Marianne oli nauramaisillaan.
"Niin, se on hirveätä," sanoi Börje leikillisesti, "täytyy toivoa sen muuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja."
"Mihin aikaan ovat päivälliset?"
"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?"
"Olen."
Suuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja Marianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi saada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti nojallaan sohvassa jalat jakkaralla.
Häntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän huomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla alussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.
Hän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään, kun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään nenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti voinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi sentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun herra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.
"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin päivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä mulla oli — — — hm — varmaankin siitä?"
"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä saamme päivälliseksi."
"Niin, mutta kyllä — — —"
"Oh, olettehan te jo tottunut!"
"Niin, mutta — — —"
"Enhän minä mistään tiedä!"
"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?"
"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä."
Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä sydämessään.
Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.
"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.
Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet tärisivät.
"Mitä se on!" huusi hän.
"Päivällisellehän vaan soitetaan."
"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä vaikutusta.
Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli melkein loukatuksi.
"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat kuulla."
Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin istutuksia.
"Noh, onko se ruma?"
"Ei-i-ei."
"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis," sanoi Börje kietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä tuulelta, "minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo soittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se soi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin."
He astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.
"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut haaksirikkoisen laivan huutokaupasta." — Hän asettui akkunan eteen selkä Marianneen päin. — "Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä yönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään."
Tässä seisahtui hän hetkeksi.
"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista," jatkoi hän. "Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin soivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain kertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa, heilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä kolkkauksia. Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä kulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä vuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin sakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on pimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello kolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. — — — Ja sitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne olivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin. Ja he ajattelivat varmaan elävänsä vielä monta vuotta. — — — Tuon kellon äänen he kuulivat viimeiseksi."
"Huu, Börje, — minä pelkään pimeätä täällä ainoastaantuontähden."
Börje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa käsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.
Börje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli vaan "vellikello" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä puolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään puhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, — sillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.
"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi hän.
Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi jotakin eilispäivän tuskasta.
"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."
Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.
Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi, vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa makuansa hänen mielensä mukaan!
He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.
Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita. Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä turhaan.
Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli semmoinen hänen vieressään.
"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät sinne.
Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä, kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos, eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion. Börje huomasi sen.
"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna väelle. Noh, miltä tuntuu?"
Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja yksinkertaisia sarvilusikoita.
Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.
"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.
Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään, vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi, vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin, tai mikä oli soveliainta.
He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.
"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!" huudahti Börje, "sanokaa — neitsyt — voinhan edes kerran päästä sisään kaikkein pyhimpään."
Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin tuo posliininukke.
Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.
"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule koskaan vesi sisään."
Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.
"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu aikaa."
"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.
Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.
"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä — mukuloita minä tarkoitan."
Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on kaksi," ja sitten hän nauroi.
"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."
Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi, kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.
"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa tulla ja kantaa ne sisään!"
Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille mammoille.
Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.
Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.
"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän, ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."
"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat hirmuisen karkeat.
Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.
"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä tehdessään niiasi hän — salaman nopeudella — kuin olisi vieteri ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas laattiaan.
Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.
Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen. Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä. Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa, kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.
Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se ainoastaan huvitti häntä: — Marianne, joka muutoin oli aivan varma! Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.
Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen, että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.
Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä, ja kömpelöitä joka liikkeessään, — tämmöistäkö elämää Börje hänelle tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä, vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa, viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat — — — ja sitten nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho kasvaa mielettömäksi peloksi.
Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty jotain mahdotonta, yliluonnollista.
Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.
Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.
"Armaani — mikä sinun on?"
"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, — "uh, semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.
"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta tukalaa tarttua heitä käteen?"
"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.
Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti hänessä ylenkatsetta.
Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä semmoista. Hän puhisi harmista.
"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.
Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa. Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.
7.
Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, — sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat, kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?
Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.
Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.
"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.
Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.
"Olipa hyvä, että tulitte," sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä, "minä halusin juuri puhutella teitä."
Hän vaikeni vähä ja ajatteli.
"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos jotain on, niin tulkaa minun luokseni."
"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt kauhistuksella puhumaan.
Börje veti iloisesti suutaan nauruun.
"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."
"En, mutta kun rouva on talossa!"
"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta siitä."
Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan.Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.
Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein ylenkatseellista.
"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin," sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.
Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.
Siitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai seurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty vuokralainen miehensä kodissa.
* * * * *
Marianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Ja hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut "mielitiettynsä", vaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta tai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan jonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa arvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.
Mariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä ajasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen voinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei koskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin rakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se oli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän huvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta. Marianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden ankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt pilkkuakaan maineessaan.
Solmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja tämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.
Hän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden verkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja todellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty henkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli saanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut Börjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut; hänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan vieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edespäästähäntä tuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan uutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja vajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.
Hän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli tämän kestävän koko elämän läpi.
Siinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään muuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi pois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä. Ehdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se oli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta tunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje ollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai kuluttaa kuinka tahtoi.
Sellainen oli avioliitto hänestä.
"Rakastaamyötä- ja vastoinkäymisessä," sanoi itse kirkko. Ja sillä sanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli — romaaneissa.
Börjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä antaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään menetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.
Mariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun hänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut, vaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut työttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä nypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti todellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.
Yhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli, näet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa. Vaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan, joita Marianne oli koettanut.
Börje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen Mariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti joka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin pohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi vanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.
Joka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät hetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä heitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin heihin.
Mutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä voinut auttaa. — "Se on sielun viljelemistä," sanoi hän.
Nyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa niitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi vapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän oikein ahmi romaaneja.
Mutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan ei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin tuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen olevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.
Eivätpä edes "jännittävät" romaanit hänelle maistuneet. Ei, se olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutusMolly Bawn'issatai kyyneleihin asti liikuttava, kutenCometh up as a flower, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais- makeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen makeinen.
Hän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä tavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli juuri valinnut teoksen "Som ett blomster", josta hän oli tätä varten hankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.
Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.
"Vilkas tyttö," sanoi Börje.
Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje kirjan sohvalle sanoen:
"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."
Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.
Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä huomata mitään.
Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.
Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona, vaan silloinkin hän lausui nauraen:
"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä en tahdo olla elinaikani."
Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut mitään muutosta.
Talvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi ainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja muuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein kamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.
"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet," huudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä asioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja hyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai myöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän näkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä hän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.
"Mutta mitä sehyödyttää?" puhkesi Marianne välistä puhumaan kärsimättömästi.
Ja sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja silmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.
"Siitä oppii jotakin."
"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä tarvitseekin."
Silloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän kylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja sitten hän sanoi:
"Minä tulen heti."
Ja sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli mahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.
Marianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään, kun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan, kunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja oli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne istahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin vallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän enimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje käsittänyt.
Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje oleskeli aina ulkona.
Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle kaulaan saakka.
Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata rauhassa aamuisin.
Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan makuukamariinsa.
Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.
Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.
Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä merkkipäiviä. Niin tapahtuisilloin, ja niin tapahtuisilloin. Hän oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin ennenkin kuihdutti häntä.
Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. — "Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" — ja sitten taas pieniä lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku, joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi hän: "ei maar, nyttäytyyminun mennä; huomenna on työpäivä."
Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui — jännitystä.
Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna turvemultansa joukkoon?
Kaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he kuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he paljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä toimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi niistä huolehtia.
Niin tuli suvi.
Kesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt ylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja veljiltään.
"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?" sanoi Kaarle. "Ne ovat juuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta pieniä syyliä irti."
Sillä "syylä" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli tietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta Waltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen oli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku sukkeluus.
"Sittepä se tulikin sen mukaan," murisi Hakvin.
Hänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren sauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien yläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.
Hänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan esineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.
Hän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä maanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli haravoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä sanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti, että Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus, Börje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin heihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin, kyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te oletteminunrinnallani!
Ulkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli ollut koskaan kaupungissa käydessään.
Hän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä leveämpi vakavuus kuin ennen.
Mariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän oli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.
"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa," sanoi Börje itse nauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle uskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin pitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän antoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea ylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen alalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa hänelle siitä.
Illalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:
"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?"
Ja Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.
Tästä "me"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan hän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.
Maaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa, että Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin ennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi muodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän oli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.
Vaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin huntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan omilla silmillään, vaanheidän. Miehensä oli vaan Börje Olsson — Börje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä romaaniruhtinas.
Hän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon polttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle olisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen ihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen latinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois hänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.
Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita, kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut, niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään semmoisenaan.
Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja säännöllinen.
Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.
Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen, että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä ollut kentiesi sama.
Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta. Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät. Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän — vaikka oli ruumis kuin jättiläisellä — maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa, somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa — nähdessään hänen tuolla tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa: "Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? — sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole ansainnut itse leipääsi!"
Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja auki rinnallaan tai maahan pudonneena.
Jopa Mariannekin, joka — vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti — voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli tämän olevan liian mieletöntä.
"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."
"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."
"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."
"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei sinun ainakaan olisi tarvinnutminuakutsua."
"Kaarle sinä!"
"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin.Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"
Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.
Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, — ei yhtään tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa, onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi; — ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei koskaan heitä etsinyt.
Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta. Hakvin innostui:
"Luulenpa, että lähden mukaan!"
"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.
"Miksi niin?"
"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."
"Mitä se tekisi?"
"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois heidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä. Ikäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku heistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi siellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän."
"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan," sanoi Kaarle ja ojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.
Börje nauroi ja katsahti häneen.
"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja," sanoi hän.
* * * * *
Vähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui kotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia korppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut kahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi vielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja Hakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä, vaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.
"Talonpoikais-korppuja!" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään tapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat aistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen tuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan sivu ja tuli huoneeseen.
Hän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon paahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.
"Herra lankoni," sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä ivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, "jos minun vähäisessä huoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun elintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa itseäsi minun tähteni täällä-olollasi."
Ei kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo tyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri vihasta ja huulet vaalenneet parran alla.
"Sinä käsität minua väärin," sanoi Kaarle sangen hämillään, "juuri sentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja oivallista, kuin…"
"Niin, minä käsitän. Ja kunyhdenainoan kerran sattuu olemaan sitä, johon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy tyytyä, niin pitää kohta tuotalonpoikasyljettämän minulle vasten kasvoja!"
"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on meillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi."
"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään pahaa," välitti Waltteri, "vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana tulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan."
"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin noin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja väkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te — oppikeikarit — te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän nimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja sentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin kauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne. Vaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin ihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian ammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman."
"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu loukkaukseksi?" sanoi Waltteri tyynesti.
Kaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän nieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.
"Älä siitä huoli, Waltteri," sanoi Börje, "etkö luule tietäväni, että jos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla on toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt missään yliopistossa."
Hän meni.
Vähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän helpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.
"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi sentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!" sanoi Waltteri Mariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.
Hakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle, kuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen viimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.
"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin tapana esiytyä tuolla tavalla," sanoi Kaarle pitkittäen taasen kahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset talonpoikaiskorppujen halveksimisesta.
Marianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause, jonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: "jaa, kun herra ottaa pahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää, seisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä tekisi."
Illallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän ainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä lähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin korppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli pahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.
Tämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli nähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää, osoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko Börjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken kuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa sivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä tilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä somassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.
Vaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen luonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi luopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä kanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut vähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.
Kaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä huomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään huomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta Börjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen pienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen olla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa puistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.
Mutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen välillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä vähän vakoilemaan.
Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä, mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.
Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.
"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan tullessaan.
Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki tietoonsa.
Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.
Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.
Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja tarkkaavasti Mariannea silmiin.
"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko sinä todellakin Börjeä?"
Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.
"Hyvä — en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.
"Siinäkö kaikki?" toisti Waltteri.
"Niin, tarvitaankos enempää?" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.
Waltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.
"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne," sanoi hän nousten, "mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme."
"Mitä tarkoitat!" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä oli ollut jotain loukkaavata.
Hän vaan naurahti, kuten hänellä oli tapana lyhyesti ja itsekkäästi sekä lähti menemään.
Juuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen apteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi shakkivastustajallensa.
Mariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi hän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa yläpuolella ja "näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi ajatelleeksi kuinka tyhmää se oli."
Mutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja joutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi ruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi hän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui tappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan tieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen shakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää kenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että peli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia. Börje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. "Se on sielun viljelemistä," — niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun hänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista sangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa, vähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa kehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella suunnitelmia ja salateitä omin päinsä.
Jos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä luonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien pelitoverien katselemisessa.
Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla ruumiillisia voimiansa.
"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain voimakasta, jäntevää.
Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen epätoivon hetkiä.
Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine, värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen. Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten: he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien, joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa ymmärtämään toisiansa.
Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä kaksi vallan erinlaisia luonteita.
Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen, jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse heittäneen hatun päästä maahan.
Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet, joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.
Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka, sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret työnnettyinä kuin paalut maata vasten.
Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.
"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoiWaltteri erään kerran.
"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne, joka juuri meni sivuitse.
"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.
"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat sen syömään."
"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"
"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."
"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla yksinään?"
"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."
"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen ruohostoon.
"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"
"Niin, naisten tähden, ne on niin — ne on niin — —." Hän ei vielä ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön naissukukuntaa.
"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti," sanoi Waltteri.
Vähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat Tomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden jälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.
Äiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien talousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin olisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti kielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.
"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun."
Mutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen.Näkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.
Niin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin luotettava emännöitsijä.
Kyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se ollut vaarallista.
Mutta mitä Börje ajatteli?
Hän ei siitä pitänyt väliä.
Ja eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö hänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?
Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.
Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa — hän oli muka kaava kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.
"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"
"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."
"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."
Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta jotka olivat hyvin hoidetut.
"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa. Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."
Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti, siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse tarvitsi, koska se häntä liikutti.
Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.
Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine viljoineen.
"Tuosta tulee rahaa!" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan sen puolen asiasta.
Viimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi oli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat siellä paitse Hakvin.
Kun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan lausuen:
"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi asioista."
"Tahdotteko, että menemme minun kamariini."
Appi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,
"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua."
Hän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta Börjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt menetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi niin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää viisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:
"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun neljätuhatta kruunua."
Börje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.
Waltteri nousi ja lähti ulos.
"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja sitoumuksissa."
"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta."
Tämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli sitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.
— Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt kaiketi oli se — tuo rikas vävypoika — jonka piti auttaman lankojansa pääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. — Ja sumun tavalla sukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki tuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka häntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita. — Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä ylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli nähnyt semmoista.
"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista," jatkoi appi, kun Börje yhä oli ääneti.
"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja."
"Kyllä syitä on!" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan nauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. "Mutta kyllä sinulla on hyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani."
"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan, sanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla suuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te sitten lainaa kuoletatte?"
Börje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä. Appi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja ainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä huoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.
"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja vastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna kustannettava kolme ylioppilasta Lundiin."
Börje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran huoneessa, kun hän seisahtui.
"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi."
Kaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.
"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne, jotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa kolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia minun lankoni ovat."