The Project Gutenberg eBook ofMajataloThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MajataloAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Alexander HalonenRelease date: September 25, 2023 [eBook #71721]Language: FinnishOriginal publication: Turku: Sosialistin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1912Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJATALO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MajataloAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Alexander HalonenRelease date: September 25, 2023 [eBook #71721]Language: FinnishOriginal publication: Turku: Sosialistin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1912Credits: Tuula Temonen
Title: Majatalo
Author: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Alexander Halonen
Author: Ivan Sergeevich Turgenev
Translator: Alexander Halonen
Release date: September 25, 2023 [eBook #71721]
Language: Finnish
Original publication: Turku: Sosialistin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1912
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJATALO ***
Kirj.
I. S. Turgenjeff
Suomentanut
Alexander Halonen
Turussa, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta, 1912.
Majatalo.
Suuren B…n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille, kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon; ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan, kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa; tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa, ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine, alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita, sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.
Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää; poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi, joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse, eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa ottanut.
Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen, mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan: »emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit, älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele». Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda. Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat… mutta siihen loistoon varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen- eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa tietä…
Vuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun sijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä ei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin talolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan ympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se upeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin se oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten matkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut Naum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan tilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin lesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka jo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla hevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä lähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi Kasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin Leipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja voimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla rattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko häntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus, että vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina kuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti hyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren luvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä puoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi hyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka hän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa äärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla parhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään, kolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti tuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin paljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen. Akimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä… Hänen tykönsä poikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei hän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa. Akimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei ihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka myöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus sellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää se kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa, mutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän valmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt luottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias isäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa; teekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä kuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien arosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän hyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan enemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset. Sangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset, joita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät itseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä ristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin Akimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen, vaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä vanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset, korkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen ruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja pehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei sitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin heikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat kylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän puhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui hänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään: — ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin liikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut jonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella ja eläneellä ihmisellä.
Kaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin herrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin puolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi hän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo monen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi tuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden. Akimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään voinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen syksylumi auringonpaisteesta… ja tavallisesti hän joutui maksamaan ylimääräisen tunteellisuutensa tähden.
Ensimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa jälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden järjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista uudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos sattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset, niin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita kirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo ensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla sellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli menemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot huomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika oli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan… mutta, nähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.
Entinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin rouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse Mitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset lapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen suuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän huolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan jalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena päivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään emäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta siitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi ja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja hiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän itse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei luopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja itselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi pennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen syntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen taloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä, jotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten vahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa, livrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle juoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän tahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi, mutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla saneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. — Akimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti häntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen… Mutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia onnettomuus.
Lisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö, noin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut hullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät sopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat hiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet ja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen ilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti. Kaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti, melkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen isävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä, mutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin sitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän pukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä, olivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia ihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän rakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin tapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä! jokos minä rupeisin! vielä mitä!…» Näinä huudahdukset tietysti usein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen vuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset tavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa kamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka hän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan luottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin elänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi suosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen, joka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija ja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta emäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.
Tähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin ennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään palannut Moskovasta… sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran herraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon kirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla, oli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut, vaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän valistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi ei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta tehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä, kartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole heikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana, kirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen sydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä sanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin, jopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä, ikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki tuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli, ajatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään… Niin Dunjasha hänet itseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja hämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä, Kirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle, että Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo partasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi loukkaukseksi, tavottelee häntä!
Dunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan nauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti johti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa epätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä, rikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti ilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta, että Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta, ja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan ei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat, haihduttivat viimeisetkin epäilykset… Lisaveta Prohorovna, jolle Akim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen liittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt menoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa kuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna talutti vihkituolille, pian rauhoittui… Rouva antoi hänelle kirkossa käytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti hänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.
Ja niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa… Rupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi, heikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili, murehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen huomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa; usein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon, jonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti oikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä hän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen onneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen kerallaan keskusteli… Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet tuottamatta katkeruutta Dunjashalle… Hänen, esimerkiksi, ei sopinut nyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen oli pakko sitoa huivi päähänsä… ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan, kuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi… ikäänkuin jonkunlaisen porvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.
Monasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa, setävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli, Akimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen kuullut, että sinä aiot naimisiin?…»
— Niin, kyllä; mitä sitten?
— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen, kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi…
— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?
— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei hän sitä hävittämään suostunut… Akim painoi katseensa maahan; mutta ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.
Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili… Sentähden ei kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti, toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri nautinto… Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa myöten… Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.
Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään, kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi… Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta; kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä. Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia… Tosin hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt, puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa, Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla, pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta mustat ja vieläpä hieman kierot… Akimin kuva ei häneltä ensinkään onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin, että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut, kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on turvattu…
Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.
Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla, Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa — toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon (Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan. Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa… Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret, mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan. Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi, ujostelematta… Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle: »Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa; olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»
Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.
— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.
— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman suurempia vaikeuksia.
Vanha kauppias sekaantui puheeseen.
— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te häntä kuunnelko.
— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja heilautti päätään.
— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, — lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle… — Ja hän nousi.
— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, — teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme. Audotjuska nouseppas!
Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myösNaum… ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.
Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan ei saanut unta… Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä, sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen pois, väliin vetäen ylleen peittoa… sitten vaipui keveään horrokseen. Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa. Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli… Laulu yhä vaan jatkui… Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.
Akim myöskin kohotti päätään.
— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.
— En tiedä, — vastasi Audotja.
— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin. Kuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, — jatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta tuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka, häntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja nukkui jälleen.
Pitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni… Audotja yhä vaan kuunteli ja kuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran soinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja painoi päänsä päänaluselle… Kului puoli tuntia… Hän kohosi ylös ja rupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta…
Mihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja pysähtyi.
— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän lienee…
— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.
Audotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin sen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja heittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.
Seuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa keralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen kun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän vaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli eilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona ja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista, jotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan rukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui hänkin.
Me nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat arvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se saattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi, kun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta lukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa laiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli tunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana salaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti luotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin Audotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.
Olipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia näkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen kauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo yksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on asettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka jälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja maalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse ohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään ei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata. Akim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä yritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia tunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti, Niin kului vielä kaksi vuotta.
Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä, joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B…n kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä ankaramman ilmeen.
— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?
— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: — paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.
Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin, istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin, jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B…n kauppiaan sisälle.
Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.
Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo kauppias.
— Aivan niin.
— No, mitä sitten?
— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?
— Mitä taloa?
— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.
— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.
— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.
— Myönnettäköön, — maa on minun… minun nimelleni ostettu; mutta rakennus on hänen.
— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?
— Mitenkäs minä sen myyn?
— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.
Lisaveta Prohorovna vaikeni.
— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen: — mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele, vaan Akimia.
— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.
— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.
— Tavallinen hinta.
— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?
— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän kanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.
— Mutta minähän teille ilmoitin… Todellakin on kummallista, ettette minua ymmärrä!
— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahtiNaumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.
— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän puoleltanne, niin sanoakseni, hinta?
— Minun puoleltani… — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti istuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa on liian vähän, ja toiseksi…
— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.
Lisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.
— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi… se on, en tahdo…
Naum hymähti ja vaikeni hetken.
— Miten vaan suvaitsette… — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen olkapäitään:
Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. LisavetaProhorovna kääntyi jälleen.
— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna, käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, — lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.
Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.
Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.
— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: — mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!
— En, en kuullut… Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin, kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.
— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.
— Entäs sitten?
— Mutta mitenkäs se sopii… kuinka Akimin käy? Minä olen talonAkimille antanut.
— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän, kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne, herrattareni?
— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.
— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan käyttänyt maata hyväkseen… Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on rikkaampi teitä, kautta Jumalan!
— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi… Mitenkä minä tuon talon voisin myydä?
— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?
— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi LisavetaProhorovna.
— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin teille.
— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä sen möisin… Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin lattialla… — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta… älä, ole niin hyvä, sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu… tahi muutoin suutun…
Mutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan kiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi Naumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.
— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum, ovelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.
— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren luokse; hän teitä odottaa.
— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän vastaanottohuoneeseen.
Ovi heidän jälkeensä sulkeutui… Mutta kun ovi vihdoin uudelleen avautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli asia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800 ruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian; Lisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa upposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi Naum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».
Siihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän kertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla Ja tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa… Sanoimme aikaisemmin, ettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta hyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo aika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi joskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt ikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa ja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi, että hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään viittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa; hyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja, sitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut rauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä erään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun…
Vaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana.»Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.
— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä onnettomuus! emäntääni törmäsin… niinkuin mihin ikään!
— Törmäsit… — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään poskeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?
— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.
— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin kanssa — seisoo?
— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo: mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä menin.
— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten ja pyrähti omalle tielleen.
Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet. Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.
— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.
— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta, mitähän, Naum Ivanitsh…?
— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä…
Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi sen ja pisti taskuunsa.
— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen häneen paljon merkitsevän katseensa… — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan minä sinun tähtesi sieluni…
Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.
Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli, silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin itsekseen:
— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta, joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.
Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan; ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi tarkkaavammaksi.
— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat jaarittelemaan, niin siinä sitte…
Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim katsahti sulkeutuneeseen oveen… »kun rupeat jaarittelemaan», toisti hän Audotjan sanoja puoliääneen… »Taitaapa ollakin vika siinä, että minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»… Ja hän nousi ylös miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa…
Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla. Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat hyödyttömiä.
Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä, laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja hän astui sisälle.
— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.
— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?
— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen herrattaren luota.
— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta, vai kuinka?
— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.
— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.
Kaikki hetkeksi vaikenivat.
— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum…
— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua varten!
Naum katsahti kummastuneena Akimiin.
— Miksikä ei minua varten?
— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja hän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua varten, kuuletko?
— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?
— Minua ei vaivaa mikään, muttasinäolet minulle vastenmielinen, Naum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.
Naum myöskin nousi.
— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum hymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?
— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois täältä, kuuletko… mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on… minä sinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!
— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä äänenpainolla Naum.
— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala, mutta tuossa kynnys… ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!
Naum astahti lähemmäksi Akimia.
— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseenAudotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä…
Naum katsahti häneen.
— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan, veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut. Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta, että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?
— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?
— Vaikkapa vaan minunlaiseni.
Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset hampaansa.
— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?
— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen isäntä.
Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.
— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! — virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?
— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta Prohorovnalta ostin; eilen B…ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä. Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä näkykö; kuuletko?
Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.
— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri… Hei, Fedjka, Mitjka, vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!
Hän kokonaan hämmentyi.
— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä hulluttele!
— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim, turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen, ryöväri… Oliko sinulle liian vähän vaimostani… kun kodinkin sinä minulta tahdot anastaa ja kaikki… Mutta ei, se ei voi olla totta… Minä menen itse ja sanon herrattarelle… miten… miksi myydä taloa?… Odotahan… odotahan!…
Ja hän ilman hattua riensi ulos.
— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan ovessa.
— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle… ulvoi Akim ja, huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.
— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, — mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!
Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja ihmettelemään.
Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.
— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli makeasti torkkunut ovipenkillä.
Herrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, — hätäisesti huudahti Akim.
Palvelija hämmästyi.
— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän…
— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!
— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti nousi seisomaan.
Akim rauhoittui… Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.
— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen syvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata…
— Hyvä… menen… esitän… mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, — palvelija kääntyi ja poistui.
Akim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi… Päättäväisyys nopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.
Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiinAkimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.
— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin? Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; — minähän sanoin….
Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte vaivautumaan mokomankin asian tähden!
— Mutta, mitenkä sitten?
Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.
Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.
— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä… no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi… ja sitäpaitsi, että minä häntä palkitsen… vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä Kirilovna.
— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasiKirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.
Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja sama viekasteleva ilme silmissään.
— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?
— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne, siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.
— Entäs eikö valittanut?
— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?
— Mitä varten hän sitten tuli?
— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin sanoakseni….
— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän, — anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.
Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä ollut niinkään vähän.
Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten, kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen, huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua… mutta ei voinut.
Kirilovna katsoi terävästi häneen.
— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?
Akim ainoastaan nyökäytti päätään.
— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa, te vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa vasaan, Akim Semenitsh.
— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.
— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni menetettävä?
— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet järkevä ihminen… Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei voi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan järkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?
Akim asetti kätensä selän taakse.
— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi parasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai mitä?…
— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä epätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.
— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te sen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.
— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin, talo, nimittäin?
— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa… Mutta, mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.
— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.
— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?
— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi pyydämme, rouvaseni.
Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja lähti herrattaren luokse.
— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheliAkim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennäkotiin!
Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen jyrinän.
— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.
Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon päällä, nojaten kärryn takalautaan.
— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.
Akim pysähtyi.
— Kotiin.
— Tahdotko, kyyditsen?
— Ka, ole hyvä, kyyditse.
Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli, nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia, alituisesti heiluttaen päätään.
Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen Ja väliin taas kieltäen hevostaan.
— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen: — Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä sehän on kirotun paha vika… Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta kurkustaan. — Huraa, huraa!
— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, — pysähtykää!
Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.
— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen käsillään.
Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.
Hän tarttui ohjiin.
— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On sitäkin…
Akim jyrkästi seisahutti hevosen.
Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi polvillensa tomuun.
— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi pois!
Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi ohjia.
— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.
— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.
— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi, talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.
— Hyvin, kas, miten hän hyvin… säädyllisesti! — huomautti Efrem.
— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim, yhä edelleen istuen rattailla.
— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti Audotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että minä… Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan…
— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi Akim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä vielä!
— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh… Mutta rahat… sinun rahasi… niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi… Minä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille, annoin, viheliäinen… Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä rahojasi piilotit; onneton minä… Hänhän sinun rahoillasi talonkin osti… mokomakin konna…
Itku salpasi hänen äänensä.
Akim tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki… rahat ja talo, ja minä sen… Vai niin! kellarista otit… niinkö… otit… Mutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!…
Ja hän hyppäsi alas rattailta.
Semenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin odottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.
— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.
Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti raukeasti ruoholle, tien sivuun.
Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, — älä viitsi… nimittäin surra… asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan häijyläinen… Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.
— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen jalkoihinsa.
— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.
Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen viittansa liepeeseen.
— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.
— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen viereensä kärryille istahtaa.
— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi… Minun taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta…
— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?
Akim ei mitään vastannut.
— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä minut heität…. mihinkä minä menen?
— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet rahatkin antanut… Anna mennä, Efrem.
Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja purskahti katkeraan itkuun.
Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa, pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:
Isä! isä!
No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.
— Makaa aitassa.
— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa kamariin.
(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).
Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.
— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: — etteköhän haluaisi jotain?
— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: — eiköhän saisi viinaa?
Efrem vilkastui.
— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta, kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina… Äksysti juoksen…
Ja hän steppasi suuren hattunsa.
— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.
— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse. Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.
— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. — Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen… Ja rupesivat lörpöttelynään… Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen, toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi? nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli… Siinä näkee, miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää… Kireissä kourissa on häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä; jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.