa!
Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.
Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, — niin olisi koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin, että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.
— Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli pusertanut mehua.
Keittiössä oli tänään hirveä touhu. — Täti Rask lähetti hyvin makeata luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin kaikki oli valmista.
Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. —
"Uh, — että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini, — vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"
Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. — —
— — — "Ovatko — — ovatko — — kaikki ulkona?" kysyi Anton varovaisesti ovelta; — siinä hän taas vilkuili tänäänkin!
"Sitä en tosiaankaan tiedä." — Maisa polki kaksilankaista ompelukonetta, niin että hurisi.
Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine, kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.
"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja läheni Maisaa.
"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, — sisarenne oli juuri täällä."
"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"
"Aivan samaa kuin eilen."
"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!… Nuo markka ja kuusi killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne huvitteluihin. — Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella… Ette edes ajatellakaan sellaista…"
Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet liivintaskuissa.
"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."
"Vai niin — vai niin, — he, he, he, — luonnollisesti — luonnollisesti, — miten hirveän kopea te olette!
"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä — huvitellaksenne esimerkiksi huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."
Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti senMaisan syliin.
"Menkää pois rahoinenne, sanon! — kas tuossa… kas tuossa — olkaa hyvä, — taikka muuten heitän sen."
Hän ojensi sen hänelle.
"Oh, joutavaa", nauroi hän, "— ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! — ottakaa, mitä saatte. — Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."
"Tahdotteko ottaa sen takaisin — heti!…"
Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask samassa tuli sisään keittiönovesta.
Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.
"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.
"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään kuten muulloinkin…" Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli hirveän jäykkä; — viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.
"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä", — sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.
"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.
"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla ja aivan tuntui polttavan Maisaa; — mutta eihän hän voinut nyt enää ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän kuitenkin oli ottanut vastaan sen…
— Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; — häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.
Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen — — Ja jos hän nyt vielä lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, — — niin ei tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli…
Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan… Tuntui siltä, kuin olisivat nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.
Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?…Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään — ehkäMaisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.
Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän pääsisi viisitaalarisesta…
Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet, — vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!
Oh, — miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen tuottaa?! —
Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?…
Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. — —
Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui.Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, mitenMaisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hänylenkatsoisi Maisaa!
Hän mietti miettimästä päästyäänkin…
Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään jotain! —
Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin silmissä tuon kovan ilmeen. — Ei hän välittäisi mistään muusta sen rinnalla!
Oh, — miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!
Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille vai ei.
Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan, hukkuisi… Mikä silloin avuksi?… Täytyi kun täytyikin aivan kädellä koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. — —
* * * * *
Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikkiKielsbergille.
Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko matkan…
Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, — pääsi häneltä. Näytti siltä kuin olisivat he hänen tiellään! — Mutta hänkin koettaisi ehkäistä heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta, muuta paitsi rahavelkoja, — ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä Tranemia kohtaan.
Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua. Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä, että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.
Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.
Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti. Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan töistä. — Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi; — tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä seuraavankin viikon.
Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!…
Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; — Anton ei varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain näön vuoksi.
Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto, jäisikö Anton hetkeksikään yksin… Tämä seisoi kädet taskussa ja vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.
Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.
Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen jälkeensä.
Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat, kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi…
* * * * *
— Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella! — Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.
Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi. Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän kankaaseensa…
Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?… Ole hyvä, Lena, ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi — —"
— Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van huomata, miten hullusti oli käynyt…
Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; — hänellehän oli käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, — ja nyt hän ei koskaan enää saisi työtä siellä.
Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä, — hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!…
— Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä — niin pienenä —
Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, — niin olisi hän poissa, eikä kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet…
Poissa — niin, — ei, hän ei tahtonut pois. — Maisa ei tahtonut pois hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. — Kenestäkään muusta ei hän välittänyt — ei penninkään vertaa kestään heistä!
Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, — juuri niin, hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, — aivan niin — viisitaalarisesta ja kaikesta — niin totta kuin hänen nimensä oli Maisa Jons! — Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.
Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; — ja hän heräsi jälleen ennen neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei saattanut enää olla sängyssä kauemmin.
Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!…
Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää kelloa Vapahtajantornissa, — hän tiesi olevansa liian aikaisin ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa, ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.
Kyllä hän puhuisi!
Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja teki aamuaskareitaan.
"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt ompelette, neiti Jons", — sanoi hän, — "kaikki muu, mistä olemme puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."
Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon välille.
Jollei hän puhuisi suoraan, niin —
— "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", — alkoi Arna laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia ennenkuin menisi ulos.
Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin mahdollista.
Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. — Sormet alkoivat liikkua niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti…
Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi, se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle…
Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti… Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään…
Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! — Maisa kuuli hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.
Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi keskeyttää työ. — Piti odottaa. —
Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle…
— Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella… Miksi ei Maisa heti ollut jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? — Sehän oli ollut siinä lattialla! — Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto… Pojankaan mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa, jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. —
Asia tuli yhä arveluttavammaksi; — ja Maisan rohkeus väheni joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja vieraannäköisenä.
Entä rouva? — Ja nyt lisäksi rouva Torp? — Uskoisivatko he Maisan selittelyjä? — Tuskin. —
Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä ja hikisinä; — varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan ompelemaan…
Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; — hänen mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa — —
Ovikello soi. — Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.
Hänen täytyi rohkaista mielensä; — pahemmin ei enää voisi käydä.
Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi, täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. — Varmaankin tämä juuri nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli — —
Ja — — kas tuossa hän nyt oli!
Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan kohdalla.
"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", — sanoi hän ja istuutui tuolille vähän matkan päähän.
Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi puolensa!
Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen. Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin; — mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine yhteenkasvaneine kulmakarvoineen…
"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti, neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan häneen… "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät ylempänä itseään — ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin nähden, joita tuo taloonsa… Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin kunniallista elämää, — ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa…"
Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; — ja silloin iskettiin Kielsbergiin ja häneen. — Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.
"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"
"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; — ja voin sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme… Mehän olisimme luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää…"
"No niin, — jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä kyyneleet silmissä, — — "niin olin siellä erään tuttavani kanssa… Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa — — eikä hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle, sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."
"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.
Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä…
"Se on eräs ylioppilas", — tuli sitten.
"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen kanssaan?"
"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, — "hän pyrkii itsekin eteenpäin — ja…"
"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."
Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.
"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa… ei ketään paitsi minua, jonka hän tuntee", — sanoi hän sitten itkua niellen — "ja — että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." —
Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia huuliaan.
"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."
Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa. Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:
"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka — lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta maineestaan — —."
Ei, — nyt minun täytyy puhua Antonista!… ajatteli Maisa katkerana — — — Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä… Ei hyödyttäisi mitään selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta —
"Tämähän ei koske yksistään meitä, — kaikki tuttavamme, joiden luona ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet teidät…"
Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka tuomitsisivat hänet, — ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, — Maisa tiesi, mitä se merkitsisi — —
Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua, ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; — mutta hänenhän oli puolustettava Antoniaan.
… "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. — Tahdomme saada täyden selvyyden asiasta."
Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään…
Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla jaKalnaesilla ja kaikkialla, — toinen toisensa jälkeen —
… Siellä Dörumeilla, — ajatteli hän — ei hän saisi mitään huonoa arvostelua; — mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; — hän oli nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista…
Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa — — — Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla unohtaakseen kaikkityynni.
Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.
Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään, varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa…
— Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin…
Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; — saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt olivat keksineet; — Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!
Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; — koettaisivatpa vain polkea hänet kuoliaaksi!
He puhelivat hyvän aikaa sisällä.
Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa uhmaavana, — siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous mokomankin vuoksi!…
"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki,Lena; — Maisalla voi olla kylmä siellä." —
Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.
Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.
Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet kaiken aikaa.
Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.
"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons", — kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."
Maisan sielussa kirkastui… Ei voinut sanoa, miten kevyt oli hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään pelättävää…
— Niin, nyt kaikki oli ohi — — ohi…
Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää aiottu erottaa.
Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." — Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, — hänkin oli tavallaan hyväntahtoinen. —
Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, — tosiaankaan ei Maisalla ollut enää mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella sitä.
Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, — niin pahalta kuin oli näyttänytkin. — — Hui, — Maisa muisti rouvan kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.
Ei kannattanut ajatella sitä enää, — nyt oli kaikki ohi!
Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? — Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään…
Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä, vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois tieltä… Niin paljon oli varmaa. — Ja sitten olivat he jälleen tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat puhuneet hyvää Maisasta!