Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi vuoristossa olevaan karjataloonsa.
Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli, että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä, saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.
Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena. Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.
Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta, jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista, vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä. Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään. Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle sydämensä.
Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.
Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota. Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.
Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja pilvien varjot.
Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.
Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen, että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.
Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.
Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta; sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.
Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten. Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:
— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.
Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä, kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä väleistä.
Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten levottomaksi.
Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.
Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti haihduttamaan horrostilan.
Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi, että hän oli vakava ja alakuloinen.
— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?
— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä levottomalla katseellaan.
Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo monena vuotena.
— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?
— Tiedän.
— Tunnetko siis minut?
— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?
— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?
— Onko sinulla hyviä uutisia?
— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.
— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.
Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.
Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen kumppani, Costantino Moro.
— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä äänenpainoaan.
He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen, asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta, rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari juustojen savustamista varten.
Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä, joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.
Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli, epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.
Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän välilleen.
Marianna sanoi:
— Isä, istuutukaa.
Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta, vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:
— Miten olet joutunut näille tienoille?
— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.
— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.
— Niin, tuota noin… — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassaMariannaa.
Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:
— Simone on lähettänyt hänet.
Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon harhaluuloa ja mielikuvitusta.
— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan, silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa, niin tyytyy koiraan… Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta…
Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin mielenliikutuksensa hillityksi.
— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.
— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa; minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä. — Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi: — Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille — tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille. Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, — hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:
— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon naiseen kaislalla.
— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken. Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle, että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa, jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi…
Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.
— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.
— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen terveisensä.
— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä… täällä… hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:
— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.
Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.
— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.
Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa. Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.
— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.
— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.
Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas, tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa omaatuntoaan.
— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus, jonka alaisena hän eli?
— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi, jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan. Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi. Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.
Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.
Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartuiMariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. MuttaMarianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hänoli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.
— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?
— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.
— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.Tuossa hän palaakin.
— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.
Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.
Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia, millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen, kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:
— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen. Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden hän lähetti minut pois… Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.
Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään. Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä, ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen, että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.
Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.
— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.
Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja painoi lakkia otsalleen.
— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian. Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.
Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.
Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä. Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa. Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan sana.
Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:
— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.
He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle, koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan intohimoisuuteen.
Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden lakeja.
Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden. Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen kavioiden kapsetta.
— Se on varmaankin Sebastiano.
Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken. Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä sadepisaroilta.
Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien haukunta katkaisi yön rauhan.
Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli näkevänsä edessään kiiltävän aseen.
Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen kasvonsa.
Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa; hän ei välittänyt edes viinistä.
— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.
— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.
Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan. Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.
Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista, laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt, kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan. Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:
— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.
Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä häneen päin rypistäen otsaansa.
— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa keskenämme.
Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.
Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.
— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, — kaadahan viiniä serkullesi.
— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!
— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!
Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.
— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani… Olen, jumal'avita, väsynyt.
Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.
— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.
Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.
— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?
— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.
— En tiedä mitään… En tunne sinua. Kuka olet?
Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.
Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.
Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.
— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.
Ja Costantino nauroi äänekkäästi.
— Näenpä, jumaliste, että olet mies!
— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?
— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?
— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.
— Ja kuka tätä naista loukkaa?
— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.
Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.
— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?
— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä…
Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.
— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!
Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.
— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka järjestämme keskenämme.
— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. — Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä. Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.
Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli, halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä oikaissut vartalonsa.
— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin tuuli, joka puhaltaa ohi.
— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi, Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata siitä, mikä tapahtuu.
Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.
— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi! Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?
— Tämäkö on vastauksesi?
— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin oitis paremmin vastata kysymyksiisi.
Marianna sanoi:
— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa minuun.
Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.
Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he, jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.
— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. JosJumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.
Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo, keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului vielä kauan yön hiljaisuudessa.
Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.
Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:
— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on ääretön.
— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa, on yksinomaan Jumala.
Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.
— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?
— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?
Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:
— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.
Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen salaperäisiä kasvoja.
Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin, joita yö vuodatti maan helmaan.
Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi, sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.
Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa, tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat, aiheettomat solvaukset.
— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus, odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.
Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä, joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana, vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.
Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti säikyttämään häntä.
Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa. Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan, jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä, kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.
— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta, vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta… Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan, että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi, ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen, Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa. Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi. Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.
Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien varassa, hiljaa toistaen sanojaan:
— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!
— Sen sanon hänelle.
Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan. Sitten uni valtasi hänet.
Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän, kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen. Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.
Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa, melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja halveksittavan pulmallista tilaansa.
Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.
Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys sulivat epämääräiseksi iloksi.
Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet, ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.
Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan. Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa. Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.
Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.
Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon, pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi väristen ja oikoen jäseniään.
Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä. Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.
Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan. Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan voimatta enää hillitä itseään.
— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!
Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi paljastanut hänet parilla sanalla.
— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.
— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?
— Näinpä kyllä.
— Missä? Hänen kotonaanko?
— Hänen karjamajassaan.
— Vai karjamajassa.
Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta, painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.
— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.
— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.
— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.
— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse teeskennellä.
— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.
— Marianna ei ole minua varten.
— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?
— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.
Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.
— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.
— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen… kuolon levollisuuteen.
— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.
Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein tulipalokin on hyödyllinen.
Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta isännältä.
— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!
— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.
— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle tiliä teoistani?
— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!
— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin sinä.
— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan hänen vastauksensa!
— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt…
— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä…
— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.
— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle…
Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.
Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.
— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!
— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.
Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.
— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.
— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotkaMarianna käski minun viedä perille sinulle.
Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:
— Hän sanoi, että olet kehno mies!
Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä, ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.
Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.
Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at uhkaukset, unelta.
Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.
Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.
Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.
Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen. Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä, voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.
Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun. Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen paremmin nähdäkseen.
Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.
— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä kantapäillään.
Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet, ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten Mariannaan.
Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja katosi.
Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.
Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.
Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:
— Älkää liikkuko paikoiltanne! —
Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.
Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.
— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.
Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.
— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.
Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:
— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!
Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.
— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta; olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni, isälleni ja sisarilleni… Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin… Sinä…
Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä, ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen rukoilevasti.
— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!
Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.
— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot, Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat minulle anteeksi.
Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena kaikelle.
— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan. Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme, jopa naapurinaisetkin… Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää. Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua. Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet, et vastaa.
Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin toisesta maailmasta.
Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttuiMariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.
— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin, karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa. Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se oli mieletön… Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.
Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.
— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi, joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas…
Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa siihen.
Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin, ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.
Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina, hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.
* * * * *
Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten niityn poikki.
Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään. Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja aina kohdata toisensa lepohetkinä.