— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luotaivuttamaanhäntä…
Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan, koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.
Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle väkivaltaa, kiristämään…
Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.
— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.
* * * * *
Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.
Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.
Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.
Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.
Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.
Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi, siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä. Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.
Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä, että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin, laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.
— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa, mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa; Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän uhkarohkean tempun.
Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.
He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan, puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.
He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi. Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.
Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet jotakin vääryyttä.
Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.
Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti, kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan. Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.
Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.
Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:
— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta kodistani kuin papin talosta.
Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.
— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!
Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellänahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.
Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan: Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.
Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten, jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita. Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa. Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta, vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.
Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään kuin pyörremyrsky.
Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen, joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.
— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?
Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti lähtöön valmiilta sotilaalta.
Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.
— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? — hän toisti kiivastuen.
Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä, hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?
Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet, tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän epätoivoisessa kouristuksessa.
Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman jymyllään.
Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia. Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa. Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.
Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi, silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista painostavammalta.
Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista, jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä. Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina, jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti pyörittäen päätään:
— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.
— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! — huomautti Costantino äreänä.
Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi, mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse luontoakin.
He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria, olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi ne.
Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.
— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla tässä ollaan?
Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin lasi.
— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut… —
—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.
Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.
Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne, kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat perille, Simone sanoi toverilleen:
— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.
Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.
— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian, rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.
Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen paimenta, joka tervehti heitä.
He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä: rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman suuria kuloja.
Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi. Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.
Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin kapteeni sotilaihinsa päin:
— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.
Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.
Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä väkivaltaisesti.
Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.
Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu kullalle kiiltäviä veritäpliä.
Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee, tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut ostoksilla.
Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.
— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.
— Olen jo koettanut.
Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.
* * * * *
He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka laskeusi alas merenrantaan.
— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä viivyit, mutta olit silti aika taitava.
Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.
— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.
— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen. Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina, hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia, ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun. Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.
He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria, joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.
Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa, joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin lammastarhan talo.
Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys, joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.
Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.
Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet, kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita? Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri, yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä. Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut. Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.
Yritys tuntui hänestä liian helpolta.
— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.
Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.
— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti ontolta.
Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.
Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen, sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.
Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:
— Hoi, isäntäväki!
Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.
Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.
Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi. Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului turhaan.
Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina, näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi. Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä putosi lehtikujan puulastoilta.
Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään. Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:
— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan, josta kai säästät minulle palan.
Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.
Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.
Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.
Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen. Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut enempää.
Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia, jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat uponneet kaivon pohjaan.
Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:
— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!
— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!
— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä, vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan huvitellut?
— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin sinä.
— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!
Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.
— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.
— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta vaimolleen.
— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.
Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.
— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.
Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä. Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä. Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä, joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin suurempi, kun se oli hyödytön.
Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon metsän tiheikköön.
Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi, sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä kirpeämmäksi suruksi.
Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa, ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.
Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt, hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa, sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli, kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen. Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa, maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.
Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella, palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.
Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi. Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja pakoitti hänet pysähtymään.
— Täti Fidela, minä tahdon avata… tuli sieltä sitten kuka tahansa.Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.
Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin takana.
Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä odottama henkilö oli vihollinen.
— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.
Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan. Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä kaikui outona, käheänä, käskevänä:
— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.
Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.
Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa. Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.
Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa. Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin; sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.
— Marianna! Olen siis täällä.
Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan käsiin kylmästä kohmettunein käsin.
He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.
* * * * *
Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!
Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.
— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä, tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.
— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on kaatamani nuori metsäsika.
Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta: vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.
Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen viereensä.
— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?
— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana, tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli jäänyt veritahra.
He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti kätensä ja kysyi puoliääneen:
— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?
— Sanoin sen hänelle, Marianna.
— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä, Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut… Ja sinä? Odotitko minua?
Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei voinut valehdella.
— Myönnän sen, odotin sinua.
Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli ympärilleen silmät säihkyen.
— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?
Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.
— Nyt olemme täällä yhdessä.
— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat, ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.
— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä. — Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä teen täällä?
— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa, että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut, jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.
Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä eroitti heidät.
— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme nähneet? — kysyi Marianna lopulta.
Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.
— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot kuunnella.
Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä. Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut, että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää ja paransi hänet.
Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on ehkä viisi viikkoa,… Bantine Fera…
Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti, mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.
— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme… Toisen kerran hän silloin kävi hakemassa minua.
Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin nimi palasi hänen huulilleen.
Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että Simonen kasvot synkistyivät.
— Sinä näytät kovin paheksuvalta.
Vastaamatta Marianna kysyi:
— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?
— Mikä vanha nainen?
— Lammastarhan vanha nainen.
Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.
— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän, voisitko pitää minusta?
— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.
— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä. Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin. Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!
Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä, ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät toisistaan.
Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen. Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.
Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä. Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen kohtalonsa oli muuttuva.
Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä painon alla.
— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.
— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.
— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen täydellisesti hyväksyy.
— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.
Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan olisi toisiaan nähneet.
Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa:
— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle, että voit pitää sitä.
Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. — Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla. Mutta tahtoisin olla varma sinusta.
— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?
He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa, mutta eivät rohjenneet sitä lausua.
— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?
— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna, vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.
— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin, Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme yhdenarvoiset.
Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.
— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.
Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut järjiltään.
Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.
— Älä naura, älä naura noin!
— Tiedän, tiedän… sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi nöyränä.
Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän raskaana painavan häntä.
Lopulta hän huudahti:
— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin olen toinen.
Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa, josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.
Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.
Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä, että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin nyt palvelijattaren vallassa.
Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.
Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella, Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa raidin liepeellä.
— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies viime yönä.
Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.
— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies, joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.
Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin, odottaen, että emäntänsä jatkaisi.
Ja hän jatkoi:
— Hän on sulhaseni.
Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi, mutta päättäneenä sanoa kaiken.
— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset. On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä. Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa sinulle.
Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.
— Kuka tuo mies on?
— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.
— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?
— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.
— Marianna, oletko sairas?
Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten kasvojaan eteenpäin.
— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä. Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa. Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin, menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.
Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti suojelevan häntä varjollaan.
— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä. Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?
— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi näki. Nyt se riittää.
— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen minulle, palvelijallesi?
— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua väärin.
— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä mielesi mukaan.
Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren läheisyydessä.
Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä salaperäistä.
Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan, tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.
— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan, vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni, Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.
Hän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena taakasta.
— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.
Fidela kumartui hänen ylitseen.
— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani. Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.
Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.
— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan sinulle vastauksen.
Palvelijatar oli itsepäinen:
— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.
— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.
Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti sen viereen.
Tällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.
Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus, niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.
Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä, täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä. Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta. Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut. Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte Sircaa.
Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena, eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen yötä.
Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa harmaakivikalliolla.
— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.
Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä. Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.
Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.
— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat, että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa enemmän elukoita.
— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan hän sinun omaisuuttasi.
— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina sanonut sitä?
— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas…?
Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.
— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?
Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä kirveli kieltä.
— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta, että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten tiesit siitä viime talvena?