The Project Gutenberg eBook ofMaison-Rougen ritariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maison-Rougen ritariAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Aili SomersaloRelease date: November 25, 2024 [eBook #74797]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAISON-ROUGEN RITARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maison-Rougen ritariAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Aili SomersaloRelease date: November 25, 2024 [eBook #74797]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Maison-Rougen ritari
Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Aili Somersalo
Author: Alexandre Dumas
Auguste Maquet
Translator: Aili Somersalo
Release date: November 25, 2024 [eBook #74797]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAISON-ROUGEN RITARI ***
language: Finnish
Kirj.
Alexandre Dumas
Ranskankielestä suomentanut
A. Somersalo
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.
I. Vapaaehtoiset sotilaatII. Tuntematon nainenIII. Fossé-Saint-Victor katuIV. Ajan tapojaV. Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oliVI. TempleVII. Petturin valaVIII. GenevièveIX. IllallinenX. Paikkasuutari SimonXI. KirjelippuXII. RakkausXIII. Toukokuun 31 päiväXIV. UhrautuminenXV. Jumalatar JärkiXVI. TuhlaajapoikaXVII. KaivosmiehetXVIII. PilviäXIX. PyyntöXX. KukkastyttöXXI. Punainen neilikkaXXII. Tapaintuomari SimonXXIII. Jumalatar JärkiXXIV. Äiti ja tytärXXV. KirjelippuXXVI. Black
Vapaaehtoiset sotilaat
Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.
Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.
Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä, salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.
Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan, toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka, kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.
Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.
Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.
Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen, toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.
Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita, Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.
Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.
Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus, jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden sanomat.
Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen: »Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä, lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»
Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu, jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon katolle hädän merkiksi.
Ennen puoltayötä oli kolmekymmentäviisituhatta nimeä merkitty luetteloihin.
Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin: jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistavapettureita.
Pettureitaolivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset, piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin, samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää, tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.
Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin tuomitsemaan pettureita.
Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa harhaan.
Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.
»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»
Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen äänestystä.
»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».
Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.
Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja. Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.
Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa pettureille.
»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät, kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»
Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät, ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.
Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän surmaamistaan vielä samana yönä.
Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta, joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini- ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan toimenpiteeseen.
Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen sisään vettä valuvana ja sanoo:
»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset sen lyötyä kymmenen.
Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.
Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja kauhea siellä kummitteli.
Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä. Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin, ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät toisen vielä yllättävän takaapäin.
Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan, vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva, mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.
Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi tyhjentämänsä maljat.
Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.
»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä siellä, minne menet?»
Pakeneva ei vastannut mitään, vaan jatkoi juoksemistaan.
»Tähdätkää», huusi päällikkö; »se on valepukuinen mies, ylimys, joka yrittää pelastua!»
Ja kahden tai kolmen kiväärin kolina, niiden viskautuessa ilman tahtia olkapäältä käteen, joka tärisi hiukan liikaa osuakseen, ilmoitti naiselle, että kohtalokas liike oli tekeillä.
»Ei, ei», huusi hän pysähtyen äkkiä ja tullen takaisin, »ei, sinä erehdyt, kansalainen, minä en ole mies».
»Pysy siis asiassa ja vastaa suoraan», sanoi päällikkö.
»Minne siis menet, suloinen yölintu?»
»En mene minnekään, kansalainen… Vain kotiin.»
»Vai niin, vai kotiin?»
»Juuri niin.»
»Tämä on hiukan myöhäinen aika kunniallisen naisen palata kotiin, hyvä kansatar.»
»Tulen erään naissukulaisen luota, joka on sairas.»
»Pikku yölintuparka», sanoi päällikkö tehden liikkeen, joka saattoi naisen kauhistuneena ponnahtamaan takaisin, »ja missä on korttinne?»
»Korttini? Kuinka niin, kansalainen? Mitä sillä tarkoitat ja mitä siis vaadit?»
»Etkö ole lukenut Kommuunin julistusta?»
»En.»
»Olet ainakin kuullut sitä julistettavan?»
»En ole. Mitä se julistus sitten sisältää, hyvä Jumala?»
»Ensinnäkään ei enää sanota Jumala, vaan Korkein olento.»
»Anteeksi, erehdyin. Se tuli vanhasta tottumuksesta.»
»Huono tottumus, ylimystön tottumus.»
»Koetan parantaa tapani, kansalainen. Mutta sanoit, että…»
»Sanoin, että Kommuunin julistus kieltää menemästä ulos kello kymmenen jälkeen illalla ilman kansalaiskorttia. Onko sinulla kansalaiskortti?»
»Voi, ei ole.»
»Olet unohtanut sen sukulaisesi luo?»
»En tiennyt, että tuli olla kortti ulos mennessä.»
»Siinä tapauksessa mennään lähimpään vartiotupaan. Siellä saat selittää kauniisti asiasi kapteenille, ja jos hän on tyytyväinen, lähettää hän kaksi miestä saattamaan sinut kotiin, muuten hän pidättää sinut siksi, kunnes saa tarkemman selvityksen. — Kaarto vasempaan, reippaasti, tahdissa mars!»
Siitä kauhistuksen huudosta, joka pääsi vangilta, ymmärsi vapaaehtoisten päällikkö, että tämä liike suuresti epäilytti naisparkaa.
»Kas, kas», sanoi hän, »olenpa varma, että meillä on arvokas saalis. Mennään, mennään; no lähdetään nyt, pikku entiseni.» [Kaikkia ennen hallituksen aikana vallassaolleita sanottiin »entisiksi». — Suom.]
Ja päällikkö tarttui pidätetyn käsivarteen, pisti sen kainaloonsa ja kirkunasta ja kyynelistä huolimatta kiskoi häntä mukanaan Egalité-palatsin vartiotupaa kohti.
Oltiin jo Sergentsin tulliportin kohdalla, kun Croix-des-Petits-Champs-kadun kulmasta kääntyi heitä vastaan nuori, roteva, vaippaan puettu mies juuri sillä hetkellä, jolloin nainen hartailla pyynnöillään koetti päästä vapaaksi. Mutta rukouksia kuulematta laahasi vapaaehtoisten päällikkö häntä raa'asti mukanaan. Nuori nainen parkaisi kauhusta ja tuskasta.
Nuori mies huomasi tämän ottelun, kuuli huudon ja hypähtäen kadun yli pysähtyi pienen joukon eteen.
»Mikäs täällä on ja mitä te teette tuolle naiselle?» kysyi hän siltä, joka näytti olevan päällikkö.
»Älä sinä rupea minua kuulustelemaan, vaan hoida omat asiasi!»
»Kuka tämä nainen on ja mitä hänestä tahdotte, kansalaiset?» toisti nuori mies vielä käskevämmällä äänellä kuin ennen.
»Mutta kuka sinä itse olet meitä kuulustellaksesi?»
Nuori mies avasi vaippansa, joten saattoi nähdä sotilaspuvun ja kimaltelevat olkaimet.
»Olen upseeri, kuten näette», sanoi hän.
»Upseeri… minkä joukko-osaston?»
»Kansalaiskaartin.»
»No niin, mitäpä se meitä liikuttaa», vastasi eräs joukon miehistä.»Tunnemmeko me heitä, kansalaiskaartin upseereita!»
»Mitä hän sanoo?» kysyi toinen hitaasti ja pilkallisessa sävyssä, kuten rahvaan on tapana, etenkin Pariisin roskaväen, silloin kun se alkaa käydä kiukkuiseksi.
»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».
Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»
»Mutta, hyvä kansalainen…», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen irtautua.
»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»
Koko tämän ajan piteli kaksi miehistä yhä kiinni naista.
»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»
»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa. Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä…»
»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»
»Saatoimme häntä päävartioon.»
»Ja miksi saatoitte häntä päävartioon?»
»Koska hänellä ei ole kansalaiskorttia ja koska Kommuunin viime julistus käskee pidättämään jokaisen, joka ilman kansalaiskorttia lähtee Pariisin kaduille kello kymmenen jälkeen illalla. Unohdatko, että isänmaa on vaarassa ja että musta lippu liehuu kaupungintalon katolla?»
»Musta lippu liehuu kaupungintalon katolla ja isänmaa on vaarassa, koska kaksisataatuhatta orjaa marssii Ranskaa vastaan eikä sen vuoksi, että jokin nainen juoksentelee Pariisin katuja pitkin kello kymmenen jälkeen. Mutta yhtä kaikki, kansalaiset! Kommuuni on antanut julistuksen, ja te olette oikeassa. Jos heti olisitte vastannut minulle asiallisesti, olisi selvitys tapahtunut nopeammin ja rauhallisemmin. Onhan hyvä olla isänmaallinen, mutta samalla sopii olla kohtelias, ja minun mielestäni tulee kansalaisten kunnioittaa ennen kaikkea sitä upseeria, jonka itse ovat valinneet. Ja nyt voitte viedä mukananne tuon naisen, jos niin haluatte; teillä on vapaat kädet.»
»Voi, kansalainen», huudahti vuorostaan nainen, joka hyvin levottomana oli seurannut tämän väittelyn kulkua ja nyt tarttui Mauricen käsivarteen. »Voi, kansalainen, älkää jättäkö minua näiden raakojen ja puolijuopuneiden miesten armoille!»
»No niin», sanoi Maurice; »tarttukaa käsivarteeni, niin tulen heidän mukanaan saattamaan teidät vartiotupaan asti».
»Vartiotupaanko», toisti nainen kauhuissaan, »vartiotupaan! Ja miksi saatatte minut vartiotupaan, kun en ole tehnyt pahaa kenellekään?»
»Ei teitä saateta sinne senvuoksi, että olisitte tehnyt pahaa», sanoi Maurice, »eikä sen vuoksi, että pelätään teidän voivan sitä tehdä, vaan sen vuoksi, että Kommuunin julistus kieltää lähtemästä ulos ilman korttia eikä teillä sellaista ole».
»Mutta, hyvä herra, en tiennyt sitä.»
»Kansatar, saatte nähdä, että vartiotuvassa on kunnon väkeä, joka ymmärtää asianne ja jonka puolelta teillä ei ole mitään pelättävää.»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen puristaen upseerin käsivartta, »en niin paljon pelkää loukkausta kuin kuolemaa. Jos minut saatetaan päävartioon, olen hukassa.»
Tuntematon nainen
Tämä ääni ilmaisi niin paljon pelkoa ja ylhäisyyttä toisiinsa yhtyneinä, että Maurice vavahti. Sähköiskuna oli tämä väräjävä ääni tunkeutunut hänen sydämeensä saakka.
Hän kääntyi vapaaehtoisiin sotilaihin päin, jotka neuvottelivat keskenään. Heitä oli nöyryyttänyt se seikka, että yksi ainoa mies oli saattanut pitää heitä kurissa, ja nyt he silminnähtävästi suunnittelivat tappionsa korvaamista. Heitä oli kuusi yhtä vastaan, ja kolmella oli kiväärit, muilla pistoolit tai keihäät. Mauricella oli vain sapelinsa. Taistelusta ei saattanut tulla tasaväkinen.
Nainenkin ymmärsi tämän seikan, sillä hän painoi päänsä rintaansa vasten ja huokasi.
Maurice seisoi silmäkulmat rypyssä; huuli oli halveksivasti koholla ja sapeli ulkona tupesta. Hän oli kahden vaiheilla, tuliko hänen noudattaa miehistä mieltään ja puolustaa naista vai kansalaisvelvollisuuttaan, joka käski häntä jättämään naisen heidän haltuunsa.
Äkkiä näkyi Bons-Enfants-kadun kulmassa välähtelevän useita kiväärinpiippuja ja kuului kulkuvartion tahdikkaita: askelia. Huomattuaan väenkokouksen kulkuvartio pysähtyi noin kymmenen askeleen päähän siitä, ja korpraalin ääni huusi: »Ken siellä?»
»Ystävä», huusi Maurice, »ystävä! Tule tänne, Lorin!» Mies, jolle tämä määräys annettiin, lähti marssimaan kahdeksan miehen etunenässä.
»Vai niin, se oletkin sinä, Maurice», sanoi korpraali, »jaha, elostelija, mitä sinä toimitat kadulla tähän aikaan?»
»Itsepähän näet, tulen Veljien ja Ystävien piirin kokouksesta.»
»Niin juuri, mennäksesi Sisarien ja Ystävättärien piirin kokoukseen.Kyllähän se tiedetään.
Armaani, sun lempijäsi uskollinen, hellä käsi, puoliyö kun lyönyt on, avaa salvat kammion, jotka sulkevat sun multa illan tullen, tyttökulta.
Mitä, eikö niin ole asian laita?»
»Erehdyt, hyvä ystävä. Olin menossa suoraa päätä kotiin, kun huomasin tämän naisen rimpuilevan vapaaehtoisten käsissä. Juoksin paikalle ja kysyin, miksi hänet oli pidätetty.»
»Sellainen sinä olet», sanoi Lorin.
»Luonto se on ranskalaisten herrojen.»
Sitten tämä runoilijakorpraali kääntyi vapaaehtoisten puoleen ja kysyi:
»Ja miksi vangitsitte tämän naisen?»
»Sanoimme sen jo luutnantille», vastasi pikku joukon päällikkö, »koska hänellä ei ollut lupatodistusta.»
»Pyh», sanoi Lorin, »oli sekin suuri rikos!»
»Et siis tunne Kommuunin käskyä?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Totta maar! Mutta on olemassa toinen käsky, joka tekee sen mitättömäksi.»
»Mikä se on?»
»Se on tämä:
Näin vuorilla Kreikan Parnasson julisti Amor kuolematon: Sulo, Nuoruus, Kauneus ainiaan saavat passitta käyskellä missä vaan.
Hei, mitä sanot tästä käskystä, kansalainen? Se on kohtelias, niin ainakin minusta tuntuu.»
»Niin on, mutta minusta se ei näytä kumoavan edellistä. Ensinnäkään ei sitä ole julaistuMoniteurissä, toiseksi emme ole Kreikassa yhtä vähän kuin Parnassollakaan. Viimeksi ei nainen ehkä olekaan nuori, yhtä vähän kuin kaunis tai suloinenkaan.»
»Väitän päinvastoin, että hän on», sanoi Lorin. »Katsokaamme siis! Näytäpäs, kansatar, minulle, että olen oikeassa! Ota myssy päästäsi, jotta koko maailma voisi arvostella, koskeeko julistus sinua.»
»Voi, herra», sanoi nuori nainen painautuen Mauricea vasten, »suojeltuanne minua vihollisiltanne, suojelkaa minua nyt vielä ystäviltänne, rukoilen sitä teillä!»
»Näettekö, näettekö, hän piiloutua», sanoi vapaaehtoisten päällikkö.»Luulen, että hän on ylimystön vakoilija, ilotyttö, katunainen.»
»Oi, hyvä herra», sanoi nuori nainen pannen Mauricen astumaan askeleen eteenpäin ja paljastaen lyhdyn valossa hetkeksi kasvonsa, joista uhkui nuoruus, kauneus ja hienous. »Oi, katsokaa minua, olenko sen näköinen kuin he sanovat?»
Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt, sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti kuin oli paljastanut ne.
»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»
»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:
»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»
»Kuinka, teidänkö mukananne?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan, jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»
»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»
»Voi, kansalaiset, hyvät kansalaiset», sanoi Lorin, »me suutumme».
»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää. Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»
»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»
»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja», sutkauttivat vapaaehtoiset.
»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota sopivaksi puhua housuista naisten kuullen.Sans-culottesmerkitsee »ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.
»Runoilija laulaa ja mä toistan senhänen perässänsä kuiskaamalla:Englanti on pesä joutsenenison kalalammen ulapalla.»
»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö; »myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen…»
»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä. Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»
»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»
»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään ruumiini Seineen.»
»Hyvä on, madame», vastasi Maurice, »otan koko vastuun itselleni».
Hän päästi irti kauniin tuntemattoman kädet, joita oli pitänyt omissaan..
»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne, isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo sanankaan, niin käytä pistimiä!»
»Taisteluun… valmiit!» sanoi Lorin.
»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»
Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.
»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.
Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen rintaa vasten.
»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä vastuussa.»
»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»
»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan, »tunnussana?»… Asia on niin, että…»
»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»
»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma asiasi.»
»Sanot siis?» toisti Maurice.
»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti pari sanaa neuvoksi.»
»Hyvä, odotan.»
Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä pitivät vapaaehtoisia kurissa.
»No, oletteko nyt saaneet kylliksenne?»
»Olemme, girondistikoira», vastasi päällikkö.
»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi Lorin; »he eivät väitä vastaan».
»Siitä huolimatta on varmaa, että jos tuo nainen on epäilyttävä…»
»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»
»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä kansalainen Thermopyle sanoo».
»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan terveydeksi.»
»Menemmekö me juomaan?» kysyi päällikkö.
»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakanThomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»
»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se, että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»
»Syleilkäämme toisiamme!» sanoi Lorin.
Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista kuin kaulan katkaisemista.
»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»
»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus jättää meidät yksiksemme tänne?»
»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit. Laulakaa sillä aikaamarseljeesia, se lieventää suruanne.
Lapset synnyinmaan, marssikaatte, päivä koittanut on kunnian.»
Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo, joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.
»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan…»
»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen mukaan, millä teistä näytän!»
»Ensinnäkin te sanotteherra, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö, kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»
»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä loppuun asti!»
»Kuinka niin?»
»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»
»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi kauhean huonoon valoon».
»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet joka askelella.»
»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra… sinun seurassasi, kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»
»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»
»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen. Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme; jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»
»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääliAristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:
Iris järkeni veija ymmärrykseni vaatii.»
»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard [ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»
»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»
»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä, päätä heti!»
»Etkö väärinkäytä sitä?»
»En, lupaan sen.»
»Ei riitä, vanno!»
»Miten siis?»
»Vanno isänmaan alttarilla!»
Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla vaaditun valan yhtään nauramatta.
»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle 'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin roomalaista!»
»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne.Kiitos, Lorin!»
»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.
Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:
»Eleonoora, viimeinkin suloiseen suostuit syntikin. Sä pelkäsit jo halutessas ja vielä sitä maistaessas. Mut kuinka pelkos poistaisin?»
Fossés-Saint-Victor-katu
Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen. Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima, hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen, puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.
»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.
»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.
»Mutta minne päin sitten?»
»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»
»Hyvä on, lähtekäämme!»
»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi, herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»
»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla? Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»
»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan syrjäisessä talossa.»
»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkunentisentalossa, jossakin ylimystön luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»
»Minäkö», huudahti nainen, »ja kuinka niin?»
»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne.No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»
»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».
»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole mitään salattavaa. Mistä te tulette?»
»Oi, hyvä herra, armoa!» sanoi tuntematon.
Sanaherrailmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.
»Varmasti», sanoi hän itsekseen, »tuo nainen tulee lemmenkohtauksesta».
Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään.Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.
Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.
Maurice katsoi silloin parhaaksi lisätä tunnussanaan nimensä ja osoitteensa.
»Hyvä», sanoi upseeri, »mikäli sinuun tulee, mutta entä kansatar…»
»Mitä hänestä?»
»Kuka hän on?»
»Hän on… vaimoni sisar.»
Upseeri päästi heidät menemään.
»Olette siis naimisissa, hyvä herra?» kuiskasi tuntematon.
»En ole, madame, kuinka niin?»
»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.
»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi, jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea teitä.»
Nyt tunsi tuntematon vuorostaan sydäntänsä ahdistavan, ja hän vaikeni.
He menivät tällä haavaa Marien sillan yli.
Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan määrää.
Käveltiin Tournellen sillan yli.
»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuenSaint-Bernardin rantakadulle.
»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä olen enimmin apunne tarpeessa».
»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että sanotte, ketä puhuttelen?»
»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».
»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»
»Mahdotonta!»
»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos teidät olisi viety vartiotupaan.»
»En, en koskaan!» huudahti tuntematon.
»Mutta siinä tapauksessa olisitte joutunut vankilaan.»
»Olin päättänyt alistua kaikkeen.»
»Mutta tällä hetkellä on vankila…»
»Sama kuin mestauslava, sen tiedän.»
»Ja olisitte valinnut mestauslavan?»
»Ennenkuin pettänyt… Nimeni ilmaiseminen olisi ollut pettämistä.»
»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa ollakseni tasavaltalainen.»
»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan; ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon, ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te, pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka, jossa hän asuu. Siinä kaikki.»
»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle. Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy jokin salaisuus… Olette vaiti… no niin, ei puhuta siitä enää! Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»
Tällöin he tulivat Fossés-Saint-Victor-kadulle.
»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa. »Kun tulemme sinne, jätätte minut.»
»Hyvä on, madame! Määrätkää, olenhan tässä totellakseni teitä.»
»Oletteko pahoillanne?»
»Minäkö? En vähääkään. Sitäpaitsi, mitä te siitä välitätte?»
»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta.»
»Mitä niin?»
»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»
»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame! Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen uudestaan!»
Nuori nainen painoi päänsä eikä vastannut.
»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä yrittänyt».
»Nyt olen perillä, hyvä herra», sanoi tuntematon.
Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa pieni Blèvrejoki.
»Täälläkö?» kysyi Maurice. »Kuinka, asutteko täällä?»
»Asun.»
»Mahdotonta!»
»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini, hyvästi, jalomielinen suojelijani!»
»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»
»Ei minkäänlaista!»
»Siinä tapauksessa lähden takaisin.»
Ja Maurice tervehti kylmästi, vetäytyen pari askelta taaksepäin.
Tuntematon jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen.
»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»
Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin, että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.
»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte yhden sormuksenne?»
»Voi, hyvä herra, nyt teette pahasti.»
»Puuttuiko minulta, madame, vielä kiittämättömyyden pahe?»
»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra… ystävä. Älkää jättäkö minua tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»
»Jotta maksatte velkanne, niinkö?» sanoi nuori mies katkerasti.
»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on pakko säilyttää».
Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan, kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.
»Mitäkö minä tahdon?» huusi hän. »Tahdon nähdä teidät uudestaan!»
»Mahdotonta.»
»Vaikka ei muuta kuin kerran, tunnin, minuutinkin, sekunninkin!»
»Sanon, että se on mahdotonta.»
»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä enää koskaan?»
»Ette koskaan!» vastasi tuntematon tuskallisena kaikuna.
»Voi, madame», sanoi Maurice, »varmasti laskette minusta pilaa».
Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.
Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi, ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka oli Mauricessa herättänyt.
»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia? Mutta silloin… kautta kunnianne?»
»Ja jos vannon, mitä silloin tapahtuu?»
»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin vaikeata.»
»Mutta saanko kuitenkin tietää?»
»Ette, luottakaa minuun, saatte nähdä…»
»Madame, en tosiaankaan tiedä, oletteko enkeli vai paholainen.»
»Vannotteko?»
»No niin, kyllä vannon.»
»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?… Tapahtukoon mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»
»Kunniasanallani, panette pääni sekaisin tällä vaatimuksella.»
»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi, mikäli minusta tuntuu.»
»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice sulkien silmänsä.
Hän avasi ne taas.
»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi hän, »minä rukoilen teitä!»
Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti; ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla, kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.
»Voi, te olette kaunis, hyvin kaunis, liian kaunis!» huudahti Maurice.
»Sulkekaa silmänne!» sanoi tuntematon.
Maurice totteli.
Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.
Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki. Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut niiden salaiset säikeet väräjämään.
Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.
»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.
Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan paikalleen sanattomana, horjuen.
Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.
Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton tosiasia.
Ajan tapoja
Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.
Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.
»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.
»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri, että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen poikueensa.»
»Ja millä tavoin?»
»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä, joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»
»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»
»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»
»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»
»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän johtajansa, pitkä laiha mies… jonka oli luonut kaartin miesten pariin eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta Madelonnettes-kadun kautta.»
Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät, että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan levottomaksi.
Palattuaan kotiin Maurice tapasikotiapulaisensa; tähän aikaan ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan levottoman odottamisensa vuoksi.
Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa, vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.
Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain englantilainen sanaNothing(ei mitään).
Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:
»Kiitosi
Ikuinen kiitollisuus ikuisen unohduksen vastineeksi!…»
Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen. Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.
Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja nimitti nyt itseään Scaevolaksi.
»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»
»En, kansalainen.»
»Kuka antoi sen sinulle?»
»Portinvartija.»
»Kuka toi sen hänelle?»
»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»
»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»
Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.
Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.
Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.
Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.
Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.
Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.
Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»
Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse Troijan Pariksenkin lakin häpeään.
Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.
»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on vaarassa. Hyi sentään!»
»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».
»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».
»Minäpä en ymmärrä.»
»Etköhän vain!»
»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»
»No niin, sitä naista…»
»Mitä naista?»
»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta, jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»
»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta naista».
»No niin, kuka hän oli?»
»En tiedä yhtään.»
»Oliko hän sievä?»
»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.
»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua lemmenkohtaukseen.
… Ja heikko kun on mies,On lempi meille ies.»
»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.
»Ja missä hän asuu?»
»En ensinkään tiedä.»
»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»
»Miksi niin?»
»Saatoithan hänet kotiin.»
»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»
»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!
Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan, ilmojen ylvään yksinvaltiaan? Päästäiskö tiikeri gaselliraukan käpälän alta vielä karkaamaan?»
»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»
»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»
»Minunko runouteni?»
»Ei, vaan Emiliasi.»
»Onko minulla muka Emilia?»
»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä rakastunut.»