The Project Gutenberg eBook ofMajakanvartija y.m. kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Majakanvartija y.m. kertomuksiaAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila TalvioRelease date: February 18, 2017 [eBook #54192]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJAKANVARTIJA Y.M. KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Majakanvartija y.m. kertomuksiaAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila TalvioRelease date: February 18, 2017 [eBook #54192]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Majakanvartija y.m. kertomuksia
Author: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila Talvio
Author: Henryk Sienkiewicz
Translator: Maila Talvio
Release date: February 18, 2017 [eBook #54192]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJAKANVARTIJA Y.M. KERTOMUKSIA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Puolankielestä ["Latarniki"] suomentanut Maila Talvio
Otava, Helsinki, 1903.
Seuratkaamme häntä!MajakanvartiaPelimanni-JussiVanha palvelijaPosenilaisen opettajan muistikirjasta
Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa — joissa muuten tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua, oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat, Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot, hyvänhajuiset Arapian yrtit — kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat. Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia, saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään, kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta, että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana päämääränä voi olla kuollut lepo.
Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle. Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat kunne tahtovat — siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä elämän läpi.
Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin, ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut. Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun, läksi hän sirkukseen katsomaan verta.
Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta. Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja — kauniista, patricion jalastaan.
Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa. Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi siihenkin.
Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän oli jäänyt vaille jotakin — vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.
Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten suosituksesta Aleksandriaan — oikeastaan siinä tarkoituksessa, että hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki. Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin. Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen — ja aivan kuten Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan sielua.
Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa. Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.
Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.
Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntätu museiuksi, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä toivomaan.
Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.
Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja filosofeja.
— Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, — että olen tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.
Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui, sitte hän virkkoi:
— Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?
— Tiedän. Lämmintä ja valoa.
— Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa, nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja levottomuudessa.
— Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?
— Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun, kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle totuuden aurinko — nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät, filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä…
— Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?
— Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä nautinnosta, minä mietinnästä — ja meitä molempia ympäröi samallainen sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?
— Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat niitä vilpittömässä uskossa.
— Ja ainoastaan heillä on rauha.
— Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.
— Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta tahdo kuin maata aterian päälle.
— Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?
— Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?
— Mikä ero on oikeastaan sinun ja skeptikkojen välillä?
— Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta minä kärsin pimeässä.
— Etkö näe pelastusta?
Timon vaikeni hetkisen, sitte hän lausui hitaasti ja ikäänkuin haikaillen:
— Odotan sitä.
— Mistä?
— En tiedä.
Hänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan äänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:
— Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei maailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla muuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta… Kun minä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo… Usko Olympoon ja filosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus, jota en tunne.
Kumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän kuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma sairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu ääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.
Siitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin likeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä huolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja kyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi löytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi tuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.
Antean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine. Häntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa, ylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa. Timon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin, vaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua täysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että roomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä muisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli oppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä henkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien aikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa sokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita mukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi salaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki profeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä näe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän senkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin usein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja sekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se elämää vaiko kuolemaa.
Häntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin talossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa Niilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä siksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.
Hän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko ei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata helmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon punertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa näytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän salaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja kuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää atriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän oli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan valkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan karvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava — mutta ei hän ikinä ollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota useammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota useammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen hämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai päähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis ainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.
Ja pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä ja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen tähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista muista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä palvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet omakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan kuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla voimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti Cinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa, hänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.
Vihdoin se riisti mukaansa Anteankin.
— Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. — Tu felix, Cinna! toisteli hän itsekin — ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön jumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: "missä sinä Cajus olet, siellä olen minäkin Caja" — silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin meri, pohjaton ja rajaton.
Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut, että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä, tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle otsan alle — ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan, kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa. Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele minua!"
Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien haukkojen vikinää.
Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin. Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa minua!"
Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia, jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi… Hän olisi ollut valmis miekalla avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin hän kykenee sellaisiin tekoihin.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten, täytyy kuolla.
Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen, uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.
Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen, katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla, kuolonkarvaisella loistollaan.
Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen, että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä kuljetettiin kantotuolissa.
Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet. Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.
Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa, vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.
Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo — ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen — lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.
Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.
Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.
Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.
Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha, tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:
— Onko sinun hyvä täällä, carissima?
— On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista, ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa, kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät kivien välissä.
Hetkisen perästä avasi sairas silmänsä.
— Cajus, virkkoi hän, — onko se totta, että näille maille on ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?
— Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. — Olen minä kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi, mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.
Antean pää painui alas.
— Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen kasvoihinsa tuli surullinen ilme.
— Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.
Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet; sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia paikkoja.
Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa columbariumissa.
Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän jo näytti aivan kuolleelta.
— Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.
Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja rupesi häntä rauhoittamaan:
— Älä pelkää, Antea, minäkin kuulen askeleet.
Hetken perästä hän lisäsi:
— Pontius tulee luoksemme.
Polun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa. Hän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina, ilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja väsymystä.
— Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea! lausui hän astuessaan pistacian alle. — Kylmän yön perästäpä olemme saaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja kukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat, jotka koristavat hänen kantotuoliaan!
— Rauha olkoon kanssasi ja terve sinulle! vastasi Cinna.
Prokuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:
— Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä ei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme ole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä kilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo huomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan "laki" — ja tämä "laki" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka Skytiassa kuin täällä…
— Mutta mitä sinun pitikään sanoa, Pilatus?
— Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun huolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa. Kuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa täytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla keskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se enemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin sitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te tarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien likeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat rohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan Poika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kuolemanrangaistuksen.
— Ja sinä olet tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi?
— Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon ampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat minusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman kansalainen.
— Kyllä tuo mies siltä kärsii yhtä paljon.
Prokuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:
— Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun läsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi päiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni viisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä sääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua kiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa… ei ihmisissä eikä luonnossa… Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät — mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi kiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä sitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi että minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin aineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä että tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä arvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään pyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa ja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin kummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle hetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta aamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa. Kahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko tuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin, aukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen ääneen: 'ristiinnaulitse!'
— Ja sinä suostuit? huudahti Cinna.
— Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä täällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En pidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta kun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen hyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on tuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa, ettei hän ole roomalainen.
— Paistaahan päivä muuallekin kuin Roomaan, kuiskasi Antea.
— Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, — voisinhan minä vastata sinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen hyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme. Ennen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota. Cinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua tuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka tahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?
— Totta on.
Nähtävästi sanat koskivat Anteaan. Ehkä itseään ajatellen, virkkoi hän:
— Ihminen saattaa siis sekä kärsiä että kuolla viattomasti?
— Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. — Natsarealainen ei ole tehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä vastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä minä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että hän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman toki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä tarvittaisi?… En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että vastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he vaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan asti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta ajattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte, jollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään auringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän julistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä paljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä, egyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että sain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin hän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki, opettaa ja — rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä, joka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää, on typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee perustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa ihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko järkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme etten usko jumaliin — se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa minä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti, sillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla valjaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle Natsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa ylös kuolleista.
Cinna ja Antea katsahtivat toisiinsa kummissaan.
— Nousevansa ylös kuolleista?
— Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen opetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään. Onhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja eihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen elämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin mies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa kuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee varminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!
— Onpa se kummallinen oppi! huudahti Antea.
— Ja huusivatko ne todella sinulle: "ristiinnaulitse!" kysyi Cinna.
— En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä vihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?
Antea painoi kättään kalpealle otsalleen.
— Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen — kuoleman jälkeen?
— Sentähden ei häntä kammota risti eikä kuolema.
— Kuinka se olisi suloista, Cinna!…
Hetkisen perästä kysyi Antea uudelleen:
— Mistä hän sen tietää?
Prokuratori heilautti kättään.
— Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on juutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on siinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.
— Kuinka se olisi suloista, Cajus! toisti sairas.
Cinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin — ja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen kummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.
Äkkiä virkkoi Antea:
— Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!
— Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, — sillä kulkue lähtee pian liikkeelle!
Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.
Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.
Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.
Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.
Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.
Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.
Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.
Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.
Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.
Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.
Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.
Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.
Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kutenlaahaavia, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle,veriotsaisiafariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin janöyriäfariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.
Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.
Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.
Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.
— Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.
Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin, sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä. Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta. Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia, jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" — nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja — antoi anteeksi.
— Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.
Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.
Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden, lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja kuiskasi taasen:
— Sinä olet totuus.
Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.
Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa. Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas, kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat. Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.
Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä huutamaan:
— Minä olin spitalinen — hän paransi minut — miksi he hänet ristiinnaulitsevat?
Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.
— Hän paransi hänet… kuuletko Cajus? virkkoi hän.
— Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.
— Emme. Tahdon jäädä tänne!
Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!
Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan. Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa. Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta. Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut kaikuivat pitkin kukkuloita.
Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui, tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.
Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle, peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi kuin höyry.
Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.
— Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.
— Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.
Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt kohti korkeutta.
Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että maa tärisi perustuksia myöten.
Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan, maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi kuin lammaslauma.
Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne, jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.
— Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!
— Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!
— Hän herätti kuolleita! Voi meitä!
Toinen ääni huusi:
— Voi sinua, Jerusalem!
Samassa kuului toinen:
— Maa järisi.
Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.
Äänet puhkesivat taasen huutamaan:
— Maa järisi!
Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.
Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.
Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.
— Hän kuoli, kuiskasi Antea.
— Kuoli, toisti Cinna.
Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:
— Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!
Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:
— Nouseeko hän kuolleista?…
Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita, kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen äänessään epätoivoisa epäilys.
Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut parantaa Antean.
Yhä useammat äänet huusivat nyt:
— Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!
— Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. — Tee hänet terveeksi ja ota minun sieluni!
Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa, mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan. "Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan käskystä lähdettiin paluumatkalle.
Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea äkkiä huudahti:
— Hekate ei tullutkaan tänään.
Cinna oli hänkin ajatellut samaa.
Aave ei tullut huomennakaan… Sairas oli erittäin reippaalla mielellä, sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen, ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa. Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet, vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.
Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo. Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään kirjoittamaan sen muistiin.
Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen, ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri, kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.
Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn. Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi, ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta ja ylistää jumalia — mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa, hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä, kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.
Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen rinnastaan.
Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen jalkainsa juuressa.
Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla äänellä:
— Cinna, anna minulle kätesi.
Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi: hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.
Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.
— Näetkö, virkkoi hän, — kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se väräjää, loistaa ja likenee minua?
— Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.
Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan — ja ääretön ilo alkoi loistaa hänen kasvoistaan.
— Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. — Nyt näen. Se on hän, Natsarealainen!… Hän hymyilee… Oi sinä suloinen!… Oi sinä rakastavainen!… Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti. Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua luokseen.
Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:
— Kutsukoon meitä minne hyvänsä — seuratkaamme häntä!
* * * * *
Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:
— Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!