— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä ympärilläni?
— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko, pikkuserkkusi Sebastiano.
— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä lähelleni?
— Koska hetki ei ollut tullut.
— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla? Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut rauhaan.
— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä, kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain. Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.
— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!
— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.
— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se on onnettomuuteni.
— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.
— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni pelastuvat ikuisuutta varten.
— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos hän rakastaa sinua, hän tekee sen.
— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa kuin elämää varten.
Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.
— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.
Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.
Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.
— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin? Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä, ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista ilta-ateria meille kaikille.
Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli pujoitettu paistinvartaaseen.
Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin, ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia? Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.
Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja torahampaat kiilsivät lieden valossa.
Aika kului.
Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä. Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun, pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen ääniä.
Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta ja ilma kävi kosteaksi.
Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin kaamea ruumispeite.
Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori, heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin pitäen häntä tasapainossa.
Simone oli palannut.
Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti noukkimaan rypäleen Mariannan korista.
— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään, jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja päästi minut sisälle?
— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.
— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?
Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa vastaan.
Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.
Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti, että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.
Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensinSimoneen, sitten Mariannaan.
— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.
— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän vastasi, äänessä lievä ivansävy.
Sitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Marianna hymyili hänelle ja kysyi:
— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —Fidela tietää kaiken.
— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan. Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti, että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta yritys vaatii aikaa…
Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä, kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot hulmahtivat punaisiksi.
— Marianna!
— No mitä?
— Mitä sanot tähän?
— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.
— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.
Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar huomautti:
— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata lain määräyksiä?
Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata; ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:
— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!
— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää. Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä. Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin, eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan. Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko surra tuomiotasi.
— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.
Mutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.
— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.
— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties… kenties palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä asiassa ratkaisemisvalta.
Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut, hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.
Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.
Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.
— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.
Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.
Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:
— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista. Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.
Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:
— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien niihin valansa.
Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän, arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää, mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?
Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.
Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi, että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan. Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle, hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja tai talonpoika, häiritsisi häntä.
Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima. Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan, jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen ravistaessa lunta korvistaan.
Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.
— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?
Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.
Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.
— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?
Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta. Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa, että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty, jota tuuli ei sammuta.
Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt, sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän tulosta hän ei odottanut suuriakaan.
Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät, ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan. Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan, vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli tullut taloon tai että se oli tulossa.
— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. — Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä on kysymys jostakin naimistuumasta!
Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen, epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa heille molemmille jotakin katkeraa.
— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin…
— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea leikkiä?
— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.
Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena, hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen. Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.
— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja talossa, niinkuin sinä.
Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.
— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.
* * * * *
Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla, alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.
— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes olisi Giovanni Corraine!
— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoiMarianna.
Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.
Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon, levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä, neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.
Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta muuttaa tosiseikkaa.
Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta väkeä, joka kykeni auttamaan.
Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt parannuskeinon.
— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?
— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä emäntä omassani.
Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan. Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea apua häntä vastaan.
— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?
Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä, hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja meren pohjaan.
— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen, palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa, joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies? Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.
— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.
— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla, tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.
— Juuri sentähden.
— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa? Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän kukaan pitänyt teitä silmällä.
— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään yhteistä.
— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan. Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.
— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt, tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.
— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette erehtynyt.
Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.
— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä asiaa.
Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa ahdistuksen painosta.
Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan, mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille oikean tien.
— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin mielettömän teon. Naimisiin… naimisiin, miten voit mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?
— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.
— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko? Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.
Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin katsomatta:
— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut rauhaan.
Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti? Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.
Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet, joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen vaikenemisen pakoittamana.
Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.
Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille, taivaanrantaa peittäviin usviin.
Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen vaipumaan kolkkoon uneensa.
Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä. Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä, kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.
Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus valaisi, hän ajatteli:
— Ehkähäntänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.
Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.
Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.
Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.
Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen, — ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat, oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita, punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta, kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä, ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien mantelipuiden taakse.
— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.
Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa. Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien silmien pohja varjojen verhoama.
Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki muut.
— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana huolista.
— Onpa täälläkin ollut huolia.
— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.
— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?
— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen lahjojen ympäröimänä.
Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?
— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee myrskyssä merellä!
— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.
— Anna siis minulle lippaan avain!
— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se sinuun koskee?
— Koskeepa kyllä.
Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan uhkaavasti.
Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.
Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka tuijotti sukulaiseen.
Ja hän ajatteli:
— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on minun omaani.
— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.
Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen sanansa silmiinsä.
— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole tottunut pilaan.
Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:
— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin, olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?
Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina raivosta.
— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle tarkoituksesi.
Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.
— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.
Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut, ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.
Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.
— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan. Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa, kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina se mieleesi!
Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä, kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.
— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?
— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, — hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.
— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni. Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne, mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.
— Erehdyksensä?
— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti minun olevan oikeassa, eikö niin?
Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:
— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. — Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon läheisyydestä.
— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä alkoi nyyhkyttää.
Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta, silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten hän sanoi puoliääneen:
— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.
Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!
Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.
Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä, katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä, melkein samoin sanoin.
— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt, mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona, köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä, enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut kuin houkkio sinun silmissäsi… Ja nyt… nyt…
Marianna veti pois kätensä.
— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.
Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:
— Nyt se on liian myöhäistä.
Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman kurjuutensa.
Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli toistenkin tiedossa.
Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa. Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet, joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.
Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin, tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.
Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys, hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen, ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii aukkoa paetakseen.
Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru, sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet itkemään Sebastianon edessä.
Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit, jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin kastettu maaliskuun taivaan sineen.
Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.
Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä, täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.
Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot, painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni, punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina. Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin kultakehä.
Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville, tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä muista naisista.
Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?
Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.
Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.
Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.
Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.
Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!
— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.— Vaimoni voi pahoin.
Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät… Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.
— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.
— Toivottavasti.
Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.
He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.
Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.
Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:
— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.
Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.
Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:
— Miten voitte?
Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.
— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa…
Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.
Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.
— Simone on palaava.
Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.
* * * * *
Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.
— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.
Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.
Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan. Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin ikävää ja hänelle epäedullista.
— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.
Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi selittää ne, mutta hän ei tullut.
Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä yönä tulisi… Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.
Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä turhaan unelmaansa.
Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt, millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle katsomaan, mitä oli toisella puolella.
Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä. Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.
Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta. Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.
Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin odottivat Simonen tuloa.
Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.
* * * * *
Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.
Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä Fidelan käsivarsiin.
— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?
Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.
Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli tehnyt Sebastianolle.
— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?
— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä…
— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni…
Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:
— Mene matkoihisi!
Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana, voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää, ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa. Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt inhimillisen ilkeyden muuri.