Kirjelippu
Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään.Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.
Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle sulkemaan pääsyn.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän tahtoo.»
»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä mitään, minä vain haluan».
»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»
»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»
Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin kalpeaksi.
»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».
»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.
Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.
»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»
»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»
»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje on annettava meille».
»Mutta mikä kirjelippu?»
»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne»(Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».
Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.
»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»
»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».
»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä… Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»
»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.
»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»
»Nähdä tytärtäni!… Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.
»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»
»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos…»
»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoiMaurice.
»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»
Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.
»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan… jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»
Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.
»Kuuletko, Antoinette?… Minun tyttöni!… Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»
Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.
»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».
»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»
»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».
»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta…»
»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»
Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.
»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»
»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»
Maurice hymyili.
Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.
Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».
»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»
»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»
»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.
»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»
»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut tulla tänne yksinään.»
»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen. Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»
»Entä sitten, entä sitten?»
»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin; haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan tytärtänne takaisin?»
»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he sanovat!»
»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar; »ymmärtäkäähän toki!»
»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar.»Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»
»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät uskomaan!»
»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»
»Tässä on, hyvä rouva.»
Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti riemuissaan ylös korkealle huutaen:
»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»
»Uhraatte ystävämme, siskoni», sanoi madame Elisabeth.
»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»
Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He avasivat sen ja lukivat:
»Idässä valvoo vielä ystävä.»
Maurice oli tuskin luonut silmäyksen paperiin, kun hän vavahti.
Käsiala tuntui hänestä tutulta.
»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama? Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja kuningattarella?»
Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.
»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar, kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.
»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette, »vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon paperin, teette laupeuden työn».
»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian typerää.»
»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa tyttöni epäluulonalaiseksi».
»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos olisi ollut ihan yksin.
Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla tavoilla.
»Idässä valvoo ystävä[alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»
»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren etuja.»
»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita englantilaisiin».
Maurice sai kuulla neuvottelusta.
»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa se varmasti ei ole».
Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan, jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja madame Elisabethin kanssa.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun seurauksia.
Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä; eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.
Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli ollut nöyrän kunnioittava.
Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen, jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève? Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?
Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan, hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta. Turhaan, ketään ei ilmestynyt.
Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen epäluulojen kuohuttamana.
Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia. Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä juomaan seurassaan kupin suklaata.
Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä; mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä, Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa. Maurice suostui siihen.
»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».
»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko ajan askarrutti.
»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos. Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä, on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin työssään; hän on tositaiteilija.»
Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.
Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun oli työhönsä.
»No niin, kansalainen Morand», kysyi Dixmer, »mitä nyt sanomme?»
»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä», sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot ovat polttaneet silmäni.»
Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten hiljaa:
»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä heitä!»
Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden 1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän yhtämittaiseksi taisteluksi.
Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja palata Templeen.
Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta; tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen aina valoi hänen sydämeensä.
»Kas», sanoi Lorin pudistaen sydämellisesti ystävänsä kättä:
»Kaipuutas yhäti peittelet suotta.Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.Rinnastas huokaus hiipii salaa,rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»
Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni nauraen.
»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta pikku Capetista».
Rakkaus
Maurice oli tosiaankin elänyt jo jonkin aikaa sekä varsin onnellisena että varsin onnettomana yhtaikaa. Täten käy aina suurten intohimojen syttyessä.
Päivätyö Lepelletierin piirissä, iltakäynnit vanhallaSaint-Jacqucs-kadulla, muutamat pistäytymiset tuolloin tällöinThermopylen kerhossa veivät koko hänen aikansa.
Hän tiesi varsin hyvin, että nähdessään Genevièven joka ilta hän siten joi suurin kulauksin toivottoman rakkauden maljasta.
Geneviève oli noita ujoja, mutta nähtävästi herkkämielisiä naisia, jotka vapaasti ojentavat kätensä ystävälle, jotka sisarellisen luottavasti tai neitseellisen tietämättöminä koskettavat huulillaan hänen otsaansa; joille lausutut rakkauden sanat tuntuvat rienaukselta ja lihalliset himot pyhyyden häväistykseltä.
Jos Rafaelin ensimmäisen tekotavan kankaalle kiinnittämissä kaikkein puhtaimmissa unelmissa esiintyy hymyhuulinen, siveäkatseinen, taivaallisilmeinen Madonna, on tämä lainattava Peruginon jumalaiselta oppilaalta Genevièven muotokuvaksi.
Kukkien keskellä, joitten tuoreus ja tuoksu hänessä oli, erossa miehensä työstä ja miehestä itsestään, Geneviève näytti Mauricesta joka kerta, kun hän hänet näki, elävällä arvoitukselta, jonka tarkoitusta hän ei osannut arvata ja jonka ratkaisua hän ei uskaltanut pyytää.
Eräänä iltana jäätyään talon tapojen mukaisesti Genevièven kanssa kahden, molempien istuessa sen ikkunan ääressä, jonka läpi hän eräänä yönä oli tullut niin äkkiä ja sellaisella hälinällä, kukkivien syreenien tuoksun leijaillessa sen tuulenhenkäyksen mukana, joka saapuu kirkkaan auringonlaskun jälkeen, Maurice pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli seurannut Genevièven älykästä ja uskonnollista katsetta, joka näytti tarkastavan hopeisen tähden syttymistä sinitaivaalla, vihdoin rohkeni kysyä, miten oli mahdollista, että hän oli niin nuori, miehensä ollessa jo yli keski-iän, niin hienosti sivistynyt, kun kaikki todisti hänen miehensä saaneen niukan kasvatuksen ja olevan alhaista sukuperää, vieläpä niin runollinen, hänen miehensä huomion kohdistuessa tehtaansa nahkojen punnitsemiseen, levittelemiseen ja värjäykseen.
»Ja sitten, mitä tekemistä on nahkurimestarin kodissa tällä harpulla, tällä pianolla, näillä pastelleilla, joitten olette myöntänyt olevan teidän tekemiänne? Mistä johtuu viimein tämä aristokratia, jota kammoan toisissa, mutta ihailen teissä?»
Geneviève kiinnitti Mauriceen katseensa, josta loisti viattomuus.
»Kiitän teitä kysymästä: se todistaa, että olette hienotunteinen mies ja että ette ole milloinkaan hankkinut minusta tietoja muilta henkilöiltä.»
»En milloinkaan, madame», sanoi Maurice; »minulla on uskollinen ystävä, joka kuolisi puolestani, minulla on sata toveria, jotka ovat valmiit marssimaan minne ikinä heidät johtaisin; mutta koska on kysymyksessä nainen ja etenkin sellainen nainen kuin Geneviève, tunnen kaikista näistä henkilöistä vain yhden, johon luotan, itseni».
»Kiitos, Maurice», sanoi nuori nainen. »Siinä tapauksessa kerron teille itse kaiken sen, mitä haluatte tietää.»
»Tyttönimenne ensinnäkin?» kysyi Maurice. »En tunne teitä muuten kuin miehenne nimeltä.»
Geneviève ymmärsi tässä kysymyksessä piilevän rakkauden itsekkyyden ja hymyili.
»Geneviève du Treilly», sanoi hän.
Maurice toisti: »Geneviève du Treilly!»
»Isäni», jatkoi Geneviève, »joutui puille paljaille Amerikan sodan jälkeen, johon ottivat osaa isäni ja vanhempi veljeni».
»Molemmat aatelismiehiä?» sanoi Maurice.
»Ei, ei», sanoi Geneviève punehtuen.
»Kuitenkin olette sanonut minulle, että tyttönimenne oli Geneviève duTreilly.»
»Niin sanoin, herra Maurice; sukuni oli rikas, mutta ei millään tavoin aatelia.»
»Ette luota minuun», sanoi nuori mies hymyillen.
»Oi, ei», sanoi Geneviève. »Amerikassa oli isäni joutunut ystävyyssuhteisiin hra Morandin isän kanssa. Hra Dixmer oli hra Morandin liikeasiain hoitaja. Kun hra Morand huomasi taloudellisen häviömme ja tiesi hra Dixmerin varakkaaksi, esitti hän tämän isälleni, joka vuorostaan esitteli hänet minulle. Näin, että naimiskauppa oli etukäteen päätetty, ja ymmärsin, että se oli perheen toivomus; en rakastanut enkä ollut milloinkaan rakastanut ketään; suostuin. Olen kolme vuotta ollut Dixmerin vaimo, ja minun täytyy sanoa, että näinä kolmena vuonna on mieheni ollut minua kohtaan niin hyvä, niin erinomainen, etten, tästä maun erilaisuudesta ja ikäerosta huolimatta, hetkeäkään ole katunut avioliittoani.»
»Mutta», sanoi Maurice, »silloin kun menitte naimisiin hra Dixmerin kanssa, hän kai ei vielä ollut tämän tehtaan johdossa?»
»Ei; asuimme Bloisissa. Elokuun 10 päivänä hra Dixmer osti tämän talon ja tehtaat, jotka kuuluvat siihen; jottei joutuisi tekemisiin työläisten kanssa, säästääkseen minua edes näkemästä sellaista, joka saattaisi loukata, kuten te Maurice, sanoitte, hiukan aristokraattisia tapojani, hän antoi minulle tämän paviljongin, jossa elän yksinäni, hiljaisesti, tapojeni ja toivomusteni mukaan ja onnellisena silloin, kun ystävä sellainen kuin te, Maurice, saapuu virkistämään minua tai ottamaan osaa haaveiluihini.»
Ja Geneviève ojensi Mauricelle kätensä, jota tämä suuteli kiihkeästi.
Geneviève punastui hiukan.
»Nyt, hyvä ystävä», sanoi hän vetäen kätensä pois, »nyt tiedätte, miten olen hra Dixmerin vaimo».
»Niin kyllä», vastasi Maurice katsellen Genevièveä kiinteästi silmiin; »mutta ette ole kertonut, kuinka hra Morand on tullut hra Dixmerin liikekumppaniksi».
»Oi, se on varsin yksinkertaista», sanoi Geneviève. »Hra Dixmerillä oli, kuten sanoin, jonkin verran varoja, mutta ei kuitenkaan riittävästi ostaakseen yksinään niin suurta tehdasta kuin tämä on. Kuten muistatte minun kertoneen, oli hänen suosijansa hra Morand isäni ystävä; tämän poika on antanut puolet pääomasta; ja hän, kun tunsi kemiaa, antautui liikkeenharjoitukseen niin toimekkaasti, kuin olette huomannut, ja siitä johtuu, että hra Dixmerin liike, jonka koko teknillinen puoli on uskottu Morandille, on kasvanut tavattoman suureksi.»
»Ja hra Morand on myöskin hyviä ystäviänne, eikö niin, madame?» sanoiMaurice.
»Hra Morandilla on jalo luonne, ylevimpiä sydämiä taivaan alla», vastasi Geneviève vakavana.
»Ellei hän ole antanut siitä teille muita todisteita», sanoi Maurice, jota hiukan kirveli nuoren naisen miehensä liikekumppanille suoma ylistys, »kuin että on ottanut perustamiskustannuksiin osaa puolella ja keksinyt uuden marokinivärin, sallikaa minun huomauttaa, että kiitosvirtenne hänestä on varsin mahtipontinen».
»Hän on antanut minulle toisia todisteita, hyvä herra», sanoi Geneviève,
»Mutta hänhän on vielä nuori, eikö olekin?» kysyi Maurice, »vaikka onkin vaikeata määritellä hänen ikäänsä, kun hänellä on vihreät silmälasit».
»Hän on täyttänyt kolmekymmentäviisi vuolta.»
»Olette tuntenut hänet kauan?»
»Lapsesta saakka.»
Maurice puri huuliaan. Hän oli aina epäillyt Morandin rakastavanGenevièveâ.
»Vai niin», sanoi Maurice, »tuohan selittää hänen tuttavallisuutensa teidän seurassanne».
»Sen hän pysyttää niissä rajoissa, joissa olette nähnyt, hyvä herra», vastasi Geneviève hymyillen, »eikä tämä tuttavallisuus, joka tuskin on niinkään suuri kuin ystävän, nähdäkseni kaivannut selitystä».
»Oi, anteeksi, madame», sanoi Maurice, »tiedättehän, että voimakkaasti kiintyessä johonkin ihmiseen aina tuntee mustasukkaisuutta, ja minun ystävyyteni oli mustasukkainen sille ystävyydelle, jota näytte tuntevan hra Morandia kohtaan».
Maurice vaikeni. Geneviève puolestaan oli myös vaiti. Tuona päivänä ei enää ollut puhetta Morandista, ja Maurice erosi Genevièvestä tällä kertaa rakastuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli mustasukkainen.
Sitäpaitsi, niin sokea kuin tuo nuori mies olikin intohimonsa sitomat siteet silmillään ja sydän kiihdyksissä, oli Genevièven kertomukseen jäänyt paljon aukkoja, paljon epäröintiä, monta salattua kohtaa, joita hän ei sillä hetkellä ollut huomannut, mutta jotka hän sittemmin muisti, jotka kiusasivat häntä äärettömästi ja joita ei mielestä saanut häipymään edes Dixmerin hänelle suoma suuri vapaus jutella Genevièven kanssa niin monta kertaa ja niin kauan, kuin häntä vain halutti, eikä myöskään se seikka, että heidät jätettiin kahden joka ilta. Päälle päätteeksi Maurice, josta oli tullut talon jokapäiväinen vieras, ei ainoastaan saanut olla ihan vapaasti Genevièven seurassa, jota hänen enkelimäinen puhtautensa tosin muutenkin näytti suojelevan nuoren miehen intohimolta, vaan nyt hän seurasi häntä myöskin niillä pienillä kävelyretkillä, joita Genevièven aina silloin tällöin täytyi tehdä tässä kaupunginosassa.
Tultuaan täten perheenjäsenen asemaan hän ihmetteli erästä seikkaa, nimittäin että mitä enemmän hän haki — kai voidakseen paremmin valvoa Morandin tunteita, kuten luuli, Genevièveä kohtaan, — Morandin tuttavuutta, jonka luonne, Mauricen ennakkoluulosta huolimatta, häntä miellytti ja jonka sivistyneet tavat joka päivä yhä enemmän voittivat hänen suosiotaan, sitä enemmän tämä omituinen mies näytti koettavan välttää häntä. Maurice valitti katkerasti tätä seikkaa Genevièvelle, sillä hän piti varmana, että Morand aavisti hänen olevan kilpailijan ja että tämä mustasukkaisuus loitonsi häntä.
»Kansalainen Morand vihaa minua», sanoi hän eräänä päivänä Genevièvelle.
»Teitäkö?» sanoi Geneviève katsoen häntä kummastuneena, »vihaako teitäMorand?»
»Vihaa, olen siitä varma.»
»Ja miksi hän vihaisi teitä?»
»Tahdotteko, että sanon sen teille?» huudahti Maurice. »Totta kai tahdon», vastasi Geneviève.
»No niin, koska minä…»
Maurice vaikeni äkkiä. Hän oli sanomaisillaan: »Koska minä rakastan teitä.»
»En voikaan sanoa teille, miksi», vastasi Maurice punastuen. Tuo huimapäinen tasavaltalainen oli Genevièven läheisyydessä ujo ja epäröivä kuin nuori tyttö.
Geneviève hymyili.
»Sanokaa», vastasi hän, »ettette pidä toisistanne, niin voisin ehkä uskoa teitä. Teillä on tulinen luonne, loistava äly, olette hienosti sivistynyt; Morand on kemiaa harjoittava kauppias. Hän on ujo, hän on vaatimaton… ja juuri tämä ujous ja vaatimattomuus estävät häntä astumasta ensimmäistä askella lähentyäkseen teitä.»
»Voi, kuka on pyytänyt häntä astumaan ensimmäistä askelta minua kohden? Minä olen tehnyt ainakin viisikymmentä lähentymisyritystä, mutta hän ei ole vastannut, Ei», jatkoi Maurice pudistaen päätään, »varmasti siinä on toinen syy».
»No, mikä se siis on?»
Maurice piti parempana olla vastaamatta.
Seuraavana päivänä tämän keskustelun jälkeen hän saapui Genevièven luo kello kaksi iltapäivällä; tämä oli kävelypuvussa.
»Kas, tervetuloa», sanoi Geneviève, »tulette kavaljeerikseni».
»Minne siis menette?» kysyi Maurice.
»Lähden Auteuiliin. On ihana ilma. Haluaisin kävellä osan matkasta. Ajamme vaunuissamme tullille saakka, jonne jätämme ne odottamaan, sitten kävelemme Auteuiliin, ja kun olen suorittanut asiani siellä, palaamme taas vaunuillemme.»
»Oi», sanoi Maurice mielissään, »miten ihanan päivän te järjestättekään minulle».
Molemmat nuoret lähtivät. Passyn toisella puolen he nousivat vaunuista, hyppäsivät keveästi tienlaitaan ja jatkoivat matkaansa jalan.
Saavuttuaan Auteuiliin pysähtyi Geneviève.
»Odottakaa minua puiston laidassa», sanoi hän; »kun olen valmis, tulen teidän luoksenne».
»Kenen luo te menette?» kysyi Maurice.
»Erään ystävättären luo.»
»Jonne en voi teitä saattaa?»
Geneviève pudisti päätään hymyillen.
»Mahdotonta», sanoi hän.
Maurice puraisi huuleensa.
»Hyvä on», sanoi hän, »odotan teitä».
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Geneviève.
»Ei mikään», vastasi Maurice; »viivyttekö kauan?»
»Jos olisin tiennyt, ettei aika sopinut teille, Maurice, jos olisin tiennyt, että teillä oli vähän aikaa», sanoi Geneviève, en olisi pyytänyt teiltä tuota pientä palvelusta tulemaan kanssani, vaan olisin pyytänyt seurakseni…»
»Hra Morandin?» keskeytti Maurice pisteliäästi.
»En ensinkään. Tiedätte hyvin, että hra Morand on Rambouilletin tehtaalla eikä palaa ennenkuin illalla.»
»Senkö seikan vuoksi te siis asetittekin minut etusijalle?»
»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice nopeasti, »olen käskettävänänne».
Hän kumarsi Genevièvelle, joka huoahti ja meni Auteuiliin.
Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot, kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.
Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään. Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli rakastaa häntä.
Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme, että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.
Geneviève tarttui hymyillen Mauricen käsivarteen.
»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa…»
Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan, pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti valtatielle.
Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu, jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta, joka aina säilyy elävänä muistissamme.
Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa kädessään.
»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin surulliseksi tänään?»
Geneviève olisi voinut vastata hänelle: »Onnellisuuteni.»
Hän katseli Mauricea suloisilla, runollisilla silmillään.
»Entä te itse», sanoi hän, »ettekö ole surullisempi kuin tavallisesti?»
»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen onneton; entä te?»
»Tekö onneton?»
»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»
»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan johtuvan?»
»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista naurua, »sanoisin olevani hermosairas».
»Ja nyt tälläkin hetkellä te kärsitte?»
»Suuresti», sanoi Maurice.
»Siinä tapauksessa lähdemme takaisin.»
»Nytkö jo, madame?»
»Varmasti.»
»Voi, sehän oli totta», mutisi nuori mies, »unohdin, että hra Morand palaa Rambouilletista tänä iltana, ja nythän tulee jo pimeä».
Geneviève katsahti häneen nuhtelevin ilmein.
»Voi, vieläkin?» sanoi hän.
»Miksi ylistitte minulle Morandia niin mahtipontisesti muutama päivä sitten?» sanoi Maurice. »Se on teidän vikanne.»
»Milloin on kielletty», kysyi Geneviève, »lausumasta niille henkilöille, joita pitää arvossa, ajatustaan miehestä, josta pitää?»
»Tuo pitäminen on hyvin voimakasta, kun se panee jouduttamaan askeleita, kuten te tällä hetkellä teette, pelätessänne myöhästyvänne muutaman minuutin.»
»Olette tänään kohtuuton mitä suurimmassa määrässä, Maurice; enkö ole viettänyt osaa päivästä teidän kanssanne?»
»Olette oikeassa, vaadin liikaa tosiaankin», vastasi Maurice antaen kiivaudelleen vallan. »Palatkaamme hra Morandin luo, palatkaamme.»
Geneviève tunsi harmin siirtyvän mielestä sydämeensä.
»Niin», sanoi hän, »lähtekäämme hra Morandin luo. Hän on ainakin sellainen ystävä, joka ei milloinkaan ole tuottanut minulle kärsimystä.»
»Sellaiset ystävät ovat kullan arvoiset», sanoi Maurice ollen tukehtumaisillaan mustasukkaisuudesta, »ja minäkin omasta puolestani haluaisin tuntea sellaisia».
He olivat tällöin joutuneet valtatielle. Taivaanranta ruskotti; aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet kimaltelivat Invalidikirkon kullatuista korureunuksista. Ensimmäinen tähti, sama, joka muutamaa päivää aikaisemmin oli kiinnittänyt Geneviève» huomiota, tuikki taivaan kirkkaasta sinestä.
Geneviève veti kätensä pois Mauricen kainalosta alistuen surullisena kohtaloonsa.
»Miksi saatatte minut kärsimään?» sanoi hän.
»Voi», sanoi Maurice, »siksi, että olen vähemmän taitava kuin muutamat tuntemani henkilöt; siksi, etten osaa olla sellainen, että ihmiset minua rakastaisivat».
»Maurice», huusi Geneviève.
»Voi, madame, jos hän aina on hyvä, aina tasainen, niin se johtuu siitä, ettei hän kärsi.»
Geneviève laski taas uudestaan valkean kätensä Mauricen jäntevälle käsivarrelle.
»Minä rukoilen teitä», sanoi hän muuttuneella äänellä, »älkää puhuko enää, älkää puhuko enää».
»Miksi niin?»
»Koska äänenne tekee minuun kipeätä.»
»Siis minussa on kaikki teille epämieluisaa, vieläpä äänenikin?»
»Olkaa Herran tähden vaiti.»
»Tottelen teitä, madame.»
Tuo kiihkeä nuori mies nosti kätensä otsalleen, joka oli märkänä hiestä.
Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.
»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin, etten menetä tätä ystävääni».
»Voi, ette te häntä kauan surisi», huudahti Maurice.
»Erehdytte», sanoi Geneviève, »minä surisin teitä kauan, aina!»
»Geneviève, Geneviève», huudahti Maurice, »säälikää minua!»
Geneviève värisi.
Ensi kerran oli Maurice lausunut hänen nimensä niin kiihkeällä äänellä.
»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte minut katseellanne… olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun, Geneviève!»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni, jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan enää!»
»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä, jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne, Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»
»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut mieheni luokse».
Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki kummankaan sanomatta sanaakaan.
Geneviève oli vain koko matkan pitänyt nenäliinaa silmillään.
Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan; Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:
»Jääkää hyvästi, Maurice, olette niin tahtonut.»
Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.
Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.
Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä, luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan. Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.
Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt kaikki jätettyään Genevièven.
Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin, niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat taivaanrannalla muotoa vailla.
Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa: saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään asti.
Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.
V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan, raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan tapahtumia.
Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.
Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus, omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.
Palvelijan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä, »oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»
»Mitkä niin?» kysyi Maurice.
»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»
Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.
»Polttakaa kaikki», sanoi hän.
»Tässä on tämänpäiväiset, kansalainen», sanoi kotiapulainen.
Hän ojensi Mauricelle pinkan kirjeitä ja meni heittämään toiset uuniin.
Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.
Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka käsiala sai hänet hätkähtämään.
Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan pelkän kirjeen tuoksun.
Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, muttaMaurice viittasi häntä poistumaan.
Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa kohtalonsa ratkaisua.
Vihdoin hän keräsi koko rohkeutensa, avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
»Kansalainen Maurice.
On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen, ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.
Hyvästi ikuisesti.
Geneviève.
J.K. — Tuoja odottaa vastausta.»
Maurice kutsui palvelijan.
»Kuka tämän kirjeen toi?»
»Muuan lähetti.»
»Onko hän siellä vielä?»
»On.»
Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli painettu piirin nimi), ja kirjoitti:
»Kansalainen Dixmer.
Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää tavata Teitä.» Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän jatkoi siis:
»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä sydämeeni.»
Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi. Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen: hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.
Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.
Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä käsiksi yleisiin asioihin.
Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä. Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen kuninkaan hengen.
Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.
Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sittenDixmerille.
Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.
Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat (josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.
»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.
»On», vastasi Morand epäröimättä.
»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».
»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»
»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija, katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana sanoa.»
»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.
»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat kätkettyinä hänen sydämeensä.»
»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.Ei hän muita tunne.»
»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtaustaAuteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»
»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa turvakseen.»
»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä, siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen, kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on suunniteltu…»
»Olemme hukassa yhtä kaikki», väitti Dixmer.
»Miksi niin?»
»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren luo asti?»
»Se on totta», sanoi Morand alakuloisena.
»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».
»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?» sanoi Morand.
»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».
»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»
»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä sama kohtalokin.»
»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään, jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut. Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»
Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi sitä lujissa kourissaan.
Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.
Geneviève istui pöydän ääressä kumartuneena katsellen koruompelusta.
Hän kääntyi kuullessaan oven avautuvan ja näki Dixmerin.
»Oi, tehän se olette, hyvä ystävä», sanoi hän.
»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja sanokaa, mitä siitä ajattelette.»
Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.
Dixmer seurasi silmillään hänen lukemistaan rivi riviltä.
»No niin?» sanoi hän, kun Geneviève oli lopettanut.
»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse pelätä mitään».
»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte tapaamassa Auteuilissa?»
»Varmasti ei tiedä.»
»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»
»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin ennenkin».
»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»
»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä: »malttakaahan…»
»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät; »hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».
»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan… ja toisinaan olemme olleet kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»
»Olisiko tuo siis pelkkää huonoa tuulta?» kysyi Dixmer.
»Se on luultavaa.»
»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa, vaan varman tiedon.»
»No niin, hyvä ystävä… olen siitä varma.»
»Tämä kirje ei siis olisi muuta kuin tekosyy olla käymättä talossa?»
»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista asioista?»
»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä keltään muulta naiselta kuin teiltä».
»Se on tekosyy», sanoi Geneviève luoden silmänsä alas.
»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.
»Tehkää minulle palvelus, rakas ystävä», sanoi Dixmer.
»Mikä niin?» kysyi Geneviève kääntyen mieheensä päin hämmästyneenä.
»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se, mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa hänelle pari sanaa.»
»Minäkö?» sanoi Geneviève vavahtaen.
»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»
»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en tee sitä!»
»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat vaatimukset saada teidät perääntymään?»
»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen, enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».
Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.
Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun sana sanalta.
»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne, ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun…»
Dixmer laski kätensä hänen olkapäälleen.
»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin, »taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».
»Kuinka, Dixmer, luuletteko niin!»
»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te, en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään henkilöitä murskaten heidät sitten.»
Morand vavahti ja jäi sanattomaksi tuskallisiin mietteisiin.
He tekivät täten muutaman kierroksen puutarhassa vaihtamatta sanaakaan.
Sitten Dixmer jätti Morandin yksin.
»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»
Morand ojensi kätensä Dixmerille ja katseli hänen poistumistaan.
»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä asiassa».
Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja pani paremman ylleen.
Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:
»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»
Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.
Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin tahtoansa.
Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.
»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice. Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia, sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»
»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja tämä päätös on peruuttamaton.»
»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»
»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»
»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt ovat pelkkiä tekosyitä.»
Maurice mietti hetkisen.
»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin, ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt, jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»
Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti päinvastoin synkistävän häntä.
»Mutta mikä siis on todellinen aihe?» sanoi Dixmer.
»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».
Dixmer ei hellittänyt.
»Haluatte ehdottomasti tietää?» sanoi Maurice.
»Haluan», vastasi Dixmer.
»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo, jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».
Dixmer kalpeni hiukan.
»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»
»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle, mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».
»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.
»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme mistään; kun sen sijaan lähellä…»
»No niin, lähellä?»
»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet katkeriksi.»
»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa…?»
»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.
»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»
»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»