"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on antanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!"
"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä lukutielle."
"Niin, mutta kunminunpoikani nyt ovat sen valinneet!"
"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin itseänsä."
"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin käsin," muistutti vanha herra närkästyneenä.
"Sitten täytyy kulkea toista tietä."
"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa tähden?"
Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.
"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."
"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset lahjat tai vastustamaton halu."
"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että halua."
"Niin minäkin luulen — Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän Kaarleen tulee" — vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta — "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja harjoittamaan? — minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakintietää? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi, kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"
"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa, tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"
"En — sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"
"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"
"Kuten tahdotte!"
Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.
Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen, vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.
Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili ulkona.
"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"
Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen seisomaan selkä akkunaa kohden.
"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."
Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen, kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä talonpoikaispatruuni, tämä — — — Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.
"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä.Kuoletuslainalla olen autettu."
"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te, joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat heittäneetheidänvelvollisuutensateidänniskoillenne. Sillä tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja vastaamaan omasta puolestaan."
"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla ruokaosuuksilla tai —"
"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen parihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä kylläksi!"
"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa oppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta."
"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle sitten. Antaako hänkin oppitunteja?"
"Ei."
"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin hän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta sitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi."
"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?"
"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettettevoihänestä enää huolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki toimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella luokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut säästää itseänsä."
Börjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.
"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme asiasta lähemmin puhua," lisäsi Börje.
Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen luoksensa.
"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen velka maksettavana."
"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa häntä!"
"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."
"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän salli sinun mitään kadottaa."
"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."
Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.
Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojenpuutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa.Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunutBörjelle sanaakaan.
Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.
Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei kuulunut.
Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta, että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia, jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.
Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."
Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys. Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen Marianne kyllä tiesi.
Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa hyväilyä.
Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja laski sen hänen kaulansa ympäri.
Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen — itserakas olento kun hän oli — hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen vyötäisille.
"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän. Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi. Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa. Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja hienot. Voiko sitä vastustaa?
"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.
"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy," jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos kävelet ja olet mökkeissäsi."
Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän todellakin alaspäin ja suuteli häntä.
Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan, johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.
Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä huomaamaan tämän olevan erehdyksen.
Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi, laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta. Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki olevan hauskaa.
Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut kuolla!
Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas, kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne uskalsi tuskin astua ovesta ulos — niin kovasti kammoi hän jo niitä tavatakin.
Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta, koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:
"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."
Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oliyksinään, häntäei ymmärretty.
8.
Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.
Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea minuuteissa ja että se pakeni … pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa enemmän saatavaa — kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa niitä — etsiä niitä, löytää ne! Mistä — mistä? Ja kuumeentapaisessa innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon, välinpitämättömyyteen.
Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan, ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.
Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka: pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä, jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme vuotta — mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti, pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista, palkitsemattomasta ajasta? — Ei mitään! Ei mitään!
Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin lohdutusta jonkinlaista.
Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.
Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen ymmärsi Marianne panna arvoa.
Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:
Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja, kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me emme huomaa emmekä ymmärrä.
— "Oi Dick" — kuiskaan minä — "minä pyydän Jumalalta saada kuolla.En koskaan,en koskaantule enää niin onnelliseksi."
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.
— "Älä puhu kuolemasta, armaani!" —
Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli!Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.
Ja edelleen hän kulki — hän itse aina vaan — taivaallisen ihanaa oli vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui murtuneena, vaan vielä suloisena — tietysti, ja ainoastaan Dickin kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun täällä on surusta kuollut.
Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että kivisydän olisi sulanut sen vieressä.
Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän olipuhdas. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen…
Mitä ajatuksia nämä olivat?
Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys, ja tyhjyys, — tyhjyys sielun sisällä, kuineielämä enää voisi jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.
Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas avonaiselle kirjalle.
Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.
Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei ainoatakaan karkeata ajatusta.
Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin; sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan — ei kukaan!
Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.
Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana, kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja puutarhan hoidosta, — se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja ymmärtämättömänä oleminen.
Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse — kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.
Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:
"Pauli on tullut!"
Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.
"Pauli," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt ymmärtävän.
"Kuka Pauli?"
"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.
Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain tarttuvaista.
"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"
"Ahaa, samettimekko!"
"Hän juuri."
Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin. Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.
Pöydän ääressä seisoi nuori herra, — tai häntä olisi voinut ehkä sanoa lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän miehekästä näkyi hänessä.
"Tässä näet vaimoni."
Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta, eikä hänollutlapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti puettu; ja se oli tyhmästi.
"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."
Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde — kuin uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti läpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia nahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet tulemaan kaljupäisiksi.
Tukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu. Ylähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat, mehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.
Hän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina leukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea voimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän takkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.
"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut." — Hänellä oli hento ääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja hänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui vaikutti omituista mieltymystä. — "Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi minulle asiasta… Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat oikeuteni vaatimukset häneen nähden!"
"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni."
"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään," nauroi vieras, "minä ehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te hänet kokonaan viette minulta."
"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä."
"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän kuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää kuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun valtiolliseen pieneen ahdistukseen."
"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan mikään valtioviisas!"
"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista — siis. Onko siitä sovittu?"
"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." — He pudistivat nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.
"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.
"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. — Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."
Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan hienoista juovaa, — jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä nuoruutta.
"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."
"Missä … missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.
"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."
Syntyi surkuteltava hiljaisuus.
"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"
"Ei äidin kuoltua."
"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"
"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."
"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää vaatimattomalta.
"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut. Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta oli päättää kumpaako.
"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."
"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minullaeiole."
"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän tuossa lavertelee olevansa."
"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt — kun te valitettavasti olette tullut hänen vaimokseen — on minulle suorastaan mahdotonta pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvinen bon camarade[5] kuin hänellekin."
"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen keskusteluumme otti hän aineen teistä."
Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä huikaissut.
"Niinkö hän teki! — Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen … voitko sinä heti ajatella minua?"
Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.
"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa keskusteluainetta.
"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki luulin sinun astelevan etehisessä."
"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."
"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki toisin. Uusia ihmisiä… Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja takkiaisia. — Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."
Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain istahtanut. Ehkähänenkinäitinsä aituuksessa joskus kasvaisi takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi…
"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut häntä siihen suostumaan millään ehdolla."
Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan hän ei vastannut.
"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa, sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."
Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli häntä vähän uteliaasti.
"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti, kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.
"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin viihdyn hyvästi."
"Niin — kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta… Siinä mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."
"Sinä et koskaan viihtysi maalla."
"Minäkö! — Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi sypressiä kasvava puutarha."
"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."
"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin. Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan toisin!"
"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta missä olet ollut nämä viisi vuotta?"
"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. KesänItaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä jajäännökset — niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhdenAlgier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."
Hän luetteli tätä kuin ulkolukua.
"Lienette nähnyt hyvin paljon!" huudahti Marianne.
"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään erotusta, vaikka alussa luulee."
"Ai ai, te olette kyllästynyt!"
"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien merkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te täällä, — kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen levolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu."
"Pidättekö kirjoista?"
"Voin sanoa, että minä elän niistä."
"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon lukenut."
"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun elää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen koettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. — Joko kokonaan kirjakoi tai kokonaan ihminen."
"Hölön tölön!"
"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo tuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä, siitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. — Minä olen juuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla äänellä."
"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan, on se oma syysi: — se on tarpeellista," sanoi Börje leikillisesti.
"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut miehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi kuin olitkaan… Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on hyvin kaunis mies?"
Marianne punehtui.
"Luonnollisesti tuleeminunsanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu minun velvollisuuksiini."
"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista velvollisuuksistahuolimatta."
"Tietysti!"
Börje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.
Pauli nauroi ja katsahti häneen:
"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva? Jos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle ja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!"
Hän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen koettaen niitä ravistaa.
Börje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet annetaan anteeksi.
"Minä sanon sinulle jotakin, Börje," sanoi Pauli heittäytyen eräälle tuolille, "ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma."
"Mikä sitten?"
"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut itsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran tuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää. Vaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin aina: joutavia, hän ei tule valmiiksi."
"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?"
"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko talveksi."
"Sisään!"
"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko maailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy joko saada olla alallaan tai mennä palasiksi."
"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka olenkin naimisissa?"
Börje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.
"Niinkö luulet! — Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei sovi."
"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden olleet naimisissa."
Pauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.
"Minun puolestani voitte kyllä jäädä," vastasi tämä nauraen.
"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa. Nuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi seuratoveriksi… Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee siihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti suinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä kapsäkkiä puhuessaan naimisesta."
"Kas vaan, tepä olette kohtelias!"
"Rouva Olsson, — löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti kärsimättömäksi… Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin olin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet haltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?"
"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun hänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta."
"Oivallisesti, Marianne."
"Älkää minua houkutelko: — minulla ei ole mitään voimaa vastustaa."
"Minä sanon sinulle yhden asian," jatkoi Börje, "meillä on neljä vierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta huonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin varalle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita."
"Minunko kalustettavakseni?" Hänen silmänsä suurenivat.
"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen."
"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?"
"Tietysti. Itsehän saat maksaa."
"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn."
"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut suuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään teaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte täällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään."
"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli."
Hän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli ollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.
Börje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko vaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon painunutta vartaloansa, — kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen valtasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen luonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti, antaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.
"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle hyvää," sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.
Pauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja ensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein hämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli loistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti. Nämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita kokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella tuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti tirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä tarkkaavaisuudella, — niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän melkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja toisen Mariannelle.
Itse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän mielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan turhaan kättänsä.
"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri tännehän minun pitikin tulla."
9.
Heikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan kalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti, silmänräpäyksessä!
Muusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan oman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta, ettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa hankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin kananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi kaikki haihtuva tyhjiin.
Tapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän itse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana kuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä koko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä reunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen, puhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut matkoiltaan.
Näissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei ainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan joutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa, ennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää loppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.
"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet nylkemään huvimatkailijoita."
Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.
Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin olitämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa.Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuinHamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.
Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut — sen hengen sammuttua — niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan käteen.
Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt — saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen muinaisesta minuudestaan; — siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.
Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys — voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle — joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.
Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:
"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan lasillisen minun huonejumalieni onneksi."
Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:
"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."
Paulin tarkka korva oli kuullut kuiskauksen. Hän ei ollut kuitenkaan siitä millänsäkään, kääntyi ainoastaan poispäin vetäen huulensa pilkallisimpaan hymyynsä. Selvää oli hänestä, että tuo salainen kiihottaja oli Mariannen kärsimättömyys saada näyttää kuinka hän ymmärsi pukeutua, ja se keksintö, että kaiken piti käydä pilan muodossa sekä että Börjekin asiaan suostuisi, oli ainoastaan tekosyy, jolla hän koetti peittää asian oikean laidan. — Vai niin, hän tahtoi suurentaa hänen silmiänsä — eurooppalaisen! — Hän oli väliä liiaksi harjaantunut, ollakseen sitä huomaamatta.
Marianne oli käärinyt ympärilleen avaran kappansa pihan yli mentäessä. Pimeätä oli ja kävi tuuli, eteenvedettyjen akkunavarjostimien takaa pilkoitteli valoa.
Heidän päästyään pieneen etehiseen, päästi Marianne kappansa sukkelaan auki, ja Börjen sitä pannessa naulaan avasi Pauli oven.
Värjättyjen lamppujen valo virtasi heitä kohden ja Pauli oli ottanut osaa heidän pilaansa ja pukenut itsensä hännystakkiin.
Tervehdittiin teeskenteleväisesti ja sirosti ja naurettiin, kun oli keksitty kokonaisuudelle näin juhlallinen ulkomuoto.
Marianne oli vaatetettu samaan pukuun, joka hänellä oli ollut Follmerin tanssijaisissa; ja kun hän sitä sen koommin ei ollut käyttänyt, oli se täydellisesti kuin uusi. Koska Marianne tiesi, kuinka mainion hyvin se juuri sopi hänelle, oli hän valinnut tämän puvun; ehkei koko talvena muutoin olisi tullut muuta tilaisuutta sitä näyttää. Mutta kuinka olikaan, tuntui kokonaisuus liian paljo naamijaisilmestykseltä ja liian vähä todelliselta ilolta; Mariannen ei ollut hyvä olla alastomine käsivarsineen ja paljaine kauloineen. Lisäksi oli Paulin silmäyksessä, kun se nopeasti tähystellen kulki ylhäältä alas, jotakin, joka tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä, kuin jääkylmä käsi olisi häntä sivellyt. Hän tunsi, ettei tältä tuntijasilmältä jäisi näkemättä yhtäkään ainoata hänen vikaansa. Siinä ei ollut mitään lämpöä, ei mitään armoittelua, ja hänelle juolahti paikalla mieleen, että hänen olkapäänsä olivat liiaksi korkeat, hänen ryhtinsä liiaksi vallaton, hampaat pienet ja tummat, iho liiaksi raukea ja silmät reunoistaan punaiset. Hänen täytyi ajatella tätä juuri nyt kun hän oli esiytynyt kaunottarena. Hän ei voinut tehdä ainoatakaan liikettä tuntematta ahdistusta: hänestä tuntui kuin hän katselisi itse itseänsä jonkun toisen kylmillä, arvostelevilla silmillä. Vaikka hän näytteli osansa niin hyvin kuin taisi, tiesi hän kuitenkin koko ajan, ettei saanut matkaan mitään toivottua loistokuvaa.
Pauli sitä vastoin hallitsi koko asemaa. Börje oli myös huoletonna; hän näytti olevan kaikesta hyvillään.
Tervehdittyä katsottiin huoneita.
Mitä Marianne oli ainoastaan hämärästi aavistanut huonettaan sisustaessaan, oli täällä pantu täytäntöön. Täällä oli mitä miellyttävintä hän koskaan oli ajatellut itsellensä, vaan ei mitään häikäisevää, ei mitään silmiin pistävää; kaikki oli sopusuhteista, kaikki oli kohtuullista, pyöreätä, sievää.
"Luuletteko minun huonejumalani viihtyvän täällä?" sanoi Pauli pehmeällä, vienolla äänellään.
"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan kömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minävoinnauttia siitä, mikä on kaunista."
Mariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei ollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa, joka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista arkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen läheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi katsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset. Niillä ei ollut mitään piilopaikkaa.
Börje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen kaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja ujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja luonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein suurena ansiona.
Börje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.
"Tuo on kummallista, tuo on kummallista," sanoi hän ihaillen, "kuka nuo on piirustanut?"
"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta," nauroi Pauli."Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin."
"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?"
"On."
"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?"
"Englannista."
Ja niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. JaPauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää.Marianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsätyhmältä ja tietämättömältä.
Muun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista, roomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.
"Muistoja matkoiltani."
"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa", sanoi Börje, "mahtaa tuntua ihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon."
"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä välittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!… Missä tahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma arvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan vapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa… Niin, ja toiseksi olisin halunnut sinun tervettä muistiasi. — Rouva Olsson, oletteko huomannut, minkälainen muisti Börjellä on."
"Niin … en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä."
"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain kertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini on kuin vesi: — siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään."
Kun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen, joka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein houkutteli levähtämään.
Laseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta tarjoamisesta.
Börje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet, valkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.
Samppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin muotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje kiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä taulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.
Monivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun puhe vaan hetkeksikin taukosi, — kaikki teki Börjeen syvän vaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli hänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo, vaan surumielisyys hänet valtasi.
Pauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä vastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien helmien kimaltelevaa leikkiä siinä.
Lampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin kasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine kulmakarvoineen.
"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä," sanoi hän luomatta silmiään ylös, "ja se sana onväsymys. Kuuman leikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä aamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä sattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo — tietysti — mutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun sinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi vahvempi. Oliko se väsymystä? — Se on melkein samaa, kuin mitä täällä sanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi: nimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä sinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia, ei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon luonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla ei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! — jos sulla semmoinen on… Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on olemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena — vainoavana, hermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy, sentähden että se eivoilevätä, — sentähden että se on sen ominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me kulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja tavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuinuskoosen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki jäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa — kuihtuneinta jäännöstä, mikä jollakulla on — ja tavoitella sitä vielä sittenkin, vaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, — siitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!… Kun tarvitsee ainoastaan heittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada itseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa petollista tyhjyyttä … heikommin, heikommin, vaan aina samalla mielettömällä halulla…"
"Sinä puhut hulluja, Pauli."
"Rakas onnellinen luonnon lapsi!" — Pauli nauroi heleällä äänellä. — "Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! — Pane tyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin huonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa oveni yläpuolelle:tässä lepää—"
Hän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.
"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä", sanoi Pauli heittäytyen tuolille, "vaan älkää uskoko — jalo rouva — että kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu hiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän tuntee minut."
Börje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja katseli vaan huonetta ympärillään.
"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa", sanoi hän. "Loistoa ja ylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla muilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun mielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla ihmisillä. Tämmöiseen", — hän ojensi kättään, "tämmöiseen näytät sinä olevan syntynyt."
"Rouva Olsson — papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun naiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? — Niin, en tiedä kuinka asian laita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit minun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua erinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo otaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen poskieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia."
Hänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui sangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.
Sitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista matkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.
Vaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes tarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta katselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä kaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet kivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut suojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista vilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä periaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi olevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli jonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin Marianne voi näyttää iloiselta.
Tässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.
Alakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle mahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla vähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.
Äkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien silmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen äänellä:
"Saanko pyytää tuota viuhkaa!"
Tämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui hänen käytöksessään.
Marianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle
Pauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä hiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta nauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.
"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta," sanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan soittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, — "oletteko huomanneet, kuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin mieleen? — ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku tapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun mielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo:Muistutteleminen ei suinkaan ole samaa kuin muistaminen. Jos minä saan käyttää hänen lausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että minulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista, jonka jo kauvan sitten olen unohtanut… Mutta sanokaapas, eikö juuri siinä ole ihmeellistä viehätystä?… Tavallisesti vaan joku mitättömyys sen herättää, — vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa kautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan silmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, — vapaana kaikesta karkeasta ja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; — tahtoisinpa sanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus… Oletteko sitä huomanneet?"
Hän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.
"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä vähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin taikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän lempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä. Se on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä kaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta… Luulenpa sen olevan minulle suuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia: minä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan."
Marianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä hinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!
Semmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin tarttunut.
"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka tunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!" — Hän heitti päätänsä taaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.
"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin," — hän levitti sen tottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, — "viuhka on oikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei koskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä joutuu narriksi… Kiitoksia… Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi piilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän — välistä."
Hän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva tunteellisissa suun sopissa.
"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä," — hän siveli kädellään ilmaa kuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, "se muistuttaa minulle jostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari pehmeitä kenkiä astelevan matolla." — Hän sulki silmänsä. — "Vuoden perästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä sillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden mentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää." — Hän katseli ympärilleen. "Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?"
"Hyvin kaunis." Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas viuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain lapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli nyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.
"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli," sanoi Börje, "johan sitte on kauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä mitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi."
"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta."
Tuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi ainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän vanhan ukon edessä.
"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle jäähyväiset," sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan lausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. — "Oh, mitä se on, kun erotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että ainakinvoidaantaas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää toisensa, — jos tahtoo. Vaan mannermaalla…! Kuten muuttolinnut jonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun sukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät toisiansa, iloitsevat… Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä, nähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja kukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, — suurta autiota tyhjyyttä. Mutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin kun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta. Kukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt suureksi."
"Minua se ei miellyttäisi," sanoi Börje.
"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni."
"Sitä en tahdo."
Syntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut tulematta ymmärretyksi, — väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta vaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös:
"Meillä on liian vähän opittu arvossa pitämään flirtatsioonia.
"Mitä sinä tarkoitat flirtatsioonilla?" sanoi Börje.
"Nyt panet minun pussiin: ruotsissa ei ole oikeastaan vastaavaa sanaa."
"Tarkoitatko sinä tyttöjen ympärillä liehumista tai kurttiisia?" sanoiBörje.
"Hirmuisen raskas sana niin hienolle käsitykselle. Yhtä hyvin voit ampua kolibrin kanuunalla."
"Se on melkein samaa kuinhienonnettu kiinni-ottaminen, se tulee asiata likemmäksi," sanoi Marianne, joka veti suutansa nauruun. Tässä oli hän tutulla alalla: naisromaaneissa kyllä tiedettiin, mikä flirtatsiooni oli.
"Tuo kuuluu niin hitonlaisesti poroporvarilliselta," huomautti Pauli virnistellen, "mutta antakaapas minulle sana, joka loistaa auringon paisteessa ja katoaa, joka vastaa jotakin, jota ei koskaan ajatella ottaa kiinni eikä pitää käsissä." — Hän piteli kättään yhdessä kohden ilmassa ravistellen sitä hieman ja katseli pää alaspäin kulmakarvojensa läpitse, kuin olisi hän tyhjässä avaruudessa keksinyt sen sanan, jota etsi. — "Se on samaa kuin älyn etevä leikki sen kanssa, joka peittää keskinkertaisuuden, se täyttää hetken, tuottamatta sille mitään raskautta… Se on tyhjyys, joka uudistuu kuitenkin joka silmänräpäys. Ken ei tiedä mitä flirtatsiooni on, hän ei tunne naisiakaan.
"Minä kutsun sitä kurttiisiksi joka tapauksessa," sanoi Börje vakavasti.
"Voi, ei, ei, ei! Sinä tahdot tehdä sen kokonaan liian tuntuvaksi … käsin kosketeltavaksi. Mutta löytyyhän sitä paljo muutakin, jota sinä et voi saada käsiisi. Ajatteleppas vaan istuvasi suljettuna suureen, vallan sysimustaan huoneeseen. Sinä et näe mitään — ainoastaan mustaa pimeyttä. Mutta pienimmästä oven raosta voi päästä auringon säde sisään. Se leijailee tyhjyydessä, ilman jalansijaa. Ja tuo säde vetää katseen puoleensa. Sinä istut ja tuijottelet siihen. Ja sitten sinä kerrassaan huomaat tämän sanan! Se tanssii siinä, se laskee ja nousee, se on ainoastaan auringon tomua — pölyä — vaan koskaan et sinä ole nähnyt niin montaa väriä heijastavaa timanttia, kuin nuo tuossa, siinä on kokonainen leikkivä maailma. Sinä iloitset siitä, vaan sinä et voi siihen tarttua kiinni, etkä myöskään luule sen olevan mitään… Se on ajankulutusta sinun yksinäisyydessäsi, kimalteleva tyhjyys — flirtatsiooni."