Sitä ei voinut käsittää!
Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista — hän nyki nykimistään sitä auki.
Niin — mutta sehän oli samantekevä, — ohi oli se nyt kuitenkin!
Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei — hän ei sanoisi sanaakaan Kielsbergille tästä… Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain, että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan asiaa enää. — Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana Kielsbergin silmissä.
* * * * *
Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa, — hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.
Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaaMaisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.
"Niin tosiaankin, — tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut, että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata, säännöllistä elämää… Mutta olikin matami vastannut hänelle niin että tuntui; — ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi etsiä, — ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa… Mutta hän oli silloin mennyt niine tietoineen — se lörppösuu!"
— Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin, joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut kuurassa Grönlandsleerissä.
Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.
Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!…
Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.
"… Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! — — Sisareni sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä samassa talossa… Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, — kertoi matami… ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin myöntymys," — hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.
"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, — "jos rouva kerran tahtoo tietää sen niin" —
"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"
"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, — ja hän on säästellyt myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."
"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, — eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona… Ja sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, — olette nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle tule niin monta tarjousta enää — ja kuten tiedätte ei ole hauskaa tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä… Olen varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen — niin että teilläkin on jotain vietävää yhteiseen pesään — — Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.
Maisa pudisti nopeasti päätään:
"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, — muuten saan kiittää rouvaa."
"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, — hänhän on kunnon mies, joka pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."
"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; — mutta en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."
"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!… Voitteko toivoa parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"
Maisa hymyili itsekseen, — hänellä oli joka tapauksessa omat toiveensa, hänellä…
"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" — vastasi hän vältellen.
"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen pesään."
"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan mielettömältä, — ja samoin Dörumeista myöskin… ja se voisi varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja koettanut", — Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa osakseen, — "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!
"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin kevytmielisesti" — sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. — — — Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; — luulin keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!…
"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"
Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, — juuri siinä, — ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.
— — "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, — ja itsehän sanotte, ettette voi, — niin ei ole teillä muuta mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! — Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan teitä, neiti Jons" — virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan sääli teitä, vaan suutaria. — Missä te oikeastaan luulette paikkanne olevan? — Pelkään, että teillä on haaveiluja — käytte pää pyörällä ja tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.
"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton ompelemaan hyvissä perheissä!"
Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi käsi ovenrivalla.
"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne… Tehän olette ollut kelpo työntekijätär, — ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman asemanne…
"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja ajatelkaa asiaa; — tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän itsenne vuoksi, Maisa. — Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät katsoivat häneen osaaottavasti.
— — — Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, — hän erotti jo kaukaa nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. — Ja vähän sen jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla torilla. — — — Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole? — Se oli vain puoli; — Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä, — mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. — Hän tahtoi olla varma siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä — —
Nyt hän oli jälleen torin läheisyydessä. —
Vain yhdeksän! —
Maisa tahtoi odottaa puoli kymmeneen ja kulki kertaalleen korttelin ympäri… Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin ettei tahtoisi tavata Kielsbergiä.
Maisa muisti yht'äkkiä päässeensä selvyyteen siitä, mitä oli miettinyt ja ajatellut ja millä vaivannut päätään nyt koko ajan näinä päivinä. Jos Maisa ottaisi suutarin, voisivat Tranemit olla levollisia Antoniin nähden…
… Eikä hänen pitäisi tulla liian myöhäänkään kotia, niin että täytyisi mennä työpajan läpi ja mahdollisesti tapaisi Ellingin. Tämä ikäänkuin pyöri Maisan ympärillä alituisesti nyt näinä päivinä, milloin Maisa vain tuli kotiin, — puolin sanoin vihjaillen hänestä ja työpajastaan, — Ellinghän aloittaisi siellä työn lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä, muuttopäivänä — — —
— Hän makasi ja väänteli ja heittelehti kaiken yötä, ja seuraavana aamuna oli hän aikaisin ylhäällä ja meni suutari Lövstadin luo Siltakadulle, ennenkuin meni Tranemille, saadakseen toisen kenkänsä korjatuksi, — Maisa ei tahtonut teettää sitä kotona, sillä hän ei tahtonut tavata Ellingiä.
Hän oli nähnyt aamulla sekä rouvan että neidit. He olivat tervehtineet häntä sangen ystävällisesti, muuta hän ei voinut huomata, ja olivat selittäneet, mitä tuli ommella. — Heillä oli työtä vielä koko seuraavaksikin viikoksi — arveli täti Rask.
Mutta tuntui kuin olisi rouva ollut suorastaan kärtyisä tänään, — Lena ei osannut tehdä mitään hänen mielikseen, — oli lämmittänyt huoneita aivan kuin keskellä talvea, — ja sitten olivat ikkunat olleet liian kauan auki, niin että huoneet olivat aivan kylmät… Ja neiti Raskin ei ollut onnistunut myöskään keittää hyvää kahvia aamiaiseksi.
Kas, nyt tuli rouva Torp…
Maisa hätkähti tämän nähdessään; mutta rouva Torp nyökkäsi aivan välinpitämättömänä; — ei lainkaan näyttänyt siltä kuin olisi tämä ajatellut Maisaa, — hän vain pani hatun ja nahkakaulurin eräälle tuolille ruokasaliin ja meni suoraan äidin luo kamariin.
Maisassa heräsi pieni toivon kipinä, — ehkä kaikki voisi mennä ohi…
Oli rauhoittavaa istua näin ikäänkuin kaiken ulkopuolella, sillaikaa kuin heillä oli omat puuhansa ja kun he näyttivät kokonaan unohtaneen hänet… Hän istui ja kuunteli ovikellon soidessa, kuka tuli, ja kuka meni…
Ja nyt tuli Signe jälleen pois ja otti päällysvaatteet ylleen, hän puhui vielä varsin innokkaasti:
"Torp sanoo, ettei hän milloinkaan — milloinkaan, äiti! — ole kuullut mainittavan hänen nimeänsä tämän asian yhteydessä ennenkuin nyt tänään sanomalehdessä. Mutta Schoulla on aina ollut niin käsittämättömän paljon tuttavuuksia, — ja tietysti hänet nyt vedettiin esille juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä…"
Varmaankin joku asia kokonaan täytti heidän ajatuksensa, —Signellekään ei oltu tarjottu viiniä eikä suklaata —
Mutta Maisan mieltä ei tuo kiinnittänyt; tänään hän oli iloinen saadessaan istua koko päivän omassa nurkassaan, — ehkäpä paha sää menisi ohitse.
— Lehdissä oli varmaan ollut jotain, josta he eivät pitäneet, jotakin tästä valtioneuvoskysymyksestä…
Theodor, juristi, viipyi kauan äidin luona hämärätunnilla; ja sitten, kun lamppu sytytettiin, istuutui Arna Maisan luo kirja kädessä.
Hän käänsi lehden toisensa perästä — se meni nopeaan — ja katsoi yhtämittaa muualle…
"Todellakin toivoisin, että Schousta tulisi valtioneuvos!" — pääsi häneltä; näytti siltä kuin ei lukeminen oikein olisi kiinnittänyt hänen mieltään tänä iltana, — ajatukset olivat varmaankin Grottebakkenilla.
Niin, Arnalla oli Jakobinsa, ei ollut ketään, joka olisi tahtonut riistää tätä häneltä! — — —
— — Ei oltu mainittu enää sanaakaan Maisasta Tranemeilla; — ja viikko oli mennyt, päivä toisensa jälkeen, joitten kuluessa Maisa ajatteli paljon jännittyneenä ja levottomana istuessaan ompelemassa. Hän oli ollut hiljainen ja taipuvainen, koettanut keksiä sellaista, mikä imartelisi rouvaa, ja voittanut vaatimattomuudellaan puolelleen täti Raskin. — Hän oli koettanut tehdä itsensä pieneksi ja huomaamattomaksi ja unohdetuksi, — oli tullut aikaisin ja tehnyt työtä niin kauan kuin suinkin sai luvan tehdä, — hän oli hämmästyttänyt heitä saamalla työt valmiiksi paljon ennen kuin he olivat voineet odottaakaan ja ollut niin kunnollinen ja ymmärtäväinen ja hyvä — ja iloinen sitäpaitsi…
Ja kaiken tämän ohella istunut kuin kuolemaan saakka pelästynyt eläin ja koettanut keksiä keinoja selviytyäkseen pulasta.
Vain yksi keino oli: ehkä hänet unohdettaisiin, — ehkä Tranemit rupeaisivat pitämään hänestä ja luottaisivat häneen, niin että he mieluimmin tahtoivat unohtaa asian.
Tänään oli lauantai ja viimeinen päivä, jolloin hänen piti olla siellä — — jos sekin nyt kuluisi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, — niin näkisi hän auringon paistavan, vaikkapa olisikin pilkkoisen pimeätä hänen mennessään kotiinsa illalla! —
Maisa istui ja ompeli hyvin innokkaasti heidän pukujansa — niiden piti tänään valmistua; — säpsähtäen levottomasti joka kerran oven avautuessa, peläten rouvan tulevan; — hän tiesi koko päivän missäpäin taloa tämä liikuskeli —
Aamupäivä oli jo kulunut, Maisa oli laskenut kaikki puolet tunnitkin aina kellon käheästi lyödessä; — ja iltapäiväkin oli samoin mennyt aina teeaikaan saakka.
Rouva oli lähtenyt vierailuille; häntä odotettiin kotiin, mutta häntä ei kuulunut; — kello kävi jo seitsemättä —
Jospa rouvalla kuitenkin olisi muuta ajattelemista! — Pitihän nyt ratkaistaman, tulisiko hänestä valtioneuvoksetar vai ei…
Hän oli silloin ollut niin kiivas sen vuoksi, että oli levoton Antonin tähden; — mutta sen jälkeen oli hän saanut niin paljon muuta ajattelemisen aihetta; varmaankaan rouva ei muutoin olisi voinut olla niin ystävällinen Maisalle nyt koko ajan; — — Tranemit pitivät hänestä, siitä Maisa oli varma.
Jospa… jospa rouva ainoastaan maksaisi! Maisa oli näkevinään rouvan hymyilevän ja sulkevan puoleksi silmänsä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että oli unohtanut asian.
Jospa Maisa pääsisi kunnialla kotia! —
Kone seisahtui rouvan tullessa sisään —
Hän oli myöhästynyt, oli käynyt niin kaukana. Onko täällä käynyt vieraita?… Onko isä kysynyt minua?…
Hän tuli täysin purjein Maisan luo:
"Niin, Maisa, tiesin kyllä, että kävisi hyvin, — vihdoinkin olen saanut kootuksi rahat teille kunnollista ompelukonetta varten!… Aina kolmekymmentäkolme taalaria!… Minulla on ollut sellainen homma, etten voi sitä sanoakaan, saadakseni tavata kaikkia näitä perheitä. — Ja nyt iltapäivällä olen sitten ajanut ympäriinsä — viimeksi aina kauas Jürgenseneille.
"Mutta nyt on teillä sitten ainakin jotain varmaa itsellenne, Maisa! — — Ja tästä jää vielä vähän jäljelle rahaa, niin että saatte hiukan kapioihinkin… Kaikki soivat niin mielellään tämän rahalahjan teille, niin melkeinpä ensimäisestä sanasta olivat he valmiita antamaan… Täytyy sanoa, että he suurella mielenkiinnolla seuraavat aikeitanne, Maisa!
"Ja kun sisareni maanantaina käy siellä luonanne ja sanoo matamille, että jos tuo suutari nyt oikein kauniisti osaa pyytää, niin saa hän kyllä myöntävän vastauksen… ja sitten voidaan heti kuuluttaa, ja teistä voi tulla suutarin emäntä jo jouluun mennessä."
Maisan silmissä maailma musteni ja päätä pyörrytti; — hänestä tuntui, että hänet ikäänkuin oli pistetty pussiin; rouvahan oli käynyt kertomassa asian kaikissa perheissä.
Hän istui hiljaa ja hymyili typerästi voimatta vastata… Seinäkello näytti seitsemää, mutta ei lyönyt tuolla epämiellyttävällä, käheällä äänellä, ja Maisasta tuntui, että hän itse ikäänkuin koetti koettamistaan vetää henkeä keuhkoihinsa ja oli tukehtumaisillaan — —
* * * * *
Maisa oli kuumeessa koko yön, nousi aina vähänväliä istumaan sänkyynsä ja tuijotti eteensä ja mietti.
Kaikki näytti pimeältä… Saattoi olla yhtä hyvä heittäytyä suoraan Aker-jokeen, — kulkea sen mukana aina sen laskukohdalle saakka… sinne ruoppauslaitoksen luo — keskelle tuota inhoittavaa mutaa, jota ruopattiin, — — kravut saisivat kernaasti pureutua häneen kiinni, ja ankeriaat kiertyä hänen ympärilleen, — niin olisi yhtä hyvä kuin nytkin.
— Maisan piti nyt sunnuntaiaamuna pukeutua; mutta hän huomasikin istuvansa pyyheliina kädessä tuolilla sängyn vieressä, edessään seisomassa Dorthe, kuuromykkä, hiljaisena ja pelästyneenä, kasvoilla surullinen ilme; hän tunsi kyllä, että nyt olivat Maisan asiat varsin huonosti.
Maisa ei jaksanut pukea ylleen, vaan heittäytyi sänkyyn ja teki merkkejä Dorthelle, että hänen päänsä oli niin kipeä, niin kipeä.
Hän oli pitkänään koko sunnuntaipäivän raskaassa, epämiellyttävässä horrostilassa, — hänellä oli epäselvä ajatus nousta ylös iltapäivällä hämärän seuduissa; oli niinkuin olisi ollut helpompi silloin, kun ei oikein näkisi itseään selvästi; — mutta hän jäi yhä makaamaan…
Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse Hammersborgiin.
Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni toivonkipinä… voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella. — — Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!
Hän näki äidin edessään — — ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella, — — nyt ne lakaisivat hänet pois — pois harmaitten pilvien mukana…
Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.
Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.
— Kaikki oli nyt lopussa, — Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan enää tulisi olemaan mitään yhteistä…
Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.
"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, — "tuskinpa olen nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"
"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?… Voin päästä lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, — annatte minun kulkea ja odottaa ja odottaa… Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine vaikeuksineen…"
Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin tavallisesti.
— "Mutta tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut, Maisa?" hän katsoi Maisaa aivan läheltä silmiin. — — "Sanonkohan teille sen?… Minä nautin siitä aivankuin olisi makea karamelli suussani", sanoi hän ja maiskautti suutaan; Maisa tunsi niin hyvin tuon hänen tapansa. — — — "Niin, tänään tukkukauppias Tranemista —eiole tullut valtioneuvos, —eikärouva Tranemista valtioneuvoksetar…
"Siksi tuli nimittäin pääkonsuli Schou — niin!
"Näin toimituksessa sähkösanoman, jossa sanottiin, että nimitys on tapahtunut eilen. — Sangen harmillista Tranemeille — vai mitä luulette? — etenkin rouvalle ja hänen ranskalaisille muodeilleen? — Ja tuolle inhoittavalle poikanulikalle viisitaalareineen… Epäilenpä hiukan, että juuri minun sanomalehtikirjotuikseni on osaltaan vaikuttanut asian ratkaisuun. Viittasin tässä eräänä päivänä konsuli Schouhun, kirjoitin että hän juuri on mies, jota koko liikemiesmaailma kunnioittaa. —
"Niin, ehkäpä me kaksi, Maisa, kun asiaa oikein ajatellaan, olemme tehneet hänestä valtioneuvoksen! virkahti Kielsberg avomielisen iloisesti. — Sillä tehän aina sanoitte pitävänne noista Schouista… Seitsemän kertaa kostettiin Kainille, seitsemän ja seitsemänkymmentä kostetaan Lameckille! — — Tämä herra Anton — —
"Kas niin, — kas niin, Maisa? — onko kuulijakuntani niin äänetöntä tänään… ei mitään kättentaputuksia… ei mitään suosionosoituksia?… Liian väsynyt ja rasittunut, pikku raukka! — —
"Mutta tehän olette niin hirvittävän vakava!"… Kielsberg huomasi nyt vasta kumartuessaan Maisan puoleen katulyhdyn valossa, että hän näytti kalpealta ja hämmentyneeltä —
He olivat kävelleet pimeään iltamyöhään saakka, — olivat pysähtyneet silloin tällöin jonkun katulyhdyn luona, — ja tulivat nyt hitaasti takaisin tähtitaivaan kaartaessa yli talojen…
"Maisa", sanoi hän huolestuneena ja tarttui hänen käteensä. — "Mikä teidän on?… Oletteko jälleen levoton kotiopettajapaikan vuoksi?… Peloissanne, etten minä voisi selviytyä?… Että minun täytyisi matkustaa pois?…"
Hän kohtasi aran katseen ja tunsi Maisan sormien kouristuksentapaisesti, levottomasti värähtävän hänen tarttuessaan Kielsbergin käteen ja pusertaessa sitä.
Yht'äkkiä painautui hän kiihkeästi Kielsbergin rintaa vastaan, kätkien kokonaan kasvonsa niin ettei tämä lainkaan nähnyt niitä — ja riuhtaisi samassa itsensä irti kiiruhtaen pitkin katua ja portista sisään —
"No, mutta Maisa… mutta Maisa… odottakaahan… Kuulkaahan toki!…"
"Matami Ellingsen… matami Ellingsen!" — huudettiin keittiön ovelta.
Ihan varmasti täytyi tämän olla kotona; pesusoikkohan oli keskellä puoleksi pestyä lattiaa…
"Matami Ellingsen!"
"Vai niin… ai, ai, ai!… Mikä on?"
Matami oli heittäytynyt hetkeksi sänkyyn. — "Vai niin — tehän siellä olettekin, Jörgine, — tuli hiukan valittavasti — tuon lattianpesun tähden saan kärsiä alituiseen; rintani käy siitä kipeäksi; — se on vaivannut minua aina siitä saakka kun jouduin naimisiin…"
Hän oli varsin laiha nainen, punertavan ruskeat hiukset kammattuina nutturalle ja peitettyinä pitsillä, hame oli vielä ylhäällä lattianpesun jälkeen; pienillä, vilkkailla silmillään, joita ympäröi kärsivät, kahvinruskeat kasvot paksuine, tiheine kulmakarvoineen katseli hän ovella seisovaa Jörgineä.
"Sepä ikävää… niin, sitten kai ei kannata puhua teidän kanssanne, matami Ellingsen?"
"Näette, miten on laitani", — kuului surullisesti. — "Jos tahdotte kenkiänne, niin saatte tulla, myöhemmin, — Ellingsen ei ole kotona — —
"Voi!" — puhkui hän jälleen… "Näettehän etten voi antaa teille minkäänlaisia tietoja, — en ole ottanut niitä vastaan enkä — saatte olla kiltti ja tulla uudestaan, — kuuletteko… Ellingsen on tänään kaupungilla pohjanahkaa ostamassa.
"— Uh, tätä lauantaipäivää, jolloin täytyy pestä lattiat", sanoi matami itsekseen ja heittäytyi jälleen sänkyyn.
Jörgina tiesi, mitä merkitsi suutari Ellingin pohjanahan osto, — sen vastauksen ymmärsivät kaikki naapuristossa asuvat sangen hyvin.
"Niin, minulla olikin nyt vallan toista asiaa teille tänään, matami Ellingsen… Sisareni Andrina vihitään huomenna; — ja harsoa ja morsiuskoristetta olisi vähän laitettava, — ja hänen leninkinsä pusero on suorastaan hullunkurinen, — ja siksi arveli äiti, että kysyisimme, tahtoisitteko te, matami Ellingsen, olla niin erinomaisen kiltti ja tulla meitä auttamaan."
Matami nousi puolittain istumaan.
"Andrina? — kas vain, vihitäänkö hänet todellakin…?"
"Vihitään, perämies Eriksenin kanssa."
"Eriksenin — Eriksenin? vai niin — —. Onko hän tästä kaupungista?"
"On kyllä."
"Kas vain, niinkö!"
"Niin, he menivät kihloihin joulun jälkeen; — ja nyt tahtovat he mennä naimisiin, ennenkuin hän jälleen lähtee merille…"
"Vai niin, huomenna on siis häät purjeen tekijän luona!…"
"Ja äiti arveli —"
"Niin, kyllä tulen; — on kai parasta, että tulen niin pian kuin mahdollista?"
Matami seisoi nyt keskellä lattiaa.
"Huh, huh tätä lattiata… jospa sitä ei olisi, niin…" — hän katsoi siihen melkein kuin olisi unohtanut sen.
"— Olisi erinomaista, jos voisitte tulla nyt aamupäivällä, niin että saisimme työskennellä päiväaikaan."
"Minunhan täytyy saada joku hoitamaan pientä tyttöraukkaani, jonka hampaita särkee" — sanoi matami ymmällä. — "Katsokaas, lähteä kesken lattianpesun pienen lapsen luota, kun mies on poissa…"
Hän neuvotteli nähtävästi paremminkin itsensä ja omantuntonsa kanssa kuin Jörginen, ja tyytymättömyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan.
— "Voittehan ottaa jonkun sijaanne tänne vain täksi päiväksi, matamiEllingsen!"
— "Näin perheenäidin ei sovi juosta noin vain kotoaan — — —Niin niin — ottaa joku sijaani, sanotte — vain tämän kerran…"
"Voisitte tosiaankin auttaa meitä suuresti tänään, emme tiedä, miten selviydymme muuten."
"Voisinhan saada läkkisepän Annan tänne täksi yhdeksi kerraksi, — jos hän on vapaana… Odottakaa hiukan" — —
Kädenkäänteessä teki Maisa tulen hellaan, asetti täysinäisen vesikattilan sille, — kiiruhti kamariin, missä lapsi oli, korjaili sen vuodetta — ja päästi hameensa alas ottaen samalla hatun ja takin ylleen.
"Jääkää te vain tänne, Jörgina, tapaan Annan kyllä tähän aikaan, — jollen, niin en tiedä, mihin menisin! Vanha Olina on tänään kotona." — — —
— Oli aivan kuin lääkäri olisi tullut taloon, kun Jörgina tuli kotiin matami Ellingsenin kanssa, jonka sanottiin käyttelevän neulaa erittäin näppärästi ja jota voitiin kutsua kaupungin hienoimpiinkiin perheisiin; nämä tunsivat tämän niiltä ajoilta, jolloin hän oli istunut heidän luonaan ompelemassa.
… Niin, tuo pusero oli todellakin leikattu niinkuin — matami Ellingsen ei tahtonut sanoa millä lailla, nähdessään sen Andrinan yllä… mutta ei haitannut, koska se oli liian laaja; pahempi olisi ollut, jos se olisi ollut liian ahdas —
"Siihen tulee kyllä oikea kuosi — näettekö matami Jes?… Morsiamen ei tosiaankaan tarvitse olla huolissaan, — se käy kuin tanssi… Se teidän perämiehenne on kai hyvin kaunis, Andrina?"
Matami tuli sisään tuoden tarjottimella aamupäiväkahvia ja vehnäleipää; — kaikki olivat jälleen hyvällä tuulella.
"Ja miten kruunataan morsian? — Myrttiseppele luonnollisestikin; — mutta entä hiukset? Teidän pitää kähertää niitä ainakin edestä ja ohimoilta…"
Purjeentekijän luona oli ollut kovin painostava mieliala; he olivat olleet niin huolissaan tuon lähestyvän juhlahetken vuoksi, mutta nyt he tunsivat itsensä niin turvallisiksi, kun matami Ellingsen oli tullut, tämä oli niin selvillä kaikesta ja osasi asettaa kaikki kuntoon.
Koko iltapäivä aina myöhään yöhön ommeltiin ja juotiin kahvia ja juteltiin, siksi kunnes morsiamen ylle oli kokeeksi puettu morsiusleninki ja huntu ja pantu papiljotit yöksi hänen tukkaansa; — oli kuin olisivat he tunteneet matami Ellingsenin jo monta vuotta…
"Ja sitten pitää teidän mennä nukkumaan, ettekä saa ajatella liian paljon perämiestänne, niin että olette kaunis huomenna," — sanoi hän hyvästiksi ja kiiruhti kotiin. —
— Vanha Olina tuli häntä keittiössä vastaan. — "Elling on tullut kotiin", ilmoitti hän hiljaa…
"No olipa hyvä, että olet tullut, Elling", sanoi matami ystävällisesti astuessaan sisään. — "Olet kai saanut jotain syötävää? — Sanoin, että Olina valmistaisi sinulle lämmintä ruokaa."
"Niin — minäkö, — ei suinkaan minusta kannata huolehtia."
"Minun täytyi mennä purjeentekijä Jesin luo, — Andrina vihitään huomenna; he eivät tienneet, miten korjata tämän leninkiä, — eikä käynyt päinsä suututtaa heitä myöskään."
"Eipä suinkaan, eipä suinkaan, — enhän minä puhu mitään, en mitään; — on vain niin kummallista, niin. Hohhoi!" — Elling istui uneliaana, juotuaan kaiken päivää, nyrkki paksussa mustassa tukassaan ja katsoi alas pöytään. Matala, synkännäköinen otsa oli tummissa rypyissä ja kulmakarvat yhteenpuristettuina.
Hän antoi molempien nyrkkiensä vaipua alas pöydälle…
"Hoh-hoi! — kun vain pääset lentämään häkistä, niin olet niin perin onnellinen."
"Etkö tahdo jotain syötävää, ennenkuin panet maata, — täällä kaapissa on vielä eilistä lientä."
"On kovin ystävällistä kysyä niin, — he he. — Ei kiitos. — — — Minä tässä istun ja mietiskelen, kun on semmoista miettimistä, niinkuin onkin — niin —"
"Ooh, voisit sen sijaan tehdä töitäsi, Elling", sanoi Maisa kärsimättömästi — "niin tekisit jotain hyödyllistä, — ja minun ei tarvitsisi valehdella ihmisille ja nähdä vihaisia kasvoja sinun ollessa poissa työpajasta!"
"Minähän vain kysyn, miksi niin teit?" — toisti mies itsepäisesti. —
"Olet nyt juopotellut jo tiistaista lähtien!"
"Aivan niin, niin niin, olet aivan oikeassa, — enhän minä sano mitään, en mitään, — — ja sinä olet saanut niin paljon enemmän oppia kuin minä, niin että minä kyllä väittelyssä joudun tappiolle… Minä vain kysyn minkä vuoksi? Täytyyhän saada kysyä, vai mitä?… Sillä minä oikein mietin sitä — —" Hän hymyili itsekseen ja pudisti päätään… "kun sitten tulee kotiin niin" — —
"Ei kai siinä ole mitään pahaa, että koetan vähän ansaita lisää silloin kun voin, Elling, — sillä minunhan täytyy tehdä velkaa sekä leipurille että kauppiaalle, niin että aivan hävettää."
"Kas niin… Aivan niin, hei vaan!… Nyt se kuullaan!" — Elling nojasi otsaansa molempiin nyrkkeihinsä ja jäi istumaan sillä tavoin puolitorkuksissa Maisan hoidellessa pikku tyttöä uunin luona.
Elling nosti pari kertaa päätään…
— "Minä ponnistelin ja tein työtä vähintään kolme neljä vuotta… oliko sinulla kenties jotain muistutettavaa minua vastaan silloin?"
"En nytkään sanoisi mitään, Elling, jos sinä vain olisit hiukan säännöllisempi etkä joisi."
"Minä istuin niin ahkerana ja uskollisena lestin ääressä, — mutta sitten kyllästyy alituisesti vetämään ja vetämään tuota pikilankaa, — kyllästyy niin, että olisi valmis kiertämään sen kaulansa ympäri. Niin, etkö luule minun istuneen ja ajatelleen sitä, he he he, — kiertäisi sen nelinkertaiseksi ja kerrassaan lopettaisi kaikki. — — Mitä sinä siitä välittäisit? — Pääsisit vain suutarin häkistä jälleen maailmalle, ja voisit ryhtyä ompelemaan — — Olisit varmaankin hyvin iloinen silloin." —
"On häpeä, Elling, että juot itsesi noin juovuksiin. — Ja kyllä kai tiesit, kenen otit; en ollut minäkään niin halukas… Enkä muuta tiedä kuin että teen työtä ja ponnistelen täällä sinun kanssasi niin paljon kuin voin… Pikku tyttöraukka!" — huokasi hän ja katsoi nurkkasänkyyn päin, "on hyvä, ettei hän ymmärrä mitään."
"Hu-m-m," — mies istui hetken ja murisi… "Niin, sinä saat kyllä asian kääntymään niin, että onnettomuus jää sinun puolellesi… Enkä minäkään sano kerrassaan mitään siitä." — Hän pudisti raskaasti päätään —
"Olenko sanonut sinulle yhtäkään pahaa sanaa sinun tullessasi kotiin tuollaisena?"
"Ehei, ei, eipä ei, — sinä olet kyllä yhtä kiltti, olenpa selvä taikka juovuksissa, oletpa kyllä!"
"On hyvä, että huomenna on sunnuntai", sanoi Maisa sovittavasti; hän oli riisunut leningin yltään ja seisoi nyt alushameessa ja yönutussa. — "Koetahan päästä sänkyyn nyt, Elling, jollet tahdo jäädä istumaan koko yöksi siihen pöydän ääreen…
"Älä vain tule lähelleni juovuksissa ollessasi, sanon minä."
Mies asetti jälleen kädet pöydälle eteensä ja painoi päänsä raskaasti niitä vastaan.
"Niin, minä olen onnellinen, oikein onnellinen".
— Hui — miten humalaisena Elling istuikaan, juopuneen kyyneleet silmissä. — Maisa seisoi ja katsoi häntä nyrpistäen ylähuultaan:
"Kas niin, koetahan nyt saada saappaat jalastasi, — minä autan sinua." — — —
* * * * *
Matami Ellingsen otti väliin kotiin työtä; toisinaan ompeli hän palvelustytöille tai naapurien matameille. Mutta paljoa ei hän ehtinyt tehdä, sillä päivät kuluivat pikkulasta hoitaessa ja talousaskareissa; — ja tämä ei ainoastaan merkinnyt sitä, että asetti padan tulelle; hänen täytyi useimmiten myöskin huolehtia siitä, että oli jotain pataan pantavaa, ja se täytyi hankkia lainaamalla ja velkaa tekemällä.
Hänellä oli nyt ommeltavana matami Valsethin, väkipyöräntekijän vaimon pumpulileninki. Mutta paljoakaan ei sillä tavoin ansainnut; — enempää kuin kaksi markkaa tai puoli taalaria ei hän voinut pyytää sellaisesta yksinkertaisesta puvusta.
Olihan hyvä, että Maisa oli siistinyt kamarin, sillä hän näki, että matami Valsethin silmät olivat auki hänen tullessaan sisään; muilla talonasukkailla oli niin paljon muistuttamista Maisan suhteen sen vuoksi, ettei tämä voinut olla aivan kuin nuo toiset, jotka eivät milloinkaan olleet tehneet muuta kuin seisoneet pesusoikon ääressä koko ikänsä!
Matami Valsethillahan ei ollut mitään makua, — hän tahtoi myöskin saada kapan hameeseensa, koska sellainen nyt oli muodissa; ja matami Ellingsen näki kyllä, että hän hiukan loukkaantui; mutta hän sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi siitä, ettei kappaa sopinut tehdä tuosta paksusta, jäykästä arkipäiväisestä kankaasta. — Ei, siitä täytyi tehdä leninki, jossa oli kiinteä pusero ja koristeompelua. Kun hän nyt tulisi koettelemaan, saisi hän itse nähdä, kuinka se sopi hänelle.
Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä seistessään; — hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:
… Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen että kaasuun ja veroihin nähden… ja kaupungillahan oli nyt valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli palaakaan leipää…
"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään kuin ne, jotka ovat rikkaita, — kaikki, jotka vain voivat", — sanoi matami Ellingsen.
Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.
"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" — vastasi hän korskeasti.
"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt heidän elämäänsä aikoinani; — kyllähän minä ompelinkin kaikkein hienoimmissa taloissa."
Matami ei vastannut; — mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, — hän oli sangen jäykkä ottaessaan leningin yltään.
… "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. — "Sillä ei ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt… Puhuipa mistä tahansa, — niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; — — kaiken tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." —
Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.
Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami Valsethin ollessa sisällä! — Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin ennenkuin illalla, ei varmaankaan.
— — Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi enemmän, — silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! — Hän oli usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota hän saisi ottaa kotiinsa.
Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, — näyttäisi aivan siltä kuin kulkisi kerjuulla; — eivätkä hekään varmaankaan mielellään uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.
Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään tarjoamaan työtään…
Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin kadulla — entisen Mina Jürgensenin; — hän oli heti tuntenut tämän kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin tukevaksi.
Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, — vaikka tämä olikin ollut niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:
"Kas, oletteko Maisa?… Maisa…"
"Ellingsen", — oli hänen täytynyt auttaa häntä.
Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt niin levoton kun sai hampaita…
Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; — vanhin oli viiden vuoden vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut, jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat olleet joulun aikaan edellisenä vuonna…
Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.
Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti, että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.
Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä Solbergin tanssiaisissa.
Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan — — —
— Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi. Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä, jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.
Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki, jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää vaununpeitteeksi.
Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.
Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä oli töitä. — Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, — auringonpaiste teki kyllä hyvää sille raukalle…
Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori Jürgensenin luona.
Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; — ja kellon käydessä neljättä eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku Jensine käsivarrellaan.
Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, — niin kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut naimisissa!…
Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, — hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.
Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla. Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.
Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä, miten hänet otettaisiin vastaan — oli toista seista täällä hienon talon edessä kuin hän oli kuvitellut.
No niin, piti mennä sisään.
Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.
Ky-yllä, rouva oli kyllä kotona; mutta —
"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona…"
Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua lasta.
"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka olen."
Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija vihdoinkin vei sisään tarjottimen.
Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.
Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää häntä istumaan, — vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan! — — Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, — ehkäpä saisi tarjota matamillekin kahvia — ehkäpä nähdä, kuinka hänen Jensinensä pääsisi lasten luo…
Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.
"Hys, hys —"
Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.
Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä pysähtyivät päärapun eteen. —
Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, — kas nyt otti lapsentyttö — varmaankin joku imettäjä — pienokaisen pois vaunusta ja lähti sisään…
Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; — hän ei näyttänyt vielä varsin varttuneelta kasvoista päättäen, — hänellä oli takki ja hattu — paljaat käsivarret — oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen kuomu —
— Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni leuka on äidin.
Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun palvelijatar tuli jälleen ulos.
"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa vastaan teitä tänään; — hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte lapsen mukaanne."
Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.
"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin, koska rouva oli pyytänyt minua", — selitti hän.
— — Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli oikein iloinnut jostakin!… Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; — olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää, millainen maailma on —
Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista — ja kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen tehdä tämän matkan. — Mitä hänellä oli siellä tekemistä, — eiväthän he tarvinneet häntä!…
Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, — niin, sillä tavoin sinut otettiin vastaan — tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti kohdeltu. — — "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan vihastuneena.
— "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin huvitelleet tänään!…"
Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui raitiovaunussa.
Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa vaunussa!
"Hys, hys, Jensine! — — Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin sekä hatunnauhat, — täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi hävetä. — Hiljaa, hiljaa…"
Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen huutavan.
Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi puutarhojen ja unisten talojen.
Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!
Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, — ehkä jostain virastosta tai konttorista.
Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; — sanottiin, että hän tahtoi näyttää suurelliselta.
Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa väkeä seisoi odottamassa, — sekä rouvia että neitejä, — heidän piti varmaankin mennä johonkin vieraisille.
Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinentakkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkäänSolbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseenJensineä.
Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä — ja myöskin sen toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!
Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen kiiltonahkaisista kengistä: —
"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, — mikäs tämän pienokaisen nimi on?…"
"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva, varmaankin tuon pitkän neidin äiti; — "hän niin vääntää suutaan."
Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen toiseen jalkaan; — ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se hyvin hauskaa.
"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"
"Oletko hullu, lapsi!"
"Kuumuuden vuoksi arvelin…"
Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.
"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"
"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, — hän katseli neitiä rakastuneesti.
Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. — — — Mutta, — hän istui ja mietti, — kuka oli tuo rouva? — — Hän muisti kasvot — —
Kas, — nyt selvisi asia matami Ellingsenille. — Kyllä hän oli nähnyt rouvan ja tyttäret; — hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä, matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.
Hänen täytyi saada se sanotuksi; — ja sitten alettiin puhua ja porista loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua vaunusta Grönlandin pysäkillä —
"Hyvästi, matami Ellingsen… Hyvästi pienokainen"… Rouva nipistiJensineä jalkaan.
"Hyvästi rouva… Hyvästi, neiti"… Oli ollut oikein hauskaa tavata heitä —
Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.
Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, — ja nyt raitiotievaunussa…
Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja paitahihasillaan.
"Noo, — kuinkas kävi?"
"Voit uskoa, Elling, että minulla on…" — Maisa muisti vielä raitiovaunukohtausta; — mutta sitten hän hillitsi itsensä —
"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; — Maisa tunsi niin hyvin tuon katkeruuden!
"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin mahdollista."
Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan ääressä; — Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa oikeaan aikaan — tämän kaupunginmatkan vuoksi!…
* * * * *
Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen — ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.
Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että hän oli pudottanut jotakin.
Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu… Alhaalla kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli hänet kuin nuken! — Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä kiiltonahkakengissä…
— Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja pytyn jäännöksiä — Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin miehensä asettamaan puutorven ojaan!
Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin. — Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.
Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin yksi tai kaksi kerrallaan.
Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.
Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta ystävyyden vuoksi —
Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä, ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; — ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.
Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa, niin he olivat erehtyneet. — Hän tarkasti loukkaantuneena matamia aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.
Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi — hän kutsui häntä muoriksi eikä matamiksi, — hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! —
Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään hienon rouva Ellingsenin edessä, — ei käynyt päinsä paikkauttaa enää siellä saappaitaan…
Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli sanoneeksi:
"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu — Jos niiksi tuli, niin voisihan hän nyt olla rouvakin — sen sijaan, että seisoi täällä ja riiteli raakojen ihmisten kanssa!"
"Kas niin, — sepä oli puhetta se;" — Röbergin muori nauroi pilkallisesti — "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" — Rouva Ellingsen tunnusti siis, minä hän piti itseään! — Niin, varmasti saisi hän pitää rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili…