»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.
»Niin, sinä juuri.
Älä lempeäs turhaan salaa. Varmemminhan sydänalaan iskee nuoli Venuksen kuin Zeuksen ukkonen.»
»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».
»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten; tiedätkö uutisen?»
»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»
»Pyh, se on pieni asia.»
»Mitäs sinä sitten tiedät?»
»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»
»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.
»Henkilökohtaisesti.»
»Ja koska hän on saapunut?»
»Eilen illalla.»
»Millä tavoin?»
»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin; heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä, mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen.»
»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.
»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.
»Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe…»
»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.
»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»
»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»
»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»
»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta uskaliaisuutta.»
»Tai suurta rakkautta.»
»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»
»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»
»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itseTemplessä.»
»Sehän on mahdollista:
Rakkaus ristikot murtaa ja salpoja ilkkuu vain…»
»Lorin!»
»Niin, se oli totta.»
»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»
»Miksikä en uskoisi?»
»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut kaksisataa rakastajaa.»
»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis. En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe kaikkia.»
»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari…?»
»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno kettu.»
»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»
»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»
»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.
Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
»Ikkunan laittaminen ihmisten sydämiin?»
»Ei, vaan luettelon naulaaminen talon ovelle.»
Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi päästä hänen jäljilleen.
»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen; tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin koristettuina ja eternellikruunut päässään.»
»Ihanko totta?» sanoi Maurice nauraen. »Ja montako heitä oli?»
»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme, toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys, ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»
»Ja sitten…?»
»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo. Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari, huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden juhlamenojen järjestys ja kulku.»
Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta, ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.
»Mitä se on?» kysyi Maurice.
»Siellä julistetaan Kommuunin määräystä», sanoi Lorin.
»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.
»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi. Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas ankarasti, tulet hakemaan minua.»
»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillenLorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.
»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni ohi.»
»Etkä pelkää, että sinua pidetään myskituoksuisena keikarina?»
»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa, päinvastoin toinen ohjaa toista:
Tasavalta käskee, että kansalaisten ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten; vapauden pyhää alttaria varten on malli muinais-Hellaan sulotarten.
Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa! Hyvästi, rakas ystävä.»
Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.
Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on, kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet, jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.
Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi. Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä 1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.
Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.
Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät, kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat valkeat kuin norsunluu.
Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen yhteiskunnallisesta asemastaan.
Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi, ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon. On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.
Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja, lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.
Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja Kreikan urhoilla oli.
Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa miestä.
Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti, vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa, toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana, kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa, joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!» huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut mukana kuten ennen.
Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä aikakautena vietettiin.
Noin kello kymmenen Maurice saapui siihen piiriin, jonka sihteeri hän oli.
Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet. Mauricea odotettiin kärsimättömästi.
Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli, kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita ja ylimysmielisiä kohtaan.
Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.
Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun. Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti, teki yön muistot selviksi joka askeleella.
Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin.
»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi, että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä jossakin ikkunassa?»
Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan. Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella polttikin vielä.
Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja, hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan, kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut, muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet näyttivät sumu ja sade hävittäneen.
»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen asuntona.»
Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään, sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui kotiin epätoivoissaan.
»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»
Temple
Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13 päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.
Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.
Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.
Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.
Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli mahdotonta nukkua.
Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita; toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa, kolmas veljeensä.
Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain silmillään ja hänen mielensä oli muualla.
Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.
Vanki ojensi kätensä pöydälle, otti toisen kirjan ja jatkoi lukuaan.
Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen, joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.
Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:
»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»
»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet kylliksi?»
»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset saa enää suudella äitiään?»
»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»
Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille kasvoilleen.
»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»
Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.
»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen, joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa, tiesittekö vehkeilystä?»
Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi. Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.
»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.
Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.
Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan, mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.
»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»
»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata teille».
»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea rikolliset.»
»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä vastaankaan.»
»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä veljenpoikasi sanoo».
Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.
Tämän uhkauksen johdosta Marie-Antoinette nousi äkkiä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu… Älkää herättäkö häntä.»
»Vastaa siis!»
»En tiedä mitään.»
Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.
»Ylös, ylös, herääpäs, Capet», sanoi hän ravistaen poikaa raa'asti.
Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät nyt vuoteen.
Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä silmäyksellä.
»Mitä tahdotte minusta?» kysyi lapsi.
»Tietää, etkö ole kuullut mitään viime yönä?»
»En, olen nukkunut.»
»Näytät pitävän kovasti nukkumisesta.»
»Kyllä pidän, sillä nukkuessani näen unia.»
»Ja millaisia unia näet?»
»Uneksin, että saan jälleen nähdä isäni, jonka olette tappaneet.»
»Siis et ole kuullut mitään?» sanoi Santerre kiivaasti.
»En mitään.»
»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa», sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut olemassa».
Kuningatar hymyili.
»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»
»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe, että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa hänet?»
»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No niin, ryhdytään toimiin! — Tison! … Kutsukaa Tison!»
Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.
Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.
»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison mainitsi jonkin nimen.
»Ja kuka toi liinavaatteet?»
»Tyttäreni.»
»Tyttäresi on siis pesijä?»
»On kyllä.»
»Ja sinä olet antanut hänelle vankien vaatteitten pesun?»
»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän puolestaan.»
»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»
»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon, joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva Capetille sanomatta mitään.»
Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua, kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi silmäyksen madame Elisabethin kanssa.
»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile; mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos mennessäni?»
»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.
Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:
»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan, minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»
»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti, tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä, mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle etukäteen.»
Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu, vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.
»Käske vaimosi tänne», sanoi virkamies Tisonille.
Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet hänestä lauhkean kuin lampaan.
Tisonin vaimo saapui.
»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».
»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää meidän tyttöämme Templeen?»
»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»
Tison pudisti päätänsä.
»Mitä se merkitsee?»
»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä välin…»
»Sillä välin», sanoi vaimo, »minä tahdon tavata tytärtäni».
»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä…»
»Mutta… kuitenkin!…»
»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni huonon käänteen».
»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen sanovan, että saamme nähdä.»
Ja Tison katseli Santerrea nöyrästi hymyillen.
»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan heidät».
Miehet lähtivät ulos huoneesta.
»Rakas rouva Tison», sanoi kuningatar, »uskokaa varmasti…»
»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun yltäsi, niin saatpa nähdä.»
Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos kuningatar tekisi vastarintaa.
Aloitettiin kuningattaresta.
Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.
»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»
»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»
»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!…Säälitäänkö minua?… Minulta viedään tyttäreni.»
Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää yllään.
Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin, Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien mielikuvitusta.
»Nyt luemme sinulle Konventin määräyksen», sanoi Santerre.
»Minkä määräyksen?» kysyi kuningatar.
»Määräyksen, joka käskee erottamaan sinut ja poikasi toisistaan.»
»Mutta onko siis totta, että tuollainen määräys on olemassa?»
»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan, kuin sinä olet…»
Salama välähti kuningattaren silmistä.
»Mutta lausukaa ainakin syyte, te tiikerit!»
»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies, »kuulehan…»
Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on esittänyt Agrippinaa vastaan.
»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan, »minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».
»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».
»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän minulta!»
»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa kahta äitiä!»
»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne teidän haltuunne».
Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän kauhean uhrauksen.
Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:
»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi, poikani.»
Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan kylmänä ja taipumattomana:
»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»
Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen, etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.
Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.
Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat nyyhkytykset.
Kuningatar ryhtyi ensinnä puhumaan.
»Tyttäreni», sanoi hän, »entä se kirjelippu?»
»Olen polttanut sen, kuten käskitte minun tehdä, äiti.»
»Lukematta sitä?»
»Lukematta sitä.»
»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madameElisabeth.
»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on jo liikaa!»
Sitten hän sanoi kääntyen tyttärensä puoleen:
»Mutta olette kai ainakin nähnyt käsialan, Marie?»
»Kyllä, äiti, tuokion.»
Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:
»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni; oliko käsiala sama kuin tässä?»
»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».
»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana. »Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä sinun ihmetyösi.»
»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen puolestaan.»
»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen. Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän kuoleman… Mutta… jos hän kuolee… Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla ylhäällä minä kiitän häntä… Hänen nimensä on…»
Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:
»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari… Rukoilkaa hänen puolestaan!»
Pelurin vala
Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin, koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa kuninkaallinen perhe.
Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.
Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.
Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen, jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni, ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.
Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä, ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa ajatella tuntematonta naistaan.
Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin oli sanonut:
Ken unohdusta miettii, muistelee.
Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.
On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.
Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.
Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.
Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.
Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.
Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä, virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.
Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen. Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.
Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai yliluonnollista olentoa.
Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.
Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen ilmoittamatta asiasta kenellekään.
Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiinperustuslaiksi, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.
Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä kirjoitetut nimet.
Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea silmälasiansa ylitse:
»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»
»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään ystäväni nimeä».
»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko maailman. Missä tuo ystävä asui?»
»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen muuttaneen.»
»Mutta mikä hänen nimensä oli? Minun täytyy tietää hänen nimensä.»
Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.
»René», sanoi hän.
»Ja hänen toimensa?»
Mauricen ympärillä oli pelkkiä nahkatehtaita.
»Nahkurin sälli.»
»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.
»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»
Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin, jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.
»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari, »olisi tarvis tietää sukunimi».
»Sanoinhan: René.»
»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä ristimänimiä».
»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».
»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka, kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»
»En.»
»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»
Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.
»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään…» sanoi ovenvartija.
»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on siihen sanomista?»
»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on luultavaa, ettet löydä häntä.»
Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.
Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.
Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta eivät voiman edessä».
Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.
Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen, katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle, heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä, kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.
Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa, jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.
Epätoivoisena Maurice juuri aikoi kääntyä takaisin päin, kun hän äkkiä huomasi valoa erään ahtaan käytävän mutkasta. Hän uskaltautui tuohon synkkään käytävään huomaamatta, että samalla hetkellä hävisi kiireesti puutarhamuurin taakse eräs utelias pää, joka jo neljännestunnin ajan oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään eräästä muurin yli ulottuvasta puusta.
Muutama sekunti tuon pään häviämisen jälkeen ryntäsi kolme miestä tuohon samaan muuriin puhkaistusta ovesta siihen käytävään, johon Maurice oli erehtynyt menemään, ja neljäs mies sulki käytävän oven suuremmaksi varmuudeksi.
Maurice oli löytänyt käytävän pihan perältä, ja tämän toiselta puolen tuo valo lähti. Hän kolkutti erään yksinäisen ja kurjan talon ovelle, mutta heti ensimmäisen koputuksen jälkeen sammui valo.
Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni takaisin käytävään.
Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui siitä ulos ja kuului vihellys.
Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä itsestään.
Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.
Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä, jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja sitoi hänen silmänsä.
Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa ilman että ketään olisi saapunut.
Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.
Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi, koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.
»Kuka sinä olet?» kysyi tappelusta vielä hengästynyt ääni.
»Olen mies, joka murhataan», vastasi Maurice.
»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua taikka huudat.»
»Jos olisin tahtonut huutaa, en olisi odottanut tähän saakka.»
»Oletko valmis vastaamaan kysymyksiini?»
»Kysykää ensin, sitten näen, onko minun vastattava.»
»Kuka sinut lähetti tänne?»
»Ei kukaan.»
»Tulet siis omasta aloitteestasi?»
»Tulen.»
»Valehtelet.»
Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli mahdotonta.
»En valehtele koskaan!» sanoi hän.
»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä, olet vakoilija.»
»Ja te pelkureita.»
»Mekö pelkureita?»
»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan, jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita, pelkureita, pelkureita!»
Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt armoa.
»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä alttiiksi.»
»Terve teille, joka sanoitte tuon sanan; vastaan teille vilpittömästi.»
»Mitä aioitte tehdä tässä korttelissa?»
»Hakea erästä naista.»
Epäilyn mumina seurasi tätä selitystä. Tämä mumina kasvoi myrskyksi.
»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»
»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»
Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan rintaansa.
Maurice ponnahti tahtomattaankin taaksepäin.
»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa jäljellä.»
»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»
»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä ääni.
»Nimenikö te tahdotte tietää?»
»Niin juuri, niinesi.»
»Olen Maurice Lindey.»
»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum… isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»
Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.
Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:
»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies, Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin, kun hän kuolee vapauden puolesta.»
Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.
Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.
»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori mies!»
»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani. Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»
Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.
Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan, sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.
Muminaa ja kuiskailemista jatkui.
»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».
Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita. Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi toisille:
»Neuvotelkaamme.»