Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä, jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.
Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei tietänyt, mikä se oli.
Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat, sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.
Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa: kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.
Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin: kuu kohosi taivaalle.
Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi. Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden kirkastamana lumoten veti puoleensa.
Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen, että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä loistavaa puutarhaa.
Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia, näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea. Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä pelokkaasta odotuksesta.
Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.
Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.
Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.
— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.
Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä, lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle — metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän; hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti kuin omaan lapseensa.
Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.
Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan, himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen käsiinsä, puristaen niitä lujasti.
— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!
Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien, kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan häntä.
Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä, että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.
— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton? Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät? Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät, jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä kuin leipä.
Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.
— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua. Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita. Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi, hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: — Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään! Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon, johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?
— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi; hänkin tunsi väristystä.
Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä, palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.
— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut. Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle. Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään. Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi, päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket, itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.
* * * * *
— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? — Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin: Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää. Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon pahaa.
— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.
— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.
Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.
— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!
— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!
— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa; vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja, etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien, jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna. Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.
Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia. Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.
— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.
Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän tavoitteli.
— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.
Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:
— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.
Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä, mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.
Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle. Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.
— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja odota minua.
Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta näyttävistä vuorista.
Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.
Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta, — niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan, hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa juureen yhdellä sormen tempauksella.
Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana, hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina, eikä vain yhden hetken.
Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa. Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä näkyvää karjataloa kohti.
Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.
Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui, ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan: himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.
Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja kuoleman kautta.
Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä, mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan; sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä, sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.
— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.
Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan asemaansa.
Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet, tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä yleisnäköala laaksoon.
Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.
Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi, joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin riensi eteenpäin polkuansa pitkin.
Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.
Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.
Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa; sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin, näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet varisevat.
Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli; hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.
Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä, liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.
Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.
Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.
Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan, joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.
Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen, painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen hiuksista pisaroita ympärilleen.
Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat. Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan lähteen vesi.
Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan, joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi, koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.
— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —Marianna, Marianna!
Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.
Silloin hän huusi oman nimensäkin.
— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.
Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi. Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka ei kuitenkaan näyttäytynyt.
Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.
— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä… — ja hänestä tuntui kuin hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon, että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.
Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni, mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien kiharoiden varjossa.
Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.
— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä tapaamassa?
Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma. Silloin hän vaihtoi äänilajia.
— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on käynyt täällä?
Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi valittelemaan:
— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?
— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?
— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä, viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua. Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini. Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun, niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut. Silloin minäkin poistuin täältä.
Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja epätäydelliseltä.
— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?
Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?
— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja silmät suljettuina.
Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen säärtään.
— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo kolme miestä?
Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.
— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin, että hän lopulta tulisi hakemaan minua.
Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi, häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon, ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.
— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa, hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä. Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on tullut minua hakemaan.
— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.
— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun läsnäollessasi?
— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut. Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni, ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda, ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi, tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.
— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina, ja sellaisina kuolemme.
— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino; mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet häntä.
Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren rosvon ylimielisyydestä.
Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa, joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.
Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.
— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy… täytyy…
— Mitä täytyy?
— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.
Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus, ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.
Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia sanojaan ja luuli niitä tosiksi.
— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden? Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin naisen ja tarvitsen rahoja… Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca, entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.
Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:
— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?
— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole toisten naisten kaltainen.
— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän välittäisi sinusta.
Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.
— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?
Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:
— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi sellaisen naisen, sinä?
— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin palata vapaan ihmisen elintapoihin.
— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut. Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!
— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi yksin!
— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. — Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan syytettyjen penkille.
— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.
— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?
— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.
Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä. Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.
— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.
— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa. Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon minut tällaisena!
— Tällaisena hän ei sinua ota!
— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.
Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.
Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.
Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei täydelleen heräisi.
— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä…Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.
Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side olihän, kahle olihän. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.
Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä, tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.
— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin…
Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi, eroitti hänet uudelleen?
Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa, ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.
Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.
Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana peilistä.
Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille. Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä. Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.
Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.
Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.
Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.
Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!
Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan. Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa, ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla, silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.
— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.
— On kyllä, hän läksi eilen.
— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?
— Minä nukun aina hyvin.
— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle hyvää.
Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.
— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!
Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan. Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.
Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut, katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan. Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika. Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta; vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.
— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä ohikulkiessaan.
— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille palvelijattarensa epäluuloisen katseen.
— Mitä hän täällä teki näin varhain?
— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen, palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.
* * * * *
Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa, tärisyttäen permantoa.
Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.
Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä, joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.
Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa, hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka lumisade on verhonnut valkoiseksi.
Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä. Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.
Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta, irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.
Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita. Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.
Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita. Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät, jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.
Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään. Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn siihen.
— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä joka taholle.
Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi, pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää, palvelijattaren tarinoita.
— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa… niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi, heiluttaen peitettä.
— Silloin… odotahan… mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi, heinäsirkka!
— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!
Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi tarinaansa.
— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan… Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.
Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.
— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.
Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:
— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.
— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin piika.
Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.
Sitten tarinat taas jatkuivat.
* * * * *
Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.
Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.
Entä jos Simone saapuisi?
Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?
Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.
Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.
Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.
Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.
— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.
— Joku voisi tulla sisälle.
— Jos tulee, niin tulkoon!
Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.
Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.
Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.
— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?
He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.
— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!
— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?
— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!
Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:
— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon taivaallista.
Silloin Marianna huomautti vilkastuen:
— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?
Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen. Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin seikkoja.
— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin lumikko pesässään?
— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?
— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa, naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.
Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.
— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään. Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein pelkäsi vastausta.
Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki. Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.
— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?… Yksi heistä oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?
Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar, joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:
— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide, pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu alati.
Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa. Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä pitää loitolla tungettelevat miehet:
— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.
Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten leikkiä laskemasta.
He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja: hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa, tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin. Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen. Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen: