The Project Gutenberg eBook ofMariannaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MariannaRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 19, 2025 [eBook #75151]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MariannaRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 19, 2025 [eBook #75151]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Tuula Temonen
Title: Marianna
Romaani
Author: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari Hahl
Author: Grazia Deledda
Translator: Jalmari Hahl
Release date: January 19, 2025 [eBook #75151]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNA ***
language: Finnish
Romaani
Kirj.
Tekijåttären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
Grazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa, vuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti olleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä hän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee, että hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään kirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti sitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle, siten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni naimisiin.
Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia menoja. Verikosto —vendetta— oli ainakin kirjailijattaren nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen, ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia Deleddan romaanihenkilöistä sanoobandito’sta— rosvosta — seuraavaa: »Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita. Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää voimiaan».
Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa. Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä. Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen valitsemallaan uralla.
Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä, asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret vaatimukset.
Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli. Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta 1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin, puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere» (1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910), »Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario» (1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), — Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon. Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa, suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.
Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä, kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi, filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä, illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu. Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja filosofisia teoksia.
Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen, hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta jatkan työtäni entiseen tapaan».
Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä, karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää laatua.
* * * * *
Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea Vergasta, italialaisen uudenaikaisenregionalismin ja verisminisästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa. Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja »Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat monessa suhteessa toisistaan.
Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin. Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt. Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna» liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon, ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.
Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä. Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten tavoin mieleen.
Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille. Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen romaanin edustajien piiriin.
Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera» sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre» romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen, j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä. Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna — rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti kuolee.
Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota hän usein pohtii.
Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti. Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti, langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema, ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus, että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen. Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».
Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa. Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta. Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme, laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan… Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla…»
* * * * *
Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi. Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.
Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat, viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat siihenastista toiminnan taipaletta.
J. H—l.
Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.
Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija, poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä kunnioittava sävy äänessään:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi, valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.
Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.
— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!
Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen sanottavaa.
Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin sijalle.
Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön kuulakkuus levisi yli tienoon.
Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.
Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon purppuroiman taivaan taustalla.
Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.
Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona, Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.
Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon, jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta, niinkuin karjatalon hämäräkin.
Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut hänen korvaansa:
— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan, kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä nukahtanutkin.
Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että ylempiasteisista palvelijoista.
Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.
Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.
— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.
— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.
— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. JosSebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkkiaineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän epäitsekästä kiintymystä.
Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä, ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.
Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin sotilaalla kunnia-asennossa.
Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi hänelle kätensä.
— Simone Sole!
Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.
* * * * *
Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen, mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan, hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.
— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa, ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?
— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.
Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen, mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.
— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?
Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein, jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.
Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta huolimatta lieden ääreen.
Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä: savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta, johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.
Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.
— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen näen sinut.
— Samoin minusta, Simone!
— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt…
Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen luottamuksestaan.
— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin isäntä:
— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli? Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.
— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, — arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä pidensi ikäänsä.
— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset. Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa kakskymmentäkaksi-vuotias!
Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen, tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.
Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa.
— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on ainoastaan muutama laakerinlehti.
Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.
Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.
— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!
— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!
— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi ilkkunut häntä.
Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta. Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta. Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.
Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta, joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:
— Suolaa sinä liha-annokset.
Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville paistipaloille.
He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan. Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.
Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.
— Pane sinä suolaa.
Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.
Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.
— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.
— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän juomamaljan laitojen läpi.
— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden lisäksi — sanoi Sebastiano.
Marianna kohotti katseensa.
— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta äitiäni tervehtimässä.
Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi rauhallisena:
— Kuinka äitisi nyt voi?
— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:
— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle. — Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo hänen poika-ajoiltaan.
— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi hetkeksi ivapuheistaan.
Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:
— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?
— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan joudu telkien taakse.
Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.
— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu, ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas, ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja paastoaa niin, että saa kuumetta.
— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut kissan?
Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi vakavana:
— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän, tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino, joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!
Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.
Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.
Marianna uskalsi olla eri mieltä.
— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti johti keskustelun toiselle tolalle.
— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näinFuntana ’e lituntienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui. Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?
Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset, eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä, odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.
— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat, vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä onnellisiksi.
Simone huudahti kiivastuneena:
— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee, koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot muut siihen kajoamasta!
— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä olemmehan täällä vain matkamiehiä.
Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja pudisti sitä ja huudahti:
— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku! No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista korvaasi, lemmikkini!
— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat, tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.
Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua, mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta, jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa, maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:
— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori. Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta. Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni, tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki, missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen; hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta syvästä pikarista.
— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? — kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.
— Kaunis? … Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,Marianna.
— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.
Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:
— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.
— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: KunCorraine joi…
— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!
— Ja Costantinon valtasi pelko.
— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.
— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.
Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseliMariannaa.
— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?
— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!
Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen. Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos nurmikolle kävelemään.
Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat, levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen kuullen.
Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen kasvojaan hänen kasvoihinsa:
— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.
— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa, jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Juohan viiniä, Simone!
Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.
— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?
— Ajattelin juuri sitä, Simone.
— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että ujostelin.
— Ujostelit minua?
— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.
— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!
— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä, hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?
Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa, päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.
— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.
Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.
Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta — vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa, ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.
Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut hänelle sanaakaan.
Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.
Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.
Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana. Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen, pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät, välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme, hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä, nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen lähettyvilleen.
— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!
Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.
Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä. Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin… sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.
Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten onkaan laitasi?
Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa, rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?
— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.
Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja häpeäntunteen.
— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar, hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja, vailla kotia ja vailla vapautta!
— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.
— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.Kiusaus on tullut.
— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä siipensä alle.
* * * * *
Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta, eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan metsään.
Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin, kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin auringonpaisteelta näyttävän kiillon.
Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen tunnelman vallassa.
— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, — voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.
Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.
— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai olemmeko kohdelleet häntä pahoin?
— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.
— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, — hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit minua kohtelemaan häntä hyvin.
Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.
Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.
Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.
Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.
Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja hän tuli ajatelleeksi vankilaa.
Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin. Hän ei noussut eikä liikahtanut.
Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat, vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.
— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.
— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.
— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.
— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan. Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.
Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.
Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti työskennellen talon siimeksessä.
Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi, että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen väristystä.
Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella. Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.
Lopuksi hän kysyi:
— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?
Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan, ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.
— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.
Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus. Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä, seikkailunomaisilta.
Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta, eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.
Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille, eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän — olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.
Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.
— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. — Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin, niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä. Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä, he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi. Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin, mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua. Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle. Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä. Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet, Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut; olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni. Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja. Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin, Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle. Kuitenkin nyt… nyt…
Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka, Marianna, kuinka?
— Olisihan yksi keino… — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä ollut rohkeutta jatkaa.
Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.
— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoiSimone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,Marianna; annat kai minulle kättä.
Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen valtijattaren arvokkuuttaan.
— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan näe toisiamme.
Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.