»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.
»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen, vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät, viimeisen kerran».
»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä omissaan.
Maurice vavahti.
»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».
»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua kohtaan menisi niin pitkälle».
»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.
»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer, menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin tähden».
»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».
»Myönnän sen», sanoi Maurice hymyillen katkerasti.
»Palatkaamme nyt», jatkoi Dixmer, »käyntini aiheeseen».
Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa, vaan joka odottaa toisen esitystä.
»Sanotte siis, että on puheita liikkeellä?»
»Niin on, kansalainen», sanoi Maurice.
»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»
»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä. Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»
»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia, niin tunnustakaamme vielä muutakin.»
»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen… »Mitä minun olisi tunnustettava?»
»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään minun luonani saa teitä jättämään meitä.»
»No mikä siis?»
»Salaisuus, jonka perille olette päässyt.»
»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että nahkuri tuli vakuutetuksi.
»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana, jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita nahkatehtaassani.»
»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».
»Oikeinko totta?»
»Oikein totta.»
»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta olette puhunut?»
»Kunniani kautta, ei ollut.»
»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».
Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista hylkäämistä.
Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.
Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje, tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen ensimmäisenä aiheena.
Maurice pysyi siis kovana päätöksessään.
Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.
Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan; joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.
Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.
Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava, vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa, joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän sankarin.
Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut, tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud, Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois, Hébert y.m.
Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki muut ministerit maltilliseen puolueeseen.
Kun sanomme maltillinen, puhumme tietenkin suhteellisesti.
Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu. Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa, joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.
Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon uusi sanakin,syyskuun miehet.
Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle, ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.
Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä ystävyydellään heidät turmioon.
Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun 10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa. Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät, ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:
»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu, Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut terrorille.
Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun 31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi muuta kuin sana.
Toukokuun 31 päivä
Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin esikaupungin pataljoona Templeen.
Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa Templen portilla.
Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista isänmaallisuus kuvastui.
Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.
»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono kansalainen, joka on jäänyt pois?»
»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri, thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».
»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä, ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä poissaolevien luetteloon».
Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.
Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.
»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole vieläkään saapunut».
»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina syntynyt.»
»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin, voitte sanoa hänelle pari sanaa».
Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin heti häneen.
»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen, »pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta, joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».
»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan kaupunginvirkamiehistä.
Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen; sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:
»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»
Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn iloisina.
»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.
»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa puutarhaan».
»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.
Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille määrätylle taholle.
Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.
Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki kukat, puut ja vihanta nurmikin.
Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen leskelle, nimeltä Plumeau.
Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.
Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen, ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.
Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on ollut puhe.
»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».
»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni, joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta, jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa puuttuvan.
»Voi, hyvä kapteeni, nythän kävi hullusti, viimeinen pala meni juuri.»
»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään», sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko komppanialle».
»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»
»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas kellariin valikoimaan itse viinimme».
»Tee, kuin olisit kotonasi, kapteeni.»
Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat kellariin kynttilä kädessä.
»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä siinä ole mitään muurausta.»
»Mitä lajia on maaperä?» kysyi Dixmer.
»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»
»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».
He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin itsepäisesti oli vaadittu.
Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön houkuttelemina.
Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta, Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se arvo ollut vähäinen.
Kello löi yksitoista. Puoli kahdeltatoista vaihdettiin vartiot.
»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.
»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi laulamaan:
»Rouva kiipee torniin,Ralla, ralla, lei,»
Tämä uusi pilalaulu sai kansalliskaartilaisilta osakseen yleistä naurua.
Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon, joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.
Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.
Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului valtavaa ulvontaa ja huutoja.
»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.
»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli, jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät giljotiinille».
Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:
»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas rolandilaiset! Alas rouva Véto!»
»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouvaVétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».
Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.
»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.
»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.
»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä huoneistaan».
Käskystä ei voinut vedota.
»Hyvä!» sanoi Tison, »sitä vähemmän on vaivaa».
Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he, odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.
»Mikä on välimatka?» kysyi Dixmer.
»Kuusikymmentä tai kuusikymmentäyksi jalkaa», vastasi Morand.
»Montako päivää tarvitaan?»
Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia kuvioita, jotka sitten heti hävitti.
»Tarvitaan ainakin seitsemän päivää», sanoi hän.
»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer. »On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän kuluessa.»
Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin porraskäytävässä.
Uhrautuminen
Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.
Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja huomisesta.
Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.
Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut, leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.
Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn. Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.
Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne, jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.
Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,
Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.
Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.
»No mitä kuuluu?» kysyi hän.
»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»
»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista meteliä».
»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle, antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä madame Royalea lasketa ulos.»
»Ritariparka, hän on varmasti kovin harmissaan.»
»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»
»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua kaupunginvirkamiestä?»
»Olisihan siellä pitänyt olla yhden, mutta hän ei tullutkaan.»
»Kuka sitten?»
»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi.
»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla hillitä itseään.
»Hän oli sairaana.»
»Hänkö, sairaana?»
»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»
»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»
»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä; muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»
»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta, tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa mitään.»
Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa rypistyi surusta.
»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin tärkeän suunnitelmillenne…»
»Siinä määrin», vastasi Dixmer, »etten usko onnistuvani ilman häntä».
»No niin, miksi ette siis yritä uudelleen lähestyä kansalaistaLindeytä?»
Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä ristimänimeä.
»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»
»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»
»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève, että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa syvempi syy kuin pelkkä oikku.»
»Ja minkä te siis luulette olevan syynä?»
»Luultavasti ylpeyden», sanoi Dixmer terävästi.
»Ylpeyden?»
»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään, tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian, tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»
»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne askel korvaa tuon kaiken».
»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani; mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»
»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hraMauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.
»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut Mauricelle.»
»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»
»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».
»Ja…?» kysyi Geneviève arasti.
»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»
»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»
»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»
»Mutta…» intti Geneviève.
»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne jostakin lapsellisuudesta».
Geneviève ei vastannut mitään.
»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole, sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle Lindeylle, niin hän palaa.»
Geneviève mietti hetkisen.
»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi yhteisymmärrys?»
»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen keino, niin minusta tuntuu.»
»Ei, ei minusta, hyvä ystävä.»
»Olette hyvin itsepäinen, Geneviève.»
»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»
Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi hien peittämää otsaansa.
»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».
»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa minut puhumaan?»
Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.
Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä tällä hetkellä.
»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa. Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»
Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet. Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt vastaamaan.
»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma, ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus isänmaahan.»
»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»
»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani, olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään tämänlaatuiset petokset.»
»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä sellaisista asioista!»
»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta teitä, siinä kaikki.»
»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että olette erehtynyt».
»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»
»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä, sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä, vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä pidättänyt.
Dixmer katseli häntä hetken; sitten hän nauroi väkinäisesti.
»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus; jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève, teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»
»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»
Dixmer kävi niin kalpeaksi, kuin olisi kaikki veri vetäytynyt sydämeen.
»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève, minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan. Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»
Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.
Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä suudeltavaksi.
»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.
Dixmer nyökkäsi.
»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.
»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme, väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».
Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.
Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:
»Kansalainen Maurice.
Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa, jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen juhla.
Geneviève.»
Jumalatar Järki
Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraaliSanterrelle, hän oli vakavasti sairaana.
Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Lorin saapui noin kello yhdeltä.
»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet suurenmoinen.»
Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu yksinkertaisesti pistooleiksi.
»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten, puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun sinut.»
»Mutta mitäs tänään on? Tulet hakemaan minut mukaasi, sanot?»
»Niin; tänään meillä on kertausharjoitus.»
»Mikä kertausharjoitus?»
»Sen suuren juhlan kertausharjoitus.»
»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä tietoja».
»Kuinka, enkö ole puhunut siitä sinulle?»
»Et ole kertonut mitään.»
»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»
»Niin, tiedän sen.»
»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin, että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»
»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen hyvin.»
»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa…»
Maurice kohautti hartioitaan.
»Kohauttele vain hartioitasi miten paljon haluat», sanoi Lorin.
»Me kätyrit Momuksen päätämme, nimeen viisaustieteen me määräämme, että hulluuden suurta jumalaa vastedes erikseen palvotaan.
Niin että», jatkoi Lorin, »aiomme hiukan ihailla Jumalatar Järkeä».
»Ja sinä olet mukana kaikissa näissä naamiaisissa?» sanoi Maurice.
»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä, olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa teidät, esitän sinut hänelle.»
»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen surullinen.»
»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on hyvä tyttö… Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren, jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan kullatuissa paperivaunuissa! Se on… arvaapas…»
»Kuinka luulet, että minä sen arvaisin?»
»Se on Arthémise.»
»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä minkäänlaisia muistoja hänessä.
»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna… oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään illallista ja juotit hänet humalaan.»
»Jaha, niin, se on totta», vastasi Maurice, »nyt muistan; se on siis hän?»
»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun: kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin, lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»
»Kiitos! Minusta ovat tuollaiset asiat aina olleet vastenmielisiä.»
»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»
»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten iloisuus tekee minuun kipeätä.»
»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»
»Minäkö? Suokoon Jumala, että niin tekisin!»
»Tarkoitat: suokoon Järki-jumalatar!»
»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen vuoteessa ja jään tänne.»
Lorin raapi korvallistaan.
»Hyvä», sanoi hän, »näen, kuinka asiat ovat».»
»Ja mitä sinä näet?»
»Näen, että odotat Järki-jumalatarta.»
»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia; mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».
»Kiroo, kiroo…»
Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle kirjeen.
»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä; isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».
Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti, katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.
»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä näyttää».
Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.
»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä tärkeitä uutisia».
Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.
»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni, rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan. Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani heti paikalla!»
Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.
»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».
»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».
»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei todellakaan enää ole järkeäni tallella».
»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle kauhealle sutkaukselle.
Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.
»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle leskelle».
»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»
»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan, todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»
»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään…
On lempi Egerian useinkin vain petos Kupidon, tuon tyrannin. Jos joudut viereen naisen viisaimmankin ja itses unohdat, niin olet vanki. Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset, kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»
»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.
Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.
»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.
»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»
»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.
Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.
Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän, riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti, luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi, jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja appelsiinikukkavihkon.
Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle; kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.
Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:
»Eläköön jumalallinen Järki, valo viehkeä, puhdas liekki.
Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.
Tuhlaajapoika
Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut siivet.
Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin jyrinää.
Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli yhdentekevää.
Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.
Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta, ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin vilpittömästi ja niin uskollisesti.
Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.
Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä onnellisia kuin hänkin.
Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle, joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.
Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.
Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla alakertaan muuta kuin pyydettäessä.
Valitettavasti pettyi hänkin.
Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja hymyili ivallisesti.
Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä, joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä tulisi kärpännahkoja.
Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.
Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.
Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys; eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa, vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.
Hänen sydäntänsä ahdisti.
Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.
Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli hävinnyt ja veri paennut sydämeen.
Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.
Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.
»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.
Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:
»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»
Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.
Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.
Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.
Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.
Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.
Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.
Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.
Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.
Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.
Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».
»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».
»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».
»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».
Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:
»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.
»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».
»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.
Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.
»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».
»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»
»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.
»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»
»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»
»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.
»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet. Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:
'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen, joka yrittää solvata entistä kuningasta.'
Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:
'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan; joka häntä solvaa, se hirtetään.'
No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»
»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän kuullemme?»
»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer; ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»
»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon hän ei ensinkään ole tottunut?»
»Vanki on useat kerrat kiittänyt minua huolenpidostani, madame.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne mielihyvän tuntein?»
»Luulenpa niin», vastasi Maurice.
»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»
»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä pientä Capetia.»
Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.
»No, mitä on tapahtunut?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Luulin, että joku huusi minua verstaan puolelta», vastasi Dixmer.
»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin erehdys.»
Jokainen istuutui paikalleen.
»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»
»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän yksinkertaisesti.
»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi kiireellinen työ odottanut häntä.
»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».
»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».
Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.