The Project Gutenberg eBook ofMarcus O'Brienin kohtaloThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Marcus O'Brienin kohtaloAuthor: Jack LondonTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 23, 2015 [eBook #48564]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARCUS O'BRIENIN KOHTALO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Marcus O'Brienin kohtaloAuthor: Jack LondonTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 23, 2015 [eBook #48564]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Title: Marcus O'Brienin kohtalo
Author: Jack LondonTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Jack London
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: March 23, 2015 [eBook #48564]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARCUS O'BRIENIN KOHTALO ***
E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]
Kustannusliike Minerva, Helsinki, 1922.Oy Saarijärven Paavon kirjapainossa Jyväskylässä.
Marcus O'Brienin kohtaloMerkkiTulentekoVanhain miesten liitto
"Tuomio-istuin on määrännyt, että teidän on poistuttava leiripaikalta … vakiintuneella tavalla, herra, vakiintuneella tavalla."
Tuomari Marcus O'Brien oli hajamielinen ja Mucluc Charley antoi hänelle kyynärpäillään pienen nykäyksen kylkeen. Marcus O'Brien selvitti kurkkunsa ja jatkoi:
"Ottaen huomioon rikoksen suuruuden ja lieventävät asianhaarat on tuomio-istuin nähnyt kohtuulliseksi päättää, että Teille annetaan kolmen päivän muona. Se riittää, arvelen."
Arizona Jack heitti avuttoman silmäyksen Yukonille. Suklaanruskea joki oli tulvillaan, leveys oli mailin seuduilla ja syvyyttä ei kukaan tuntenut. Rantaäyräs, jolla mies seisoi, oli tavallisesti toistakymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella, mutta nyt kuohahtelivat joen aallot aivan äyrään reunalla tuon tuostakin temmaten irti kappaleen maata, joka hävisi lukemattomiin ruskeisiin pyörteisiin. Vielä muutamia tuumia ja tulva peittäisi Red Cow'n.
"Se ei ole tarpeeksi", sanoi Arizona Jack katkerasti. "Kolmen päivän muona ei riitä."
"Mutta eihän Manchester", vastasi Marcus O'Brien vakavasti, "saanut muonaa ensinkään."
"Ja hänestä löytyivätkin tähteet joen alajuoksun varrelta intiaani-koirien kalvamina", huomautti Arizona Jack. "Ja kun hän tappoi miehen, ei häntä oltu ärsytetty. Joe Deeves ei milloinkaan kiusoitellut ketään, ja vain sentähden, että hänen vatsansa ei ollut kunnossa, teki Manchester hänestä lopun. Ette ole käsitellyt asiaani tasapuolisesti, O'Brien, sanon sen suoraan. Antakaa minulle viikon muona ja minä yritän selviytyä. Kolmen päivän muonalla on ponnistelu turhaa."
"Minkätähden Te tapoitte Fergusonin?" kysyi O'Brien. "Minä en voi sietää tällaista aiheetonta surmaamista. Siitä on tehtävä loppu. Red Cow'ssa ei ole liiaksi väkeä. Tämä on hyvä paikka eikä täällä ennen tapahtunut murhia. Nyt ne ovat kulkutautina. Minua surettaa, Jack, mutta Teidän tuomionne täytyy olla varoittavana esimerkkinä. Ei Ferguson esiintynyt niin ärsyttävästi, että se selittäisi tappamisen."
"Eikö ärsyttävästi!" kivahti Arizona Jack. "Punanpa Teille, O'Brien, sillä Te ette tunne asioita. Teillä ei ole taiteilijan tunne-elämää. Minkätähden muka tapoin Fergusonin? No, minkätähden Ferguson lauloi: 'Jos voisin lentää kuin lintu voi?' Kas, senpä minä tahtoisin tietää. Vastatkaapa se. Miksi lauleli hän: 'lintu, lintu?' Yhdessäkin lintusessa oli tarpeeksi. Yhden linnun jaksoin sietää. Mutta eläpäs, hän lauloi linnun kahdesti. Enkähän sittenkään ilman muuta käynyt hänen kimppuunsa. Menin hänen luokseen mitä kohteliaimmin ja pyysin häntä hyväntahtoisesti antamaan toiselle linnulle matkapassin. Keskustelin hänen kanssaan vakavasti. Siitä oli silminnäkijöitä todistajiksi."
"Eikä Ferguson ollut mikään kunnon laulaja," heitti väliin joku kuulijajoukosta.
O'Brien näytti joutuvan kahdelle päälle.
"Eikö ihmisellä saa olla taiteellisia tunteita?" kysyi Arizona Jack. "Varoitin Fergusonia. Se, että kuuntelin hänen lintusiaan, oli oman luonteeni loukkaamista. Kyllä niitä on siksi herkkiä ja hienotunteisia musiikkimiehiä, jotka tappaisivat paljoa vähemmästäkin loukkauksesta kuin minä. Olen valmis maksamaan sakon siitä, että minulla on taideaistia. Nielasen lääkkeen ja nuolen lusikan. Mutta kolmen päivän muona on liian vähän, siinä kaikki. Silloin saadaan minut merkitä kuolleiden kirjoihin. Ryhtykää samalla valmistamaan hautajaisiani!"
O'Brien horjui edelleen. Hän heitti kysyvän katseen MuclucCharley'iin.
"Minusta tuntuisi, että määräys kolmen päivän muonasta on vähän liian ankara," huomautti viimemainittu. "Mutta Teidänhän se on ratkaistava. Kun valitsimme Teidät tämän tuomioistuimen tuomariksi, suostuimme noudattamaan Teidän päätöksiänne. Ja sen olemme tehneet, totisesti, ja sen teemme edelleenkin."
"Kenties olen ollut hieman liian ankara, Jack", sanoi O'Brien puolustellen. "Minua on tämä surmaaminen vaivannut siksi paljon. Suostun siihen, että Te saatte viikon muonan." Taaskin hän yski selventäen kurkkuaan ja jatkoi katsahtaen reippaasti tuomittuun: "Ja nyt lienee meidän parasta käydä toimeen ja päättää koko juttu. Vene on valmiina. Leclaire, menkää noutamaan muona! Järjestämme suorituksen myöhemmin."
Arizona Jack katsahti häneen kiittäen ja mutisten jotain "polucuksen pikkulinnuista" astui avonaiseen veneeseen, joka nytkähdellen hankautui rantaäyrästä vasten. Höyläämättömistä laudoista kyhätty vene oli verrattain suuri. Laudat oli käsin sahattu seisovista rungoista Lake Lindermanilla muutamia satoja maileja ylempänä joen varrella Chilcootin juurella. Veneessä oli airopari ja Arizona Jackin vuodehuovat. Leclair toi jauhosäkkiin sullotun muonan heittäen sen veneeseen samalla kuiskaten:
"Panin runsaat mitat, Jack. Sinä teit sen ärsytettynä."
"Työntäkää vene irti!" huudahti Arizona Jack.
Joku miehistä irroitti kiinnitysnuoran ja heitti sen veneeseen. Virta tarttui veneeseen ja pyörähdellen se loittoni rannasta. Murhamies ei koskenut airoihin, vaan istui rauhallisesti perätuhdolla kiertäen paperossin ja pian vetäen maukkaita sauhuja. Rannallaolijat katselivat venettä, kunnes se katosi puolisen mailia alempana olevan mutkan taakse. Oikeutta oli jaettu.
Red Cow'n asukkaat säätivät lait ja panivat tuomiot täytäntöön ilman sellaisia viivyttelyjä, jotka ovat hempeämielisen sivistyksen merkkejä. Yukonilla ei ollut minkäänlaisia lakeja, paitsi mitä he itselleen laativat. Heidän oli pakko se tehdä. Tämä kaikki tapahtui niinä varhaisina aikoina, jolloin Red Cow oli kukoistavammillaan, v. 1887, jolloin Klondike ja sen väkeä houkuttelevat kultalöydöt vielä olivat tuntemattoman tulevaisuuden peitossa. Eivät Red Cow'n asukkaat edes tietäneet, olivatko he Alaskassa vaiko luoteisella territoriolla, viiruisen tähtilipun vaiko brittiläisen lipun alueella. Ei milloinkaan ollut maanmittari sattunut heidän kohdalleen mittaamaan paikan pituus- ja leveysastetta. Red Cow oli jossain Yukonin varrella ja se heille riitti. Lippuihin nähden he olivat kaikkien määräysten ulkopuolella. Ja lait taas, niin, tänne ei minkään hallituksen eikä oikeuslaitoksen valta ulottunut.
Itse he hoitivat lainsäädäntönsä ja varsin yksinkertainen se olikin. Yukon oli tuomioiden toimeenpanija. Parisen tuhatta mailia Red Cow'n alapuolella laski Yukon Beringin mereen sata mailia laajan suistomaan halki. Jokaikinen noista kahdestatuhannesta mailista oli alkuperäisen villiä luontoa. Olihan tosin siinä kohdassa, missä Porcupine napapiirin pohjoispuolella laskee Yukoniin, Hudson-yhtiön kauppa-asema. Mutta sinne oli monta sataa mailia. Myöskin kertoi huhu, että vielä monta sataa mailia kauempana oli lähetysasemia. Mutta se kuitenkin oli pelkkää huhua, ei kukaan Red Cow'n asukkaista ollut milloinkaan ollut siellä. Kaikki he olivat tulleet tähän yksinäiseen seutuun Chilcootin yli ja pitkin Yukonin yläjuoksua.
Red Cow'n asukkaat eivät välittäneet vähäisistä rikkomuksista. Humalassa räyhäämistä ja sopimattomia, raakoja puheita pidettiin luonnollisina eittämättöminä oikeuksina. Red Cow'n asukkaat olivat individualisteja ja pyhiksi he tunnustivat vain kaksi seikkaa, omaisuuden ja hengen. Ainoatakaan naista ei heidän mukanaan ollut sotkemassa heidän yksinkertaisia siveyskäsitteitään. Siellä oli vain kolme hirsistä rakennettua majaa. Suurin osa Red Cow'n neljästäkymmenestä miehestä asui teltoissa tahi oksista kyhätyissä suojuksissa. Ja vankilaa ei ollut, missä pahantekijöitä olisi voitu säilyttää, sillä asukkailla oli tarpeeksi puuhaa kullan kaivamisessa ja etsimisessä jäädäkseen muutamaksi päiväksi vankilaa rakentamaan. Ja lisäksi esti kaikkivaltias muonakysymys sellaisen menetelmän täydelleen. Kun joku senvuoksi loukkasi omaisuuden tahi hengen koskemattomuutta, pistettiin hänet avoimeen veneeseen ja jätettiin Yukonin kuljetettavaksi. Rikoksen suuruuden mukaan määrättiin hänelle annettava muonamäärä. Tavallinen varas sai kokonaista kahden viikon annoksen. Tavallista pahemmalle varkaalle annettiin vain puolet siitä. Murhamiehelle ei annettu muonaa laisinkaan. Jos ken havaittiin syypääksi miestappoon, sai hän muonaa kolmen päivän ja aina viikonkin varalle. Marcus O'Brien oli valittu tuomariksi ja hänen oli ratkaistava pahantekijälle annettavan muonamäärän paljous. Lainrikkoja sai koettaa onneaan. Hän joutui Yukonille ja kenties pääsi hän Beringinmerelle, kenties ei. Jos hän sai muonaa muutamiksi päiviksi, niin oli hänellä mahdollisuus ponnistelemalla onnistua. Jos muonaa ei annettu ollenkaan, niin merkitsi se itse asiassa kuolemanrangaistusta, vaikka olihan sittenkin heikko mahdollisuus, jos vuodenaika oli suotuisa.
Arizona Jackin häivyttyä näkyvistä miehet poistuivat rantatöyräältä palaten työskentelemään valtauksillaan, kaikki muut paitsi Kihara-Jim, joka valoi olutpanoksen toisensa jälkeen ympäri pohjolan ja sen ohella keinotteli kultalöydöillä. Kaksi huomattavaa tapausta sattui sinä päivänä. Aamupäivällä potkaisi onni Marcus O'Brieniä. Hän huuhtoi dollarin, puolitoista dollaria ja kaksi dollaria kolmesta pannusta peräkkäin. Hän oli löytänyt suonen. Kihara-Jim tarkasteli kuoppaa, huuhtoi itse joitakuita pannuja ja tarjosi O'Brienille kymmenentuhatta dollaria oikeuksista, viisituhatta dollaria kultahiekkana ja toisen puolen asemesta puolet olutpanoksensa voitosta. O'Brien hylkäsi tarjouksen. Hän oli tullut kaivamaan rahaa maasta, selitti hän kiivaasti, eikä hankkimaan sitä kanssaihmistensä kustannuksella. Ja muuten hän arvioi löytönsä melkoista arvokkaammaksi.
Toinen huomattava tapaus oli se, että iltapäivällä Siskiyon Pearly laski veneensä rannalle. Hän oli juuri tullut ulkomaailmasta ja hänellä oli neljän kuukauden vanha sanomalehti. Lisäksi oli hänellä puolitusinaa wiskytynnyriä, jotka kaikki oli osoitettu Kihara-Jimilie. Red Cow'n miehet jättivät työt seisomaan. Maistettiin wiskyä — dollari ryypystä, kulta punnittuna Jimin vaakaan — ja keskusteltiin uutisista. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei Kihara-Jim olisi keksinyt lurjusmaista suunnitelmaa, nimittäin juottaa ensiksi Marcus O'Brien humalaan ja sitten ostaa hänen kultalöytönsä.
Suunnitelman edellinen osa sujui mainiosti. Se aloitettiin aikaisin illalla ja klo 9 aikaan oli O'Brien päässyt laulutasolle. Hän kiersi toisen käsivartensa Kihara-Jimin kaulaan hyräillen myöskin surkeasti manalle menneen Fergusonin laulua pikkulinnuista. Mitäpä vaaraa olisi hänen tarvinnutkaan senvuoksi nyt pelätä, kun leirin ainoa mies, jolla oli herkkä taiteellinen taju, parhaillaan kiisi Yukonia alaspäin viiden mailin nopeudella tunnissa.
Mutta suunnitelman toinen osa ei tahtonut mitenkään luonnistua. Miten paljon wiskyä O'Brienin kurkkuun kaadettiinkaan, niin mahdotonta oli kuitenkin saada häntä tajuamaan, että hänen ehdoton ystävyysvelvollisuutensa oli myydä valtaus. Tosin hän horjui ja silloin tällöin näytti olevan aivan taipumaisillaan. Mutta sumuisessa päässään hän yhtä kaikki naureskeli itsekseen. Peli oli aloitettu Kihara-Jimin ja hänen välillään ja se miellytti häntä. Wisky oli hyvää. Se laskettiin erikoisesta tynnyristä, jonka sisältö oli ainakin kymmenen kertaa parempaa kuin viiden muun tynnyrin.
Siskiyon Pearly jakeli ryyppyjä etuhuoneessa Red Cow'n muulle seurakunnalle, sillä aikaa kuin O'Brien ja Kihara-Jim viettivät kaupantekojuominkejaan keittiössä. Mutta O'Brien ei ollutkaan vähään tyytyväinen. Hän pistäytyi etuhuoneeseen palaten sieltä mukanaan Mucluc Charley ja Percy Leclaire.
"Liiketovereita, minun liiketovereitani", selitteli hän tehden leveän kädenliikkeen heihin päin ja hymyillen vilpittömästi Jimille. "Luotan aina heidän arvosteluunsa, aina. He ovat miehiä. Annapa heillekin tulinen ryyppy, Jim, ja puhelkaamme sitten asiasta."
Se oli uusi alkusoitto. Mutta nopeasti Kihara-Jim arvioi uudelleen valtauksen muistoaan, että kun hän oli huuhtonut viimeisen pannun, oli tuloksena ollut seitsemän dollaria. Ja Jim päätteli, että kannatti uhrata ylimääräinen wiskyannos, vaikkakin siitä toisessa huoneessa maksettiin dollari ja ryyppy.
"Minä en ole taipuisa suostumaan", soperteli O'Brien tovereilleen selitellen näille kysymyksessä olevaa asiaa. "Niin, minäkö? Myisinkö kymmenestätuhannesta dollarista! Ei, totta vie! en! Aion kaivaa kullan itse ja sitten lähden Jumalan maahan, Etelä-Californiaan. Siellä on oikea paikka, missä vietän raskaan elämäni loppupäivät. Ja sitten lähden … kuten jo sanoin, sitten lähden … mihin sanoinkaan lähteväni?"
"Strutsifarmille", ehdotti Mucluc Charley.
"Varmasti, niin, juuri sinne lähdenkin." Äkkiä O'Brien oikasihe ja katseli kummastellen Mucluc Charleya. "Mistä sinä sen tiesit? En ole siitä kertonut. Totta vie, en ole. Sinä olet ajatustenlukua, Charley. Annapa vielä ryyppy!"
Kihara-Jim täytti lasit ja sai ilon nähdä neljän dollarin arvosta wiskyä katoavan. Yhden dollarin arvosta täytyi hänen rangaista itseään, sillä O'Brien vaati, että hänen täytyi ryypätä yhtä usein kuin vieraatkin.
"Parempi ottaa raha heti paikalla," arveli Leclaire. "Kaivaminen vie sinulta kaksi vuotta ja koko sen ajan saisit olla haudottamassa strutsinpoikasia ja nykimässä sulkia täysikasvuisilta."
O'Brien mietti ehdotusta ja nyökäytti hyväksyvästi. Kihara-Jim katsahti kiitollisesti Leclaireen ja täytti lasit uudelleen.
"Odotapa vähän!" lepersi Mucluc Charley, jonka kieli alkoi liikkua nopeammin, vaikka hieman kangerrellen. "Rippi-isänäsi — ei, vaan — veljenäsi — hitto vieköön!" Hän pysähtyi koettaen selvittää ajatuksiaan uutta alkua varten. "Ystävänäsi — liiketoverinasi, piti minun sanoa, ehdottaisin, paremmin — ottaisin vapauden, miten olikaan, mainita — arvelen, huomauttaa, että pitäisi olla enemmän strutseja… Hemmetti!" Hän tyhjensi lasin ja koetti jatkaa varovammin. "Tarkoitukseni on sanoa … mitä se olikaan?" Hän iski muutamia kertoja lujasti nyrkillä päätään ajatusten selvittämiseksi. "Nyt sen muistin!" hän kiljasi riemuissaan. "Oletetaanpa, että löytösi tuottaisi enemmän kuin kymmenentuhatta dollaria!"
O'Brien oli ilmeisesti valmis päättämään kaupan, mutta nyt hän pyörsi ympäri.
"Siinäpä se! Loistava ajatus! Se ei johtunut ensinkään mieleeni." Lämpimästi hän tarttui Mucluc Charleyn käteen. "Hyvä ystävä! Oikea liiketoveri!" Sitten hän kääntyi kiukkuisesti Kihara-Jimiin. "Kenties löytämässäni suonessa onkin satatuhatta dollaria. Ethän tahdo ryöstää vanhalta ystävältäsi, Jim, ethän? Varmasti et tahdo. Tunnen sinut paremmin kuin sinä itse, paremmin kuin itse tunnetkaan. Maistetaanpa vielä! Olemme ystävyksiä, me kaikki, sanon, ystävyksiä keskenämme."
Ja siten jatkui puhe, wiskyä maistettiin ja Kihara-Jimin toiveet vuoroin nousivat, vuoroin laskivat. Milloin esitti Leclaire syitä heti solmittavan kaupan puolesta melkein saaden vastahakoisen O'Brienin taivutetuksi heti taas menettääkseen voittonsa Mucluc Charleyn esittäessä loistavammat syyt kauppaa vastaan. Milloin taas Mucluc Charley puolestaan vakuuttavasti puolsi myyntiä ja Percy Leclaire sitä itsepintaisesti vastusti. Seuraavana hetkenä O'Brien itse innokkaasti halusi kaupan solmiamista, kun taas molemmat ystävät kyynelsilmin vannottivat häntä luopumaan siitä aikeesta. Mitä enemmän he nauttivat wiskyä, sitä rehevämmäksi muuttui heidän mielikuvituksensa. Samalla kun selväpäinen olisi keksinyt yhden syyn myynnin puolesta ja toisen sitä vastaan, keksivät heidän humaltuneet aivonsa niitä tusinoittain. Ja siksi vilpittömästi ja vakuuttavasti he esittivät syynsä toisilleen, että he vähäväliä muuttuivat väitellessään päinvastaiselle puolelle.
Mutta lopuksikin Mucluc Charley ja Leclaire yhdessä puolsivat lujasti kauppaa ja nopeasti kumosivat kaikki O'Brienin esittämät vastaväitteet. O'Brien tuli toivottomaksi. Esitettyään viimeisen perustelunsa hän istui sanattomana heittäen vetoavia silmäyksiä ystäviinsä, jotka olivat jättäneet hänet yksin. Hän nykäsi pöydän alla Mucluc Charleya sääreen, mutta tämä armoton sankari vain heti toi esiin uuden ja vastustamattoman perusteen myynnin puolesta. Kihara-Jim otti kirjoitusvehkeet ja valmisti kauppakirjan. O'Brien istui kastettu kynä kädessään.
"Otetaan vielä yksi ryyppy", hän lausui. "Vielä yksi, ennenkuin kirjoitan nimeni ja luovutan satatuhatta dollaria."
Riemuissaan täytti Kihara-Jim lasit. O'Brien tyhjensi ryyppynsä ja kumartui sitten nimeään kirjoittamaan kynän häilyessä sinne tänne. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada paperille muuta kuin suuren mustetahran, hän hypähti ylös hämärän ajatusryöpyn tulviessa hänen mieleensä. Hän seisoi toisten juomaveikkojen edessä horjahdellen sinne tänne ja hänen silmistään kuvastuivat myllertävät ajatukset. Sitten hän teki päätöksen ja hyväntahtoinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän kääntyi oluenmyyjään, tarttui tämän käteen ja alkoi juhlallisesti puhua:
"Jim, sinä olet ystäväni. Tässä käteni. Iske kämmentä, vanha veikko! En tahdo sitä tehdä. En tahdo myydä. En tahdo rosvota ystävääni. Ei ikinä saa kukaan sanoa, että Marcus O'Brien rosvosi juopuneen ystävänsä. Sinä olet päissäsi, Jim, ja minä en sinua rosvoa. Ennen se ei tullut mieleeni, en tiedä, mikä minulla oikein on, mutta se ei pälkähtänytkään mieleeni. Ajattelepa, hitto vie! ajattelepa, Jim, vanha veikko, ajattelepa, jollei koko siinä kirotussa suonessa ole kymmentäkääntuhatta dollaria. Silloin olisi kauppa rosvoamista. Ei, hyvät herrat, se ei käy. Marcus O'Brien hankkii rahaa maasta eikä ystäviensä kustannuksella."
Percy Leclaire ja Mucluc Charley tukahduttivat olutkauppiaan vastaväitteet äänekkäästi osoittaen ihastustaan näin ylevien tunteiden johdosta. He horjuivat kahdenpuolen O'Brienia, kädet veljellisesti tämän kaulassa, ja laskettelivat suustaan sellaisen sanaryöpyn, että heidän oli mahdoton kuulla Jimin ehdotusta liittää kauppakirjaan huomautus, jonka mukaan hän, siinä tapauksessa, ettei valtaus tuottaisi kymmentätuhatta, saisi takaisin ostohintansa ja myyntihintansa erotuksen. Kuta kauemmin puhe jatkui, sitä enemmän sisältyi siihen maltaan imelää tunnetta ja yleväkaikuista ajatuksen kutoa. Kaikki alhaiset vaikutteet olivat pannaanjulistettuja. He muodostivat ihmisystäväkolmikon, jonka ainoana pyrkimyksenä oli pelastaa Kihara-Jim joutumasta itsensä ja oman ihmisystävyytensä uhriksi. Vakavasti he väittivät häntä ihmisystäväksi. Millään ehdolla he eivät suostuneet myöntämään, että koko maailmasta olisi saattanut löytää ainoatakaan halpaa ajatusta. Nelistäen, hoiperrellen ja ryömien heidän ajatuksensa liikkuivat korkeilla siveyden ylängöillä ja harjanteilla tahi sukeltautuivat metafyysilliseen sentimentaalisuuden mereen.
Kihara-Jim hikoili ja höyrysi lisäten uutta wiskyä. Hänelle esitettiin joukottain perusteluja, joilla ei yhdelläkään ollut kaukaisintakaan yhteyttä hänen haluamansa kaupan kanssa. Kuta pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi eksyi keskustelu kultalöydöstä, ja kello kahden aikaan aamulla Kihara-Jim tunnusti kärsineensä tappion. Yhden kerrallaan talutti hän avuttomat vieraansa etuhuoneen läpi ulos. O'Brien tuli viimeisenä ja sitten kaikki kolme ystävystä tepastelivat kaulakkain viettävää tietä ankarasti hoippuen toinen toistaan tukien.
"Hyvä liikemies tuo Jim", hoeskeli O'Brien. "Totisesti, hän on samaa maata kuin te — hieno mies ja notkuilematon, aulis kestiystävä … kestiystävä … kestiystävyys. Hän luottaa teihin. Ei vähääkään halpaa eikä ilkeää sekaantunut asiain selvittelyyn. Kuten aioin sanoa —"
Mutta juuri silloin olutkauppias läimäytti oven kiinni. Kolmikko remahti iloiseen nauruun, jota kesti kotvan aikaa. Lopulta aloitti Mucluc Charley puhua.
"Hullunkurista — naurattipa kovasti — sitä en tahtonut sanoa. Minulla on ajatus … mikä se taas olikaan? Niin! Hullua, miten helposti ajatukset karkaavat — ja sitten johtaa pakenevaa ajatusta — urheilua. Oletko, veli, ollut jänisjahdissa, Percy? Minulla oli koira — hyvä jäniskoira. Mikä sen nimi olikaan? En tiedä sen nimeä — ei nimeä ollutkaan — olen unohtanut nimen — nimi karkaa — jahtaa nimeä — ei, ajatus — karkaava ajatus, mutta nyt muistan — niin, sehän minun piti sanoa — oi, hemmetti!"
Senjälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. O'Brien liukui toisten käsistä tielle istumaan alkaen torkkua. Mucluc Charley ajoi ajatustaan takaa ympäri typertyneen aivokoppansa kaikkia lokeroita. Leclaire odotteli hartaasti yhä viipyviä sanoja. Äkkiä tämä löi häntä kämmenellä selkään.
"Nyt muistan!" huusi Mucluc Charley täyttä kurkkua.
Lyönnin tärähdyksestä Leclairen sieluntilassa tapahtui keskeytys ja ajatukset hypähtivät uusille urille.
"Kuinka paljon pannua kohti?" hän kysäsi.
"Vähät pennistä!" kiukustui Mucluc Charley. "Ajatus — muistin sen — muistin lopuksikin."
Leclairen kasvot saivat innokkaan, ihailevan ilmeen ja taaskin hän oli pelkkänä kuulona.
"… hemmetti!" aloitti Mucluc Charley.
Mutta samassa aukesi keittiön ovi raolleen ja Kihara-Jim huusi:"Menkää kotiinne!"
"Hauska sattuma", jatkoi Mucluc Charley. "Sama ajatus — juuri sama ajatus kuin minunkin. Mennään kotiin."
He nostivat O'Brienin väliinsä ja lähtivät. Mucluc Charley alkoi ääneen hakea toista ajatusta. Leclaire seurasi innokkaasti mukana. Mutta O'Brien ei ollut mukana. Hän ei kuullut, ei nähnyt eikä tietänyt kerrassaan mitään. Hän oli pelkkä hoippuva automaatti, jota hänen molemmat liiketoverinsa kannattelivat uskollisesti hoippuen hänen mukanaan.
He painautuivat polkua myöten Yukonin rantaan päin. Koti ei ollut siellä suunnalla, mutta pakoon päässyt ajatus kuljetti heidät sinne. Mucluc Charley jatkoi höpinäänsä koettaen muistella ajatustaan ylösrakennukseksi Leclairelle. He osuivat sille kohdalle, missä Siskiyon Pearlyn vene oli rannassa. Kiinnitysköysi kulki polun poikki männynkantoon. Ystävykset kompastuivat nuoraan kellahtaen maahan, O'Brien alimmaiseksi. Heikko tietoisuudenpuuska välähti hänen aivoissaan. Hän tunsi, että hänen päällään oli ruumisröykkiö, ja hetken hän huitoi hurjasti ympärilleen. Mutta pian hän nukkui uudelleen ja kuorsaus kohosi ilmoihin. Mucluc Charley ryhtyi uudelleen puhua lepertämään:
"Uusi ajatus, kirkkaan uusi ajatus. Tulipa, hitto vie, sittenkin. Nyt ei ole heikkoa. Aivan äkkiä se pälkähti päähäni. Ja nyt se ei karkaa. Brien on päissään — sikahumalassa. Samapa se, annetaan hänelle läksy. Tuossa on Pearlyn vene. Brien veneeseen ja vene irti! Antaa sen mennä pitkin Yukonia. Aamulla Brien herää. Virta on liian vuolas — ei hän jaksa soutaa vasten virtaa takaisin — saa saapastella. Ja kun hän palaa, olemme me, sinä ja minä, vastassa koko joukon etunenässä. Annamme hänelle opetuksen, yhteenhän se käy, annamme opetuksen."
Siskiyon Pearlyn veneessä ei ollut mitään muuta kuin airopari. Sen reuna hankautui rantatöyryä vastaan juuri O'Brienin vierellä. Miehet vieräyttivät hänet veneeseen. Mucluc Charley heitti köyden irti ja Leclaire tyrkkäsi veneen virran vietäväksi. Sitten he ponnistusten uuvuttamina vaipuivat rantatöyräälle uneen.
Seuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty Marcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten kepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin yksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki halusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka odotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä seuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja arvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei hänen kohtalostaan milloinkaan saatu.
* * * * *
Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska. Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville, kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä, joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa. Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.
Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien. Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin. Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti: "Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi, että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka kauan hän oli sairastanut.
Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä, joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.
Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään, miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia, jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi. Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen, mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa muodossaan.
Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa. Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä. Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle. Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.
Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia. Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina. Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä. Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle. Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti. Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan. Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.
Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana. Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.
Enää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani oli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi. Tunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa veljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin en ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että sellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja vuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin solassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea rehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut kostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää luota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän makasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla ja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä elettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän on kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.
Lähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli kiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin yli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme selkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria vetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat olivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen dollaria. Ja senäyttikyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti, sillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen paino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä rekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut intiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti niitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli siinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä oli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla — sen värinen oli koiran turkki — vesiastian pohjan suuruinen sysimusta merkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.
Ulkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä kunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan ole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään niin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi, että se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa. Kenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly sitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa se oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan haistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja silloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä taitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi sydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen hävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.
Joskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä oli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani miehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä. Mahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan silloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin tehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla oli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille, että olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa älykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä. Siihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus tuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa silmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni kaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja sanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli jotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi suuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan (tiedän, että puhun naurettavasti) — mitä se lieneekään ollut, se oli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä, mitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä. Jotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät pysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä nähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui. Se oli ilme — juuri sitä se oli — ja minä sain siitä vaikutelman. Ei, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän. En tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden tunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen. Paremminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että se oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun se kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se kuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, seliikkui. Tiedän puhuvani roskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten minä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen vaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä ollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen pensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi, mitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani talutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti rauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain katsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin,liikkuvan, niin paljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni sen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin sen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista. Se olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies, joka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: "Ketä pelottaa?" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin lähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni, voisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen koiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi pelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä, jotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin koiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani hulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja juoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili minua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään samassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua Merkki tipsutteli takaisin, sekin.
Joka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet siitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei tahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle. Kun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se ikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira vain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä piiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman lujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa. Silloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen, ainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.
Sanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli meillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti piiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran luokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin piiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se ulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä pyysin anteeksi äskeiset sanani.
Mahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän lisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt. Päälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli mahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä Merkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me olimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon murtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen söivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti kaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki paikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa, jota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut tuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein, sillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin ensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa kokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä edes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se osasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta se oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat kurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja aina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta ei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä jalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen valjakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko jo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on ihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se päässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.
Mutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille. Heillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki olisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se hyvä ajokoira. Sanoin, ettätiesimme, sillä silloin olimme vasta äskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin ajattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä koski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan koiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut takaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä aamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia myöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle kuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen viestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten tavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.
Kun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja kevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin Merkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran, myimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan vaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä rahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi sen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa emme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta siksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan tuottanut vaikeuksia. "Tottumaton", sanoimme me vain ja siitä maksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin kahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä sataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan Merkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta tapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä. Hän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille, mitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä oli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan. Mutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista omanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.
Jäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen veneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko ja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli mukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se ensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen. Siellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.
"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä."Jätetään se maihin."
Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet, mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne, että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt. Merkki oli mennyt.
Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme, sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa syntyi katsoessani sen silmiin.
Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin. Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista koirista kaksi makasi kuolleena.
Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär. Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle, tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen. Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.
Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren. Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto. Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.
Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin. Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa, kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla — erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan. Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin? Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman pelkäsimme.
Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä, ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää, kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa te se minulle, niin minä sanon sitten teille.
Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma selvitettävänä.
Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi. Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko valjakon.
Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta, sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen, huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä odottamaan?
Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää. Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen, mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni. San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko muka muuttunut.
Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan. Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin. Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä. Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa. Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin, lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut. Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa. Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.
Päivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja harmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä kiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty polku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs oli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen itselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei näkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä oli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen synkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän tiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva päivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle heti taas painuakseen pois näkyvistä.
Mies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä mailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä oli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja tasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet röykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä pohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän valkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi kuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen kuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie — valtatie — joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle, Dyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän Dawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon ja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja lisäksi vielä puolisen tuhatta.
Mutta kaikki tämä — salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva, kaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko luonnon kummallinen kaameus — kaikki tämä ei tehnyt mieheen minkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta tottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla,chechaquo, ja tämä oli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana hänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän hoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki, huomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi se yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut ajattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä ihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen vaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä pohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia eikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota vastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä mokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan alapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan alapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se ajatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.
Lähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän pamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi uudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin sylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella sylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo ilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, mutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä lämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka Henderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo olivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim Creekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen, minkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin saarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin olisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan tulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas oli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn pullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta ihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä jäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan korppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen kastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale välissä.
Tie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran lunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli iloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea ilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään muuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä kuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli, hieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas mies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin pyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.
Miehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita susikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin luonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa hirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen aika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily miehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan alapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on 32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107 astetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään. Mahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä siitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa oli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava aavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä. Ja senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen odottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi etsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja nyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne kiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.
Koiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta oli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille. Samoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli huurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä. Mies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä peittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä leukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta kasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi kaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei hän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat kaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin kahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut kummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta Sixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55° nollan alapuolella.
Mies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan aukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson Creek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta. Kello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli saapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras välipalan nauttimispaikka.
Koira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä riipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi voi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa peitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä yksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei hän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti ei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän söisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten poikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille kasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta edelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.
Hetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova pakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän hieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi aivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä. Mutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan menivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi. Varmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti, ettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla käytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin. Mutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen merkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa vaaraa ei siitä olisi.
Ajatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän tarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa, mutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän astui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä kuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita. Joen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten — missään joessa ei voinut olla vettä napamaiden talvella — mutta hän tiesi myöskin, että rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin joen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan, kovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat sudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla lammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan syvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka vuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä uudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia kerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota useampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.
Tämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan jalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat sellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja vaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä, tehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan ja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi, että vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä hieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien jalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän vaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.
Seuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia kohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman painunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän. Kerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa pakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi aluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti juosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi sivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat kastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti koetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle pitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta jäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä paikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt. Se totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä, käskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja vedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan koiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia kauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden totta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi kättään rajusti rintaansa vasten.
Klo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin liian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen taivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta Hendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä ilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän saapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut niin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti hän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa napit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin neljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä turruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen, vaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä istuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä aiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän pian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi sormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden syöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli oli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui hänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden sormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä pakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi haihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet. Hän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä tuntuivat.
Nopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä rupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan varpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin mies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä seuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei pitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt oli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden käsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän otti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta, minne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän löysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä oksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti jään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu. Tyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri tarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.
Lopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti hatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan ylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti mukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä pakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut tuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107° jäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen esivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se tiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa ollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen kaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen, mistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä ollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen työorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima ja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira koettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä liikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen. Mutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran kulkemaan perässään.
Mies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta merenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi valkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen vasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen tuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui. Sellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä pehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja petti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti, ennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.