Geneviève
Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies, jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta, tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.
Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta vartioitiinko häntä?
Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa, mutta ei katkennut.
Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä, olisi hän ehkä voinut paeta.
Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän päätteli olevansa yksin.
Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä, nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään, huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.
Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän esineen, olisi hän pelastunut.
Hän löysi lapion.
Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.
Tähän rautaan, jota hän lantiollaan kannatti seinää vastaan, hän hankasi nuoraa, joka sitoi hänen ranteensa. Toimitus oli pitkällinen, lapion terä leikkasi hitaasti. Hiki virtasi hänen otsaansa pilkin: hän kuuli ikäänkuin lähenevien askelten ääntä. Hän teki viimeisen voimakkaan, tavattoman, äärimmäisen ponnistuksen; puoleksi kulunut nuora katkesi.
Tällä kertaa hän päästi ilon huudahduksen; hän oli varma ainakin siitä, että saisi kuolla puolustautuen.
Maurice repäisi siteen silmiltään.
Hän ei ollut erehtynyt; hän ei tosin ollut kasvihuoneessa, vaan eräänlaisessa paviljongissa, jonne oli tuotu talveksi muutamia sellaisia paksulehtisiä kasveja, jotka eivät siedä kylmää vuodenaikaa ulkoilmassa. Nurkassa olivat ne puutarhatyökalut, joista yksi oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen. Häntä vastapäätä oli ikkuna: hän syöksyi sitä kohden; sen sulki ristikko ja ulkona oli vartiossa mies pyssy kädessä.
Toisella puolen puutarhaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä oli pieni kioski, samantapainen kuin se, missä Maurice oli. Kaihdin oli laskettu alas, mutta sen läpi loisti valo.
Hän lähestyi ovea ja kuunteli: toinen vartiomies käveli edestakaisin oven edessä. Tämän askelet hän oli kuullut.
Mutta käytävän perällä kuului puheen sorinaa: nähtävästi oli neuvottelu muuttunut väittelyksi. Maurice ei voinut kuulla puhetta yhtäjaksoisesti. Kuitenkin hän saattoi kuulla muutamia sanoja ja näiden joukosta, ikäänkuin välimatka olisi vain näitä varten ollut pienempi, hän kuuli sanatvakoilija, tikari, kuolema.
Maurice tuli kahta tarkkaavaisemmaksi. Jokin ovi avautui, ja hän alkoi kuulla selvemmin.
»On», sanoi eräs ääni, »on, hän on vakooja, hän on keksinyt jonkin seikan ja hänet on varmasti lähetetty urkkimaan meidän salaisuuksiamme. Jos laskemme hänet vapaaksi, saattaa hän antaa meidät ilmi.»
»Mutta hänen kunniasanansa?» sanoi muuan ääni.
»Sanansa hän kyllä antaa ja sitten syö sen. Onko hän aatelismies, jolta hänen sanaansa uskottaisiin?»
Maurice kiristi hampaitaan kuullessaan muutamien ihmisten vielä vaativan, että tuli olla aatelismies, pitääkseen vannomansa lupauksen.
»Mutta tunteeko hän meidät, jotta voi antaa meidät ilmi?»
»Varmastikaan hän ei tunne eikä tiedä, mitä me teemme, mutta hän tuntee osoitteen ja tulee lakaisin ison joukon keralla.»
Tämä väite näytti kumoovan muut.
»No niin», sanoi se ääni, jonka Maurice oli kuullut useita kertoja ja jota hän piti päällikön äänenä, »se on siis päätetty?»
»Totta kai on, sata kertaa on; en käsitä teidän jalomielisyyttänne, hyvä herra: jos yhteishyvän valiokunta saisi meidät käsiinsä, saisitte nähdä, kuinka mutkattomasti se menettelisi.»
»Te pysytte siis päätöksessänne, hyvät herrat?»
»Varmasti, ja toivoakseni te ette kai ryhdy sitä vastustamaan?»
»Minulla on vain yksi ääni, hyvät herrat, ja olen antanut sen hänen vapauttamisensa puolesta. Teillä on kuusi, ja kaikki olette äänestäneet kuolemaa. Olkoon menneeksi siis kuolema.»
Hiki, joka oli valunut pitkin Mauricen otsaa, jäähtyi heti.
»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»
»Hän ei tiedä mistään; hän on vastapäätä paviljongissa.»
»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää. Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»
»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden ennenkuin minut murhataan».
Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui hirvittäväksi aseeksi.
Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan suojaisi häntä.
Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.
Äkkiä Maurice vavahti päästä jalkoihin asti; muuan ääni oli sanonut:
»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»
»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»
»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän lukee.»
»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä vai pistämään tikarilla?»
»Hyvä, tikarilla. Mennään!»
»Mennään!» toisti viisi tai kuusi ääntä yhdessä.
Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.
Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja ovi avautui vähitellen.
Viimeisen minuutin aikana oli Maurice sanonut itsekseen:
»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä vielä pääsen pakoon.»
Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon, josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne, hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen niin paljon kuin ehti, juoksi portille.
Portin sulki kaksi salpaa ja lukko. Maurice työnsi auki molemmat salvat, tahtoi avata lukon, mutta hänellä ei ollut avainta.
Tällä haavaa olivat hänen ahdistamansa ehtineet ulkoportaille ja huomanneet hänet.
»Tuolla hän on», huusivat he, »ampukaa hänet, Dixmer, ampukaa hänet; tappakaa, tappakaa!»
Maurice päästi karjunnan: hän oli suljettuna puutarhaan. Hän mittasi silmillään muureja: ne olivat kymmenen jalkaa korkeat.
Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.
Murhaajat syöksyivät hänen jälkeensä.
Maurice oli noin kolmekymmentä askelta heistä edellä; hän katseli ympärilleen kuten tekee kuolemaantuomittu, joka hakee pelastusmahdollisuuden varjoakin tehdäkseen siitä toden.
Hän äkkäsi kioskin, kaihtimen, sen takana valon.
Hän teki vain yhden harppauksen, kymmenen jalan harppauksen, tarttui kaihtimeen, kiskaisi sen alas, heittihe ikkunan lävitse rikkoen sen ja putosi valaistuun huoneeseen, jossa istui nainen lukemassa valkean ääressä.
Nainen nousi kauhistuneena seisaalleen ja huusi apua.
»Astu syrjään, Geneviève, astu syrjään», huusi Dixmerin ääni, »astu syrjään, jotta tapan hänet!»
Ja Maurice näki kymmenen askeleen päässä pyssynpiipun suuntautuvan itseään kohti.
Mutta tuskin oli nainen katsahtanut häneen, kun hän päästi kauhean huudon ja sensijaan, että olisi miehensä käskyn mukaisesti vetäytynyt syrjään, heittäytyi hänen ja pyssynpiipun väliin.
Tämä liike sai Mauricen koko huomion kohdistumaan tuohon jalomieliseen olentoon, jonka ensimmäinen liike oli tarkoitettu suojelemaan häntä.
Maurice päästi nyt vuorostaan huudahduksen. Siinähän oli hänen niin etsimänsä tuntematon.
»Te… Te!» huudahti hän.
»Hiljaa!» sanoi nainen.
Sitten hän huusi kääntyen murhaajiin, jotka olivat tulleet ikkunan eteen käsissään erilaiset aseet:
»Ei, te ette tapa häntä!»
»Hän on vakoilija», huusi Dixmer, jonka lempeä ja levollinen ulkomuoto oli saanut leppymättömän päättäväisen ilmeen, »hän on vakoilija, ja hänen on kuoltava».
»Hänkö vakoilija?» sanoi Geneviève, »hänkö vakoilija? Tulkaa tänne, Dixmer! Kun sanon teille vain sanan, huomaatte erehtyneenne tavattomasti.»
Dixmer lähestyi ikkunaa; Geneviève astui hänen viereensä ja kumartuen puhui miehensä korvaan muutaman sanan hyvin hiljaa.
Nahkurimestari nosti päätänsä.
»Hänkö?» sanoi hän.
»Juuri hän», vastasi Geneviève.
»Oletteko siitä varma?»
Nuori nainen ei vastannut tällä kertaa mitään, vaan kääntyi Mauriceen päin ja ojensi hymyillen hänelle kätensä.
Dixmerin piirteet muuttuivat jälleen omituisen sävyisiksi ja kylmiksi.Hän laski pyssynsä perän maahan.
»Se on eri juttu siinä tapauksessa», sanoi hän.
Sitten hän teki tovereilleen merkin, että he seuraisivat, meni heidän parissaan vähän loitommalle ja sanoi heille muutaman sanan, minkä jälkeen he poistuivat.
»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä tuntee sen koko maailma».
Maurice otti äkkiä sormuksen sormestaan ja sujautti sen liivintaskuunsa.
Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomanaMauricea kohti.
»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana, hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis vieläkin kerran anteeksi!»
Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.
»Mutta miksi te sitten tahdoitte tappaa minut?» sanoi hän.
»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja. Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että kuolemanne oli päätetty asia.»
»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»
»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme, ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena, suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»
»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen, eikö niin?»
»Nyt», sanoi Dixmer, »en enää pyydä teillä edes sanaanne».
Sitten hän sanoi laskien kätensä Mauricen olkapäälle ja katsoen häntä hymyillen:
»Ja nyt, kun olemme näin tultavien ja ystävien parissa, voin kai kysyä teiltä, mitä te aioitte tehdä täällä, nuori mies? Ymmärtäkää», lisäsi nahkurimestari, »että jos haluatte olla vastaamalta, on se täysin vallassanne».
»Luulinhan sanoneeni sen teille», sopersi Maurice.
»Niin, puhuitte naisesta», sanoi porvari; »tiedän, että oli puhe naisesta».
»Hyvä Jumala! Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi Maurice; »ymmärränhän hyvin, että olen teille selityksen velkaa. No niin, hain naisia, joka oli naamiaisissa muutama päivä sitten sanonut asuvansa tässä korttelissa. En tiedä hänen nimeänsä, asemaansa enkä osoitettansa. Tiedän ainoastaan olevani hullun rakastunut, että hän on pieni…»
Geneviève oli suurikokoinen.
»… vaaleaverinen ja tuntuu rasavilliltä…»
Geneviève oli tumma, ja hänellä oli suuret, vakavat silmät.
»Ompelijalemmityinen…»jatkoi Maurice; »ja häntä miellyttääkseni olin ottanut ylleni tämän kansanomaisen puvun».
»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti, näyttämättä vähintäkään epäilystä.
Geneviève oli punastunut ja huomatessaan sen kääntynyt selin.
»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä, oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen väärinkäyttävän nimeänne.»
»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen: »saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme…»
»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»
»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun suostua».
»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet leivän».
Geneviève ei sanonut sanaakaan. Maurice oli tulisilla hiilillä.
»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen…» änkytti hän.»Tämä puku… huono kuntoni…»
Geneviève katsoi häneen arasti.
»Tarjoamme hyvästä sydämestä», sanoi hän.
»Suostun, kansatar», vastasi Maurice kumartaen.
»Hyvä on, menenpä rauhoittamaan tovereitani», sanoi nahkurimestari.»Lämmitelkää sillä aikaa, rakas ystävä.»
Hän lähti ulos. Maurice ja Geneviève jäivät kahden.
»Voi, hyvä herra», sanoi nuori nainen äänenpainolla, jota hän turhaan koetti saada moittivaksi, »olette rikkonut sananne, olette ollut varomaton».
»Kuinka, madame», huudahti Maurice, »olenko tuottanut teille ikävyyksiä? Voi, antakaa siinä tapauksessa anteeksi; lähden pois enkä milloinkaan…»
»Hyvä Jumalat» huudahti Geneviève nousten seisaalleen.
»Teillä on haava rinnassa! Teidän paitanne on ihan veressä!»
Mauricen muuten niin valkeassa ja hienossa paidassa, joka oli hänen karkeiden tapojensa jyrkkänä vastakohtana, näkyi tosiaankin suuri, punainen, kuivunut läiskä.
»Älkää huoliko olla levoton, madame», sanoi nuori mies; »eräs salakuljettajista pisti minua tikarillaan».
Geneviève kalpeni ja sanoi tarttuen hänen käteensä: »Antakaa minulle anteeksi se paha, mitä teille on tehty!
Te olette pelastanut henkeni, ja minä olen ollut vähällä joutua syypääksi kuolemaanne.»
»Olenhan saanut runsaan palkan löytäessäni teidät; sillä ettehän ole silmänräpäystäkään uskonut, että hain ketään muuta kuin teitä?»
»Tulkaa minun mukanani», keskeytti Geneviève; »annan teille puhtaat vaatteet… Eihän pöytäkumppaniemme sovi nähdä teitä tuossa kunnossa, sehän olisi heille liian kauhea moite.»
»Minähän olen teille vaivaksi, eikö niin?» vastasi Maurice huoaten.
»Ette vähääkään; täytän vain velvollisuuden.»
Sitten hän lisäsi:
»Täytänpä sen vielä erittäin mielelläni.»
Geneviève saattoi sitten Mauricen isoon pukeutumishuoneeseen, joka oli niin muhkea ja aistikas, ettei sellaista voinut odottaa olevan nahkurimestarin talossa. Tämä nahkurimestari näytti totta tosiaan miljoonamieheltä.
Sitten hän avasi kaikki kaapit.
»Ottakaa», sanoi hän, »olette kotonanne».
Ja hän vetäytyi syrjään.
Kun Maurice tuli ulos huoneesta, tapasi hän Dixmerin, joka oli palannut.
»Lähtekäämme», sanoi hän, »pöytä on katettu, odotamme vain teitä».
Illallinen
Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin, joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.
Kaikki kuusi pöytäkumppania saapuivat loinen toisensa perästä,
Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria, päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt jakobiinitakki ja punainen lakki.
Dixmer esitti heille Mauricen mainiten hänen arvonimensä ja säätynsä.
Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:
»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet, jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme. Käykäämme pöytään, kansalaiset!»
»Entä… herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»
»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini. Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»
Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.
Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat; vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet, salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno, ollakseen nahkakauppiaan käsi.
Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän ympärille.
Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä. Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.
Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän pieneen piiriinsä.
Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni esittelypuheensa kaikkia.
Maurice katseli häntä hämmästyneenä.
»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin. Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin ammatti muuttaa miehen!»
Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän sai nähdä, mursi hänen sydämensä.
Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa. Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta 1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin, kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas; hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève tuon kuilun?… Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi: rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.
Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.
Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.
Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen, joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia laskettelevalle kelpo porvarille.
Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan. Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?
Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi uutisia Templen tornissa olevista vangeista.
Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.
Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.
Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille, joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.
»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan, ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».
»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden», jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti. No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»
»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino, sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä eikä onnistuttu».
»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».
»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen Pariisiin».
»Vähäpä tuosta!» huudahti Dixmer.
»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyiMorand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»
»Täydelleen.»
»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea, »olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat tiedot?»
»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on silkkaa totuutta».
Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavanMauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.
»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies, joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa. Loput tiedätte itse.»
»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin ihmeellinen…»
»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.
»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»
»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja mikä hän oli.»
Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän vapaammin.
Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.
»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa, että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan hälytyksen Templessä?»
»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä päivystäjänä, tunsi hänet.»
»Hänelle oli siis kuvattu hänen ulkonäkönsä?»
»Hän oli nähnyt hänet aikaisemmin.»
»Ja minkälainen on tuo Maison-Rougen ritari ulkomuodoltaan?» kysyiMorand.
»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»
Tuli syvä hiljaisuus.
»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt häntä?»
»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei tehnyt mitään.»
»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi DixmerMauricelle nauraa hohottaen.
»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin Maison-Rougen ritarin».
»Ja mitä te siis olisitte tehnyt, hyvä herra?» kysyi Geneviève.
»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala, se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet, mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni, en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»
»Ja mitä olisi tapahtunut?» kysyi Geneviève.
»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»
Geneviève värähti ja loi naapuriinsa kauhistuneen silmäyksen.
Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:
»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko, ettei niin tehty.»
»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari joutui?».
»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».
»Vieläpä luultavasti lähtenyt maastakin», lisäsi Morand.
»Eipä ensinkään, eipä ensinkään», sanoi Maurice.
»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?» huudahti Geneviève.
»Hän ei ole hievahtanutkaan.»
Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.
»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä olettamus».
»Eipä suinkaan, väitän, että se on tosiasia.»
»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton varomattomuus».
»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»
»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää henkensä niin hirveällä tavalla?»
»Voi, hyvä Jumala, kansatar», sanoi Maurice, »rakkaus».
»Rakkaus?» toisti Geneviève.
»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on rakastunut Antoinetteen?»
Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti. Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta. Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä ollut kiintyneenä Genevièveen.
»Se liikuttaa teitä, kansatar», kuiskasi Maurice.
»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme vastaan.»
»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut kuningatarta».
»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla ritaria kohtaan…»
»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua, joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan, silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»
»Ja…?» kysyi Geneviève.
»Ja jos tapaan hänet, taistelen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta.»
Illallinen oli lopussa. Geneviève antoi poistumismerkin nousemalla itse.
Samassa löi pöytäkello.
»Keskiyö», sanoi Morand kylmästi.
»Keskiyö!» huudahti Maurice, »jo keskiyö!»
»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa, ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»
Maurice kumarsi ja kysyi kääntyen Genevièveen päin:
»Salliiko myöskin kansatar, että tulen uudestaan?»
»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti.»Hyvästi, kansalainen.»
Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta, jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään illan kuluessa.
»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen luokseen.
»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.
»Niinkö, uskotteko niin, hyvä ystävä?» kysyi Geneviève arasti.
»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»
Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän ympärillä.
Paikkasuutari Simon
Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat Templen mustille muureille.
Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja poltteli vartiosotilaita.
Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.
Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli peitelty kaihtimilla.
Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko päivän heidän tuloaan.
Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi vartiota johtavaa kersanttia.
»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.
»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi, kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»
»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton isä?» sanoi kersantti.
»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen kuukauteen, ja syleillä häntä… noin, noin, oikein perusteellisesti, kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»
»Onneton isä», sanoi kersantti.
»Näin velvollisuus, isänmaa veresi äänen vaimentaa. Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi, niin uhraa kaikkes velvoll…»
Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat sointumaaneepi, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä hetkellä.»
»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»
»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista: kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».
»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.
Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten itsekseen:
»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»
»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään, »tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»
»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.
»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta, kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti, sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi…»
»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies, joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»
»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»
»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».
»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.
»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten sanoit, olla tuumiskelematta…»
Ja hän rupesi rallattamaan:
»Nicetten näin yksinään lehtohon päin viileään eilen lähtevän käyskelemään…»
Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.
»Mitä se on?» kysyi Devaux.
»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.
»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on lapsia».
»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.
Ja ääni lauloi kuin näyttääkseen, miten piti tehdä:
»Rouva Véto tais luvata koko Pariisin kaulan katkaista…»
»Ei, minä en laula», sanoi lapsi.
»Lautatko sinä?»
Ja ääni aloitti uudestaan:
»Rouva Véto tais luvata…»
»Ei», sanoi lapsi, »en laula, en, en».
»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.
»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientäCapetia».
Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.
»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».
Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.
»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.
»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä…»
Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.
»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan, saatpa nähdä.»
Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.
»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin menemme, mestari Simon?»
»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.
»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.
»Miksikö?»
»Niin miksi?»
»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»
»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»
»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut, kansalainen kersantti? Vastaapas.»
»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä, joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»
»Pyh, tyrannin lapsi.»
»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi, joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule rangaista.»
»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaaRouva Véto-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»
»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet heittiö?»
»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»
»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikäänCapet… eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».
»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»
»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»
»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista…»
»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»
»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.
Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.
»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».
»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.
Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.
Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut erottaa.
Maurice pysäytti heidät.
»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»
»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»
»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».
»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista täällä sotilaitten keskellä.»
»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»
»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja kauhuissaan.
»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille, joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään, mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»
»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.
»Menkää siis», sanoi Maurice.
Molemmat naiset lähtivät.
Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.
»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»
»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».
Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.
»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».
»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»
»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».
»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä kertaa uhkasi oikein todella.
»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt lasta».
»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaaMadame Vétoa, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»
»Kurja mies!» sanoi Maurice.
»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä pettureita!»
»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice Lindey on petturi».
Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.
»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».
»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä. Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»
»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»
»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»
»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. TunnenRanskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»
»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä lailla!»
Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin asiasta».
»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»
Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti heidän luoksensa.
»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko nähnyt äitisi?»
Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.
»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.
Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.
Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.
Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka näytti kirjelipulta.
»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»
Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:
»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä häntä silmistäsi.»
»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko…?»
»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»
Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.
»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle kansalliskaartilaiselle.
Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.
»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.
»Missä niin?» kysyi Maurice.
»Juuri täällä, tässä eteisessä.»
»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»
»Ei.»
»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»
»Ei mennyt.»
»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi kanssa?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut nähnyt kolmeen kuukauteen.»
»Muistelopa tarkasti.»
»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»
»Mitä niin?»
»Tulihan sieltä tyttö.»
»Marie-Theresekö?»
»Niin.»
»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»
»Ei.»
»Eikä nostanut mitään lattialta?»
»Minunko tyttöni?»
»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»
»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»
»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.
Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello oli hälytyskello.