Hakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt tulipunaiseksi.
"Sinun pitäisi hävetä — pitäisipä toki — kun taas tyrkytät esille sinun tavallisia ketunkoukkujasi!"
"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?"
"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee ikänäsi," jatkoi tuo innokas puollustaja.
"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua sanaakaan rauhassa!" huudahti Waltteri närkästyneenä.
"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun," lisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.
"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen," murisi Hakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, "pane vaan myllys käymään uudestaan."
"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani," sanoi Waltteri.
"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella."
Waltteri hymyili.
"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!"
Hän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan tupakoivan veljen välillä.
"Hyvä Waltteri, minäteensen!"
"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää puhu."
Syntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.
"Äiti," sanoi hän äkkiä, "te saatte todellakin toimittaa niin, että isä tekee tuon vekselin, josta eilen puhuin."
"Niin, hitto vieköön!" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.
"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle," jatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, "eikä sitten taida olla vaikeata saada toista nimeä lisäksi."
"Ehkä Börjekin kirjoittaa," lausui Kaarle.
"Oletko hupsu!" huomautti Waltteri. "Miltä se näyttäisi, jos häntä pyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy päinsä."
"No sitten saadaan joku toinen."
"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä."
"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte molemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi."
"Ei, äitiseni, ei käy."
"Miks'ei?"
"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki tuttavansa?" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka pystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. "Silloin saisin olla Lundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua."
"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?" Äiti katsoi huolestuneena vanhinta poikaansa.
"Tottakai p—ru vieköön minä luen!" vastasi tämä harmillisimmassa unenpöppörössä.
"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!" huudahti äiti ja tukki korvansa käsillään.
"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin sanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa."
"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!"
"Ehkä."
"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa."
"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen sinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja tupakkienkelien kanssa."
"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä, kuten suuret hanhenpojat!" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta verikoiralta.
"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani," vastasi Waltteri ylpeästi.
"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä — — —." Kaarle oli hyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine alaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja hävytöntä.
Waltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen veljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas keskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat kuin ennen.
"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!" valitti rouva Björk äänellä kuin tämä olisi jotakin uutta.
"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia toisia," nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.
"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun kanssani," sanoi Waltteri suopeammin.
"En, en mistään hinnasta."
"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? — — Noh, Marianne, millä sinä olet huvitellut Huldan häitten jälkeen?"
"Oi — ajatteles! — minä olen valinnut komean piaanon, joka on lähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut."
"Toivotan onnea! No, vielä?"
"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut paksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea niihin sopiva matto — matto koko laattian yli."
"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! — Vaan sanos: saatko mitään seuraa?"
Marianne näytti huolestuneelta.
"En melkein mitään."
"Sen arvasin."
"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja sitten minä matkustan tänne kotia välistä."
"Tietysti — ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] — mutta kyllä se sentään on laihaa elämää."
Sanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.
"Laihaako? — kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä, ja…"
Hakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.
"Niin, Hakke on kummallinen," sanoi Waltteri sävyisästi, "hän istuu seitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan maailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne."
"En minä ole itseänipuhunutsinnekään!" Hakke aikoi olla vihainen, vaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa. "Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt aika," sanoi hän sen sijaan.
Marianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.
"Noh, kuinka häät pidetään?" kysäisi Waltteri.
"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti."
"Ulkomailleko?"
"Emme — Tomtööhön."
Puhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.
Hiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin eteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.
"Marianne — hm — en suinkaan minä saa tulla mukaan?" sanoi hän viimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.
"Kyllä, saathan sinä tulla."
Ja niin he lähtivät.
Börje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan luonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt morsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän ilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat tulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä tullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa, jonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen täytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.
Marianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja lähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin kävelypaikan läpitse.
Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka pääsisi alkuun.
Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.
"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.
Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.
"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.
"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."
"Miksikä sitten?"
"Onhan hän sinun äitisi."
"Mutta hän ei ole sinun."
Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla pienimmästäkin asiasta.
"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"
Börje huomasi häntä pahoittaneensa.
"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi toisianne. Te olette niin erinlaisia."
"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.
Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi — joista hän piti enimmin maailmassa — tapaavan toisensa ainoastaan herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.
"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa, "minäpidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."
"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"
Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.
"Kyllä, kaikki mikä meillänyton," vastasi Börje, "mutta kaikki, mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, — minä tarkoitan sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu äitinikin."
Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt, mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään hänestä enemmän sentähden.
"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.
"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.
Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin alkaessaankin.
"Mutta sinun veljesi —"
"Rakas Marianne — mitä huolta sinulla on!"
"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni, etkä — — —"
"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, — kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian — Marianne — ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää sen."
Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä, ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.
"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla äänellä.
"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, — niin olen itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi — mutta hän on ylpeä, ja sitä — — — sitä — — —! Niin, — ja sitten ei hän ole ollut hyvä äitiä kohtaan."
Hän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin vaikeata oli sitä saada esille.
"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?"
"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita — hullutuksia, joita en voi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat koettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja — niin, sanoja on lausuttu, jotka — — —"
Hän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli ilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta, joten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.
"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!" sanoi hän pikaisesti, "sillä äidillä on toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta — siitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin pidän."
"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?"
"Tietysti. He kyllä tulevatkin, — tahtovat ehkä näyttää olevansa hienoa väkeä," sanoi hän harmillisesti, "muttaäitiei tule, siitä olen varma."
"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä tietää, ettei hän tule?"
Marianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi kaunis hymy.
"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän," sanoi hän matalalla ja pehmeimmällä äänellään.
Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin kaunis, että —
"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin vallan iloisena ja luottavaisesti.
"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.
"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."
"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää asialla päätämme."
Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.
Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.
Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan, saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.
Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan isältä, — ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut, kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa vetää vapaasti henkeänsä.
Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä, jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.
Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus; taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.
Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi. Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi, eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin, makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi silitettyjen reunuksien sekamelskassa.
Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje. Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään, kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä asioissa.
Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat kapionsa uteliasta ihastusta.
Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai — vielä hupaisempaa — onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion, että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten ihastuksen välillä.
Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" — tai "kah tuommoista koruompelua!" — tai "mikä hurmaavan kaunis paidanedusta — katsokaa, tytöt!" — tai "oi, jospa olisi tuollainen yöröijy!"
Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille, osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi — "ah, herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä morsiuspuvussa!" — tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!" — Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen sumu. —Morsian— itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.
"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."
Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti — tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen — antoi koko hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.
Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.
Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan "naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli — koska hän oli nainen — niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaanjoshän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien ympärillä, — jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.
Äiti, joka — kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa — osoitti tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä, kirkkaalla kurkkuäänellä.
"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."
Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen. Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä — joka ei suinkaan tahtonut kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä — hiipi veljen viereen, ja toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.
"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana, kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että — niin morsian kuin hän onkin — ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea mahdollista, — lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus ajan hengessä! — Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille nuorille nuorikoille."
"Maukastako? — Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua, ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan. Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi tirskumaan ja ilmaisi molemmat.
Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin: "naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa, varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.
Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää, koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun esineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja maataloutta koskevaa.
Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi syvältä.
Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin, piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön, ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka häneltä nyt jäi näkemättä.
Jotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut perehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä näyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan koneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä käynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.
Olipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:
Börje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut arvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen mielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin, jota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut kysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut puhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi uskottua omaisuutta — tulevan suvun hyväksi — jota tuhlaamalla saattaisi onnettomuuden niskoillensa. Se oli polvi polvelta perinnöksi jäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa kauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa, sitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.
Mariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä pidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa välttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa tapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.
Tämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.
Hänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset taisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä kuitenkaan koettaneet sitä torjua. — Ja hänen kälynsä, — nämät juuri varttuneet pojat — ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin pääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön odotettavissa, — niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista. Vaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän asiaan ja oli sentähden vaiti.
Häät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei ollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.
Herra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä tilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään palattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.
* * * * *
"Niin, Marianne, nyt olet valmis," sanoi rouva Björk pöyhitellen silkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin saadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku synnytti.
Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.
"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona kävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.
Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden tunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.
Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä siihen pakottaen huulensa hymyilemään.
"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.
"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.
"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. — — — Niin, nyt sanon kai nuodetytöille?"
"Sanokaa vaan, äitikulta."
Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.
Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen leukaan saakka, — hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät, valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.
Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, — se tuntui melkein pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään — tai ei ainakaan heidän seurassaan.
Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, — kun ovi sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus hyökkäyksensä. — — — Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! — oliko häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä valmistanut? — — — Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku; ja sitten se oli ohitse.
Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.
Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet valmiiksi puettua.
Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä silmänräpäyksenä tahansa.
Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.
"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka sitten aukeni.
Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli oitis astunut Börjeä vastaan.
Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden viehätykseksi, vaan ainaiseksi. — Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea ymmärtää mahdottomuutena. — Pois koko iäkseen, pois kotoa ja sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! — tuon yksinkertaisen, vaatimattoman Börje Olssonin keralla.
Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää — lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.
Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja heidän taakseen muodostui jono.
Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle, tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje Olsson."
"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."
"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt häitä ennen."
"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an jätkän miehekseen."
Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.
Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.
Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.
Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.
Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä luottavalla uteliaisuudella.
"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla kihlausaikanaan!" sanoi hän.
"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät katosivat," vastasi Marianne.
Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.
"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.
"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti pöytäkalustoon."
"Sitähänme juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti meitä ennen!"
Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun äänen.
Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen "maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä, niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.
Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään, jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.
Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyiMarianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.
Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä, joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan. Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään kuivuvat jälkiä jättämättä.
Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.
Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.
Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt, silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.
"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä ja vei sen intohimoisesti huulilleen; — tämän pienen, työteliään, valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan sitä pelännyt.
Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu — joko sitten viinistä tai mielenliikutuksesta — että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin kaksi värirotua.
Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa lausetta.
Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen, kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.
"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin olisi hän hävennyt omia sanojansa.
Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä. Marianne — hänen sievä Mariannensa — lähti pois. Eikä Börje enää kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.
Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:
"Marianne … Marianne … ole hyvä Börjelle!"
Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä nauruun.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt itsensä.
Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.
"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan kyyneleiden vallassa.
"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti ulkopuolella.
"Niin se on aina."
Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita seurasi vartiostona asemalle.
Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo yksinään, matkalla kotiaan.
Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.
Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea kovaa maata allansa.
"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona," Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen. Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka, tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.
"Onko sinun vilu, Marianne?"
"Ei."
Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.
Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää, kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten kavioista.
"Kuinka sinä voit nähdä?"
Börje nauroi
"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"
"En."
Vaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi kuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.
"Se tietää, että olemme tervetulleita," sanoi Börje.
Vaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.
Kun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen, loimottavan hohteen.
"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä." Mutta Mariannea värisytti. Tuo näytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli kellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli punainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana ylöspäin.
"Eikö tuo ole kaunista?" sanoi Börje, "he ovat keksineet sen omasta päästään."
"On."
He lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin ajotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä, säikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne tunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.
"Nonoh, noh, noh," puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin häntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi siten eteenpäin toisen rinnalla.
"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan varsa, jonka minä itse olen opettanut."
Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.
Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen silmiinsä kiiluen kummallisesti.
Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset. Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas, heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.
"Pelkäsitkö — sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet maahan.
"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.
Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän vankilan vartijattarelta.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa olevan jo kotona.
Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti tuijottavan silmät selällään Mariannea.
"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.
"Kiitos kyydistä, Ola," huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten menivät he sisään.
Pienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina makuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli sytytetty kynttilöitä ja lamppuja.
Börje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.
"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee hyvää, kun tulee kotia."
"Ei ollenkaan kestä!" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, "eihän tämä ole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna toimeen."
Hän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti ihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään sitä yltä pois.
Marianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun päälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän olivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat vierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota Marianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu valkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa ainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että silmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.
Kun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli hän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta kuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran emäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden itsekseen päätöksiä huomioistaan.
Hän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa keskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.
Vaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei sanaakaan — ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta vaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä, ja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin ei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän tiesi, että… Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin, epämääräisiin mietelmiin.
Muuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa, joka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta ainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka se tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he tuossa seisoa ja kuiskutella,hänelläei ollut mitään puhumista.
Kun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan häntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.
Börje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin, vaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen haihtuisi.
"Marianne," sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen kasvoilleen, "nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se olisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle toivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä aina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin sinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua ajatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa, oli Pauli … niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan toisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä vasemmalle. On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla, vaan sinä, Marianne — jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit mistä puhua, sinä saat minua taluttaa."
Hän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja hyväntahtoisesti.
Marianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy kissanpoikanen lämmintä etsiessään.
Börje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse ajatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen täytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin hänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä silmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa, paitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä hänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen nyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan hänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen luonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa mielialassa.
"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita," sanoi hän iloisesti asettaen Mariannen käden käsivarrelleen, "tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita toisillemme, vai kuinka? — jos olemme oikein vilpittömiä."
Marianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla tavalla totuutta sarvista kiinni.
"Niin, — mutta sehän on hullua," sanoi Marianne.
"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."
Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan. Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! — Vaan sitä hän ei voinut lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että hänen oli kiusallista sitä katsella.
"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.
"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."
Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati. Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli teeskennellystä luonnolliseksi.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.
Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.
Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka voi hän maata vielä!
Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata eivoinutauttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta. Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut kokonaan nukkua!
Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.
"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.
"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt," torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme tuntia ja odottanut sinua ylös."
Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.
Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.
Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos, kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.
Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa. Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman, huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.
Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.
"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.
Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen ujoutensa oli poissa.
"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et vielä tiedä."
"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko vilpittömyydellä.
"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden kiirettä."
"Niin, mene sinä vaan."
"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."
"Koputa vaan, kas niin!"
Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin huonetta odotellessaan Mariannea.
Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa, päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli hänen.
Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi, kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva, luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.
Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.
Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna — pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti — pieni vaimo, jonka mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja kyyneleiden jälkiä reunoissaan; — ne olivat suuret lämpimät naisen silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.
Ja sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän tuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei hetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden hän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä ylellisyydessä.
Se sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän suloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai Mariannen tavalla.
Uusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi saavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei tietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli tullut samoille aloille kuin Paulikin.
Mutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: — muuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan syrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei tämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi, paremmaksi. Sen hän näyttäisi — tulevaisuudessa.
Sitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.
Hänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli ommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit joutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, — ei kenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään laattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset, pienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.
Börjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet, pitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa. Hän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli jokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen sydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata toisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.
Marianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti hänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi! — kuten nainen, yksinomaan kuten nainen — tahdottomana, vastustamattomana esineenä.
"Suurus on odottanut," sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu olisi saattanut hänen entiselleen.
He astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän valossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei ollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä. Oikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen, jos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän asian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle paljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin tyhmyys hänen puoleltaan.
Börje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän ei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.
Marianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.
"No, mitä minun piti saaman tietää?" sanoi hän tarttuen kannuun.
Börje oli ääneti silmänräpäyksen.
"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään päivällisille meille."
Marianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.
"Niin kai," vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.
"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole tilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko."
Hän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.
"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen sijaan."
"Siinä olet tehnyt kiltisti," sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen, ikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.
"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit meidän luoksemme."
Marianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti vastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.
"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he saavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen, kuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia: täytyy muuttaa numeroita hyvin usein."